Kerran joulukuun aikaan

Terve.

Olen istunut kaksi päivää Selling your ideas -koulutuksessa, jonka idea ei ollut niinkään opettaa, miten omat hyvät ajatukset tungetaan väkisin vastaanottajan kurkusta, vaan ehkä enemmän jonkinlaista kokonaisvaltaista dialogia. Tai niin minä sen ostin, koska en halua myydä mitään.

Koulutus oli hämmästyttävä kolmesta syystä: ensinnäkin se oli todella hyvä, toiseksi minulla ei ollut siellä kertaakaan tylsää ja kolmanneksi kaikenlainen kiusaantuminen loisti poissaolollaan. En tiedä, miten tämä kaikki tehtiin. Tähän asti en todellakaan olisi uskonut, että on mahdollista järjestää koulutus, jossa aivot eivät valu tylsyyden vuoksi korvista ensimmäisen vartin jälkeen.

Mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa edes neuloa.

---

Kun tulin kotiin, lapsi piirsi kirjettä joulupukille. (Isänsä sitten sanallisti toiveet tekstiksi.) Yksi toivelahjoista - joita oli maltillisesti neljä - oli yllättävä.

"Mikäs tuo on?"
"Sähkökone."
"...Mitäs se sähkökone tekee?"
"Jos sähköt vaikka loppuu mummolasta tai täältä kotoa, sähkökone voi auttaa."

Olen myönteisen yllättynyt tosi monesta asiasta tähän liittyen. Keskustelusta. Muiden ajattelusta. Visionäärisestä suhtautumisesta pieniin sähkökatkoihin.

Ja mistäs sen tietää, miten yleishyödyllinen kapine generaattori kohta on. Ehkä ostan kaksi.

---

Huomasitte ehkä, mutta toivottavasti ette, etten todellakaan päässyt haasteessani kompastelematta edes marraskuun loppuun. Kuukaudesta puhumattakaan.

Pakon inspiroivasta luonteesta

Syyskuussa ajattelin kertovani parhaasta urheilukurssista, jolle voi ihminen osallistua.

En viitsikään. Kurssi oli oikeasti tosi hyvä, mutta olin unohtanut, että sovittu harrastusaika ei sovi mulle ollenkaan. Olin surkea kurssilla, alisuoriuduin hävettävästi. En tiedä, onko meitä tällaisia muitakin - monihan kokee tarvitsevansa jonkun piiskurin tehdäkseen mitään.

Minulta loppuu vähäkin tekeminen, jos siihen tulee pakkotahtisuutta ulkoapäin. Yksi fiksattu (oma) treeni viikossa tarkoitti, että kaikki muutkin treenit sijoittivat itsensä kalenteriin kuin palapelin palat ikään. Toimivat vain yhdellä tavalla.

Selitin kaikille ja kaupan kassalle, ettei sellainen sovi mulle. Menen juoksemaan maanantai-iltana jos ja vain jos tiedän, että voin mennä tiistainakin jos maanantaina en jaksa (tai jos tuulee niin, että naamalle lentää jyrsijöitä, kuten tänään.) Mutta jos tiedän, että tiistaina pitäisi levätä ja maanantai olisi käytännössä ainoa mahdollisuus, nostaa sisäinen anarkistini päänsä heikon kaulansa varaan ja naukaisee "ei".

(En osaa selittää, miksi muut menot, jotka satunnaisesti määrittävät treenitahtia, ovat sitten ok. Ehkä siksi, että ne ovat nimenomaan satunnaisia.)

Osasyynä hankaluudelle oli tietysti arjen jonkinasteinen pakkotahtisuus. En kaivannut siihen mitään lisää. Mutta ei se ollut ainoa syy: aikanaan kävin paljon jumpassa vain siksi, että tiesin, että jos tänään en jaksa, huomennakin voin mennä. Tanssitunnit vastaavasti tappoivat liikunnan iloni jo kauan ennen lasta, sillä ne toimivat tahtipuikon heiluttajina.

Ja se on aika kauheaa, jos sekä tanssikurssit että ulkoliikuntakurssit kuitenkin ovat tosi hyviä.

No, jos jotain tällaista sanoo, pitää ehkä kyetä todistamaan se, ettei jää tekosyiden puolelle. Ja nyt onkin käynyt niin, että olen marraskuussa saanut juoksuilostani kiinni. En ole juossut kovin pitkiä lenkkejä, mutta olen juossut suhteellisen säännöllisesti.

Nyt, kun ei ole enää pakko.

Ymmärrät mua

Olen kokeillut tätä tunteiden sanoittamishommaa viime aikoina inspiroiduttuani siihen mm. täällä naapurin tontilla.

Niinpä eräänä iltana:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä et saa katsoa My Little Ponya etkä pelata etkä pipariakaan saa, mutta nyt pitää mennä pesulle. Ja sä oot jo syönyt tosi monta piparia. Voidaan vaikka lukea useampi iltasatu sitten, käviskö se?"

Kävi se.

Ja hetken päästä kisattiinkin siitä, kuka on ekana iltapesurastilla. Minä hävisin, kuten tavallista. Esitin harmistunutta.

Johon lapsi:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä hävisit, mutta ensi kerralla sä voit voittaa!"

Teenkö nyt jotain väärin? Vai tekeekö lapsi jotain tosi oikein?

Sanastoharjoitus

Mikä on oikea nimi sille tunnetilalle, jossa

Tulee tohkeissaan ja ylivirittyneenä kotiin mistä lie bakkanaaleista tai muista kissaeläimen nimenantojuhlista, ja pikku hiljaa alkaa tajuta olleensa viimeiset 2-12 tuntia koko ajan suuna päänä ja ihan tähtiä sammuttavan rasittavaa seuraa?

Lupaisin tarjota sumppia / kaljat sille, joka keksii sopivan nimen, mutten tiedä tohdinko kun, ymmärrättehän, olisin vain suuna päänä jne.

Koen yllä esittelemääni tunnetilaa säännöllisin väliajoin. Näin riippumatta siitä, olenko viimeisen 2-12 tunnin aikana nauttinut alkoholipitoisia juomia vai en (myönnettäköön, että viini ei kyllä tilannetta paranna, mikä on surullista, jos kyseessä ovat olleet nimenomaan bakkanaalit) ja yleinen ratkaisuni asiaan on olla puhumatta enää ikinä.

Mutta sitten tietenkin luistan päätöksestäni heti, kun seuraavan kerran näen lapseni, ja siitä alkaa surullinen alamäki.

Viime aikoina olen yrittänyt olla myös, että puhun vain asiallisuuksia, mutta niin vain tänäänkin kerroin töissä esinaiselleni miehistä, joilla on glitter-parrat. (Eikä tähän vaadittu edes mitään sen kummempaa kuin tavallinen toimistopäivä.)

Lisäksi: mikä olisi hyvä liima huulten kiinniliimaamiseen?

Hämärinkäinen

Lainasin Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon uutuuskuvakirja Hämärinkäisen kirjastosta, ja voi jukupätkä kuulkaa.

Hämärinkäinen kertoo hämärästä ja pienestä olennosta, joka sitä kutoo kangaspuillaan - ja siitä, mitä tapahtuu, kun kukkakauppias Keikander haluaa enemmän valoa ja rikkoo kangaspuut. Se rotta.

Joskus kävelee vastaan lastenkirjoja, jotka puhuttelevat lukijaansa jotenkin tosi syvältä. Tarttuvat kädestä ja kertovat lempeästä hämärästä ja pehmeästä pimeydestä. Siitä, miten kaiken valaiseminen ei aina ole tarpeen tai edes hyödyllistä.

