Sähköpostien otsikointi ja muita onnistumiskokemuksia

Hippiäinen haastoi kertomaan totuuksia itsestään, ja kun nyt muistin muutaman (minun nähdäkseni) hassun, tartuin haasteeseen. Kiitos Hippiäiselle minun puolestani, katsotaan kiittääkö näistä kukaan muu.

I Rule
Syystä tai toisesta törmäsin Spotifyssa Mark Ronsonin levyyn. Siihen, jolla on kaksi iloluonteista hippoihin sopivaa kappaletta (ja loppulevyn verran tauhkaa). Kerran lähetin levyyn liittyen sähköpostia toverilleni. Otsikoin sen asianmukaisesti biisin nimellä. Toverini sanoi, ettei nyt aio kuittailla mitään naisista, jotka otsikoivat sähköpostinsa sanoilla "I Suck".

Hei me heilutaan taas
Tuossa lähiruokalassa voi kätevästi bongailla julkkiksia, jos heitä tunnistaa. Minä en tunnista. Kerran siellä oli kuitenkin kuulemma ollut koko Tiktak. Tästä tuli mieleeni, että taannoin olin menossa Tiktakin keikalle. Tuolloin minulla oli jo hieman teerenpeliä vanhemman tieteenharjoittajan kanssa. Hän ei tietenkään olisi kuunnellut Tiktakia missään olosuhteissa, joten kummastuin hieman saadessani häneltä viestin, jonka sisältö oli suurinpiirtein "jos saat jostain vielä yhden lipun sinne Tiktakin keikalle, ota mulle".

Keikka peruuntui ja korvaava show järjestettiin puolen vuoden päästä. Kysyin poikaystäväksi ylenneeltä vanhemmalta tieteenharjoittajalta, halusiko hän vielä lipun. Ei kuulemma todellakaan halunnut. En tajua.

Perjantaina on kampaaja
Leikkautan tasaisin väliajoin itselleni otsatukan. Ensimmäisen yön nukun täysin väistämättä käsi otsalla niin, että aamulla otsis on pystyssä. Koska pysty otsis opettaa nopeammin kuin Siperia, en erehdy enää saman otsatukkakauden aikana.

Väijyskelyssä huomioon otettava
Kerran paksuna ollessani väijyin asuinkumppaniani nurkan takana. (Jos te ette ole ikinä väijyskelleet perheenjäseniänne, olette menettäneet monia riemukkaita hetkiä.) Vanhempi tieteenharjoittaja meinasi tukehtua kuplaveteensä riemusta - olin unohtanut, että viidennellä raskauskuulla ei enää riitä, ettei nenä näy nurkan taakse. Maha näkyy kuitenkin.

Pitkä ja huiskea
Tajusin pituusrajoitteisuuteni vasta lukiossa fysiikantunnilla. Siinä minä kirjoitin laskua taululle, kun luokkatoverit takanani alkoivat irvailla siitä, että edellinen lasku oli vissiin rustattu turhan korkealle. Sitä ennen en ollutkaan tajunnut, ettei useimpien tarvinnut enää varvistaa taululla käydessään.

Hyvä ensivaikutelma ennen kaikkea
Kun olimme siirtyneet pussailuvaiheelle vanhemman tieteenharjoittajan kanssa, olin kerran hänen luonaan katsomassa Battlestar Galacticaa. Tein ilmeisesti lähtemättömän vaikutelman nukahtamalla hänen kainaloonsa ja kuolaamalla hänen t-paidalleen. Tämä siis noin toisilla treffeillä.

Kesti kuutisen vuotta ymmärtää, etteivät kaikki toimi näin.

Käy parturissa ja mene töihin
Kuvittelin ihan tosissani aluksi, että olen perhevalmennusryhmän hipimmästä päästä, mitä äitiyshommiin tulee. Kun itse porhalsin tukka putkella duuniin ja muissa perheissä vielä imetettiin (no, kyllä meilläkin imetettiin, aika vähän vain) ja nukuttiin perhepedissä, myönsin tosiseikat. En ole yhtään hippi. Teki yllättävän kipeää.

Aikuiskengät
Entisessä työssäni kävin joskus asiakkaan luona. Kerran laitoin jalkaani uhkarohkeasti korkkarit. Työpäivän jälkeen satuin törmäämään mieheeni Kampin ruokakaupassa - hän kiinnitti huomiota melko tuskaiseen etenemiseeni. Klenkkasin silkalla sinnikkyydellä (hyvä, ehkä mukana oli hieman sekopäisyyttä ... ja paljon todellisuudestakieltäytymistä) metrolta kotiin pitkin Hämeentietä miehen perässä. Etanat ohittivat meidät ja lauloivat mennessään.

