VUOSIKATSAUS

Ajattelin tehdä vuosikatsauksen. Sitten tajusin, etten oikeastaan muista alkuvuodesta mitään ja luin läpi postaukseni tammikuulta.

Totesin, että näemmä mitään erityisen merkityksellistä ei ole tapahtunut, ja vaikka olisikin, en kai mä niitä nyt uusiksi rupea kirjoittamaan. Luette sieltä, jos kiinnostaa. Ymmärrän, että ei.

Muistini ulottuu siis kaksi kuukautta taaksepäin (ja ennakointikykyni 3 tuntia eteenpäin). Loppuvuoden voisi ajatella menneen tosi ankeasti. Oli sitä keskenmenoa ja kaikkea, ja nämä viimeiset päivät ovat olleet kyllä varsinainen kirsikka kakussa.

Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Enimmäkseenhän sitä on kuitenkin ihan iloinen. Tai siis minä olen. Ollut. Olen yhä. Kaikki lähipiirini merkitysihmiset ovat kuitenkin elossa, tällä hetkellä, ja on vahvoja merkkejä siitä, että heidän voi olettaa tämän onnellisen asiaintilan parissa jatkavan tulevaisuudessakin.

Ei siis sillä, että yritän täällä jotenkin epätoivoisesti repiä riemua siitä, että kaikki ei ole tosi huonosti: olen vain niin iloinen siitä, että pohjimmiltaan kaikki on tosi hyvin.

Lisäksi tutustuin vuoden aikana ihmiseen, josta jotenkin kertaheitolla tuli järkyttävän rakas ystävä. Asuu vielä ihan lähellä! Niin, että kun eilen oli aika kurja olo, satuin noin vain ystäväni puistoreitille ja sain halauksen. Ja ei kun suoremmalla selällä eteenpäin.

Olen tämän seurauksena tänä vuonna löytänyt toisenkin ihmisen. Itsestäni. Sellaisen, jonka on ihan helppo lähteä matalan kynnyksen vierailulle jonnekin toisaalle, parkkeerata itsensä sohvalle, päästää lapset irti ja huokaista tyytyväisyydestä. Se on ollut yllättävä ja riemastuttava puoli itsestään löydettäväksi, ja on ollut tosi ihanaa, kun elämässä on ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse rauhoitella sisäistä introverttiaan introvertinrauhoitusnappuloilla ja liialla kahvilla, ja mitä näitä keinoja nyt on.

En odota ensi vuodelta mitään, mutta toivon terveyttä rakkaille, rakkautta minulta muille ja paljon kutimointihetkiä parhaassa seurassa. Leppoisaa arkea, sen sellaisia asioita.

Ja kirjoja ja kirjastokäyntejä, niitä toivon kaikille.

Olkoon vuotesi 2015 ihana.

Kiitos, koirani

Joulu oli tänä vuonna jokseenkin kaksijakoinen juhla. Toisaalta oli ihanaa, parasta ja kivaa, toisaalta jengi oli vuoron perään kipeänä, mikä kiristi hermoja.*

No mutta. Per aspera ad astra, sanoivat jo muinaiset roomalaiset, jotka olivat hulluja, kuten on hyvin tunnettua kaikille, joiden yleissivistys on suotavalla tasolla.

Seuraa opettavainen joulufaabeli.** 

Tapahtui niinä päivinä, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka katsottiin sen vatsalle sopiviksi. Tapahtui myös niin, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka se itse reippaana piskinä pihisti sisareni laukusta, ja joiden sopivuutta vatsalle ei täten arvioitu.

Ja kuten odottaa saattaa, tapahtui myös niin, että heräsin eräänä yönä koiran vinkunaan.

Kuten kunnon joulumarttyyri ainakin, kiskoin vaatteet ylleni viedäkseni koiran ulos. Näissä tilanteissa usein tuppaa olemaan hoppu, joten siirsin itseni ulkotiloihin ilman lapasia ja taskulamppua.

Vähän aikaa taaperrettuani hoksasin, että taskulampulle ei ollut kysyntää. Miksi? Eihän mökillä talvi-iltana näe juuri nenäänsä pidemmälle, ja siihenkin asti vain, jos päässä on otsalamppu.

Nostin katseeni. Sitten hoipertelin eteenpäin kasvot taivasta kohden käännettynä. Yö oli huikea, tähtien valaisema. Kuu oli jo aikaa laskenut, enkä ole koskaan nähnyt sellaista tähtien paljoutta. Taivas oli niistä lähes vaalea, ja musta metsä hiljainen sitä vasten.

Koira hoiti bisneksensä ja seisoi tyynenä odottamassa, että minäkin vielä haluaisin sisälle. Mutta en minä millään olisi halunnut, sillä niin ihmeellistä näkyä ei usein kohtaa. Seisoin yksinäisellä tiellä ja tuijotin taivaalle.

Tarinan opettavainen osa onkin tässä: jos olisin muistanut lapaset, olisin seissyt siellä aamuun asti. Lapset! Älkää koskaan unohtako lapasianne! Kadutte sitä vielä!