Kuvat ja teksti ovat kuin yhtä, kauniita ja utuisia ja turvallisia.

Ollaan skidin kanssa tykätty aiemmistakin Teräs/Pertamo -kaksikon kirjoista, mutta tämä Hämärinkäinen on kyllä ihan täysosuma. Lukija rakastui kirjaan niin, että aikoo pyytää sitä joulupukilta.

Ja ilmeisesti myös tyttäreni piti kirjasta.

Saved by the bell

Tietokone on lakannut puhumasta internetlaitteelle. Oh, woe is me.

Eihän kukaan toki voi odottaa, että jatkan blogihaastettani kännykällä näpytellen. Eihän. Hyvä.

(Vaikka on tunnustettava, että haaste on tehnyt hyvää. Yllättäen olen tuntenut itseni pirteämmäksi lakattuani keskittymästä siihen, miten väsynyt olen. Että tavallaan kyllä harmi.)

Harrastuksien suhteen opittua

Mitä opittiin viime vuoden harrastuskuvioista? Siis niistä, joissa aviomieheni vaimo* aliarvioi metroaseman ja harrastuspisteen välisen etäisyyden, ja toisaalta myös harrastusten formaaliuden, niin, että tanssitunti lopetettiin lopulta koska a) sitä kuskaamista ei jaksanut ainoakaan perheemme jäsenistä ja b) tunnilla kolmevuotiaat eivät saaneet roikkua tangossa, vaikka nähdäkseni tangossa roikkuminen on kolmevuotiaiden raison d'être?

No eipä paljon mitään, ja paljonkin.

Paljonkin siinä mielessä, että harrastuskuvioiden on oltava lähellä ja niiden on mahdollisuuksien mukaan tarjottava mahdollisuus tangoissa roikkumiseen.

Eipä paljon mitään siinä mielessä, että nyt harrastuksia on kaksi, jumppa kirkolla ja muskari lähisaarella.

Ja silläkin tavalla, että en selvästikään aivan tiedä, mikä tekee harrastuksesta lapsen silmissä hitin. Tähän asti ihastuttanut muskari aiheutti tänään (eittämättä hieman väsyneessä) lapsessa raivonpurkauksen pelkästään lähitulevaisuuten sijoittumisellaan. Vähän kun setvi, selvisi, että tangossa roikkuminen ei ole ongelma (tankoja ei kai ole, joten niissä ei edes yritetä roikkua). Sen sijaan just se ipana, jonka kanssa lapseni haluaisi kaveerata, on jo osa jotain kolmen koplaa eikä mitenkään kiinnostunut solmimaan uusia tuttavuuksia.

En tiedä miten kertoisin lapselleni, että se on tuttua. Että joskus on niin kauheaa kun ei pääse yli toisen täydestä epäkiinnostuksesta. Että siitäkin selviää, ja huomaa ehkä kivoja tyyppejä siellä, mistä ei alun perin tajunnut etsiä. Että ehkä sitä vahingossa itse on se, jonka lähelle on vaikea päästä, mutta samalla on sille sokea.

Yritin keskittyä vaihtoehtoisten kavereiden ideaan ja siihenkin, että muskarin tärkein anti voisi ehkä tangossa roikkumisen ja kamujen sijaan olla musiikin ilo. Skidimme kun tykkää musisoinnista ihan hurjasti.

Ehkä jo 30 vuoden päästä hän huomaa, että saatoin olla osittain oikeassa, mutta luulen, että ainakaan jälkimmäisellä sanomalla ei ollut paljon painoarvoa.

(Jumpassa sen sijaan menee hyvin. Siellä on kivat kaverit ja roikkumistankoja.)

* Uskon vahvasti virheiden etäännyttämiseen.
 

Asioita, joita en halunnut ajatella

Räpelsin aamulla Instagramin auki. Ensimmäisenä osui silmiin hashtag #jesuisparis.

Kyllähän sitä jo siitä tiesi, että ei tästä kovin hauskaa uutispäivää ole tulossa.

Räpelsin myöhemmin Facebookin auki, useita kertoja. Kerran osui silmiin otsikko "Mitä suvakit nyt sanovat?". En lukenut juttua. Mietin vain. Mitä nyt voi sanoa? En tiedä suvakeista ryhmänä, en ole äänitorvi, mutta suvakeiden (juuri itse rustaamani) jäsenkirjan haltijana sanon silti: sanon, etteivät viha ja pelko ratkaise mitään, nytkään, vähän samaan tapaan kuin eivät ole ratkaisseet ikinä aikaisemminkaan.

Että jos ketä pelottaa, esim. mua, ja kyllä mua pelottaakin, niin pakolaisia pelottaa varmasti vielä enemmän.

Ja että meidän pitäisi olla ihmisiksi, silti, silloinkin kun muut eivät ole.

--

Olen jotenkin saanut lohtua joskus pari vuotta sitten ohimennen lukemastani ehkä Hesarin kolumnista, jossa kolumnisti vertasi nykyhetkeä 60-lukuun, joka oli ilmeisesti myös suurten turbulenssien aikaa. Että 60-lukukin sitten jälkikäteen näytti jotenkin käsitettävältä ja ymmärrettävältä, ja ehkä tämäkin aika vuosikymmenten päästä. Miten kaunis ajatus!

Se lohdusta. Epälohdun puolelta kerrottakoon, etten ole aikoihin kyennyt lukemaan minkäänlaisia dystopioita viihteenä. Luen niitä, mutta ne tuntuvat hiipivän koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, eikä maailma ole niin käsitettävä, että tietäisin, miten työntää niitä kauemmas.

Menen lukemaan jotain kirjaa nyt ja teeskentelen, ettei maailmaa ole olemassakaan.

Suu säkkiä myöten

Oikeastaan ei ollut missään olosuhteissa tarkoitus tuutata tänne toista postausta putkeen, mutta senpä kuitenkin teen, syistä, jotka ovat yhtä monimutkaisia kuin pieniäkin.

Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.

Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.

Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.

Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.

Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.

Voi valita yhden.

Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.

Lievää suuruudenhulluutta

On mahdollista, että intoudun kirjoittamaan blogiini nykyisellään vain juoksulenkin jälkeisessä euforiassa (mistä voitte kätevästi päätellä, paljonko nykyään pistelen lenkkipoluilla), ja se vaivaa minua. Myönnän. Minulla on erikoislaatuinen suhde blogini kanssa: se on osa minua, monen vuoden ajalta, ja sellaisen hylkääminen tuntuu raastavalta.

No, sitä euforian tunnetta on kiittäminen siitä, että sain suihkussa ihan loistavan kuningasidean, jipii! Idea on se, että kopioin idean suoraan Valeäidiltä! Nerokasta! Valeäiti kirjoitti kesällä kuukauden ajan jotain joka päivä! Ja minä teen saman marraskuussa, koska se on just hyvä kuukausi vetää viiden tunnin yöunilla!

No, sen verran aion fuskata, että kohteeksi käy mikä tahansa niistä kolmesta blogista, joissa häärin. Tuurilla kumminkin Omppuihinkin tulee toinen postaus ehkä jo tässä kuussa, ja lisäksi - otaksumani mukaan - Sivukirjasto nousee haudastaan hoippuen ja puremajälkiä tarjoten. Ja jos käy ihan hillitön munkki, Senni kirjoittaa jotain Kutimointiin ja luulette kaikki, että se olin minä, enkä todellakaan aio korjata kuvitelmaanne. HAHAHAHAAA.