Kaikki tämä oli kuulemma autuaan ilmeeni arvoista sillä hetkellä, kun sain kengät pois jalasta. Nykyisin keskityn maihareihin ja tennareihin, ja siihen on SYY.


Haluan tietää outouksia Siinasta ja Täti-ihmisestä, jos vain jaksavat. Olisi pitänyt haastaa kahdeksan, mutta kyllä he molemmat varmasti käyvät neljästä vastauksineen.

Kuinka koko talvea ei tarvinnutkaan murjottaa

Koko perheen kävelylenkit ovat juttuja, joita meillä harrastetaan säännöllisesti joitakin kertoja viisivuotiskaudessa. Viime keväänä hurjistuimme kävelylle sekä vaalipäivänä että pihakirppispäivänä, joista viimeksimainittu oli kaameaa, koska koiran aivot menivät offline-tilaan kuten väkijoukoissa usein käy. Sittemmin ei ollakaan käyty.

Tänään kuitenkin mies, tuo perhekävelyiden ei-aivan-ylin ystävä, ehdotti sellaista itse. Hän häkeltyi aamupäivän tapahtumista niin kovasti.

Olimme nimittäin tovia aiemmin laittaneet tyttären päiväunille. Minä olin mennyt keittiöön tuikkaamaan itseeni munasolun luovutukseen liittyvää piikkiä, kun jostain alkoi kuulua paukutusta. Koira alkoi äyskiä, minä yritin keskittyä. Mieskin ärtyi ja tivasi, mitä oikein rymistelin keittiössä.

Verbin "rymistellä" käyttö tuntui minusta hieman liioittelulta: naputtelin ilmakuplia neulasta sormella. Porhalsin olkkariin neula ojossa selittämään, etten todellakaan nyt pysty pitämään koiralle kurinpidollista tuokiota, vaikka rappukäytävästä kuuluisi mitä.

Paukutus jatkui.

(Edistyneemmät vanhemmat arvannevat, mitä kohti olemme menossa.)

Mies meni katsomaan, onko tytär hereillä ja esimerkiksi seinänpaukutushommissa. Ei ollut. Tytär oli hereillä ja ovenpaukutushommissa - hän oli muitta mutkitta kiivennyt alas pinnasängystä kun nukkuminen ei aurinkoisena päivänä huvittanut.

Väsytystaktiikan nimissä lähdimme ulos ja Erätorin kahvilaan, josta olen viime aikoina kuullut suopeita lausuntoja. Pulla oli hyvää myös lapsen mielestä.

Kävelylenkin jälkeen lapsi vihdoin nukkuu - tai jos ei nuku, ei ainakaan paukuta mitään - ja minä sain lakattua varpaankynnet. Keltaiseksi. Joku voisi sanoa, että on hölmöä lakata varpaankynsiä saapaskelillä, mutta siinähän sanoo. Mikä tahansa taktiikka kevään houkuttelemiseen on minusta soveltuva ja käyttökelpoinen taktiikka, ja jos nyt käy niin, että talvi jatkuukin, ainakin minulla on keltaiset varpaankynnet. Villasukkien sisällä.

PS. Kiitos Jennijee, kun vinkkasit juustokuminasta hummuksen mausteena. Ihan mahtavaa!

Munasolun luovutus, level 2-4

Pikakelataanpa vähän. (Olin toki suunnitellut tästä perinpohjaista postaussarjaa, mutten olekaan löytänyt ihan niin paljon kerrottavaa kuin kuvittelin.)

Level 2: Lääkärikäynnit

Lääkärillä selvitettiin luovutuksen tarkempaa etenemistä ja minun terveydentilaani, joka satunnaisia asiaan liittymättömiä flunssia lukuunottamatta on hyvä. Verikokeissa testattiin erilaisia elämään ja terveyteen vaikuttavia sairauksia (joita ei ollut) sekä varsinainen kiinnostuksenkohteeni hemoglobiini, joka oli sekin erinomainen, peräti 125. Voisin luovuttaa vertakin, ellen olisi jatkuvasti flunssassa.

Level 3: Keltarauhashormoni

Hieman varkain hiipi se päivä, jolloin piti aloittaa keltarauhashormonin syönti. En muista enää mitä varten tätä syötiin, ilmeisesti jotta saatiin kuukautiskierto toimimaan halutulla tavalla tai jotain muuta. Voi olla, että tämäkin kerrottiin, mutten vain kuunnellut.

