Jouluputki #11: Neulo taas

Keskustelimme lapsen kanssa palindromeista.

Oppi meni tavallaan perille: hän tietää kyllä, mikä saippuakauppias on toisin päin - mutta kertoessaan juttua serkulleen hän kysyy, että tietääkö tämä, mikä saippuamyyjä on toisin päin.

Googlasin pari lisäesimerkkiä ja löysin itsellenikin sopivan:

"Neulo taas, niin saat oluen."

Jouluputki #10: Suolla

Lähileikkipuistomme vieressä on metsänpläntti, jonka pohja on lievästi sanottuna märkä.

Käytännössä epäilen, että siellä ei kasva mangrovepuita vain, koska ne eivät nauti lumesta.

Olen useana vuonna katsonut, miten alakouluikäiset rypevät metsässä veden ja punkkien keskellä ja miettinyt, miten kenenkään vanhemmat suostuvat moiseen. No, alkuvuosina mietin moisia. Mitä lähempänä lapseni koulun aloitus on häämöttänyt, sitä synkemmäksi on käynyt epäilykseni siitä, että vanhempien suostumus on tässä asiassa yhtä relevantti kuin auringonpilkku.

Ja niin alkoi koulu.

Seisoimme ensimmäisenä koulupäivänä iltapäiväkerhon pihalla ja kuulimme, että kerhon sallittua aluetta on lähes koko ympäröivä Herttoniemi. Etenkin se märkä metsäpläntti, "suo".

Seisoin kädet ristissä ja rukoilin, että lapseni ei kierisi aivan joka päivä suolla mudassa ja punkkilaumoissa.

Nyt yritän ajatella, että kehittyyhän siinä varmaan vastustuskyky.

Jouluputki #9: Tavallaan lomalla

Sillä tavallahan tämä oli tyhmä idea koko jouluputki, että kyllähän tänne ihan mielikseen kirjoittelee vaikkei olisi mitään sanottavaakaan, jos on koneen ääressä.

Mutta nyt kävi niin, että meitä kehotettiin pitämään lomaa.

En tietenkään suostunut, siihenhän olisi palanut lomapäiviä, enkä ollut aikeissa ottaa palkatontakaan lomaa - sehän olisi käytännössä lomautus ilman TE-toimiston maksamia kaljarahoja - mutta sitten esimies sanoi (ei kuitenkaan kirjallisesti), että jos kerran pitää ottaa lomaa niin olkaa poissa.

Poissa. Tietokoneelta.

Huomaatte, mihin tämä on johtava. Mutta yritetään nyt kuitenkin.

Toisaalta kävin kuntosalilla saamassa saliohjelman. Huomenna en varmaankaan kävele, joten siinähän on sitten oivallisesti aikaa näpytellä blogiin kaikenlaisia sanoja putkeen.

Jouluputki #8: Omilla jäljillä

Lapsen avaimia ei löytynyt aamulla.

Lapsi hermostui. Häntä aina syytetään kaikesta! Täysin kohtuuttomasti! Ja kohta hän myöhästyy koulustakin vielä!

"No, kultaseni, tulet kyllä huomaamaan, että kun joku on hukassa, niin yleensä se on omilla jäljillä", opetti lapsen isä kärsivällisesti.

"Paitsi isäsi tapauksessa - kun häneltä on joku hukassa, sen epäillään olevan äidin jäljillä", irvaili lapsen äiti.

"EI OLE HAUSKAA! MYÖHÄSTYN KOHTA KOULUSTA JA TIEDÄTTE KENEN SYY SE ON!" huusi lapsi.

Hetken päästä äiti kaivoi avaimet voitonriemuisesti esiin - oman takkinsa taskusta, jonne hän oli ne sijoittanut (omien avaintensa ohella) lähtiessään viemään koiraa ulos.

"Niin, huomaathan, lapseni, että kun joku on hukassa, se on yleensä omilla jäljillä, paitsi silloin kun se on äidin jäljillä", jatkoi lapsen isä opettavaiseen sävyyn.

Jouluputki #7: Dialektiikasta

Kuuntelin tuossa juuri Auta Antti! -podcastin ensimmäisen jakson - suosittelen kaikille, vaikka tietenkin se myös herätti vakavan kysymyksen siitä, onko ihmisellä mitään syytä suoltaa kaikenlaisia mielipiteitä internettiin kun kuitenkin on Antti Holma, joka tekee sen paljon paremmin ja vielä kaapissa istuessaan - mutta ihan sama. Hieno ohjelma. Voin suoltaa mielipiteeni siitä.

Nyt on pakko lainata Anttia vähän.

