Vaivaton neuletyö, vaivalloinen poseeraus

Päätin aamulla* napata teillekin kuvan vaatteesta, johon työkaverini tulevat tyystin kyllästymään maaliskuun loppuun mennessä, jolloin olen pitänyt sitä töissä vähintään neljänä päivänä joka viikko. Harmi heille.

Vaate on Hannah Fettigin mallin mukaan kudottu Effortless-villatakki, ja lämmin.

Alunperin ostin langat oikeastaan aivan toiseen villatakkiin, Rocky Coastiin, mutta se lakkasi puhuttelemasta minua noin kerroksella kuusi. Luulen, että alunperin ihastuinkin ehkä enemmän kuvaan, joka takista oli otettu. Purin siis tekeleeni, kerin langan (Debbie Blissin Bluefaced Leicester Aran, Kerän pop-up -shopista) takaisin kerälle ja surffasin Ravelrya kuin hullu.

Olenko tyytyväinen? Kyllä ja en. Lanka on kivaa eikä ollenkaan kutittavaista, mutta ehkä kuitenkin vähän väärä tällaiseen epäryhdikkääseen liehuketakkiin. (Siihen Rocky Coastiin se olisi sopinut, mutta tällaista on elämä.) Koska lanka on niin paksua, villatakkia ei voi laittaa kiinni (vaikka vähän olin sellaisesta reteästä hakaneulakiinnityksestä haaveillutkin), tai näyttää siltä, että ruoka-aikojen lisäksi on ollut himassa myös ovulaation aikaan.

Mutta kun villiksen jättää auki, homma toimii hyvin. Ja toisaalta, kuka sitä huomaa, jos työpöydän takana itsekseen villatakkiin kietoutuu? Ja kun tämä kuitenkin on niin lämmin. Jos eivät aina ihana malli ja ihana lanka kohtaakaan, siinähän sitä oppii. Ja samalla saa neuletakin, jossa ei palele työpaikalla. Ihan niin paljoa.

Tämän tekeminen oli muuten aika vaivatonta. Iso osa neuleesta tuli paukutettua automatkalla Helsingistä Kajaaniin. Onneksi neulominen onnistuu pimeässäkin, toisin kuin lukeminen.

* En juurikaan myöhästynyt töistä poseeraussession vuoksi. Silti: karmeeta puuhaa. Kyllä pitäisi kamerat kieltää. Haluan nähdä itsestäni idealisoidun version, päässäni.

Ryhdikkäästi teidän

Joskus syksymmällä ilmoitin mahtipontisesti, etten aio enää laihduttaa. Kukaan ei sanonut asiaan mitään, ilmeisesti todellisuuspakoisuudestani järkyttyneenä.

Sitten tuli tammikuu, ja olennaisemmin, jotkut kanssabloggaajat postasivat Internetsiin sutjakan kuvan itsestään viimeisellä raskauskolmanneksella (niin, en nyt mainitse nimiä, mutta jos tämä kanssabloggaaja olisi mies, hänen nimimerkkinsä olisi "Setäihminen"). Päätin "ottaa ryhtiliikkeen" ja "olla hieman tarkempi sen suhteen, mitä suuhuni laitan".

Kävi niin kuin tällaisissa tilanteissa aina käy. Paino nousi välittömästi kaksi kiloa.

Ihmekös tuo. Jos aikoo tarkkailla, mitä suuhunsa laittaa, sinne tulee säännöllisin väliajoin laittaneeksi jotain. Muutenhan ei ole, mitä kytätä. Päätin välittömästi lopettaa kaikenlaisen tarkkailun. Seuraavaksi sitäpaitsi alkaa laskiaispullakausi, josta pelkään olevani jo hieman myöhässä. Laskiaispullani haluan nauttia kermavaahdolla ja hillolla - syyllisyydellä (ja mantelimassalla) täytetyt pullat jätän suosiolla muille.

Mutta on näissä tammikuun ryhtiliikkeissä jotain hyvääkin. Sain potkaistua käyntiin talvijuoksukauden ja niin ikään mahtipontisesti ilmoittauduin Naisten Kympille. Talvella juoksentelu onkin osoittautunut oikein hauskaksi ja mielialan kannalta kehittäväksi toiminnaksi. Olen satunnaisesti ollut hyvällä tuulella.

Jos ihmettelette, mitä sille syysjuoksukaudelle kävi, voin kertoa. Säätila ja yleinen tappava väsymys potkivat sen henkihieveriin ja armonlaukauksen antoi loputtomasti ketjutettujen flussavirusten putki. Valitettavasti on todettava, että kaikki kolme edellämainittua ovat seuranneet minua vuoteen 2013, mutta onneksi tälläkin hetkellä säätila ja flunssa ovat huomaavaisesti osuneet samalle päivämäärälle. Tämän on tarkoitettava, että viikonloppuna a) olen terve ja b) sää on terve, ja minä kirmaan pitkin lumisia teitä kuin keväinen rusakko.

Sisar jupiseva, valkoinen

Vilkaisin huvikseni, miten olen syksyiset työpäiväni käyttänyt lapsen aloitettua päivähoidon.

No sehän meni ihan hyvin, vai mitä? Olen ollut töissä hulppeat 85% työpäivistä, enkä itse sairaslomalla kuin viisi päivää (keuhkoputkentulehdus ja norovirus veivät voiton, muutoin raahauduin tietenkin kipeänä töihin. Uskon, että sankarillisuuttani on kovin arvostettu.) Lapsen sairastelut ovat pihistäneet työnantajalta seitsemän arkipäivää.