Level 4: Ne pistokset

En ole yhtään neulakammoinen, mutta kun ensimmäisen kerran hoitaja esitteli minulle neulan, joka piti joka ilta tuikata vatsanahkaan (hyvä on, ei juuri se sama kappale, kyseessä on satsi kertakäyttöisiä neuloja) tunsin oloni hieman heikoksi. Hoitajan valvovan katseen alla suoritin kuitenkin koepistoksen, jonka jälkeen nauratti viittä vaille hysteerisesti. Järjetöntä, ettei koko pistos tunnu yhtään miltään. Hoitaja vertasi kokemusta hyttysen pistoon. En allekirjoita. Hyttysen pisto on paljon pahempi.

Fiilis oli melko hyvä, kun tähän asti oli päässyt. Tuntui siltä, että vihdoinkin päästiin vauhtiin.

Ensimmäisen mitenkäs-täällä-kasvetaan -ultran jälkeen mukaan ovat tuleet myös ns. jarrupistokset (itse tykkään ajatella niitä juurikin hormonivuoristoradan jarrumiehinä), joissa neula on himpun verran isompi, muttei sekään missään tunnu. Bonuksena lääkeliuoksen pääsee sekoittamaan itse. Sisäinen farmaseuttini karjuu onnesta.

Pistosten mukana kuvioihin on tullut myös välillä vähän kummallinen olo. En kuitenkaan oikein osaa erotella, mikä johtuu hormoneista, mikä nocebo-vaikutuksesta* ja mikä esimerkiksi siitä, etten nuku tarpeeksi, joten jätän oirelistauksen tältä erää pois. Enimmäkseen olo on kuitenkin hyvä ja normaali.

Eniten on vituttanut: D-numero

Lakkasin yhtäkkiä olemasta ihminen, jolla on nimi ja henkilötunnus. Muutuin sen sijaan käveleväksi pariksi munasarjoja, jolla on D-numero. Tällä D-numerolla varataan lääkäriajat ja sen sellaiset. En ymmärrä, miksi näin tehdään. Voin kertoa, että vituttaa painella viidenteen kerrokseen, pihistä vastaanotossa, että olisi lääkäriaika ja päästä arvailemaan D-numeroa, jonka on autuaasti unohtanut. Tiedättehän - yhtäkkiä alitajunnasta leijuu tieto siitä, että on kuullut tästä D-numeroasiasta joskus, mutta mikä se oli ... alkoi vitosella** ... melko varmasti ... se lukee siinä lapussa, joka jäi kotiin ...

Rakkaat tyypit siellä klinikalla. Olen ollut Liina 33 vuotta. Muistan oman nimeni. D-numero olen ollut puolitoista viikkoa: olen kuullut siitä KERRAN. En todellakaan muista mitään satunnaisia numerosarjoja, ja jos nyt tässä teen teille palveluksen ja lahjoitan munasoluja, te voisitte tehdä minulle palveluksen ja kohdella minua ihmisenä. Jos haluatte liittää nimeeni D-numeron, kaikin mokomin, mutten ymmärrä miksi minun pitäisi siitä tietää mitään.

* Uskon sekä placebo- että nocebo-vaikutukseen aika vahvasti, enkä tästä syystä juuri lueskele esim. sivuvaikutuksista, ellei olo oikeasti kummallistu. Hormonihoitoihin liittyy kuitenkin selvästi sellaisia kaikkihan-tietää-että -oireita, joista en ole ihan varma, ovatko ne oikeita vai jotain, mitä odotan tulevaksi, koska kaikkihan-tietää-että.
** Tuossa lueskelin uudestaan Liisan kokemuksia munasolun luovutuksesta. Selvisi, että myös hänen D-numeronsa alkoi vitosella, joten epäilemättä vastaanotossa änkyttämäni "Dee viis... jotain..." oli suunnilleen yhtä kuvaavaa kuin kertoa poliisille, että epäillyllä oli pää.

Ruoka, jota lapsi ei syönyt

Olenko maininnut, että meillä on paras neuvolantäti? Käytän sanaa "täti" tässä jonkinlaisena paremman sanan paikanvaraajana, hän on varmasti minua nuorempi, mutta parhautta silti. Välillä oikein harmittaa, ettei ole enempää asiaa neuvolaan.

Tänään kävin mittauttamassa ja rokotuttamassa tyttären.

Keskustelimme myös ruoka-asiasta. Minusta on tullut varsin paatunut joulun jälkeen, jolloin lapsi eli kaksi viikkoa piparinmuruilla, juustolla ja maidolla ja jäi kuin jäikin henkiin. Nykyään en korvaani juuri lotkauta, jos ruoka ei maistu. Seuraavalla aterialla ehkä taas maistuu. Tai viimeistään seuraavana päivänä päiväkodissa, jossa ruokaa kuulemma lapioidaan ääntä kohti äänen nopeudella.