"Keskustelussa tosi usein julkisuudessa haetaan konfliktia, koska konflikti kiinnostaa ihmisiä. [...] Laitetaan siis esimerkiksi tässä tasa-arvoisessa avioliittolaissa vastakkain joku tämmönen vihamielinen aktivistihomo, joka on sitä mieltä, että heteroavioliitto pitäis oikeestaan kieltää ja sitten otetaan sitä vastaan joku Jumalan kyynel -seurakunnan johtaja, joka on sitä mieltä, että homot pitäis polttaa elävältä Iisalmen torilla. Ja sit odotetaan, että ne tappaa toisensa suorassa lähetyksessä."

Word.

No, jotenkin jostain kouluajoilta kumpusi muistikuva siitä, miten keskustelu ikään kuin ideaalimaailmassa menisi. Että on teesi ja antiteesi - äskeisessä esimerkissä siis heteroavioliiton kielto vs. Iisalmen torille pykätyt roviot - ja sitten lopuksi tulee synteesi, jossa jotenkin otetaan huomioon nämä molemmat kannat totuutta etsittäessä. Tosin en nyt ole ihan varma, mikä se tässä voisi olla. Ehkä voisimme aloittaa siitä, että emme pyrkisi ruttamaan mahdollisimman kaukaista teesiä ja antiteesiä synteesiksi.

(Menin jopa lukemaan Wikipedia-artikkelin dialektiikasta.)

Ja nyt on huomioitava, että koska julkisesta keskustelusta usein tahallaan skipataan synteesivaihe kokonaan pois, sille ei ehkä pitäisi suoda keskustelun arvonimeä ollenkaan.

A-Studio: Talk voi tällä puheella muuttaa nimensä muotoon A-Studio: Noise (ja edes Yle voisi joskus vähän yrittää.)

Jouluputki #6: Aika-avaruuden omituisuuksia

Iltaa!

Hämmentyneenä huomasin - huomasitteko te?  - että tämän vuoden joulukuussa ei ollut lainkaan 8. ja 9. päivää. Siksi siis kirjoitan teille vasta tässä joulukuun 10. päivänä, herran vuonna 2018. Tutkimaton on aika-avaruus.

Olen ajatellut, että työasioista nariseminen blogissa on vähän jotain sellaista mitä ei tehdä. Ensinnäkin, joku potentiaalinen työnantaja voi lukea sen ja ajatella, että onpa nuiva naikkonen, ja toisaalta minulla kai on joku salassapitosopimus tai jotain sen kaltaista, ja sen ohi on tietenkin vähän jännittävää puhua - vaikka ei kai se omia fiiliksiäni koske.

Koska tässä viimeinen vuosi on kuitenkin vietetty enemmän tai vähemmän turhautuneena, olin jo rikkomassa omia sääntöjäni ja kirjoittamassa työasioista, kun tajusin jotain (minua) kiinnostavaa.

Viime viikolla olin sellaisessa mielentilassa, että kun projektin vetäjä otti yhteyttä, korvistani alkoi tupruta savua vain hänen nimensä näkemisestä.

Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että hän otti yhteyttä kysyäkseen, miten sujuu, sillä sankka korvasavuni oli saavuttanut Espoon ja levittäytyi kovaa vauhtia muualle Suomeen.

Tässä oli jotain kiusallisen tuttua. Hänhän käytti minun lähtökohtaista tapaani ratkaista potentiaalisia konfliktitilanteita!

Oma tapani on seuraava:

1. Havainnoi, että jotakuta ärsyttää - mielellään tarkkuudella, jolle vetää vertoja vain valkohain kyky haistaa veri
2. Yritä heti tehdä tilanteelle jotain.

Tästä tavasta eroonpääseminen on vaatinut vuosia ja rutkasti jotain, mitä naistenlehdissä varmaan kutsuttaisiin "parisuhteen eteen tehtäväksi työksi"*, sillä ensimmäinen ja paras opettajani aiheessa on ollut mieheni. Hän ei lainkaan nauti siitä, että yritän piristää kun häntä ärsyttää. (Seuraava opettaja on ollut tyttäreni. Häntäkin vituttaa moinen.)

Ja nyt, jo 39 vuoden herkässä iässä tajuan, että oma tapani toimia on ihan perseestä enkä todellakaan halua, että minuakaan kohdellaan niin.

Aika katumusharjoitusten, jälleen kerran.

* En ole ikinä ollut ihan varma, mitä se työ, jota parisuhteet vaativat, on - mutta olen melko varma, että siihen ei liity ensimmäisen mielikuvani mukainen hiekan lapiointi yhdessä puolison kanssa.