Onneksi en ole yksinhuoltaja. Silloin tilanne olisi toinen.

Liberaalimpikin työnantaja saattaisi hieman narskutella hampaitaan, jos rouva olisi neljäsosan työpäivistä potilaana tai hoiturina. Onneksi mies on kiltisti hoitanut lapsen sairaspäivistä hyvinkin oman osuutensa ja vähän päälle. (Hän pystyy jollain ilveellä tekemään hommia kotoakin. Itse en ole etätyöihmisiä; lisäksi lapsi haluaa auttaa, mikä on eittämättä hyvinkin tuhoisaa.)

Kun lapsi aloitti päivähoidon, viereisen ryhmän hoitaja valisti, että lapsi kannattaa mahdollisuuksien mukaan pitää kotona jo ennen sairastumista, että välttää sitten ne pahimmat taudit. Sanoin "joooooo" ja jäin kuumeisesti pohtimaan, mitä kieltä rouva puhui. En vieläkään tajua, mitä hän tarkoitti - kellä on työnantaja, jonka mielestä on ok jäädä himaan, koska muksu näyttää siltä, että saattaa kohta sairastua?

Niin, ja jos siitä ensimmäisen sairaslomapäivän omavastuullisuudesta vielä on puhetta: kyllä en kannata. Jos kuitenkin ehdotus menee läpi, raahaudun konttorille noroviruksessakin. En kuitenkaan omalleni; ne työpäivät aion tehdä etänä EK:n toimistolta käsin, ehkä vallan tuolta kivan ylilääkärisedän työhuoneesta. Tietää sitten hänkin, kuinka paljon tässä tarvitsee itselleen sairaspäiviä huijata.

Mission impossible

Listahommia, mutta paljon myöhässä. Ensin sain tunnustuksen Jennijeeltä, sitten Suvi Trokee-Daktyylilta ja vihdoin Siinalta, joten nyt - vihdoin - tartun toimeen ja kirjoitan nämä loppuun. Kiitos kun jaksatte teeskennellä, että listani kiinnostavat! Eikä sillä, etteikö tällainen tunnustus tulisi aina tarpeeseen. Etenkin tammikuussa.

Homman nimi on siis Liebster-tunnustus, jonka ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa, minkä kirkkaasti täytän.

Ohjeistus:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Kiitos hurjasti, Jennijee, Suvi ja Siina!

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Tällä kertaa jää linkittämättä. Ei sillä, että kaikki ne mahtavat blogit, joita seuraan, olisivat tämän jo saaneet (vaikka monet ovat) - jos moista väitän, viiden minuutin kuluttua muistan jonkin uuden mahtavan, joka ei ole saanut. Mutta nyt en jaksa muistella, keitä he ehkä ovat. On ollut vähän tällainen viikko.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
No, niin, no.

Sitten piti listata asioita. Olen vääntänyt näitä listoja viikkotolkulla kuulkaa. Luette sitten kanssa.

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:

Lapsi

Mies

Kirjat

Käsityöt

Se, kun joku muu laittaa ruokaa
+ Koira

[Jätin tuohon nyt itsestäänselvyydet mukaan, mutta kun ne ihan aidosti tuovat hyvää mieltä. Anteeksi tylsyys. Tylsyyskin tuo joskus hyvää mieltä.]

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:

Kirjoja

Vessatauon, mielellään kirjan kanssa

Halauksia, mielellään ylemmällä listalla mainituilta henkilöiltä, mutta muutkin tuovat aina iloa

Kahvia (olen ajoittain yrittänyt vaihtaa teehen, ja välillä siinä onnistunkin, mutta sitten palaan aina kahvikupilliseni luo)

Kehon liikuttamista jollakin tavalla (tarkalleen ottaen, kaikki muut perheeni jäsenet tarvitsevat sitä, että liikun jollakin tavalla)

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

Kevin Kelly: What Technology Wants (no, sitten tiedätte)

Risto Isomäki: Herääminen

Michael Foley: The Age of Absurdity

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

von Schönburg, Alexander: Tyylikkään köyhäilyn taito

[Haluaisin tässä vaiheessa huomauttaa, että vaikka olenkin pitänyt kaikista ylläolevista kirjoista kovasti, ne eivät tarkalleen ottaen ole lempikirjojani ja, kuten huomaatte, ne ovat yhtä lukuunottamatta epäfiktiivisiä, mikä on minulle kovin epätyypillistä - yleensä luen pelkkää fiktiota. Siitä, mikä on lempikirja, voisi keskustella hyvinkin pitkään ja lopulta päätyä siihen, että lempiteokset on mahdollista koota noin sadan kirjan listaan jos kuitenkin hyväksytään se, että lista elää vuosien varrella.]

+ Nick Harkaway: The Gone-Away World. (Luin juuri uuden Harkawayn ja sekin oli oikein mainio.)