Meillä on edelleen vedetty aika paljon safkaa purkista. Tästä pitäisi nyt kuitenkin päästä eroon, ja siitä päästään eroon siten, että

1. Päävastuullinen kokki (jostain syystä enimmäkseen minä) tekee niitä ruokia, joita haluaa tehdä eikä yritä optimoida muun perheenjäsenten makunystyröiden ja tähtien asennon mukaan ruokaa, jota kaikki syövät (ja saa sitten hermoromahduksen päädyttyään syömään kyynelillä maustetun ruoan yksin, aivan yksin)
2. Lapsi syö jos syö, mutta syömättömyyttä ei paikkailla leivällä.

En usko, että kukaan lapsi näännyttää itseään tahallaan nälkään - jos on varaa nirsoilla, ruokaa saa tarpeeksi. Ja jos menetän yöuneni syömishommien vuoksi, ainoa lopputulos lienee, että minä en nuku.

Paras neuvolahenkilö komppasi, eikä lapsen kasvussakaan mikään viitannut siihen, että nälkäkuoleman uhka olisi välitön.

Tässä siis itselle muistiin jälleen yksi ruoka, jota lapsi ei juuri syönyt, mutta josta minä kyllä pidin.

Hernesosekeitto Lauran tähdestä bongattuna

• 800 g pakasteherneitä
• 2 sipulia
• 4 valkosipulinkynttä
• 2 pientä peruna
• oliiviöljyä
• n. 8 dl vettä
• 1 (kana)liemikuutio
• 200 g tuorejuustoa
• (tuoretta basilikaa)
• valkopippuria
• suolaa
• limen mehua

Kuullota sipulit, lisää kattilaan perunat, herneet, liemikuutio ja vesi. Keitä vartti, soseuta, lisää tuorejuusto, mausta, syö.

Reseptiteknisiä havaintoja:

- Alkuperäisohjeen mukaan tuorejuustosta ja maitotilkasta voi sekoittaa tahnan keiton päälle, minä käytin turkkilaista jugurttia.
- Unohdin basilikan.
- En lukenut ohjetta valkosipulin määrän suhteen. Keitosta tulee syömäkelpoista yhdelläkin kynnellä.
- Laitoin kolme perunaa ja kanaliemen sijaan kasvislientä.
- KYLLÄ, meillä oli lime jääkaapissa. Käytin ihan aitoa ja oikeaa limen mehua, ite puristin. Riemuitkaa!

Euforia, tätä se tarkoittaa

Olen elänyt viime päivät sellaisessa hieman tärisevässä, leijailevassa mielentilassa, joka voi käytännössä tarkoittaa vain yhtä asiaa: lankalähetykset ovat tulleet perille.

Ensimmäisenä talon saavutti Holst Garnin Coast, Titityystä. Taivaallista! Yleisesti ottaen en voi sietää puuvillaa, mutta sekoitteena olen sitä tähän asti suvainnut. Coast vei suvaitsemisen astetta pidemmälle - olen rakastunut.

Tästä piti tulla Folded, mutta kun tarpeeksi vatuloin, eteen käveli jotain vielä parempaa. Win-win. Väännän lovemost-langasta lovemost-mallin mukaista paitaa onnesta soikeana - luulen, että kokaiinin käyttäjät voivat päästä lähelle euforiaani, mutta vain lähelle.

Äiti, ihmisistä parhain, toimitti myös lankaa. Epätyypillisen värikkäät langat ovat kuin karkkeja, tai sovitaan marjoja, kansanterveyden nimissä - oranssit sävyt Gjestalin Maijaa, visioin raidallisia villasukkia, ja vaaleanpunaiset Wetterhoffin Akselia, rohdinpellavaa. Rohdinpellavalangan voisi kuvitella olevan ikävää neulottavaa, vaan mitä vielä. Tein siitä viime kesänä topin, sekin on aivan lovemost. Näistä tulee huiveja. Aion kyllä tehdä Akselista vielä paidankin. Suuret on suunnitelmat.

Toistakin pellavalankaa piti saada. Shibuilla oli pari mahtavaa mallia, joihin oli toki pakko tilata se oikea lanka. Lovemost, lovemost. Shibui Linen on ihan hämmentävästi kehrätty, en ymmärrä ollenkaan miten tämä on tehty, mutta rrrrrakkauteeni se ei vaikuta. Huomaatte, että värit ovat itselleni tyypillisen irrottelevaiset harmaa ja harmaa.