Marraskuu on silläkin tavalla hyvä, että olen haastanut itseni moneen muuhunkin asiaan:

1. Luen 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä (äänikirjaa ei lasketa, tästä haluaisin valittaa, vituttaa lukea paperikirjaa auton ratissa motarilla vaikka kuinka olisi vain satasen rajoitus)
2. Harjoitan itsekuria kaupallisissa transaktioissa, myös lankakaupallisissa, tulevia kässämessuja ei lasketa
3. Otan 10 000 askelta joka päivä (ilman neulomisen tuomaa virheellistä askellisää, vaikka se niin kovin kätevä olisikin)
4. Olen huomaavaisempi sidosryhmieni tärkeimpiä kohtaan - tarkemmin, tulevaisuuden Liinaa. Tähän sisältyy esimerkiksi se, että vaikka kahvikupin tyhjennys ja huuhtaisu perjantai-iltapäivällä tuntuu maailman ankeimmalta hommalta, on otettava huomioon, että tulevaisuuden Liinasta se tuntuu maanantaiaamun kahvitärinöissä ainakin kolmen rinnakkaisuniversumin ankeimmalta tehtävältä.

Enemmän nukkuminen ei kuitenkaan kuulu haasteisiini, sen suhteen annoin jo periksi, vaikka työterveyshoitaja sanoisi mitä. Ja kyllähän hän sanoikin.

Postaus, jossa rinnastan lapsen ja koiran

Väitin joskus Valeäidille, että koira on vähän kuin toinen lapsi perheessä. Valeäiti suhtautui väitteeseeni hieman epäilevästi: tappelevatko ne edes?

Kyllä. Yleinen huuto on jo vuoden päivät ollut: "ÄITIIII! LOKI ON MUN HUONEESSA!"
Toinen yleinen: "ÄITIIII! LOKI KIUSAA!"

Lokilla on lapsen huoneeseen porttikielto. Kuin raivostuttava pikkuveli se käy pihistämässä sieltä mieleisiään leluja - ja tuhoaa ne. Tai nykyään harvemmin tuhoaa ja useammin tulee esittelemään rötöksiään (siinä on kirjaimellisesti naurussa pitelemistä kun eläin työntää kuononsa vasten naamaa siksi, että haluaa jäädä kiinni varastelustaan). Sitä, miten se kiusaamaan onnistuu, en oikein tiedä.

Tuli mieleen tämä, kun koira männäiltana oli kummeillaan - se pääsee nykyään säännöllisesti passattavaksi, ja on tämän johdosta paremmin voiva ja onnellisempi koira, ja minäkin olen paremmin voiva ja onnellisempi emäntä, ja lisäksi kummeista tuli käden käänteessä uusia ystäviä, miten onnekas sitä voikaan olla? - missä olinkaan, no niin, koira oli siis poissa ja mieskin jossain lietsuamassa ja olimme ipanan kanssa kahden.

Oli ihan erilaista, kun koira ei ollut paikalla. Dynamiikka muuttui ihan kokonaan. Oli tosi kivalla tavalla erilaista - olimme kaksin, mutta tiesimme toisten palaavan. Hetken ajattelin, että tältä ehkä tuntuisi, jos olisi kaksi lasta ja toinen olisi hoidossa. Että hetken voisi keskittyä vain toiseen.

Eihän koira tietenkään samaa vaadi kuin lapsi, mutta vaatii kuitenkin. Huomiota ja huolenpitoa. Lisäksi se on vähän pöljä, ei ymmärrä sitä, minkä isommalle lapselle voi selittää. Osin siis kuin karvainen vauva, osin kuin karvainen teini-ikäinen.

Jo vauva-aikaan oli koira mielestäni hyvä ja kasvattava tekijä. Pahin shokki siitä, ettei nyt voikaan mennä ihan oman mielen mukaan oli jo koettu.

Sitten mietin rakastamista. Mietin, miten - ja nyt palaamme koirakummeihin - minun on, kauhean noloa kyllä, helpompi suhtautua koiraan myönteisemmin nyt, kun tiedän muidenkin pitävän siitä. Meidänkin perheessämme on ollut aikoja, jolloin koira on ollut tosi raskas asuinkumppani, ja silloin olen välillä kokenut olevani ainoa, joka ei toivo sen maagisesti haihtuvan ilmaan.

On sellainenkin rakkaus mahdollista, mutta raskasta.

Lapsiin kohdistettu rakkaus saa usein tukea, etenkin kun lapset ovat pieniä - se on sosiaalisesti niin oikein, että harva vanhempi pienen lapsen kanssa kokee olevansa se ainoa, joka ipanaa arvostaa. Toivottavasti ei koe. Eihän koe?

Mutta entäs jos lapsesta kasvaa rötöstelijä? Tai hän tekee jotain aivan kauheaa? Miten laumaeläimen sielumme kärsivätkään, kun joutuvat rakastamaan jotain aivan yksin, kaikkien muiden vihaa vastaan.

On hurjaa löytää laumaeläin itsestään. Haluaisin sanoa, että kasvattavaa, mutta ei kai minulla siitä mitään evidenssiä ole. Hurjaa kuitenkin.

Korinaa

I ate'nt dead, kuten Granny Weatherwax kirjoittaisi [sic], vaikka epäilen kyllä, että kun postaus pitää näillä sanoilla aloittaa, blogikin voidaan siirtää pikkuhiljaa saattohoitoon.

No katsotaan.

Se, ettei saa kirjoitettua, on jotenkin vaikea pala, isompi juttu kuin ehkä haluaisi myöntääkään, vaikka lopulta sillä on merkitystä ehkä vain itselle. Ensin olin ihan helvetin väsynyt*, nyt olen vain todella väsynyt ja koen jonkinlaista pakkoa olla poliittinen.

Ikään kuin sillä, että arkikin tässä edelleen rullaa, ei olisi mitään väliä, sillä perskekohallitus, joka tuhoaa kaiken ympäriltään / se, että jengillä on otsaa vastustaa auttamista / sockpuppet-ilmiö (ajattelin, että ehkä viiden vuoden päästä, ei vielä, ei vielä, mutta totta helvetissä tämäkin nyt jo) - MV-nimellä kulkeva virtuaalinen jätepaperi / ja niin edelleen. Eikä nyt edes aloiteta ilmastonmuutoksesta, eikä kyllä kukaan aloitakaan, sillä nyt on tärkeintä talous ja kuluttaminen.

Kaikesta ylläolevasta huolimatta haluan tähdentää, etten halua enkä jaksa olla poliittinen. Mies vei huppareita keräykseen ja minä annoin rahaa, siinä se on ollut.

Etuoikeutta ajattelin.

Ensin ajattelin sitä silloin, kun sunnuntaiaamuna kokosin aamupalatarpeita takaisin jääkaappiin. Mietin, miltä elämäni näyttäisi jonkun, no, sanotaan vaikka veneellä Eurooppaan paenneen silmin: kolmekymppinen nainen hiukset takussa, löppänöissä verkkareissa laittaa juustoa jääkaappiin. Toinen kupillinen kahvia jäähtyy vieressä.

No todella etuoikeutetulta, siltä tietenkin. Kahvi maistui yhtä aikaa todella pahalta ja todella hyvältä.

Sitten mentiin ipanan kanssa metsään, hän halusi kävellä siellä polkuja ja litsutella mudassa. Etuoikeus se on sekin, että saa tällaista tehdä oman lapsensa kanssa, mutta siitä halusin mainita, että voi mennä metsään. Ihan noin vain. Ei tarvitse autolla ajaa mihinkään, sen kun kävelee korttelin, siellä se on.