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:

Nick Cave & The Bad Seeds

Bruce Springsteen & The E-Street Band (jos tämä bändi pelottaa Born in the USA:n vuoksi, suosittelen tutustumaan vaikkapa levyyn Darkness on the Edge of Town)

Leonard Cohen (jonka seurassa olen joskus hengaillut kokonaisen vuoden juurikaan kyllästymättä)

Tarpeeksi yksinkertaista ja iloista punk-henkistä musiikkia soittavat pumput

...en keksi enää yhtäkään yksittäistä, unohdan kuitenkin jotain, apua

Viisi materialistista joululahjatoivetta:

Lottovoitto, jonka avulla ostamme naapurin kämpän kun he siitä pois muuttavat ja teemme remontin, jonka yhteydessä keittiö laajenee niin, että sinne mahtuu taas tavallinen kahvinkeitin (vaihtoehtoisesti jokin muu tapa mahduttaa keittiöön järkevästi tavallinen kahvinkeitin, jos lottovoitto tuntuu överiltä)
Tosi kivat ja hyvin istuvat farkut, jotka joku muu on hankkinut minua lainkaan asialla vaivaamatta
Sellainen vyö, johon koiran voi kytkeä juoksulenkin ajaksi
Niken Fuelband (olen virallisesti hurahtanut kaikenlaisiin kuntogadgetteihin)
Materiansiirrin

[Onpas helkkarin vaikea keksiä tavaroita, joita haluaisi. En halua tavaroita, haluan sisäkön.]

Viisi lempiruokaasi:

Risotto
Kaikki, missä on paljon chiliä
Erilaiset curryt
Sushi
Salaatti

[...joko siinä oli viisi?]

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:

Kreikan saaristo, yksin kirjojen kanssa, ei mitään nähtävyyksiä sitten vaan silkkaa lomailua. Meri on ok, kunhan saan enimmäkseen katsoa kirjoja
Lissabon (olen kerran käynyt, pidin kovasti. En ole kovin seikkailunhaluinen; jos paikka on kerran hyväksi havaittu, ihan hyvin voi mennä uudestaan)
Lontoo (siellä on Forbidden Planet ja ilmeisesti myös kiinnostavia lankakauppoja, joihin en ole vielä ikinä ehtinyt)
Uusi-Seelanti (mutten millään halua istua lentokoneessa, siksipä toivon materiansiirrintä)

[...hmmm. En halua erityisemmin mihinkään muualle. Asioista voidaan kuitenkin neuvotella.]

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:

Nälkäinen

[Tässä välillä oli tauko kun tein voikkarin. Nyt "nälkäinen" ei enää kuvaa minua, mutten keksi uuttakaan adjektiivia.]

Nopea (paitsi juoksulenkillä, haha)
Introvertti
Iloinen
Huolestuva

Viisi asiaa, joista unelmoit:

Että perhettäni laajan määritelmän mukaisesti kohtaisi pitkällinen hyvän terveyden jakso
Että lapseni elämä olisi onnellisempi ja pidempi kuin omani, oli omani sitten kuinka onnellinen ja pitkä tahansa
Että maagisesti pääsisin opiskelemaan lääkikseen (ja magiaa siihen tarvitaan, jos ei viitsi lukea pääsykokeisiin)
Että oransseista katuvaloista luovuttaisiin edes kaupunkikäytössä ja vähän vihaseen sittenkin
Että ihmiskunta suhtautuisi tuntemattomaan myönteisesti ja uteliaasti

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:

[Ei mulla ole elämänohjeita. Tai jos on, en muista niitä. Jos jollakulla on tosi hyvä, kertokaa kommenteissa! Jos haluatte, voin kyllä kertoa hieman monimutkaisen muistisäännön sille, mistä tietää kasvaako kuu vai pieneneekö. Ja sitten suosittelen sitä, että pyrkii olemaan kiltimpi muille. Etenkin heille, joilla menee huonommin kuin itsellä. Tätä yritän itsekin noudattaa. Yritän. Oikeasti.]

Äitihommista päivää

Enimmäkseen nämä vanhemmuusjutut rullaavat omalla painollaan ja mukavasti rullaavatkin. En löydä niistä sen enempää kommentoitavaa, sillä olen alkanut epäillä lapsemme kasvavan hyvin samaan tapaan kuin monet muut lapset ennen häntä ovat kasvaneet, paitsi tietenkin paremmin, kauniimmin ja ihailtavammin, mutta sekin on kuulemma ihan tyypillistä.

Tykkään - yhä - tyttäreni seurasta kovasti. Arkisin emme tee juuri mitään - minusta se on hyvä valinta. Ovat kuitenkin päiväkodissa kaikkea jo puuhanneet. Käytän siis hävyttömästi hyväkseni lapsen läheisyydenkaipuuta ja lojun hänen kanssaan kasassa sängyllä. Joskus kasassa on muitakin perheenjäseniä. Isommat meistä kutittavat pienempiään, jotka kuuliaisesti käkättävät; pienemmät kiskovat isompiaan hiuksista, tutkivat korvia ja kävelevät vatsan päällä. Luemme paljon, etenkin kirjaa Pikku Papu ja kukka, joka on lapsen suosikki. Kuudennensadannen lukukerran jälkeen lapsen lemppari ei välttämättä ole omani, mistä huolimatta aion ostaa sen kotiin (jos jostain löydän) ja palauttaa kirjaston kappaleen muiden iloksi kiertoon.

Vähän sellaista uhma-asiaa on ollut havaittavissa myös. Tietyissä tilanteissa, varsinkin väsyneenä, lapsi on osoittanut sitä kuuluisaa omaa tahtoa, jota kovasti eri tahojen toimesta kehutaan. Ennen kaikkea niiden tahojen, jotka eivät joudu tahdon kanssa vastakkain.

Yhtäkään kasvatusopasta lukematta mutta useaa blogia innolla tapitettuani päädyin kahteen kiukkukohtauksia käsittelevään periaatteeseen.