Shibuit piti tilata Jenkeistä ja tulliselvittää. Kiristelin hampaitani hieman (mutta vain hieman) kun valmistusmaaksi oli merkitty Italia - lankaa pitäisi siis teoriassa saada jostain EU:n sisältäkin. Ilmiantakaa heti jos tiedätte, jotta voin tilata tätä lisää mutta halvemmalla. Tai nopeammin. Sekin on arvo.

Oi tätä rakkauden määrää! Onni on kasakaupalla ihanaa lankaa!

PS. Nyt joku voisi kuvitella, että tällä kaikella on jotain tekemistä sen kanssa, että munasolun luovutukseen liittyvät hormonipitoiset hoidot saavat mielialani heittelemään. Näin ei ole. Hoidot toki saavat normaaliolosuhteissa mitä tasaisimman mielialani heittelemään, mutta lankaeuforia olisi omituista vain, jos sitä tällaisessa tilanteessa ei esiintyisi.

Muita tärkeitä aikuisia

Seuraa häpeämätöntä lesoamista. Olen nimittäin todella onnekas siinä, miten mahtavia ovat äitini ja isäpuoleni, eikä tämän postauksen tarkoitus ole edes keskittyä siihen, miten moninaisin tavoin he ovat mahtavia, vaan isovanhemmuuteen.

Jos nyt jotain voin puolustuksekseni sanoa, se on tässä: ainakin ymmärrän olevani järkyttävän onnekas lurjus.

En tiedä, onko tullut mainittua, mutten juurikaan lue mitään perhelehtiä (tai ylipäänsä aikakauslehtiä). Olen kuitenkin yhtä kätevä bongaamaan juuri omaan ajatusmaailmaani istuvat artikkelit kuin haukka peltomyyrän; kun lapsi oli vielä vauvalapsi, kohdensin petolinnunkatseeni kirjastossa Vauvalehteen, jonka kansijuttu kiinnosti. Artikkelin mukaan äidin velvollisuus ei ole ainoastaan muodostaa symbioottista suhdetta lapseensa. Äidin tehtävä on varmistaa, että lapsi luo muitakin luotettavia aikuiskontakteja.

HAHAA.

En siis ollutkaan ollut äitinä roisto, kun olen tarjonnut vauvaa milloin kenenkin syliin saadakseni tovin neuloa. Olin ollut SANKARIÄITI. Epäitsekkäästi varmistanut lapsen kosketuksen elämänsä muihin tärkeisiin aikuisiin. Hyvä, etten kyyneliin liikuttunut siinä kirjastossa seistessäni. Olkapää tosin meni sijoiltaan kun läiskin itseäni selkään, mutta sellaista on olla vanhempi.

On ihanaa, kun tulee kotiin ja lapsi tulee riemuissaan vastaan. Ihanaa. Tästä huolimatta yksi äitiysurani parhaista hetkistä koettiin viime syksynä, kun tytär istui mummonsa sylissä lukemassa kirjaa, näki minut, kiipesi pois mummon sylistä ja ... haki uuden kirjan ja päättäväisesti vaati takaisin mummon syliin.

Ei sillä, ettenkö minäkin välillä tuntisi syyllisyyttä äitini ja isäpuoleni tarjoamien lastenvahtipalveluiden käytöstä. En haluaisi rasittaa minulle rakkaita ihmisiä. Luulen kuitenkin silti, että on kaikkien etu (eikä vain oma, henkilökohtainen etuni), että lapsi viettää aikaa myös isovanhemmillaan. No, Salamatkustajassa tämä muotoiltiin niin hyvin, että turha kai tässä on enää papattaa. Perhettä ollaan. Ja on etuoikeutettua, että lapsellani on tällaisia aikuisia lähellä.

Lisäksi. Äiti neuloo tyttärentyttärelleen vaikka mitä siistiä ja vapauttaa jonkun toisen, emme nyt mainitse nimiä, toteuttamaan itsekeskeisiä neuletarpeitaan. Katsokaa nyt:

Ateneumiin pukeudutaan hienosti. (Huomatkaa, miten ujutin kulttuurikasvatuksen ovelasti tähän postaukseen.)

(Niin, nyt te kysytte, että entäs se isä. On lapsella sellainenkin, ja hän on yhä mitä mahtavin. Myös tyttären mielestä. Tuolla hän nytkin ryhdikkäästi istuu niskavammoja kerjäten rötköttää sohvalla.)

Tytöistä ja pojista

Sinisen keskitien Bleue pohdiskeli juuri sukupuolirooleja - mainiosti ja tapansa mukaan rauhallisesti. Tästä rohkaistun raapustamaan itsekin tekstikenttään niitä ajatuksia, joita aiheen tiimoilta olen pyöritellyt joitakin ... no ... joitakin vuosia. Hidas mikä hidas.