Olen tietenkin sitä mieltä, että jokaisen suunnilleen yhtä etuoikeutetun pitäisi tästä vetää se johtopäätös, että muita autetaan, ei kahta puhetta, mutta kun en halunnut nostaa verenpainettani, en omaani enkä teidän.

Halusin laskea sitä. Saatan kävellä aika paljon metsässä tänä syksynä tyttäreni kanssa. Hänellä on parhaat jutut ja kävelyretken asusteeksi kauneimmat muovihelmet.

* Koska aloitin työn toisella puolen tunnettua maailmankaikkeutta, ja joudun menemään sinne autolla joka aamu, paitsi silloin kun menen bussilla. Toisaalta työ on ollut tosi kiintoisaa, mutta pidätän kuitenkin oikeuden olla raato.

Yhteiskuntasopimuksesta

Taklaan tässä viimeisellä lomaviikolla järjestyksessä kaikki mieltäni kaihertavat päivänpoliittiset aiheet.

Tai ainakin tämän yhteiskuntasopimuksen, joka on minusta jollakin tavalla aivan käsittämätön.

Eilen A-Studiossa haastateltiin jotain tyyppiä, joka ohimennen heitti teollisuudesta hävinneen lukuisia työpaikkoja. (Ymmärrättehän, etten suinkaan viitsinyt tsekata tarkemmin tätä tekstiä varten, mitä mimmi todellisuudessa sanoi, joten kaikki mahdolliset ajatusvirheet ovat nyt ja aina omiani.) Jäin miettimään teollisuuden työpaikkoja ja niiden katoa.

Varmasti on niin, että teollisuudesta on hävinnyt duunia siksi, että teollisuus on ollut osin kannattamatonta ja työtä on vähentynyt sen vuoksi. Toisaalta duunia on luullakseni hävinnyt myös siksi, että tiettyjä rutiininomaisia työsuoritteita on automatisoitu. Työn luonne on muuttunut, ja varsinaisia ihmishenkilöitä töissä on tarvittu vähemmän.

Muistan nähneeni spekulaatiota siitä, että seuraavaksi esim. logistiikka saattaisi olla hyvinkin mainio automatisoinnin kohde, eikä varmaankaan kukaan ole unohtanut useiden toimijoiden kehittelevän itseään ajavia autoja. Se, haluaako satunnainen kanssa-autoilija ohittaa rekkaa, jota ajaa tietokone vs. yliväsynyt rekkakuski on asia, jolla tuskin tässä keskustelussa on mitään väliä (mutta nähtyäni parikin jänskää tilannetta maamme teillä tänä kesänä, suhtaudun automaatteihin varovaisen myönteisesti.)

NO. On totta, että teknologistuminen on tuonut mukanaan uutta ja erilaista työtä, mutta samalla voidaan nähdä, että se, mikä oikeastaan on työtä, on ajan mukaan muuttunut. Selväpiirteisiä ammatteja on vähemmän. Niitä tyyppejä, jotka ruotsin yo-aineessa voivat kirjoittaa vanhempiensa ammatin yhdellä helpolla sanalla ja samalla olla rehellisiä, on vähenevässä määrin.

Tämänsuuntainen kehitys ei mihinkään pysähdy. Sillä hetkellä, kun joku neropatti keksii laitteen, joka ompelee - tai 3D-tulostaa - paidan halvemmalla kuin bangladeshilaisessa hikipajassa hommaan kyetään, voimme kaikki lakata olemasta huolissamme bangladeshilaisten hikipajojen työoloista. Niitä ei nimittäin sitten enää ole.

Ammatit, jotka spekulaatioiden mukaan eivät ole vaarassa hävitä, ovat yhä enenevässä määrin jotenkin ihmisiin liittyviä hörhöhommia: lääkäreillä, joogaohjaajilla, ammattijärjestäjillä, terapeuteilla ja kaltaisillani käyttöliittymäsuunnittelijahöpsöillä riittänee tekemistä. Etenkin joogaohjaajilla.

No ei se mitään. Kehitys voi olla - ja uskoni mukaan onkin - ihan hyvä asia. Mutta kun päässä jyskyttää liuta tällaisia ajatuksia, alkaa epäillä, tarkoitetaanko yhteiskuntasopimuksella diiliä, jossa me kaikki lupaamme toisillemme, että käyttäydymme siivosti emmekä vaadi liikoja, ja maailma vastaavasti lupaa olla muuttumatta.

Kun kesällä Microsoft ilmoitti irtisanovansa, vaati Olli Rehn heitä perustamaan sen luvatun datakeskuksen kompensoimaan menetettyjä duuneja. Onneksi joku Facebookissa puki hämmentyneet fiilikseni sanoiksi: datakeskusten koko pointti on, etteivät ne työllistä massoja. Ne varmistavat, että palvelinten ylläpitoon tarvitaan mahdollisimman vähän ihmiskäsiä.

Olisin tosi paljon onnellisempi, jos mulla olis ollenkaan sellainen olo, että maan poliittinen johto pohtii tulevaa, tai edes olisi jotenkin perillä jostakin. Että joku miettisi, millainen talous sitten on, kun rekkakuskeja ei tarvita mutta joogaohjaajia tarvitaan. Että sitäkin vaihtoehtoa pohdittais ihan vakavissaan, että tulevaisuudessa kokopäiväistä duunia ei ehkä ole suurimmalle osalle. Että miten tämä homma sitten toimii.

Mutta ehkäpä poliitikot ajattelevat, että ilmastonmuutos hoitaa sen ongelman sitten: kun ei ole ihmiskuntaa, ei ole lyhytnäköistä talouspolitiikkaa tuomitsevia historioitsijoitakaan. Ja se on kyllä ihan totta.

Salakahvit

Esitin joskus Instagramissa termin "salakahvit", johon muistaakseni eräs kansalainen (joka kirjoittaa jälleen! Pitkän tauon jälkeen! Hurraa!) tarttui termiä kummastellen.

En ollut sitä sen kummemmin aikanaan itsellenikään eritellyt: meidän perheessä on juotu salakahveja jo aika monta vuotta. Kaupasta tullessa vaikka, tai muutoin epätavallisena kahvihetkenä. Ei nyt ehkä keneltäkään salaa, ei ainakaan keneltäkään, joka on samassa tilassa, mutta tavallaan kuitenkin.

Minusta termi on ollut hyvä. Jotain mikä tekee asiasta meidän jutun, sulkematta nyt varsinaisesti ketään toista poiskaan. Tuskin se nimittäin ketään kiinnostaa, nautitaanko meillä salakahvit vai ei - ja sitä paitsi pidän myös salaisista kädenpuristuksista ja salakäytävistä.

Kesällä tajusin asian uudella tavalla. Olimme Mäntän kuvataideviikoilla, ja kahden näyttelyn ja yhden ravintola Göstan jälkeen sijoituimme mummoni luo - hän asuu Kolhossa, kylässä joka on mahdollisesti yksi Suomen kauneimpia, joskin kauneuden ohella myös hyttysissä rikas.

Koko sakki oli vähän nuutunutta, joten ajattelin keittää kahvit. Ehkä nimenomaan salakahvit, sellaiset, jotka juodaan mukista sohvalla samalla kun mietitään, mihin seuraavaksi alettais. Esimerkiksi, että alettaisko keittää virallisia kahveja vai mentäiskö ulos.

Salamannopeasti, huomattuaan puuhani, mummoni kattoi pöytään kaksi erilaista piirakkaa, kuusisataa pullaa ja kupit lautasliinoineen. Ja kas, salakahvit, ne, joiden aikana maailma voi vähän lipua ohi, muuttuivat heti iltapäiväkahveiksi, joiden luonne on aivan toinen. Virallisempi ja ryhdikkäämpi.