Ensinnäkin: Otan raivokohtaukset vakavasti. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei juuri mikään ole niin vittumaista kuin se, että oikein suututtaa, mutta kukaan ei ota sitä vakavasti. Siis. En naura. Autan jos voin (mutta puuro valmistuu sillä vauhdilla kuin valmistuu, vaikka kuinka huudetaan.) Kuuntelen ja yritän lohduttaa, ellei…

Toiseksi: …niin, ellei pinna ole tosi kireällä. Jos pinna on tosi kireällä, poistan itseni toviksi tilanteesta mieluummin kuin alan äyskiä. Tovi on lyhyt aika, kun lapsi kävelee huutaen perässä, mutta usein se on tarpeeksi pitkä sekä minulle että muksulle. Tovin jälkeen toisen on helpompi lohduttaa, toisen ottaa lohdutusta vastaan.

Jennijee kirjoitteli uhmasta hyvän postauksen, muuten. Suosittelen. Siellä on keskusteluakin. Sellaista hyvänsorttista.

Vaatekaapin kosto

Epäilen, että minunkin vaatekaapissani on ovi Narniaan. Sen kautta puhuvat majavat, lörpöttelevät ketut ja Cair Paravelin sisäköt tunkevat kaappiini vaatteita, joita eivät enää käytä. Moni näin hylätyistä vaatteista on trikoota.

En minä muutakaan syytä keksi sille, että vaikka siivoan vaatekaappini* useita kertoja vuodessa** enkä koskaan ikinä osta mitään, en mitään, olen marttyyri, siivouksen yhteydessä löytyy aina säkillinen vaatetta, josta pitäisi hankkiutua eroon. Enkä puhu nyt kovin pienestä säkistä. Puhun sellaisesta "hei, tulkaa auttamaan, joulupukilta meni selkä" -säkistä.

Tällä kertaa, okei okei, lähti vaatetta joka edellisillä kerroilla oli päätynyt kategoriaan "voishan tätä vielä käyttää" ja sittemmin osoittautunut, että kyllä ei voi käyttää, koska a) kokeiltu on tai b) ei ole viitsitty edes kokeilla. (Lisäksi vein jäljelle jääneet äitiyskuteet pesuun (huolimatta siitä, että ne olivat puhtaita) ja päätin viikata ne narulta säilöön siltä varalta, että joskus vielä olen imetyshommissa. Mitään vauvakuumetta ei ole, mutta Boobin maitobaarimallisto on niin tyyris, etten viitsinyt kierrätykseen kipata ennen kuin olen varma.)

Lähtöpassin saivat esim.:

• Jonkun surffimerkin mekkonen (teknisesti ottaen ehkä pikemminkin paituli), jota en enää ikinä jaksa nykiä alemmas siinä toivossa, että edes osa takapuolesta olisi säällisesti peitetty
• Kaksi kirkkaanväristä toppia, jotka viime vuonna näihin aikoihin sovittamatta (!!!) ostin, vain huomatakseni kotona, että ne ovat sekä liian pieniä että varustettuja iljettävällä, raapivalla pesulappusella
• Bruce Springsteenin keikkapaita, jolle kävi kuten kaikille maailman keikkapaidoille: se kutistui ensimmäisessä pesussa huomattavan paljon. Lisäksi siinä on tahra, joka ei lähde pois, mutta josta kukaan ei kuitenkaan viitsinyt mainita, kun sonnustauduin paitaan viime kesänä Olympiastadionille.

Tarpeetonta varmaan sanoakaan, että osallistun Täti-ihmisen haasteeseen, jossa listataan vuoden aikana hommatut kledjut ja näin selvitetään, mikä niissä ostotottumuksissa olikaan totuus, koko totuus ja vain totuus.

Raportoinnin ajattelin hoitaa kvartaaleittain, mutta voin paljastaa, että tammikuun listalta löytyy sukkia, sukkahousuja ja alushousuja, joita kaikkia Cair Paravelin sisäköt pihistävät kaapistani.

* "Muista laittaa kypärä", sanoi mösjöö.

** Viimeksi siis vuosi sitten. Köh.

Olut punkrockilla, silvuplee

Pahimman tammiangstin keskelle ilmestyi Dropkick Murphysin uusi levy, Signed and Sealed in Blood.

Olen aina pitänyt kovasti leprekaunipunkista,* mutta nyt en olisi jaksanut korvaani lotkauttaa. Iloista musiikkia? Ei käy. Minä murjotan. Sitäpaitsi juuri kukaan arvostamani musanörtti ei suuremmin välitä Dropkick Murphysista, ja sekin ainoa, joka välittää, arvioi uuden levyn sanoilla "aika perus". Ja onkos se mitään punkkiakaan enää? Ei ole, rokkia on, enkä minäkään ole punk, en sitten yhtään vaikka joskus kovasti halusin olla. En, vaikka sellainen yksinkertainen kolmen soinnun punk on parasta mitä maailmassa on, jos on sillä tavalla yksinkertainen kuin minä olen.

Päätin olevani ihan liian vanha, ankea ja arvokas Dropkick Murphysille. Musiikkimaultani sofistikoitunut, millä tarkoitan, että kuuntelen lähinnä Leonard Cohenia ja pelkään kaikkea uutta, paitsi mahdollisesti uutta Leonard Cohenia.**

Kuuntelin kuitenkin levyn läpi kerran. Sitten kuuntelin sen läpi toisenkin kerran, sillä työskentelen avokonttorissa, eikä sofistikoitunuttakaan työn sankaria aina huvita kuunnella kanssaihmisten hiljaisuutta. Biiseistä joku jäi soimaan päähän, sillä hyvällä tavalla, eikä sillä kohta-kiskon-kalloni-irti -tavalla, joten kuuntelin levyn varmuuden vuoksi vielä kolmannenkin kerran.