Kerran eräässä blogissa (luultavasti Project Mama) joku anonyymi kirjoitti johonkin tekstiin ajatuksen, joka jäi resonoimaan.*

Tiedättehän, kuinka monet vanhemmat kirkkain silmin selostavat, että heidän lapsiaan on kyllä kannustettu leikkimään nukeilla ja autoilla yhtäläisesti, mutta silti Niilo haluaa ajaa rekalla nallen yli ja Niina järjestää nukeille teekutsut? Edellämainittu anonyymikin tiesi heidät ja huomautti, että ongelma piileekin siinä, mitä teemme tiedostamattamme. Ei se riitä, että pojalle ostetaan nukke ja tytölle auto, jos kuitenkin positiivista palautetta annetaan lähinnä lapsen leikkiessä sillä lelulla, joka vanhempien mielestä (alitajuisesti) hänelle kuuluu.

Ei tarvitse olla kovin fiksu mukula ymmärtääkseen, että nukke on mun juttu, jos kaikki yritykset autoleikkeihin toistuvasti sivuutetaan. Ei kielletä, ei paheksuta, vaan sivuutetaan - luultavasti vanhemman itsensä huomaamatta.

Minusta kuulosti järkevältä.

Niin järkevältä, että varovaisesti esitin ajatuksen jossakin tilanteessa. Höpö höpö, ilmoitti tomerasti ensimmäinen, joka keskusteluun otti osaa. Meidän tyttärelle on kyllä annettu nuket ja autot, mutta niitä nukkeja hän silti vain haluaa hoivata.

Niin.

No, toinen suosittu ajatusmalli liittyykin ilmeisesti sellaiseen hieman kummalliseen kaikkivoipaisuuden fiilikseen. Että sanoivat ne lukion psykologian kirjat mitä tahansa, minulla ei ole mitään tiedostamattomia ajatusmalleja, jotka ohjaavat toimintaani kun olen jossain määrin ns. autopilotilla. Ei, minä olen objektiivinen, jatkuvasti tiedostava ja tunnen itseni pohjamutia myöten.

Noh.**

Tästä ehkä kävi ilmi, että uskon sukupuoliroolien olevan (kuten Bleuenkin postaukseen kommentoin) vahvasti  sosiaalinen konstruktio. On biologisia eroja, kyllä, mutta tuskin ne aivan niin ratkaisevia ovat. Ja on varmasti ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että kyllä vain sukupuolirooleilla on ollut tärkeä merkitys metsästäjä-keräilijäkulttuurissa ja sieltä periytyy Niilon taipumus ajaa rekalla ja Niinan taipumus hoivata nukkeja ja piste.

Eikä siinä sinänsä mitään. Eiväthän sosiaaliset konstruktiot käsittääkseni ole vaarallisia. Ongelmia niistä tietenkin tulee vasta siinä vaiheessa, kun ne keinotekoisesti rajoittavat yksilöä. Kun sukupuoli ei olekaan kasvualusta, pohja, jolta toteuttaa omaa ihmisyyttään, vaan vankila. Tyttären äitinä minua kiinnostavat toki melko lailla ne tavat, joilla opitut ja tiedostamattomat asenteet voivat siirtyä tyttärelle ja vaikuttaa (rajoittavasti) hänen käsitykseensä siitä, mitä hän isona voi tehdä, mutten tässä nyt sano, että maailma olisi pojille helpompi. (Jossain määrin minusta jopa tuntuu, että tulevaisuus on tyttöjen, mutta älkää sanoko tätä pojille. Haluaisin tulevaisuuden olevan heidänkin.)

Sikäli, kun haluatte - ja tokihan te haluatte, jos tänne asti olette lukeneet (tai ehkä etsitte sitä Jätä kommentti -linkkiä kertoaksenne, että teidän lapsillenne on kyllä tasapuolisesti tarjottu jne.) - kuunnella aiheesta minua viisaampien pohdintaa, suosittelen kuuntelemaan Yle Areenasta kerrassaan mainion radio-ohjelman, jossa Eve Mantu selvittää, miten päiväkodeissa asiaa on tutkittu sekä radiofilosofien Nevanlinna ja Relander*** keskustelun tytöistä ja pojista (linkki avaa suoraan mp3-tiedoston.)

* Ja kyllähän minä muutenkin uskon kaiken, mitä anonyymit Internetissä sanovat.
** Ehkä he ovatkin. Onnea heille. Omat unettomat yöni kuluvat pohdiskellen sitä, millaisia luonteenpiirteitäni ja tiedostamattomia toimintamallejani muut näkevät kirkkaasti mutta minä en lainkaan.
*** On ilmeisesti heitäkin, jotka eivät juuri välitä radiofilosofeista Nevanlinna ja Relander. Heidän kannattanee keskittyä Mantuun.