* Etenkin omiani. Olin ajatellut, että kaikenlaisten keskenmenoseikkailujen, vatsatautien ja nousevien kuumeiden jälkeen muut huomaavaisesti eivät sairasta vaan katsovat minua ihaillen, kun lekottelen (jos kohta hyvin voipuneesti) uhrauksieni alttarilla, mutta kuten tavallista, se muistio oli hukkunut joulupostissa.
** Oikeastaan se ei luultavasti ole opettavainen saati faabeli, mutta kuulostipa vaan hienolta, eikö?

Täyskäsi

Olen tässä ajatellut, että jos vain suhtaudun jouluun niin, että vietän sen Kätilöopiston sairaalassa kohtutulehduksen kanssa, en ehkä ihan kauheasti pety.

Ja jos suhtaudun jouluun niin, muistan varmaan hankkia jostain taskumatin, johon lorotan glögiä, koska oikeesti saatana.

Tässä kävi niin, että mun piti perjantaina lääkitä itseäni Cytoteceilla. Mies oli kotona hoitamassa sekä kuumeista tytärtä että minua. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Perjantai-aamuna heräsin siihen, että mies oksentaa.

Suoritin pikaista laskutoimitusta ja tulin siihen tulokseen, että jos kietaisen cytot heti, ehdin kärvistellä ne alta pois ennen kuin vatsatauti löytää minutkin. Kävin koiran kanssa hakemassa kaupasta jaffaa ja tärräsin pahimman pois ennen lapsen heräämistä.

Tai kuvittelin tärränneeni. Iltapäivän vietin sitten sängyllä itkien, mahdollisesti jonkinasteiselle kaarelle taipuneena, kunnes jostain sumusta tajuntaani leijui, että Kättärillä oli käsketty soittaa jos en pärjää kipujen kanssa. Saatoin olla puhelimessa varsin vakuuttava, kun hoitaja kehoitti tilaamaan ambulanssin ja saapumaan paikalle.

Ennen kuin pääsimme vatsataudin heikentämän mieheni kanssa ottamaan painimatsia siitä, menenkö lasarettiin taksilla vai lanssilla*, kivut lakkasivat, plop, ja vuoto alkoi. Enkelikuoro lauloi ja ajattelin kiitollisna, että ehkä se oli sen arvoista.

Lauantaiaamuna alkoi olla jo aika selvää, että ei ollut, koska vuoto myös loppui aika nopeasti. Sentään kivuitta.

Sunnuntaina, suunnilleen kaksi minuuttia ja 14 sekuntia sen jälkeen, kun olimme varovaisesti diagnosoineet miehen oksentelun sittenkin ruokamyrkytykseksi, lapsi oksensi.

Minä pääsin kuitenkin lääkäriin, Kätilöopiston päivystyksen kautta, ja siellä selvisi, että todella, kaavinta on edessä. Torstaina.

Vatsatauti varmaan odottelee torstaihin, mutta onneksi sain lapselta sentään flunssan.

Uskotteko, jos kerron, että just nyt ei vaivaa vauvakuume?

(Niin, anteeksi vuodatus. Musta tuntuu, että oon välillä sellainen tunneoksennuksen vuo, että itseäkin inhottaa. Väsyttää vaan niin ja eniten väsyttää se, etten voi varmaan ensi vuosikymmenelläkään ajatella, että tää on nyt hoidettu. En uskalla. Kun ei tää näköjään ikinä ole.)

* Oma asenteeni toki oli, että ei kai tässä nyt millään ambulanssilla jos omin käsin pääsee taksitolpallekin raahautumaan.

Oodi kirjastolaitokselle

Olen ehkä aiemminkin kertonut, mutta menneisyydessäni on käynyt niin, että veljeni kuoleman jälkeen kävimme äitini kanssa seuraavanlaisen dialogin:

Äiti: "Onko tässä maailmassa enää mitään hyvää?"

[Mitä siihen voi sanoa? Ei ainakaan, että "minä", koska se aiheuttaisi parhaassa tapauksessa kauhean surun päälle syyllisyyttä, ja sikstoisekseen, kyllä mä tiesin, ettei äiti tarkoittanut sitä niin.]

Liina: "Julkinen kirjastolaitos."

Äiti muisteli sitä joskus vuosia myöhemmin, olin itse jo melkein unohtanut koko asian. Ilmeisesti olin jotenkin onnistunut valitsemaan ihan hyvät sanat. Sen surunkin keskellä olimme yhtä mieltä siitä, että julkinen kirjastolaitos on ihan hemmetin hyvä juttu. Eikä se tuntunut liian banaalilta edes silloin.

Meillä töissä on kierrätysryhmä, jossa ihan säännöllisin väliajoin joku kyselee, että ei kellään ois lainata Jens-Pekka Mestarikirjailijan Menneisyyden bestseller -opusta. Tiedättehän, sellaisia kirjoja, joista otsaluulla tietää, että niitä on paikalliskirjastojen valikoimissa 58 kappaletta, hyllyssä. Sellaisia, jotka netistä varaamalla saa kipaista omasta lähikirjastostaan kahden päivän päästä hakemassa.