Nyt olen mennyt sekaisin laskuista. Sen lisäksi, että piristyin levystä kovasti, löysin itsestäni jälleen sen naisihmisen, joka pitää oluesta, jääkiekosta ja rokkikeikoista, joilla lauletaan oluesta ja jääkiekosta ... ja sekin nainen löytyi, joka aikoo välittömästi ottaa ruusutatskan.*** Siinä saattaa lukea myös "leprekaunipunk".

Tässois vielä tällainen video, jos joku teistä muistakin haluaa kuvitella hoilottavansa baarissa oluttuoppi tatuoidussa kädessään. Biisin nimi on toki "Rose Tattoo".

Olen siis pystypäisesti epäkatu-uskottava mutta iloisempi yksilö. Päässäni soi lastenlaulujen sijaan aikuisempien lasten lauluja. Enkä piittaa yhtään siitä, etten ole sofistikoitunut. Hähää.


PS. Hesarikin on tykännyt. Jätämme huomiotta epäilyt siitä, että arvostelija on kuunnellut levyn kaljapäissään.

* Miehen termi. Hän on tietenkin yksi niistä musiikkifiilistelijöistä, jotka eivät suuremmin välitä voi sietää Dropkick Murphysia (aihe keskusteltiin läpi ehkä toisilla treffeillä).
** Rrrakstan Leonard Cohenia, tämä ei ollut sarkasmia.
*** Äiti, kyllä tämä olo menee varmasti ohi ennen kuin ehdin tehdä mitään peruuttamatonta. Tai edes ostaa olutta.

Tammikuu

Työtoveri meinasi tänään tipahtaa työtuoliltaan naurusta, kun tuuletin hieman fiiliksiäni. Ja tässä minä kuvittelin, että kiroilen muutenkin kuin merimies.

Ilmeisesti en. Ei olekaan mitään riskiä siitä, että lapsen ensimmäinen selkeästi artikuloitu sana on "saatana". Toisin kuin niillä päiväkodin mukuloilla, jotka viime vuonna ohitin. Odotan yhä Vuoden naapurustokasvattaja -palkintoa.

Aamulla kuusisataakahdeksankymmentäkolme vuotta sitten iloitsin, kuinka kohta voin johonkin postaukseen vuodattaa onneani siitä, että tammikuustakin selvittiin. Nyt tuhatneljäsataa vuotta aamun jälkeen nähtyäni epäilen iloni olleen tuolloin ennenaikaista. Viime vuonna eivät kyllä päivät olleet tammikuussakaan näin pitkiä.

Tammikuu, se kuukausi jolloin tarve aloittaa uusi, terveellinen elämä kohtaa tarpeen ostaa kuusitoista kiloa suklaavanukasta (Dr. Oetkerin Choc Intense on oikein hyvä) (jos en jo olisi naimisissa, menisin ja kosisin Dr. Oetkeria) ja ryömiä sen ja hyvän kirjan kanssa sängyn alle. (Kirjan ei passaa olla liian hyvä, kikatus pilaa hyvänkin murjotuksen.) Ja kyllähän me kaikki* tiedämme, mitä tapahtuu, kun vastustamaton voima kohtaa ylitsepääsemättömän esteen. Tulee perheriita. Jos edellämainitut este ja voima kohtaavat samassa kehossa, konflikti ulkoistetaan sihisemällä kotitöistä, esimerkiksi, että sinä se et sitten koskaan ikinä pese tuota tuttipulloa, vähemmästäkin on heitetty pelikonsoleita ikkunan läpi pakkasella.

Tammikuussa ovat sihinän aiheuttamat morkkiksetkin isompia, koska sihinä on niin tyhmää.

Ehkä annan itselleni luvan olla hapan kunnes tammikuu on ohi tai mies tekee päivän Hesarin ohjeella sitruuna-lakupaloja.


* No ainakin me kaikki, joiden lempikirja oli pienenä ja mahdollisesti on yhä Diana Wynne Jonesin Kyylän kyydissä. 

Hulk smash

Tiedättekö sellaiset tietynlaiset päivät? Kun vaan kiukuttaa, väsyttää ja olo on karmea? Universumi lakkaa yhtäkkiä olemasta stabiili, maailmassa on virhe eikä edes raitis ilma ja kävelylenkki saa oloa paremmaksi, korkeintaan ylläpitää status quon nipinnapin.

Eilen mies lupasi halata minusta pahan olon pois,* johon ilmoitin vastauksena melko nuljuun sävyyn, etten minäkään aina jaksa olla halattavana. (Tämän lausunnon jälkeen mösjöö käsittääkseni pohti, olenko a) tosi vihainen (ja mistä) vai b) ambulanssikyydin tarpeessa; minun halauksentarpeeni on vakio vähän samaan tapaan kuin Neperin luku on.)

Tänään ei ollut kovin paljon parempi. Tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta käydä esimerkiksi ärhentelemässä erilaisissa Facebook-ryhmissä, joiden jäsen olen. (Hauskaa huomata, että kaikki hyvät aikomukseni olla vähemmän ääliö lensivät romukoppaan heti, kun sattui kiukuttamaan.)