Sirkushuveja

Nyt on niin, että Euroviisukarsinnat ovat vihdoin katu-uskottavaa kansanhuvia. (Ja minä se vasta olenkin katu-uskottava kun tuijotan niitä sukkaa neuloen.) Seuraa definitiivinen katsaus niihin finaalin artisteihin, joilla jotain merkitystä on.

Elina Orkoneva oli laulamassa allekirjoittaneen häissä, ja hänhän onkin silkkaa erinomaisuutta punaiseen mekkoon puettuna. Dissaus ehdottoman kielletty. Elina teki sitäpaitsi mainion biisinsä IHAN ITE eikä tyttömäisesti odotellut jonkun sedän tekevän hänelle biisejä.

Mikael Saari saa mun puolesta vääntää levyn pikimmiten, että voin ostaa sen. Tai ehkä kuunnella Spotifysta. Yleensä tällainen jeffbuckleymainen musiikki ei niin riemastuta, mutta tämähän on oikein hyvä.

Krista Siegfrids pitää lähettää Euroviisuihin heti, varsinaisten kisojen aikaan ja ehkä ensi vuonnakin. Ding dong. En kuuntelisi tätä normiolosuhteissa edes juostessa*, mutta jos katsotte vaikka Wikipediasta, mitä tarkoittaa "match made in Heaven", siellä on kökkö fotoshoppaus Kristasta ja Euroviisuista.

Great Wide North herätti jossain idin kellarissa uinuvan sisäisen fanityttöni. Ensi tilassa aion ostaa ruutubyysat, näiden levyn ja lipun Tavastian keikalle. Kiitän jo etukäteen levy-yhtiön ja Tavastian setiä ja tätejä, jotka tämän mahdollistavat nyt eikä heti.

Lievän harmistuksen aihe: kun muina naisina yrität ottaa telkkarista kuvaa ja puhelin yllättää sanomalla KLIK ja mies ei yllätä lainkaan sillä, että nauraa kippurassa. Mutta tärkein on tärkeintä: Great Wide North.

Diandran biisi on myös olennainen. Se kisaa tiukasti universumin turhimman musiikkikappaleen tittelistä.

Itse kisastakin on sanottavaa. MELKO REIPASTA, Yle, että saitte noin miljardissa alkukarsinnassa eliminoitua kahdestatoista biisistä kokonaiset ... neljä. Neljä.

Ja sitä mä sitten kanssa, että toi Aija Puurtinen on ihana. Nyt kun sisäinen fanityttöni on hereillä, hän liittyy myös Puurtisen rouvan fanclubiin.

EDIT #1: Kas, Suomen kansa oli kerrankin samaa mieltä kanssani. Nyt on kriisin paikka.
* EDIT #2: Tarkemmin ajatellen, en etenkään juostessa, jolloin on jo muutenkin kurjaa.

Hummuksehko

Tämä tässä on hummusta:

Tällä kertaa ilman persiljaa.

No. Hummuksehkoa. Siinähän ei ole tahinia, joka sekä työkavereideni ("eihän se sit mitään hummusta oo") että Vegestanin kirjoittajan Sally Butcherin mielestä olennainen osa aitoa hummuskokemusta.

Vaikka S. Butcher on varmasti asiansa osaava rouva, viittaan hänelle kintaalla. En ole tarvinnut tahinia mihinkään. En ole tarvinnut myöskään itse liotettuja kikherneitä mihinkään - vaikka niistä tuleva hummus on kuulemma paljon parempaa. Voi olla niinkin, mutta sitten ollaan jo lähellä makusingulariteettia, ja mitä siitäkin sitten seuraisi.

Jos nyt haluaisitte tehdä hummusta kuten minä teen hummusta, toimisitte seuraavasti:

1. Kaupasta noutaisitte kaksi tahi kolme purkkia kikherneitä, riippuen koosta. Pirkan versio on hyvä, GoGreenin ehkä vielä parempi.
2. Nappaisitte mukaanne myös nipun persiljaa ja jonkin sitruunamehun lähteen. Koska olen laiska, oma sitruunamehulähteeni on lasisessa pullossa.
3. Kotona laittaisitte astiaan valutetut kikherneet ja persiljanipun (varretkin voi heittää huoletta sekaan), maustaisitte esimerkiksi jollakin pippurilla (itse käytän liberaalisti cayennepippuria), suolalla ja muilla sopiviksi katsomillanne mausteilla. Osa teistä saattaisi heittää mukaan pari kynttä valkosipulia. Muita maustevinkkejä voisitte katsoa vaikka siitä Pirkan kikhernepaketista.
4. Päälle lorottaisitte reippaasti sitruunamehua ja jotakin sopivaa ruokaöljyä, itse käytän mietoa oliiviöljyä. Vedelläkin voi tahnaa ohentaa, jos pelkää hammaslääkäriä ja kaloreita. 
5. Sitten sauvasekoittimella tai blenderillä hurauttaisitte kaiken tahnaksi. Jos koostumus olisi liian jäykkää, lisäisitte nestettä.