Jouluputki #5

Kuja tolikka keksi, että blogiin pitää kirjoittaa joka päivä?

Silloinkin, kun on vähän kirjallisuudesta hiprakassa ja akuutissa sipsipulassa?

Kun on siivonnut ja kuullut, että lapsi on siivoamisen sijaan nähnyt ketunpoikasen? Ja kun on vienyt baarin jälkeen koiran ulos, ja muistanut ulkona, koiran hyppiessä kuin vasikka, että vuorokausi vaihtuu ihan just?

Vetäkää dunkkuun sitä torvea, jos tapaatte.

Joukuputki #4: Oppimiskokemus

En ole kykenevä puhumaan näin itsenäisyyspäivänä mistään aiheeseen liittyvästä, joten palataan päivän riemuihin (kirjasto yleisesti ja Oodi sen ilmentymänä erityisesti) ja suruihin (natsit Helsingissä) myöhemmin.

Nyt kerron, että alakerrassamme asuu nykyään vauva. Kuten kaikki lapset, hänkin opettaa lähipiirilleen paljon - lasken itseni tähän joukkoon sillä perusteella, että meidät erottaa usein vain muutama hassu vertikaalinen metri.

Olen oppinut seuraavaa: jos minä kuulen alakerrasta pari kuukautta vanhan rääpäleen protestilaulut, meillä hoidetaan riitely vastedes pantomiimiesityksinä.

Jouluputki #3: Vastarannankiiskin tunnustukset

”Kaikkihan Frendeistä pitää”, sanoi vuosia ja taas vuosia sitten työkaverini. (Tarkalleen ottaen olimme molemmat lopputyöntekijöitä, joten sana ”työ” on ehkä tässä vähän … liioiteltu, mutta menköön.)

”En minä”, ilmoitin.

Työkaveri räpytteli silmiään ja näytti hämmentyneeltä.

Puhuin toden sanoja, vaikken voikaan selittää Friends-antagoniaani muutoin kuin jatkuvalla ja periaatteellisella vastarannankiiskeydellä. Ja se sama vastarannankiiskien kunniajäsenyys oli myös syy siihen, että tuossakin tilanteessa oli suunsa avattava.

No, olihan siihen joitakin ihan oikeitakin syitä: silloin kun ystävysten kahvilaluuhausta alun perin seurattiin, olin nenä kirjassa viihtyvä nörtti, joka ei osannut tai halunnut ajoittaa elämäänsä telkkarin mukaan. (Hetki! Olen yhä se nörtti!) Oli helpompaa olla kiintymättä mihinkään idioottilootan tarjoomukseen.

Silti. Olisin voinut ohittaa moisen mediailmiön myös olankohautuksella, mutta jonkin aikaa suorastaan inhosin Friendsejä. Haluaisin sanoa, että oikeasti olin viisas ja mediakriittinen nuorisolainen … mutta epäilenpä. Luultavasti olin vain vastarannankiiski. Ja vähän ärsyttävä sellainen.

(Nick Cave -fanitukseni juurisyyt ovat osin juuri tässä. Ei niin, että olisin hänestä hampaat irvessä pitänyt, mutta tartuin Caven levyihin koska ketään muuta ei kiinnostanut. Siitäs saat, Celine Dion, ja siitä.)

Eräs ystäväni vuosia myöhemmin huomautti, että tämähän on tietyllä tavalla trendi. En diggaa vapusta, koska kaikki muut. Tai uudestavuodesta. Haluan juhlia silloin kun muut eivät juhli, mieluiten tiistaisin.

Jälleen: onhan siinä käytännön etujakin. Tiistaisin, tai tavallisena viikonloppuna saa halutessaan taksin, ja ravintolassakin on ehkä tilaa. Mutta nämä käytännön syyt eivät tietenkään ole mikään este. En vain halua olla liikkellä silloin, kun kaikki muut ovat.  

Vastaavasti kun joskus vielä kuvittelimme olevamme monilapsinen perhe, emme ikinä ajatelleet, että lapsia tulisi sillä kahden vuoden ikäerolla, jolla ihan kaikki tuntuivat mukulansa pyöräyttävän. Käytännön selitys oli jälleen valmiina: ei kahta vaippaikäistä. Tosiasiassa olisin voinut ottaa vaikka kolmoset tai irlantilaiset kaksoset, mutta en – arvaatte – toimia kuten kaikki muut.

Hankaluus on ilomme – sori siitä te kaikki, jotka minut tunnette. En minä tahallani, se on joku tiedostamaton toimintamalli.