Myönnän. Murjotin itsekseni hieman.

Mutta nyt olen kotona, ja voin juoda salakahvini koska tahansa. Vaikka nyt heti.

Nuivasta sääntelystä

Olen viime aikoina miettinyt laiskanpulskeasti norminpurkua ja sitä, millaisia kerrannaisvaikutuksia asialla mahdollisesti on. Ja miten moinen homma ylipäänsä soveltuu vastuukeskeiseen yhteiskuntaan, jossa sen sijaan, että oltaisiin shit happens kun jotain ikävää sattuu, etsitään aina syyllinen.

Sääntelyn takana on käsittääkseni aika usein puhtaan pikkumaisen ilkeilyn sijaan joku tarve varmistaa kansalaisten turvallisuus.

Esimerkiksi jos ikkunanpesufirma pesee ikkunoita kadulla ja antaa jalankulkijoiden kävellä pesutoimenpiteen ali, ja sitten joku saa sangon päähänsä, tällä hetkellä syyllinen sangon päähänosumistapahtumaan on ilmeisesti viranomainen, joka ei varmistanut, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen asianmukaisesti kiertoreitille.

En tiedä teistä, mutta jos minä olisin se tyyppi, joka saisin monoa siksi, että joku saa sangon päähänsä, saattaisin aika nuivasti itsekin vaatia, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen pois sangon potentiaaliselta putoamisreitiltä.

Mutta sellainenhan on ikävää ja tylsää byrokratiaa! Kyllä nyt ikkunanpesufirman pitää päästä tointaan hoitamaan ilman nillityksiä! C'mon now beibe beibe c'mon!

Ja sehän on ihan ok! Voidaan näin tehdä! Mutta eikö samalla pitäisi hyväksyä se, että joskus nyt vain sankoja osuu päähän, e. coli -bakteereiden aiheuttamaan ruokamyrkytykseen nyt vain kuollaan epäarvokkaasti verta oksennellen ja myrkyllistä jätettä nyt vain vähän kipataan mökkijärveesi eikä se ole kenenkään vika? Paitsi, okei, tuossa viimeisessä tapahtumassa, jossa myrkyllistä jätettä ympäristöön kippaavien pitäisi kohdata hanged, drawn and quartered -tyyppinen rangaistus (jos ette tiedä, mikä tämä on, älkää googlatko), mutta noin muuten?

Siihen nähden, miten yhteen kietoutuneet valta ja vastuu ovat, ja miten paljon ikäviä byrokraatteja inhotaan, aika nopeasti ollaan kuitenkin etsimässä vastuullista aina, kun jotain ikävää tapahtuu.

Ja joo, epätodennäköistähän se on, että sanko tippuu kenenkään päähän. Mutta sitten kun se kerran tippuu, ja joku saa aivovamman - pöljempääkin on tapahtunut - niin sitten. Sitten pitää osata olla sen kanssa, että shit happens eikä kukaan ehkä korvaa.

Tai hyväksyä se sääntely.
 

Kovaa ja korkealta

Piippolan mutsilla oli talo
Hiiala hiiala hei
Mutsi se hoiteli uhmaikäistänsä
Hiiala hiiala hei
"Ei käy" siellä ja "äiti on tyhmä" täällä
Siellä EI, täällä KÄY
Joka puolella "EI KÄY!"
Hiiala hiiala hei

(Se helpottaa. Kokeile vaikka.)

Loputtoman hyväksymisestä

Ipana tuli mummolasta.

Olin viettänyt viikon jotain, mitä nyt ei voi rappioelämäksi kutsua (valitettavasti) mutta ehkä joksikin omituiseksi unijaksoksi. En oikein tehnyt mitään erityistä, istuin sohvalla ja neuloin ja lepuutin korvia. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaat puhuvat ihan tosi paljon.

Sitten haimme tyttären, ja se oli parasta ja ihaninta tietenkin. Olin toiveikkaasti ajatellut, että ehkäpä, kun näemme, hän huutaa "äiti!" ja juoksee iloisena halaamaan ja juuri niin kävi. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaiden kanssa tosi harvoin käy juuri niin kuin oli tullut haaveilleeksi.

No sitten tulimme kotiin ja yhtäkkiä kaikenlaiset kotityöt räjähtivät kuin pinnan alta hyökkäävä valkohai. Pestävän pyykin määrä ylitti kriittisen massan; keittiön kaappien yläpinnat piti pestä, sillä mies oli kutsunut jonkun sähköhenkilön tekemään sähköasioita ensi viikolla; lapsi piti ruokkia; kaupassa oli käytävä. Miten sitä olikin ehtinyt unohtaa, että kolmevuotiaat syövät useita kertoja päivässä, joka päivä?

Mihinkään erityisesti liittymättä: tässä on koira, jonka kuvia on toivottu.

Tämä oli kuitenkin hetki, jossa kirjallisuus hieman odottamatta tuli apuun. Olin lueskellut Ursula K. LeGuinin novellikokoelmaa The Unreal and the Real (vol. II) ja siinä oli kerta kaikkiaan herkullinen novelli nimeltä Sur. Sur kertoo eteläamerikkalaisista naisista, jotka lähtevät Antarktikselle ja valloittavat Etelänavan ennen ketään miestä.

Jossain vaiheessa kertoja kohtaa edellisen retkikunnan majan ja paheksuu ohimennen sitä, miten edes teepurkkia ei oltu lähtiessä suljettu. Mutta toisaalta, ymmärtäähän sen, sillä:

But housekeeping, the art of the infinite, is no game for amateurs.

The art of the infinite! Miten elegantti ja täydellinen tapa käsitellä kotitöitä! Se, millaisena loputon näyttäytyy voi sekin olla kiinni suhtautumistavasta!

Nyt näyttää siltä, että tämä yksi lause muutti elämäni, tai mahdollisesti olen vain hyvin levännyt, mutta kotityöt eivät ole tuntuneet miltään tänä viikonloppuna.

No miten kävi?

Tympeä yt-neuvotteluprosessi on työpaikallani tältä erää ohi.

Oma työni säilyi. Ennallaan säilyi myös luottamukseni ylimpään johtoon.*

En ole aikoihin pitänyt työttömäksi jäämistä kategorisesti pahimpana asiana, joka ihmiselle voi tapahtua (jos kohta selvää on, että voi siitä hyvinkin kurjia asioita seurata), mutta silti mulla on työkavereita, joiden puolesta olen hurjan pahalla mielellä, ja myös työkavereita, joiden tilanteesta en tiedä ja joita huolissani ajattelen.

Näille työkavereille toivon uskoa siihen, että elämä kantaa. Ja sitä, että elämä sitten kanssa kantaa.

* Make of that what you will.
 

We run Helsinki

Seuraa hurmioitunut puolimaratonraportti, sillä kuten ehkä Instagramista jotkut ovat huomanneet, kun perjantaina keuhkoputki ei tuntunut enää siltä, että joku raapii sitä pulloharjalla (koko aikaa), päätin sittenkin juosta.

Helsinki Half Marathonin lähtö oli aikainen lintu puolikkaan nappaa -hengessä klo 8:40, ja se oli PARAS MAHDOLLINEN AIKA ALOITTAA PUOLIMARATON. Oli vielä mukavan viileää, ja toisaalta, päivällä jäi aikaa muuhunkin.