Ja, no, siitä tietää myös, että se sakki ei käytä kirjastoa.

Myönnän, että se on jotenkin ihan käsittämätön ja järkyttävä ajatus. Ei sillä, että kaikkien pitäisi lukea, mutta kirjasto on vähän niin kuin demokratia käytännössä. Kaikilla on sinne pääsy. Kaikilla on samat mahdollisuudet. Sen tausta-ajatus on niin hieno, että itkettää, ja lisäksi kirjastossa kaikki, ihan kaikki, on tehty niin helpoksi, että itkettäis, jos ei jo vuolaasti kyynelehtisi tausta-ajatuksen vuoksi.

Sen takia musta tuntuu aina tosi käsittämättömältä, että joku sulkee itsensä kirjaston ulkopuolelle.

Rahat vai kolmipyörä?

Tiedättekö sen vanhan Carl Barks -sarjiksen, jossa Aku Ankka on jossain tv-ohjelmassa, jossa sitä hypnotisoidaan tai jotain, ja lopulta se voittaa jossain kisassa ja saa valita, ottaako rahat vai kolmipyörän?

Olen pitkään terhakkana mielipiteenäni esittänyt, että jos kohtu pitää saada tyhjäksi, valinta kaavinnan ja lääkkeellisen hoidon välillä on klassinen rahat vai kolmipyörä -tilanne:

• Kaavinnassa nukutetaan ja anestesia on parasta, mitä voi tehdä sairaalakaapu päällä ja aika korkealla silläkin listalla, jolla ei sairaalakaapua vaadita.
• Lääkkeellinen tyhjennys on puolestaan vähän niin kuin joku olisi miettinyt, että hei, keskenmeno ei ole vielä tarpeeksi ikävää, ja kehittänyt Cytotecin.

Joten tänään, kun vihdoin marssin Kättärille asevyölläni melkoisesti huolella kerättyä aggrea, esitietolomakkeeseen kirjoitettuja, huonosti peitellyn sarkastisia ja avoimen vittuilevia kommentteja ja rauhallista joulumusaa (nainen, ristiriita on nimesi), olin valmis vaatimaan tarvittaessa rahoja sellaisella tunkekaa se kolmipyörä sinne, mihin ei aurinko paista -asenteella.

(Pitkään mietin, tohdinko edes mennä. Olenko ainoa, joka julkisen terveydenhuollon piiriin päästessään ei tiedä, toivoisiko kaiken olevan kunnossa vai että löytyis jotain hoidettavaa niin, että käynti olisi oikeutettu? Lopulta tohdin, koska aamuisin huimaa niin, että kävelen päin seiniä, ja kroppaa turvottaa kuin ajan jo kultaamassa loppuraskaudessa. Silmäpussini ovatkin ajoittain saavuttaneet korkeimman tason, täyden jariporttilan. Ja onneksi menin, kuten kävi ilmi.)

Sitten muserruin lääkäreiden ja kätilön empatian edessä. Piilotin esitietolomakkeen. Avasin hanat ja itkin kunnolla ensimmäistä kertaa. Sain tukea tietyn tyyppisen maagisen ajattelun selättämiselle ja lupauksen, että pääsen uudestaan hoitoon jos homma ei ole kerralla selvä. Käynti oli siis tosi hyvä.

HYVÄ KÄYNTI, JOLTA SUUNTASIN KOTIIN KOLMIPYÖRÄ KAINALOSSA.

Mutta siis kevein mielin. Ehkä vielä keveämmin kuin Aku Ankka.

Mene ja satuloitse valkea orhini!

Tämä joulunalusaika on toistaiseksi ollut ihmiselle hyvä, vaikka maass' ei ole hanki eikä järvet jäässä. Silmä sammunut auringon sentään löytyy, että johonkin voi kyllä tässä maailmassa luottaa.

Minull... Lapsella on neljä joulukalenteriakin! Joululaulujakin on laulettu ipanan kanssa jo viik... hmmm. Päivätolkulla. (Se oli vale, mutta haluan, ettette toimita lataamoon vain siksi, että aloitimme lokakuun viimeisenä.)

Yhtä vielä toivon: että jossain joulun alla saisi nähdä Tiernapojat. Mutta ei baarissa hätäisesti laulettuna, tiedättekö, joulun allahan se yksi poppoo juoksee ravitsemusliikkeitä läpi ja veisaa pari biisiä nelinkertaisella nopeudella. Ei sillä lailla. Vaan ihan rauhassa, koko setti komeasti läpivedettynä, ja sillä tavalla, että jollakulla on naamassa kenkälankkia.

Salaa olen aina halunnut olla Tiernapoika. Jos saan joululahjaksi lauluääntä, ensi vuonna tuppaan johonkin seurueeseen. Vaan ollako kuningas Herodes, Murjaanien kuningas vai Knihti? Kuitenkaan ei Mänkki, sen olen jo päättänyt.

Osaan muuten koko setin ulkoa. Myös välidialogit.