Jouluputki #2

Aika ajoin joudun selittämään, miksi pidän loppuvuodesta. Ja onhan siinä oikeasti kurjatkin piirteensä, kuten arkiaamut.

"Aina tää sama juttu!" sihisi tytär vihaisena aamulla. "Ei oo aikaa millekään!"

Onhan se rasittavaa. Hänen odotetaan pukevan, syövän ja pesevän hampaat. Pissallakin pitää käydä. Kaikki tämä jo ennen aamukahdeksaa.

Samaan aikaan minä - no, aamiaisen tarjoiltuani sentään - istun sohvalla ja pelaan ToonBlastia. Olen jotenkin lipsunut sellaiseen hämyiseen etätyöputkeen, jossa harhaan toimistolle kerran pari viikossa, joten aamuisin on aika harvoin tarvetta sykkiä kiireellä ympäriinsä. Minulla, toisin kuin tyttärelläni, on aikaa kaikenlaiselle, ja kun aikaa on, käyttäydyn kuin tuhlari ja haaskaan sitä. Epäreilulta tuntuu, varmasti.

Mutta väsyneistä, vihaisista aamuista huolimatta rakastan silti tätä aikaa.

Jatkuva hämärä on itse lempeys, kun sitä ei tarvitse kohdata armottomien keinovalojen alla (ei nyt mennä tietokoneen näytön romantilliseen kajoon. Kaikkea ei voi saada). Kaikki tuntuu hidastuvan ja rauhoittuvan, minäkin. Ehkä etenkin minä. Vajoan hiljaiseen, lämpimään pimeyteen enkä puhu mitään ellei ole aivan pakko.

Siksi rakastan.

(Tai voi olla, että rakastan siksi, että olen parantumaton vastarannankiiski ja kaikki edellämainittu on rationalisointia. Valitse itse.)

Jouluputki!

Keksin itselleni sellaisen haasteen, että kirjoitan tänne blogiin joka päivä joulukuussa.

Se on hyvä idea, sillä joulukuussa on tuskin mitään tekemistä.

Tietenkin keksin koko ajatuksen vasta 2. joulukuuta, enkä jaksanut moisen takia tietokonetta avata, joten lähestulkoon vesitin koko idean oitis. Ehkä saatte kaksi rästipäivää tammikuussa. Tai ehkä ette, sillä jos kukaan ei lue suureellista lupaustani, sitä ei varmastikaan ole pakko pitää.

Luvassa ei-mitään-erikoista. Asiaan.

---

En tiedä teistä, mutta minusta on joskus kiva tietää, moneltako puoliso on oluenjuontimatkoiltaan kotiutunut.

Motiivia tähän on vähän vaikea selittää. Joskus vuosia sitten saatoin olla hänestä yön tunteina huolissani - entä, jos hänet kolkataan? - mutta nykyisin nukun kuin tukki ja herään puolison saapumiseen lähinnä koiran tehdessä siitä numeron. Ehkä tiedolla on väliä, koska se tekee krapulaisen pilkkaamisen helpommaksi? (Ehkä juuri tästä syystä hän ei halua kertoa sitä?)

Joskus kotiintuloajalla on kyllä käytännönkin merkitystä.

Kuten eilen, kun tuijotin astiakaappiin huolellisesti laitettua Oivariinia ja pohdin, mahtaako se olla vielä syömäkelpoista.

Satunnaisia huomioita kehollisuudesta

Ajattelin ensin, että tästä voisi jotenkin tulla sellainen ylioppilasainemainen postaus. Tiedättehän, jonkinlainen synteesi sitomaan yhteen alun havainnot.

Mutta se olisi liian siistiä.

Katsokaas, menin lihomaan. Ja synteesi, joka olisi liian siisti, olisi jotain siitä, miten olen oppinut hyväksymään kehoni tällaisena. Ja se olisi osin ehkä tottakin, mutta toisaalta rakentaisi ansan, johon olisi helppo kompastua niinä päivinä, kun se ei ole totta. Eihän mikään aina ole, paitsi ehkä matematiikka, mutta ... siitäkin on kysytty, onko se löydettyä vai keksittyä, joten eipä mennä julistamaan mitään ikuisia totuuksia.

Mutta tänään katsoin käsivarttani, joka on pyöreä ja täten vallitsevan esteettisen ihanteen vastainen, ja tunsin jotain, mikä yllätti. Tykkäsin siitä, mitä näin. Vaikka se, mitä näin, oli pyöreää.

En tiennyt, että niinkin voisi käydä.