Aamuaika oli silläkin tavalla hyvä, että kaunis reitti kiemursi ensin Kaivopuiston rantoja. Aurinko kimalsi meren yllä, eikä parempaa juoksuhetkeä olisi voinut kuvitella - mutta iltapäivästä olisi voinut olla jo liian kuuma.

Huolimatta juuri sairastetusta flunssasta, ja siitä, että tyylikkäästi yskin silloin tällöin halki reitin, juoksu kulki tosi hyvin. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen puolimaraton, jonka aikana en kävellyt yhtään (pl. vesipisteet, en vieläkään hanskaa juomista ja juoksemista yhtä aikaa). Mieliala oli vähintäänkin riemastunut - ensimmäisen kilometrin hymyilin kuin riemuidiootti ja senkin jälkeen oli vain hauskaa.

Jos en olisi sairastunut, olisin saattanut tehdä oman enkkani, mutta nytkin aika parani viime vuoden kauheustapahtumasta 21 minuuttia. Se oli hyvä se.

Kilometrimerkit tulivat ensimmäistä kertaa vastaan myönteisinä ylläreinä - joko jo? Joko ollaan juostu 13, 16, 18 kilsaa? Oliko tämä se kauheaksi kuvailtu mäki? Sehän loppui jo!

Astmaisen yskän kanssa ei ehkä pitäisi puolikkaita juoksennella, mutta kuten sanottua, yllättävän hyvin kulki silti. Olin myös ensimmäistä kertaa tullut ajatelleeksi, että ehkä mukana olisi hyvä olla jotain, mistä saa tarvittaessa energiaa, joten olin tunkenut muutaman Siripirin Minigrippiin. Olen ollut aina sen kannalla, että tällaisissa asioissa kannattaa näyttää mahdollisimman epäilyttävältä. Vadelmanmakuisen sokerin imeskely saattoi osaltaan kompensoida hapenottojärjestelmän puolikuntoisuutta.

Töölönlahdella näin perheeni. Jäljellä oli vaivainen kilometri, ja taisin olla tunteikkaassa tilanteessa, sillä liikutuin näystä niin, että tässä kohdassa miltei sain kunnon astmakohtauksen. Koska arvelin, että lapsi olisi saanut huonon vaikutelman juoksukisoista, jos pelätyn hikisuukon antamisen sijaan mutsi olisi pökertynyt tielle, keskityin hengityksen tasaamiseen, visto olo meni ohi ja sekä ipana että mies joutuivat vastaanottamaan hikisuukon.

Liekö nyt sitten tästä seurauksena kisan viimeiset 500 metriä olivat kuitenkin kauheimmat siihen asti ja todella kauheat myös absoluuttisella mitta-asteikolla. Maaliviivalla otin vielä spurtin, jonka ansiosta nettoajaksi jäi 2:20:51.

Nauhalla varustettu mitali tuntuikin sitten todella ansaitulta, vaikka sitä saadessani olin hikinen ja - yäk - räkäinen. Vihdoin ymmärrän niitä viidenkympin hiihtäjiä. Anteeksi vain, mitalien jakaja.

Helsinki Half Marathon on neljästä juoksemastani puolikkaasta ollut kirkkaasti hauskin ja parhaiten järjestetty; aion ihan ehdottomasti ensi vuonna uudestaan.

P.S. Puolikkaalla oli myös Saara, joka bongasi mut maalialueelta (toisilla kulki ajatus ilmeisesti vielä juoksun jälkeenkin, itse muistin hädin tuskin oman nimeni) ja jäniksenä Fitness Führer, joka niin on mulle sen kaljan pystyssä.

Stressinsiirtomenetelmiä

Onko yyttärit päällä? Ahdistaako hallituksen haittaohjelma?

Huoli pois! Siirrä stressi johonkin toiseen päivänpolttavaan kysymykseen - menetelmä muistuttaa kovasti synnytyksen kivunsiirtoa, mutta on oikeasti tehokas!

Päivänpolttavalla kysymyksellä en nyt tarkoita ilmastonmuutosta tai edes päivähoidon huononnuksia, koska pffft, ei moisilla pikkuasioilla saa yöunia menemään.

Tarkoitan uniikkia mahdollisuutta miettiä, estääkö hyvin itsensä ajoittanut kevätflunssa sittenkin osallistumisesi puolimaratonille lauantaina!

Tässäpä aihe, jota voi pohtia joka ikinen minuutti! Itsetarkkailun ei tarvitse loppua ikinä! Voi rauhassa kirjoittaa aiheesta blogipostauksen, jossa ryöstöviljelee huutomerkkejä, sillä mikään muu ei kuvaa tätä päälaen irrottavan vitutuksen määrää!


TARTU TARJOUKSEEN JO TÄNÄÄN! Millä tarkoitan, että misery loves company! Kaipaan rohkaisevia kertomuksia siitä, miten juuri sinulle on käynyt näin etkä silti kuollut kiukkuun!


Ei hemmetti, tonne jäi yks lause ilman huutomerkkiä, oottakaas kun mä otan ja...

Lyhyt katsaus politiikan vaikutuksista aivotoimintaan

Viime aikoina, aina kun avaan jonkin tiedotusvälineen (sosiaalisen tai perinteisen), aivoistani kuuluu pehmeä zzzt. Siinä synapsini iloisesti käristyvät aina, kun silmiini tai korviini osuu mikä tahansa pätkä siitä, mitä uusi hallitus on juuri päättänyt.

Tästä katsauksesta on tulossa äärimmäisen lyhyt, sillä en oikeastaan kestä.

Nyt harjoitettu politiikka vaikuttaa omaan silmääni ennen muuta taantumukselliselta.

Jos nyt ajattelen, mitä yhteiskunnallinen edistys minulle tarkoittaa, sanoisin, että se tarkoittaa muun muassa panostusta tieteeseen ja kulttuuriin; tasa-arvon kasvua; moraalin yleistä laajenemista niin, että se, mikä on oikein ulotetaan kohdistumaan ei vain omaan perheeseen, kylään tai kansaan vaan kaikkiin ihmisiin yhtä lailla kuin esimerkiksi ympäristöön (joka lopulta on kaiken hyvinvoinnin perusta).

Ja jos ajattelen, mitä solidaarisuus minulle merkitsee, sanoisin, että se merkitsee sitä, että olen mukana pitämässä huolta heikoimmista - ei suinkaan sitä, että olen mukana pitämässä huolta heistä, jotka ovat kaltaisiani. Kaltaisillani menee nimittäin oikein hyvin.

En esimerkiksi pidä naisten ja miesten välistä tasa-arvoa lainkaan niin vakaalla pohjalla olevalta asialta, etteikö sitä lyhytnäköisellä politiikalla pikaisestikin voitaisi murentaa. Koulutukseen ei haluta panostaa - tyhmyys tuntuu olevan siististi cool - vaikka tiede ja kulttuuri ovat ne asiat, jotka ehkä voivat pelastaa meidän kulutushysterialta ja sen tähän asti aiheuttamilta tuhoilta.

En näe hallituksen listalla juuri mitään, mikä veisi asioita eteenpäin. Tiedättehän. Kohti parempaa ihmisyyttä. Ja kyllä, minusta politiikan tavoitteen tulisi olla parempi ihmisyys, ei talouskasvu.

Tiedättekö ne ennusteet, joiden mukaan ihmiskunta saattaa tehdä itsestään selvää nopeammin kuin kukaan odottaisi? On päiviä, jolloin kirkkaasti tietää meidän ansaitsevan rikkaasti sen, mitä on tulossa.