Asia, jota ei mielellään itselleen myöntäisi, mutta jonka kanssa joutuu nokatusten kerta toisensa jälkeen: fyysinen vaikuttaa psyykkiseen ihan hirveästi. On todella vaikea tunnustaa, miten paljon esimerkiksi hormonit vaikuttavat persoonaan, eikä tämä riemu todellakaan rajoitu pelkkään hormonitoimintaan.**

Kerran, vuonna viiksi ja takatukka (ja kauan ennen kuin tapasin hänet, josta oli sittemmin tuleva puolisoni), että tapailin erästä poikaa. Homma ei vain oikein toiminut. Pelkkä ajatuskin suhteesta kuvotti. Pussailun pohdiskelu etoi. Hoidin homman omaan tapaani tyylikkäästi ja katosin kulisseihin tiettyä helpotusta tuntien. En voi sanoa, että jälkikäteenkään olisi suuremmin kaduttanut ... mutta kun joitakin viikkoja myöhemmin lakkasin nauttimasta antibiootteja ja allergialääkkeitä pääasiallisena ravintonani, tajusin, että kuvotus ei ehkä sittenkään johtunut treffailemastani henkilöstä.

Tänä vuonna perheelle määrätyistä antibioottikuureista siis toinen lankesi osakseni - heti noroviruksen jälkeen. (Tytär sai ensimmäisen, niin ikään heti noroviruksen jälkeen, mutta hän on hanskannut mielialansa paljon paremmin.) Voin sanoa, että keho ei ole kiitellyt.

Kai se on selviö, ettei mieliala ole parhaimmillaan jos kroppa haluaisi ryömiä johonkin koloon ja katsoa, vievätkö hengen tauti vai antibiootit. Mutta se oli kyllä ylläri, miten laajalla skaalalla mieliala voi olla "ei-parhaimmillaan".

Millä helvetillä tästä kärttyisyyden suosta nyt nousisi? Vai pitäisikö vain tyytyä siihen, että hyvin harvoja poikkeuksia*** lukuunottamatta ei ole sopivaa seuraa kellekään, ja yksinkertaisesti välttää ihmiskontakteja kunnes ... tuota ... en edes tiedä, mikä olisi yhteiskuntakelpoisuudelle sopiva testi? Ideoita?


* Yleensä mies lupaa halata vihan pois, mutta hän on selvästi tarpeeksi pätevä diplomaatti ymmärtämään, että vaikken eilen ollut yhtään vihainen, potentiaalia siihen kyllä oli. (Se potentiaali onkin tänään hauskasti realisoitunut.)
** En siis ole paksuna.
*** Lapsi, mies, omat vanhemmat. Joista mies ja omat vanhemmat on vain tuomittu kestämään.

Miesten työ

Aika paljon olen varmaan  tullut puhuneeksi siellä täällä siitä, mitä on olla nainen tai tyttö (vaikka kaikenlainen määrittely on minusta kauheaa ja vaikeaa.) Siitä osaan vähemmän puhua, mitä on olla mies - tai poika - mutta erilaisista työnjaollisista asioista voi aina keskustella. Kuka tekee mitäkin.

Tänään, kun katsoin miestäni, muistin, että on työ, joka taitaa aina jäädä miehille. Ja se tuntuu oikeastaan hyvin kauniilta eleeltä.

Miehet kantavat arkun.

Liina Jumintappaja

Olen katsonut tänään kaksi jaksoa maailman parasta ja eeppisintä tv-sarjaa, Buffy Vampyyrintappajaa. Ykköskausi kohta hoideltu; voitte otaksua, että kaikki seuraavien kuukausien aikana näkemänne kryptiset viitteet liittyvät siihen.

Oli sitä, tätä ja tuota, josta haluaisin kirjoittaa, mutta olo vain latistuu vaikka flunssa lipuu kauemmas historiaan. Aloitin siis niistä haasteista. Ei tämäkään nyt aivan ylisäkenöivältä tunnu, mutta antanette anteeksi. Ensimmäiseksi pääsi käsittelyyn Bleuen haaste listata kymmenen arjen ilahduttajaa. Jätän tästä nyt pois seuraavat tekijät, jotka jossain määrin itsestäänselvyyksiksi voitaneen laskea: lapsi, mies, koira, kirjat ja kahvi. Kaikki ilahduttavat ihan jatkuvalla syötöllä (paitsi kun eivät kiukuta, mitä sitäkin välillä tapahtuu. No kahvi tosi harvoin kiukuttaa, ellen onnistu kaatamaan sitä päälleni. Ja sitä taas tapahtuu yllättävän usein. Unohtakaa äskeiset lauseet.)

1. Radio

Olen löytänyt radion jälleen, ja elämäni on autuasta. Tähän uudelleenkohtaamiseen on syypäänä Yle Puhe, joka on mitä mainioin radiokanava. Valtakunnan paras, väittäisin.

Maanantaiaamuna vatsataudista toipuessani otin tirsat Yle Puheen kanssa. Myöhemmin kuuntelin tuskaturismista ja synnytyspelkojen poistamisesta hypnoosin avulla (hypnoosihoitoja antavan terapeutin ääni oli sen kaltainen, että vaivuin oitis transsiin ja voin jatkossa synnyttää pelottomin mielin teidänkin vauvanne. Bring it on!)

2. Sähkökirjat

Olin ennen vastarannankiiski ja vannoin, että ikinä, ikinä en noihin sähkökirjoihin sorru. Luonnollisesti, kun koitti se hetki, että ensimmäinen Kindle oli Suomeen tilattavissa, olin sormi Osta-painikkeella vartin kuluttua. Nyttemmin olen asentanut kolme erilaista lukija-applikaatiota luuriin, ja tämän seurauksena olen mukavampi perheenjäsen ja kanssaihminen: on paljon helpompi olla zen, jos on jotain luettavaa aina käsillä.