---

No, olen (taas) aloittanut liikunnan. Tykkään siitäkin, eikä sen perustavoite edes ole, että muuttuisin vähemmän pyöreäksi, paitsi ehkä vähän koska en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Ja ehkä vähän enemmän niinä päivinä, jolloin itsensä hyväksyminen on vaikeampaa.

Kävin justiinsa äsken puolison kanssa juoksulenkillä. Erään ylämäkipätkän jälkeen hän ilmoitti tyytyväisenä, että toiseksi raskain osuus on nyt takana.

Aloin kelata. Mikä olisi se vaikein osuus? Eihän tässä nyt enää mitään niin kovaa mäkeä olisi lähellä. Ja sitten tiesin, mitä hän tarkoitti. Majavatien portaita. 239 619 askelmaa kidutusta.

"Mä en tule niihin portaisiin", sanoin.
"Ne portaat on se raskain", selitti mies, joka ei kuullut, mitä olin juuri sanonut.
"En jaksa edes kävellä niitä", ilmoitin.
"Sitten kävelet ne!" ehdotti mies, joka edelleenkään ei kuullut.

Jaksoin juosta portaita 50 askelmaa. Loput kävelin, tai ehkä ryömin, en muista enää. Sitten tuli semmoinen typerä ajatus, että jos otan ne osaksi jokaista juoksulenkkiä, huomaan kätevästi kuinka juoksukuntoni paranee.

Typerä ajatus tuli mieheltä, vaikka

a) entä jos ei parane?
b) hänen jos kenen pitäisi tietää, että taipumustani pakkomielteenomaiseen suorittamiseen ei pidä tukea.

---

Tähän ei tule synteesiä, koska sellaista ei ole.

Koirauutisia vuh vuh

No eikä ole. Siis uutisia.

Mutta on asia, jota mietin nykyisin aina aamulenkillä. Internetin koiravideo nimittäin kertoi minulle syyn siihen, miksi koira katsoo omistajaansa kakatessaan: se tietysti olettaa, että lauman jäsen tarkkailee ympäristöä uhkien varalta. Kyykyssä äheltäminen kun tuppaa olemaan vähän riskaabeli asento avarassa luonnossa.

Piski siis katsoo omistajaa nähdäkseen, näkeekö omistaja saalistajia.

No tietysti sitten heti muistin, miten koira katsoi minua pennumpana kakatessaan. Se oli eri söpöä, joten tein kuten kuka tahansa vastuullinen koiranomistaja ja katsoin otusta takaisin.

Nykyisin koira ei enää katso minua käydessään kakalla. Se pälyilee itse uhkia, koska eukosta narun toisessa päässä ei ilmeisesti ole mihinkään hyödylliseen. Tunnen pettäneeni koiran, ja se tuntuu kauhealta.

Haluaisin ajatella, että seuraavan kanssa paremmin, mutta seuraavaa ei tule.

Eikä toivottavasti kysymystäkään seuraavasta, ei pitkään aikaan, vaikka juuri Facebookista huomasin, että erään tutun koira oli juuri kuollut. (Päästetty menemään, lähtenyt sateenkaarisillalle, mitä näitä nyt on. Kuollut kuin kuollut.) Olimme menetyksen kokeneen koiranomistajattaren kanssa toveruksia lähinnä siksi, että koiramme ovat lähes päivälleen samanikäiset, joten hieman hätkähdin.

(Nyt tietysti kuvittelette, että ryntäsin ei-ystävöimään hänet sosiaalisista verkostoistani, mutta olette väärässä.)

Varmaan vähän sama juttu kuin se, kun itseäni muutamia vuosisatoja vanhemmat ihmiset kertovat, miten hätkähdyttävältä tuntuu kun ikätovereita alkaa kuolla ympäriltä, mutta laimennettuna.

Koiran kanssa kaikenlaiset asiat saa kokea jo valmiiksi, mutta vähän laimennettuna.

3K

Vein kolme lasta Hoploppiin. Asemoiduin kolmen K:n (kudin, kirja ja kaljan sijaan kahvikuppi) kanssa sohvalle pidettyäni luennon aiheesta "miten kolmisin ollaan liikkeellä niin, että kukaan ei lopuksi itke, ainakaan Lastenklinikalla" ja vetäydyin omaan rauhaani.

Tai luulin vetäytyväni. Olin asemoitunut sille sohvalle, joka oli poleteilla toimivan pehmoleluautomaatin vieressä.

Erään kerran siinä sitten kaksi lasta, isosisko ja pikkuveli, tönivät ja löivät toisiaan. 