Sitten söisitte hummusta kaiken kanssa ja ilman mitään tekosyylisuketta. Onneksi teitte sitä ison satsin!

(Ollakseni aivan rehellinen, ei tämä minusta aivan oikeuksiinsa pääse jälkiuuniruisleivän kanssa, mutta hapankorpun päällä toimii kuin häkä.)

Tein hummusta pitkästä aikaa viime keväänä, kun pyrin vähentämään juuston syömistä. Pyrkimys onnistui hienosti, juuston syöntini romahti. Valitettavasti söin hummusta kuin hullu. Nyt pystyn jo johonkin kohtuutta muistuttavaan, mutta vain vaivoin. Hyvää on! Siis minusta, huomaan pelkääväni, että jos nyt ette pidäkään, pidätte minua jotenkin vähän hulluna tai viallisena. Toisaalta, se jättää enemmän kikherneitä minulle.

Auto - Une Voiture

Täällä on keskusteltu auton ostosta. Voi viherhippi.

Keskustelu kiihtyi tänään, kun matkustimme koko erhe kotiin Valtion rautateiden suosiollisella avustuksella. Mies istui koirakopissa koiran kanssa, minä viihdytin lasta toisessa vaunussa. Tämä on VR:n mielestä ainoa tapa, jolla voimme matkustaa junalla koko sakki.

Auton ostaminen tuntuu absurdilta. Emme tarvitse sitä mihinkään arjessa. Mutta sillä pääsisi sellaisiin paikkoihin, joihin haluamme mennä: mökille, mummolaan, isomummoja moikkaamaan ja ehkä joskus jopa tapaamaan niitä tovereita, jotka ovat muuttaneet johonkin kauas, kuten Lahden tienoolle tai Espooseen.

Olin pitkään VR:n vapaaehtoinen myyntiedustaja. Ja miksei: nuorna opiskelijana oli mukava mennä junalla. Sai lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, syödä ja kärsiä krapulasta ihan rauhassa. Tykkään vieläkin, jos joskus yksin junailemaan pääsen.

Sitten otimme koiran, ja junamatkailusta katosi kaikki riemu. Junamatkailu oli yhtäkkiä vittumaista kynytystä ja jännitystä siitä, mahtaako tällä kertaa (unohdettuaan ostaa lipun viikkoa aiemmin) mahtua siihen hikiseen lemmikkivaunuksi kutsuttuun koppiin, johon säännönmukaisesti ahdetaan kaksitoista ihmistä, kymmenen koiraa ja kuusi kissaa. Tästä ilosta piti toki maksaa lisää. Lapsen kanssa hommaan saatiin uusi kierros haastavuutta. On yhä täysin epäselvää, olisiko jotenkin mahdollista matkustaa vauvan ja koiran kanssa junassa, jos aikoo ottaa mukaan myös lastenvaunut.

Tässä Jakke Jäyhää vituttaa edessä oleva junamatkailu. Tai päähän sidottu rusetti.

Alkoi tuntua siltä, että VR on yksityisautoilun paras mainos.

Ja nyt, nyt olemme siinä pisteessä, jossa antaisin mitä tahansa (eli käytännössä aika monta tuhatta euroa) siitä mahdollisuudesta, että mökiltä voidaan lähteä silloin kun huvittaa, eikä kolmelta että ehditään 16:49 junaan. Tässä pisteessä sijaitsee myös se piste, jossa ei olla enää valmiita säätämään vuokra-autojen kanssa yhtäkään sekuntia. Tämän pisteen löytymistä suuresti joudutti se, että saimme talvella maksaa pienestä vuokra-auton puskuriin tulleesta reiästä kokonaisedulliset 960 €.*

Yksi iso syy auton ostamiselle on kuitenkin tässä: käytännössä autottomuuttamme paikkaillaan usein vanhempieni kakkosautolla. Turhaa on elvistellä "pärjäävänsä hienosti ilman autoa", jos lähellä on ihminen, joka huolestuneena miettii, miten pärjäämme jos kakkosauto menee myyntiin.

Äiti, me ollaan jo niin isoja, että pärjäämme kyllä.

* Saimme kuitenkin koko summasta S-bonusta, joten hätä ei ole tämän näköinen.