No eikä ole. Siis uutisia.
Mutta on asia, jota mietin nykyisin aina aamulenkillä. Internetin koiravideo nimittäin kertoi minulle syyn siihen, miksi koira katsoo omistajaansa kakatessaan: se tietysti olettaa, että lauman jäsen tarkkailee ympäristöä uhkien varalta. Kyykyssä äheltäminen kun tuppaa olemaan vähän riskaabeli asento avarassa luonnossa.
Piski siis katsoo omistajaa nähdäkseen, näkeekö omistaja saalistajia.
No tietysti sitten heti muistin, miten koira katsoi minua pennumpana kakatessaan. Se oli eri söpöä, joten tein kuten kuka tahansa vastuullinen koiranomistaja ja katsoin otusta takaisin.
Nykyisin koira ei enää katso minua käydessään kakalla. Se pälyilee itse uhkia, koska eukosta narun toisessa päässä ei ilmeisesti ole mihinkään hyödylliseen. Tunnen pettäneeni koiran, ja se tuntuu kauhealta.
Haluaisin ajatella, että seuraavan kanssa paremmin, mutta seuraavaa ei tule.
Eikä toivottavasti kysymystäkään seuraavasta, ei pitkään aikaan, vaikka juuri Facebookista huomasin, että erään tutun koira oli juuri kuollut. (Päästetty menemään, lähtenyt sateenkaarisillalle, mitä näitä nyt on. Kuollut kuin kuollut.) Olimme menetyksen kokeneen koiranomistajattaren kanssa toveruksia lähinnä siksi, että koiramme ovat lähes päivälleen samanikäiset, joten hieman hätkähdin.
(Nyt tietysti kuvittelette, että ryntäsin ei-ystävöimään hänet sosiaalisista verkostoistani, mutta olette väärässä.)
Varmaan vähän sama juttu kuin se, kun itseäni muutamia vuosisatoja vanhemmat ihmiset kertovat, miten hätkähdyttävältä tuntuu kun ikätovereita alkaa kuolla ympäriltä, mutta laimennettuna.
Koiran kanssa kaikenlaiset asiat saa kokea jo valmiiksi, mutta vähän laimennettuna.
Mutta on asia, jota mietin nykyisin aina aamulenkillä. Internetin koiravideo nimittäin kertoi minulle syyn siihen, miksi koira katsoo omistajaansa kakatessaan: se tietysti olettaa, että lauman jäsen tarkkailee ympäristöä uhkien varalta. Kyykyssä äheltäminen kun tuppaa olemaan vähän riskaabeli asento avarassa luonnossa.
Piski siis katsoo omistajaa nähdäkseen, näkeekö omistaja saalistajia.
No tietysti sitten heti muistin, miten koira katsoi minua pennumpana kakatessaan. Se oli eri söpöä, joten tein kuten kuka tahansa vastuullinen koiranomistaja ja katsoin otusta takaisin.
Nykyisin koira ei enää katso minua käydessään kakalla. Se pälyilee itse uhkia, koska eukosta narun toisessa päässä ei ilmeisesti ole mihinkään hyödylliseen. Tunnen pettäneeni koiran, ja se tuntuu kauhealta.
Haluaisin ajatella, että seuraavan kanssa paremmin, mutta seuraavaa ei tule.
Eikä toivottavasti kysymystäkään seuraavasta, ei pitkään aikaan, vaikka juuri Facebookista huomasin, että erään tutun koira oli juuri kuollut. (Päästetty menemään, lähtenyt sateenkaarisillalle, mitä näitä nyt on. Kuollut kuin kuollut.) Olimme menetyksen kokeneen koiranomistajattaren kanssa toveruksia lähinnä siksi, että koiramme ovat lähes päivälleen samanikäiset, joten hieman hätkähdin.
(Nyt tietysti kuvittelette, että ryntäsin ei-ystävöimään hänet sosiaalisista verkostoistani, mutta olette väärässä.)
Varmaan vähän sama juttu kuin se, kun itseäni muutamia vuosisatoja vanhemmat ihmiset kertovat, miten hätkähdyttävältä tuntuu kun ikätovereita alkaa kuolla ympäriltä, mutta laimennettuna.
Koiran kanssa kaikenlaiset asiat saa kokea jo valmiiksi, mutta vähän laimennettuna.