Minulle tuli kauhean lempeä ja hyväksyvä olo. Olin oman veljeni kanssa justiinsa sellainen. Olimme siis varmaan millä tahansa mittapuulla ihan häkellyttävän väkivaltaisia - mutta kalpenimme kuitenkin ystävälleni, jonka perheessä nuorempi sisar oli uhannut vanhempaa veitsellä, joten nähdäkseni olimme kuitenkin ihan normaaleja.

No, joitakin tunteja myöhemmin muistin, että 17 vuotta sitten olin kuullut veljeni kuolleen ja maailma ropisi ympärilläni maahan kuin kuiva laasti. Hain hautakynttilän ja vein sen lähellä olevalle muualle haudattujen muistomerkille ja itkin vähän.

Eri vuonna olen itkenyt eri asioita. 

Tänä vuonna itkin sitä, miten kesken kaikki jäi. Tajusin sen oikeastaan vasta vähän aikaa sitten, kun äitini sanoi jotain siitä, millaisena hän oli nähnyt veljeni.

Kyse oli toki vain yhdestä kulmasta katsoa veljeäni, mutta minä en tunnistanut sitä ollenkaan. Tai tavallaan tunnistin, mutta se vaati menneiden elämänkokemusten analyysia. Ja jäin epäilemään, että näin kävi siksi, etten tavallaan koskaan oppinut tuntemaan veljeäni. 

Ei saa ymmärtää väärin, olimme läheisiä. Hän oli niin läheinen kuin nyt neljä vuotta nuorempi veli voi olla, millä tahdon sanoa, että vain minä sain haukkua häntä, vain minä sain lyödä; toisaalta olin hänen haukuttavanaan ja lyötävänään jos nyt en auliisti niin kuitenkin tietäen, että se oli hommani.

(Ähräsin kerran useamman minuutin pukeakseni veljeni huoneeseen viritetylle nyrkkeilypallolle veljeni Amsterdam Ajax -paidan, jotta saisin hänet nauramaan, ja sainkin. Se on lempimuistojani, mutta sekin kertoo enemmän minusta kuin hänestä.)

Epäilen, että kun on sisar (tai ehkä veli, en tiedä, en ole koskaan ollut veli), ei opi näkemään toista. Ainakaan heti. On niin lähellä, ja lisäksi on lapsi, ja lapset toden totta ovat ihan jotain muuta. Aikuisiällä ehkä tajuaa ja tunnistaa, osaa liittää läheisiinsä adjektiiveja, tietää millä tavalla juuri rakkaat eroavat kaikista muista. Ehkä omista lapsistaan voi nähdä, miten he elämää lähestyvät, etenkin jos heitä on monta ja osaa erottaa vaiheet persoonista. 

Mutta lapsena ei voi. Tai ainakaan minä en voinut. Ja se on suuri aukko.

(Mutta ehkä ne skidit siellä Hoplopissa saavat tilaisuuden. Toivottavasti. Olivat ihan mahtavia.)

Messilän kirous

Aloitimme talvilomamme perjantaina. Siis töiden jälkeen, mutta kaikkihan tietävät, että loman ensimmäinen päivä on perjantai töiden jälkeen. Niin vain on.

Loman toisena päivänä puoliso lähti Messilään lautailemaan. Messilästä meillä onkin lämpimiä muistoja: kerran, kun olimme nuoria, kauniita, hoikkia ja vastarakastuneita, puoliso (tuolloin vasta poikaystävä) lähti Messilään ja palasi sieltä kera murtuneen selkänikaman.

Mutta nyt kaikki olisi toisin. Auto starttasi ennen yhdeksää aamulla, mistä syystä puolisoni joutui keittämään aamukahvinsa itse. Minä jäin tyttären kanssa viettämään rentoa lomapäivää: hoidimme 685 asiaa kaupungilla, söimme kalaa ja ranskiksia ja koristelimme virpomisoksat (joiden koristelu tänä vuonna oli mieheni hommaa, kuten huomaatte).

Ja toden totta, kaikki olikin toisin. Tällä kertaa mies palasi lautailureissultaan murtuneen olkaluun kanssa. Ihan eri juttu!

Eikä siinä vielä kaikki! Meillä on hieno videokin tempusta, joka johti kahteen reissuun Malmin sairaalapäivystykseen.

Ai miksi kahteen? No siksipä tietenkin, että lauantai-iltana Malmin sairaalapäivystys on juuri niin tukossa kuin kaikki sanovat, ja mieheni kärsivällisyys ... no, jos muotoilen asian vaikka seuraavasti: en ihan ymmärrä, miksi minua pidetään perheen kärsimättömimpänä osapuolena.