Vaan ei. En jatka tästä, sillä en pysty. Kuuletteko tuon pehmeän zzzt:n? Jatkossa puhun koirista ja muusta sellaisesta ei niin tärkeästä kolmella jäljellejääneellä synapsillani.

Synteesi

Toistuvia kohtauksia erään parisuhteen pyörteistä:  

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“En tiedä.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“mmphdxbfvnc.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“En tiedä.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
*google play auki ja soundhound asennukseen*
“VIHDOINKIN TIEDÄN, MIKÄ TÄÄ BIISI ON! JIPII!”
“Heh. Oisithan sä voinut vaikka kysyä.”
“Hmmpph.”

---

Mutta viestintä, se nyt on tollasta. Tuoreemmassakin parisuhteessa, siis omassamme.

Tovi sitten, kun oli hääpäivä, käveltiin käsi kädessä kaupungilla. Perään pikajuoksi joku nuorukaishenkilö, joka huusi onnittelut "tuoreelle parille" ja ehkä halusi vielä sanoa jotain, mutta emme kuunnelleet, koska olimme tosi häkeltyneinä tästä luonnehdinnasta.

Viikko häiden jälkeen pidettiin hääntanssit.

Myöhemmin puolisoni otaksui, että tyyppi oli kännissä. Minä puolestani otaksuin, että nuorukainen myi omegakolmosia ja halusi siksi herättää huomiomme tällaisessa myönteisellä avauksella.

Siihen mieheni, että no ei kai niitä nyt selvin päin voi myydäkään.

Jos parisuhde jotain on, niin teesin ja antiteesin muodostama synteesi.

---

Mulla on sellainen - tavallaan naurettava - usko, että jos menen sanomaan jotain myönteistä parisuhteestani, jinxaan jotenkin koko homman ja seuraavana päivänä riidellään sillä tavalla, että sormukset lentelevät, ovet paukkuvat ja koira menee sängyn alle viettämään itsekseen laatuaikaa.

Silläkin uhalla sanon, että pidän tosi hyvänä sitä, että käsi kädessä kävely oli tuntui sekä hyvältä että luontevalta - eikä pakotetulta kevään uutuusmaulta parisuhdekentällä - ja että tuo taannoinen viikonloppu yhdessä aviomiehen kanssa oli muutenkin mainio.

(Ja koska vähän epäilen, että em. jinx voi johtua siitä, että suhtaudun erimielisyyksiin vakavammin aina, kun kuvittelen, ettei niitä ole olemassa, onhan kaikki vain ihanaa harmoniaa, aion myös tietoisesti olla riitelemättä sormuksia lennättävästi loppuviikkoon. Pidän mahdollisuuksiani hyvinä: mies lähtee kamujensa kanssa mökille perjantaina.)

Kiukusta kiukkuun, ja joskus poiskin

Hesarin sivuilla on mainio juoksublogi, oletteko huomanneet?

Siellä viimeksi käsiteltiin sitä, kandeeko ennemmin nukkua kunnolla vai venytellä - selvä se, että nukkua kunnolla - ja sitäkin, onko juokseminen hyvä stressipurkukeino.

Ainahan sanotaan, että on, mutta itse olen kyllä huomannut, että kun kiukkuisena lähtee juoksemaan, ei mikään takaa, etteikö tule kiukkuisempana takaisin. Sitä kun vähän muhii tyytyväisenä omassa kiukussaan, ja vähän ehkä suurenteleekin asioita, eiköhän sitten olekin sellaisen mustan kiukun vallassa kun palaa kotiin.

Tänään - tai siis tässä vihdoin - olen kai myöntänyt itselleni, että jotain stressiä noi yyttärit kuitenkin aiheuttavat. En oikein nuku kunnolla* ja hampaitakin narskutan niin, että leukoja juilii, mikä on jo melkoinen saavutus kun suussa on hammaskisko.

Monella tavalla en ole kovin huolissani - ei ole erityistä syytä olettaa, että juuri minä saan lenkkaria; olen konstruoinut valmiiksi defenssin siltä varalta, että juuri minä saan lenkkaria enkä toisaalta usko, että tämä on viimeinen alani työpaikka. Ehkä hankalinta ja yllättävintä onkin ollut se, että fiilikseni asian suhteen ovat täysin ristiriitaiset. Epäilen, että käy neuvotteluissa osaltani miten tahansa, petyn kitkerästi. Että siinä mielessä tällaiset vähennysurakat ovat mainio lose-lose -tilanne mille tahansa työnantajalle. Ainakin, jos on sattunut palkkaamaan vaikkapa useamman Liinan. Kohtalo, jolta ketä tahansa työnantajaa hartaasti toivon varjeltavan.

No nyt sitten vähän yliväsyneenä ja vähän väsymyksestäni vihaisena lähdin kuitenkin juoksemaan, ja päätin, että jos tänään en tule ainakaan vihaisempana takaisin. Yritin kuulostella kroppaa (painovoima on viime päivinä ollut erityisen voimakas, en tiedä, oletteko huomanneet, mutta näin on) ja ihan tietoisesti päästää irti kaikenlaisista kiukun aiheista, todellisista ja kuvitelluista. En sillä tavalla, että nyt en voi tuntea tällaisia, mutta silleen kuitenkin, etten jäänyt vatvomaan niitä paskempia fiiliksiä. Otin vastaan mitä tuli ja pahimpia autoin poistumaan napakalla potkulla ahterille. Kuvaannollisesti siis.

Lenkiltä palasinkin merkittävästi iloisempana. Sitten siirryin suoraan elämän hauskempien asioiden pariin ja ripottelin pyykkipulveria vessan lattialle - uskokaa, valkoisten hyvin myrkyllisten jauheiden siivoaminen mistä tahansa on hauskinta, mitä voi tehdä housut jalassa - ja meinasin regressoitua.

Mutta söinkin jugurtin KOOKOSHILLOLLA (en vieläkään pääse yli siitä, että näitä on olemassa) ja jotenkin onnistuin päästämään irti siitäkin kiukusta.

Ehkä ensi yönä nukun paremmin, jos kömmin ajoissa vuoteeseen, enkä usko kömpimisellä mitään häviäväni vaikka nukkuisin huonostikin.


P. S. Olen lukenut ipanalle vähän Heinähattua ja Vilttitossua ja olen ihan pöyristynyt siitä, miten hirveä ipana Vilttitossu on. Dear Eki, olenko yksin?

* Tovi sitten omaksumallani iltakahvirutiinilla ei ole niin mitään tekemistä asian kanssa.

Eurohumppaa

Ensinnäkin on kerrottava, että lähtökohdat tälle livebloggaukselle eivät ole parhaat, sillä kävin juuri juoksemassa "nopean" juoksulenkin (my ass), pudotin iltapalaleipäni päälliset (sis. erityisen paljon chiliä) sohvalle, en löydä villasukkiani, eikä mua koko illassa oikeastaan kiinnosta muu kuin pisteiden lasku, mutta eiköhän mennä. Suoraan biisiin #2. Näistä lähtökohdista tullee pisteliästä tekstiä.

2 - Armenia
Melkein lopetin koko homman tähän, mutta sitten huomasin, että niillä on tuollaiset noitamenot päällänsä. Jollain se on pärjättävä.