3. Kävely

Kävely on parasta! Noin, olen vihdoin muuttunut äidikseni, joka vuosia ajoi minut hulluuden partaalle ehdottamalla ratkaisuksi mihin tahansa teini-ikäisen ongelmaani kävelylle lähtemistä. Inhottavaa, että äiti on ollut oikeassa kaikki nämä vuodet (joskaan ei niin oikeassa kuin kuvitteli, sillä kävelystäkin saa sitä enemmän irti, mitä enemmän kävelee ja täten se ei olisi auttanut teini-ikäisen minun ongelmiin yhtään.)

4. Äänikirjat

Kaikki yllämainittu sikseen, hulluksihan siellä lenkillä tulisi vain omat ajatuksensa seuranaan.

5. Erhevalmennusryhmä

En olisi uskonut, että erhevalmennusryhmän kanssa haluaisi olla yhäkin tekemisissä, mutta niin vain kävi. Suosittelen kaikkia aiheeseen nihkeästi suhtautuvia edes kokeilemaan.

6. Pesukone

Pyykinpesu on jollain syvällisellä tavalla erittäin tyydyttävää. Ehkä sellaisella vaatehuollollisen filosofisella tavalla, että "tässä minä pidän huolta vaatteistamme ja kodistamme kuin kunnon frouva ainakin". Ehkä. Mutta todennäköisemmin silti sellaisella "tässä minä, ihminen, menen juomaan kahvia kun kone pesee pyykit" -tavalla.

7. Internets

Tykkään Internetsistä. Tykkään erityisesti kanssaihmisteni sinne kirjoittamasta laadukkaasta sisällöstä, joka ihan oikeasti ilahduttaa joka päivä. Etenkin tämän blogin kautta olen löytänyt hirveästi hauskoja, avarakatseisia ja pohdiskelevia kirjoittajia, ja on ihanaa, miten paljon valoisampi maailma voi silloin olla.

8. Kotitöiden jako

Meillä työt on jaettu sillä lailla, että mies enimmäkseen hoitaa konsolipelijutut ja minä kirjahommat. Välillä kuitenkin molemmat saavat osallistua toisenkin puuhiin, pysyy mieli virkeämpänä niin. Ollaan aika hyviä olemaan yhdessä mutta puuhaamaan omiamme. Se on aika ihanaa ihan joka päivä.

Siitä en kuitenkaan tykkää, että äiskärillä pelasin tosi hyvää peliä, jonka nimeä en nyt muista, ja pikkuhiljaa viiden, kuuden toiston jälkeen tajuntaani on iskeytynyt, että jatkoa ei tule. Koska pelistudio meni konkurssiin. Miten ne sillä lailla. 

9. Mummon tekemä tähtipallo

En saa siitä nyt kuvaa, mutta meidän mummo on tehnyt maailman hienoimman tähtipallon paperinarusta. Se on talvikoriste, ja välillä talvisaikaan, jos syystä tai toisesta nukun sohvalla, olen ihan iloinen väliaikaismajoituksesta. Tähtipallon hämyssä on mukava nukahtaa.

(Nukun paljon mieluummin yksin sohvalla kuin yksin sängyssä. Kaikkein mieluiten toki yhdessä sängyssä.)

10. Askelmittari puhelimessa

Olen ehkä maininnutkin olevani insinööri. Sellaisena minulle on luontaista haluta mitata kaikenlaisia asioita, ja ehkä piirtää niistä kuvaaja. Askelia on tosi kiva mitata, koska puhelimeeni asennetun askelmittarin mukaan taivaspaikka on näillä askelilla lähes varma. Lähes joka päivä tuntee suurta onnistumisen tunnetta. Jos ei tunne, voi katsoa kuukauden koostettua graafia (ohjelma piirtää sen itse, minun ei tarvitse) ja kas, taas on onnistunut olo.

Jos nyt kukaan haluaa tällaisen kirjoittaa, luen sen mielelläni. Mutta erityisen mielelläni luen, jos Siina tarttuu haasteeseen.

EDIT. Editoin ykköskohtaan aikamuotoja parempaan kondikseen, koska kirjoittelin osan listasta vatsatautitoipilaana ja julkaisin koko roskan lukutaidottomana ja yliväsyneenä keskiviikkona.

Typerä, typerä loman loppu

Istuin äsken lattialla kuumemittari kainalossa ja olin sellaisessa onnen tilassa, joka on hieman liiankin itsetietoista omasta katoavuudestaan. Syytän osin soittolistaa, jonka mies sunnuntaiaamun kunniaksi viritti: Ceu kuulosti haikealta ja kauniilta. (Yleensä kyllä tuppaan olemaan onnellinen, mutta sillä tavalla arkisemmin, en kirkasotsaisen haikeasti.)

(Kuumemittari oli kainalossa siksi, että lapsi sai joululahjaksi hieman odottamattomaksi hitiksi muodostuneen lääkärinlaukun ja mittaa nyt päättäväisesti kuumettamme useita kertoja päivässä.)

Loma on ollut ihana, siitäkin huolimatta, että se alkoi varaslähdöllä lapsen sairastuessa, jatkui jouluisella päivystyskäynnillä lapsen sairastuessa, eteni allekirjoittaneen flunssan (ja yskän, jonka vuoksi nukun edelleen sohvalla) kautta puolison flunssaan (ja yskään, jonka vuoksi nukun edelleen sohvalla) ja saavutti kruununsa lapsen salamavatsataudissa perjantaina, jolloin, myönnän, huumorintaju oli kortilla. Nähtäväksi jää, pääsemmekö me vanhemmatkin tästä riemusta osallisiksi.