Mutta sunnuntaina hän tietenkin pääsi ulos pikavauhtia, juuri kun oli määrä viedä jälkikasvu suklaankerjuureissulle.

Tilanne on jollain kierolla tavalla silti optimaalinen. Kerrankin voimme viettää sellaista lomaa, jonka minä haluan. Siis lomaa, jolloin ei tehdä mitään.

Kaksi voittoa ja yksi luovutus

Ipanalla oli lauantaina ensimmäinen kuorokonsertti.

Kaksi tuntia ennen konserttia hän muisti, että häntä ujostuttaa esiintyminen kauheasti. Niin kauheasti, että oikeastaan hän ei haluaisi konserttiin ollenkaan. Minä ilmoitin, että tällä aikataululla ei luisteta. Ipanan isä muisti erään satubalettiesityksen ja huolestui, että ehkä tästäkin tulee katastrofi. Minä ilmoitin, että sitten tulee.

Skidi meni konserttiin ja jännitti ihan hirveästi. Hän itkeskeli itsekseen eturivissä parin ensimmäisen biisin ajan. Sitten hän rentoutui ja muisti rakastavansa laulamista. Konsertin jälkeen luoksemme pyrähti hyvin iloinen (ja tunnekuohuista hyvin väsynyt) nuori neiti, jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Sunnuntaina ipanan oli määrä lähteä isänsä kanssa lumilautailemaan. Vaan ne jyrkät mäet! Kaksi tuntia ennen lähtöä hän muisti, ettei oikeastaan pidä niistä. Itse asiassa hän pelkää niitä yli kaiken, eikä oikeastaan haluaisi lähteä ollenkaan.

Keskustelimme siitä, onko lumilautailu noin yleisesti ottaen perseestä, vai onko siinä kivojakin hetkiä (on), ja siitä, onko mikään harrastus aina mukava (ei) ja siitä, onko se nyt niin vakavaa jos vähän kaatuu.

Skidi lähti lautailemaan ja jännitti ihan hirveästi. Joitakin tunteja myöhemmin sain viestin, jonka mukaan sää on mitä parhain, lapsi laskee tosi hyvin ja sillä on luultavasti hauskaa. Kotiin palasi hyvin iloinen nuori neiti, joka oli laskenut jyrkkiä rinteitä, kaatuillut ja noussut pystyyn, löytänyt itseluottamusta ja nauttinut tekemisistään, ja jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Syksyllä eräs henkilö innostui kokeilemaan lähikirkon jumppasalissa futsalia. Tarjolla olisi ilmaisvuoro höntsäfudista.

Ensimmäinen kerta meni moukan tuurilla mainiosti, mutta siitä alkoi alamäki. Moukan tuuri haihtui ja paikalle tuli muitakin innokkaita uusia pelaajia. Henkilöstä alkoi tuntua, että hänen olematon pallonkäsittelytaitonsa ja kaikenlaisen pelistrategian täydellinen ymmärtämättömyytensä pilasi joidenkin pidempään futsalia harjoittaneiden treenit.

Henkilön puoliso ja äiti molemmat kannustivat: kyse ei ole sinusta, he sanoivat. Älä anna periksi.

Mutta vaikka henkilö tiesi, järjellä ajatellen, että kyse ei välttämättä tosiaan ollut juuri hänestä henkilönä, ja että toisten turhautuminen oli toisten ongelma, ei hänen vastuullaan, ja että kaikissa sosiaalisissa tilanteissa muutokset ottavat aikansa ... silti henkilöä ahdisti ajatuskin paikalle menemisestä.

Henkilö lopetti futsalin suurinpiirtein yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja tuntee tänäkin päivänä helpotusta päätöksestään.

---

Lasten kasvatuksen kultainen sääntö tosiaan lienee, että älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon.

Pro bono -työ: Illuusioiden luoma mielihyvä

Jossain vaiheessa koukutuin vahvasti Instagramiin, mutta kävi kuten kaiken hyvän kanssa: mainokset pilasivat sen.

Koska olen minä, eli jossain määrin pakko-oireinen, klikkaan aika usein mainokset pois näkyvistä epäolennaisina. (Ei, ei kiinnosta teidän traktorimarkkinat eikä sun kauppaamat narsissintaimet, vaikka miten olisivat molemmat hienoja, kiitos.)

Mutta silti nyppii.

Osaksi nyppii se, että Instagram ei opi mitään. Vaikka kuinka piilotan kiinteistövälittäjien mainoksia, niitä tupsahtelee silti silmieni eteen.