Eilen ehdin jo murehtia, että koko päivähoito-ja-töihinmeno -kuvio oli kaamea virhe - olen niin rakastunut tuohon ipanaan, että voisin tuijotella puuhiaan jatkuvasti. (Sikäli kun en ole kirja, neule tai Internet kädessä keskittymässä johonkin muuhun.) Nytkin on niin ikävä, että hyvä kun en päiväunilta herätä.

Epäilen kyllä, että eilisen murheilu oli osin lomaromanssia: lomareissujen perusteella olen pää innosta sauhuten suunnitellut myös muuttoa Australiaan, Portugaliin ja Englantiin. Arki voisi olla toisenlaista - ensinnäkin, mies olisi töissä eikä sairaslomalla himassa.

Osin pohdinta liittyi kyllä ihan tervetulleeseen havaintoon: viihdyn lapseni kanssa kauhean hyvin ja saan tästä äitihommasta koko ajan enemmän irti. En tiennyt vauvavuoden aikana, että voisin pitää lapsestani vieläkin enemmän, mutta niin vain sekin osoittautui mahdolliseksi.

Joulukuusi hyppäsi parvekkeelta, mutta kotona on silti parasta.

Tänä aamuna tyttäreni sitten (ymmärtämättömyyttään, ei ilkeyttään) tirvaisi minua silmään avokämmenellä, josta ilahtuneena kroppa meni jotenkin kramppiin koko vasemman puolensa osalta. Vaikkei loman loppuminen tällä hetkellä muutoin kauheasti innosta, hetkellisesti tuli sellainen olo, ettei töissä sentään kukaan lyö silmään.

Ristiriitaista on ihmisen elo: tunteita on niin paljon, ja vaikka päätökset kuinka oikeilta tuntuisivatkin, niihin voi silti liittyä aimo annos haikeutta.


PS. Sain tunnustuksia! Jennijeeltä ja Bleuelta! Olen molemmista aivan pähkinöinä ja onnellinen! Palaan tunnustuksiin (ja haasteisiin) pikapuoliin; yritän tällä varmistaa, että jaksatte myös lukea kaikki jorinani :D

Perintöyskä ja joululahja

Asioita, joita voi periä: yskä. Mummoni yskii komeasti ja pitkään, eikä äitini jää kakkoseksi. Ja minä tietysti vähintään samalla tavalla.

Olen päässyt tämänkertaisessa flunssayskässäni vaiheeseen, jossa olen itsediagnosoinut itselleni tuberkuloosin, keuhkokuumeen ja paiseruton. Ajattelen synkeänä huomenna päivystyksessä takuulla kuluvia tunteja ja pohdin jo etukäteen, miten kalvakan romanttiselta sitä sitten sairaalavuoteessa näyttääkään* (luin pienenä liikaa tyttökirjoja.) Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, olen huomenna jo melko terve enkä lainkaan kalvakan romanttinen (ja siinä meni sekin vähäinen yskästä aiheutuva ilo.)

(Äiti, jos luet tämän: en oikeasti usko, että minulla on tuberkuloosi, keuhkokuume tai paiserutto.)

Hämätäksemme itsesäälivaistoani palatkaamme aikaan ennen joulua, jolloin ranteet sauhuten tein mutsille joululahjaksi Brooklyn Tweedin Leaves of Grass -shaalia. Tällainen siitä tuli, ja nyt saatte luvan kehua vaikka kuva on (kiitos valaistusolosuhteiden ja olemattomien kuvaustaitojen) kaamea:

Aikomukseni oli tehdä shaali jo viime jouluksi. Lanka (Brooklyn Tweedin Loft), jonka tilasin Atlantin takaa, ei nyt vain saapunut ajoissa perille. Kuljetuksessa hujahti odottamaton puolitoista kuukautta.

Ei se mitään, tänä vuonna sylivauva oli jo sylitaapero ja lanka oli valmiina kaapissa. Yksi ylimääräinen vyyhtikin! Rennosti eteenpäin - senaatintorin kokoiset langankierrot ovat nopeita ja näyttäviä. 

Aikaakin on. Kunnes yhtäkkiä puikolla on 580 silmukkaa ja jokaisen kerroksen tekemiseen kuluu 15-20 minuuttia. Ei se mitään, koira selvinnee vähemmälläkin liikunnalla, kun emäntä neuloo.

Enää puuttui reunus, jonka 72 mallikerrasta olin tehnyt 38 kun aloin epäillä langan riittävyyttä. Lisälangan hankkiminen ei tietenkään ollut vaihtoehto, joten eräänä eeppisenä viikonloppuiltana kello 00:14 kahden punaviinilasillisen jälkeen laskin reunukselle uuden mallikertamäärän ja rupesin purkamaan. Voin lämpimästi suositella, siinäpä vasta hauska ja rentouttava iltapuhde.

Pari päivää ennen joulua selvisi, että lanka olisi ehkä sittenkin riittänyt alkuperäiseen mallikertamäärään, mutta syystä tai toisesta en ollut halukas ottamaan purku- ja neulomisrupeamaa enää uusiksi.

* Paitsi luultavasti paiseruttopotilaana, jolloin "kalvakka romanttisuus" lienee mielikuvista viimeisiä.