Toisaalta nyppii se, että mikä tahansa tapahtuma on syy rahastaa. Käytännössä olen hyväksynyt realiteet jo pääsiäisen, vapun, runeberginpäivän, helluntain, juhannuksen, koulujen loppumisen, joulun, koulujen alkamisen, syysloman, hiihtoloman, isänpäivän, äitienpäivän, laskiaisen, uuden vuoden ja kalevalanpäivän kohdalla, mutta kansainväliseen naistenpäivään vedän rajan. Etenkin, jos Instagramissa tuolloin mainostetaan kulmien kestopigmentointia tahi Botox-hoitoja, koska juuri niistä naistenpäivässä nähdäkseni ei ole kyse.

Kolmanneksi vituttaa ihan hirveästi, jos silmiini sattuvat mainokset ovat rumia.

Pahinta on tietenkin kolmas ruma naistenpäiväkestopigmentointimainos. Se yhdistää kaikki nämä kohdat.

Mutta mitään tästä ei voi kertoa Instagramille tai - heidän kauttaan - mainostajille. Tai no jos ollaan realisteja, ei sitä palautetta kukaan luultavasti kuuntele, eikä mikään muutu ... mutta minä olen aika säälittävä. Minulle riittää illuusio siitä, että tulen kuulluksi.

Olenkin pro bono -hengessä parannellut hieman Instagramin mainostenpiilotuskäyttöliittymää. Olkaa hyvä vain, Insta! Saa käyttää. Uudet kohdat on selkeyden vuoksi korostettu vaaleanpunaisella värillä.

Escitalopram

Pidän Escitalopramista tosi paljon.

Kun olin syönyt sitä pari viikkoa, tuli semmoinen hyvän olon läikähdys. Ihan jostain vaan. Se tuntui ihmeelliseltä.

Kun olin syönyt sitä kuukauden, pakkasin lapsen, lapsen kaverin ja koiran autoon ja ajoin mökille. Ennen lähtöä tarkastin, että hella on pois päältä ja ovi kiinni, ja siihen meni joitakin hetkiä, kuten ihmisillä yleensä, eikä puolta tuntia, kuten minulla yleensä.

Tarkennan: puoli tuntia tarkastamiseen, kuten minulla yleensä.

Minulla on ollut pakko-oireita 18 vuoden ajan, välillä enemmän, välillä vähemmän. Ensin aika paljon, sitten vähän vähemmän, ja sitten taas enenevässä määrin.

Silloin aluksi, kun sana "pakko-oire" tuntui niin hävettävältä, etten voinut sanoa sitä ääneen edes itsekseni, en olisi uskonut koskaan sanovani tätä; mutta pakko-oireet olivat lopulta siunaus. Ne olivat se konkreettinen asia, josta tiesin, että kaikki ei ole kunnossa ja tilanteelle pitää tehdä jotain. Ne olivat jotain näkyvää.

Ne olivat jotain, jonka työpaikkalääkäri, terapeutti #1, psykiatri ja terapeutti #2 kaikki ymmärsivät.

---

Nyt, kun olen syönyt Escitalopramia noin yhdeksän kuukautta, huomaan, että arjen sujumisen lisäksi jotain muutakin on tullut takaisin. Halu kirjoittaa.

Ja voi miten ihanalta sekin tuntuu. Pelkäsin menettäneeni sen lopullisesti.

Backstreet’s Back

...no ei ehkä ihan niin rehvakkaasti kuitenkaan.

Aloitan välittömästi laadukkaalla kakka-aiheella.

Tänäkin talvena minua ovat nimittäin nyppineet koirankakat, joita Toisten Koirien Omistajat eivät kerää teiden varsilta ja kuusivuotiaiden kävelyreiteiltä.

Aikaisempina vuosina tunne oli lähinnä raivonsekainen, mutta nyt huomaan keskittyväni helpommin omaan hyveellisyyteeni koirankakkojen noukkijana. Äsken jopa huomasin toivovani, että joku joskus viitsisi kiittää minua tästä.

(Se, että kiittää jotakuta siitä, että tämä toimii kuten pitäisi on ajatusten Schrödingerin kissa. Yhtäaikaa ääliömäinen ja nerokas. Ääliömäinen siksi, että eihän siitä pitäisi. Nerokas siksi, että ... no, hunajalla saa enemmän kameleita.)

Sitten vein ajatuksen loogiseen päätepisteeseensä. Hautakiveeni, jossa lukisi:

”Tässä lepää Liina. Hän keräsi aina koiransa kakat.”

Päätin tulla heti sisälle ja kirjoittaa tämän ylös, jälkipolvia varten.