3 - Belgia
No päräppäppää vaan. Oikeastaan vaan kauhulla katon noiden taustatanssijoiden napapaitoja ja korkeavyötäröisiä housuja, sillä kun ne tuosta katumuotiin lopullisesti solahtavat, voi tuntea itsensä joko muotiin sopimattomaksi tai vanhaksi. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

4 - Alankomaat
Tajusin, että biisin esitteli mahtava Aino Töllinen, mutta en kuullut mitä hän sanoi (keskityin syömään leipää) joten en tiedä tästä nyt muuta kuin pitsin naamalla. Musiikillisesti tästä on tosi vaikea sanoa mitään. Tulee kova ikävä UMK-skaboja, jossa biisit noin enimmäkseen erotti toisistaan. Jo ensikuulemalta. Nyt jostain vähän Bollywoodia, Bollywoodia ja sassiin (kuten kolmevuotiaani sanoisi). No, ehkä Alankomaat eivät vain halua kisoja ensi vuonna.

5 - Suomi
Ai kauhea, nyt mä liikutun. PKN vetää mainiosti, vaikka tota, en tiedä, oisko ton vähän nopeamminkin voinut, no en tiedä, liikutun silti.

[Huoltokatko. Villasukat ja artistihaastattelut. Color me bored. And warm-feeted.]

6 - Kreikka
PKN on veikannut Kreikan voittoa! Miten niillä olis varaa voittaa? Ei mitenkään. Mutta Kreikasta tuli mieleen, että mulla on jääkaapissa vielä kreikkalainen jugu KOOKOSHILLOLLA. Tarvitseeko meidän muuta tästä biisistä tietää? Ei tarvitse.
Mutta jos silti sanoisimme jotain, sanoisimme ehkä, että oikeasti en tajua näitä napaan asti auki -mekkoja, ymmärrän kyllä järjen tasolla, että kai sitä yhden illan pärjää ilman pislejä, mutta tunteen tasolla en, ja sitten olen ihan, että naisparka, toivottavasti ei tunnu epämukavalta.
Biisistä odotan vähän, että se ottaisi ja starttaisi. Jos lauletaan helvetin pätsistä, pitäisi minusta myös sataa tulta ja tulikiveä, siis musiikillisesti, ei lavasteissa, se on nähty varmasti jo.

7 - Viro
Ajatella, että nyt saavat sitten kaikki muut artistit jännittää, onko ovenkahvaan liimattu purkka! Ainakin esittelyn mukaan. Mutta siis, tämä mieshenkilö joka hymyilee koirille ja katsoo kameraan veikeästi, terve! Meillä on koira jolle saa hymyillä. Ja biisissäkin on jonkun sorti svengi. Jatkoon.

8 - Makedonia
Tää nyt oli jo vähän menetetty siinä äidin kuvan pussailu -kohdassa. Teoriassa siitä kai voisi jollain vielä pelastua, mutta se joku ei ole tämä ujellus.

[Huoltokatko. Kreikkalaista jugurttia KOOKOSHILLOLLA.]

9 - Serbia
Juontajakaksikolle tiedoksi, että Asterixia lukemalla selviäisi paljon paitsi Euroopan historiasta (mitä Asterix ei opeta, sitä tuskin tarvitsee tietääkään) myös luutuista. ÖÖÖ biisi. Oli. Ja näemmä erilaisuuskulmalla on liikkellä myös Serbia.

10 - Unkari
Rupesin tässä biisin aikana pohtimaan, mikä olisi tehokkaampi keino turhien sotien lopettamiseen kuin Euroviisubiisi? Ja toisaalta, mikä olisi tarpeellinen sota? Puolustussotaa ei lasketa, hyökkäys voidaan nähdäkseni määritellä turhaksi. Vaan takaisin keinovalikoimaan. Tämä biisi ei sotia pysäytä millään aspektillaan, kukaan sapelinkalistelija ei tule edes nukahdettuaan jättämään sotimista sikseen. Herää vain entistä vihaisempana kuola poskella.

11 - Valko-Venäjä
Keskinkertainen ja perustylsä biisi, jossa toistaiseksi ei ole voitu kauhistella edes viulistin hävytöntä vaatetusta. Jos tuo lavalla oleva jantteri muistaa vielä loppubiisistä, mitä oli laulamassa, voimme pitää esitystä voittona.

12 - Venäjä
OKEI SELITTÄKÄÄ. Miten toi mirmeli on laskettu tuonne lavalle niin, että mekko on jäänyt tuohon asentoon sen ympärille? KANGAS EI KÄYTTÄYDY NOIN.
Vaikka laulajatar näyttää ajoittain maanisehkolta (ja miksipä ei, varmaan on Putin-setä vastassa jalkaa naputtaen jos jatkopaikka ei irtoa), annan ulkomusiikilliset pisteet. Sinänsähän niitä nyt voikin jaella yhdelle jos toisellekin. Musiikillisia ei oo, ei tuu, sanon suoraan sen. Ja illan biisimiksauksesta vastasi yours truly.

[Tyylikatko: ilmeisesti viitta on näiden viisujen muotitrendi. En malta ODOTTAA, että tämä trendi valuu katumuodiksi. Olen aina halunnut olla superhenkari.]

13 - Tanska
Lavalla rämpytystä ja henkselit. Jatkoon.

14 - Albania
Joku sanoi pitsa, ja arvatkaa oliko julma veto se. Ja koska tämä biisi on yhtä tyhjä kanssa, aion käyttää sen suunnittelemalla tulevaa viittaani. Ajattelin jotain satiinista, hyvällä liehuominaisudella varustettua kangasta. Tekstiksi ehkä "book bitch" ... tai mahdollisesti "Atlas-tyttö" ja värimaailma olisi joko harmaata harmaalla tai mahdollisesti yhdistelmä persikkaa ja violettia. VIELÄKÖ TOI MIMMI LAULAA?

15 - Romania
Voi hyvä luoja, eikö tää lopu ikinä? Minuutin maksimikesto näille biiseille mä sanon. Ja mitä tähän Romaniaan tulee, mun on tosi vaikea sanoa, mitä oikeasti ajattelen tästä biisistä, koska toi sinänsä vähän alhainen tunnekoukku uppoaa minuun kuin meteoriitti kohtaamansa planeetan pintakerrokseen. Tai siis tiedän kyllä, mitä ajattelen tästä biisistä, en vain voi sanoa sitä, koska saatana tää Romanian Bono.

16 - Georgia
Feministinen euroviisubiisi! Tota. Ehkä tää pitäis ottaa vaan BodyCombatin musiikillisena vasteena, mutta se on vaikeaa, koska tästä ei erity endorfiineja. Jos joku muu ihmettelee, mikä on suomennoksessa mainittu oksiimi, kerron teille, että ne ovat asetyylikoliiniesteraasientsyymin aktivaattoreita. Tutkin asiaa lisää, tämä jäi kiinnostamaan.

[Blogitauko. Kävin Fitness Führerin uudella tontilla. Käykää tekin.]

Tähän väliin pätkä siitä, miten suloista on, että australialaiset tykkäävät Euroviisuista. Heitähän ei välttämättä paikan päällä käydessään huomaisi seinähulluiksi. Muistan kuulleeni Australian edustusbiisin jo, se jäi mieleeni lähinnä siitä, että en muista siitä mitään. En ymmärrä. Olisivathan he voineet valita Monty Pythonin esittämään The Bruces' Philosopher Songin.

No mutta josko nyt tuloksia ennen kuin Cristal saa porttikiellon Ylelle, mikä olisi tosi sääli, hän on melkein yhtä lempparini kuin Aino Töllinen.

Finaaliin siis:

Albania - en muista näitä
Armenia - en muista näitäkään
Venäjä - nää muistan, kyllä nyt aurinkoinen isä Putin on iloinen
Romania - no niin no
Unkari - mikäs helvetti näissä balladeissa nyt on, hermothan tässä menee
Kreikka - en muista näitä
Viro - JES
Georgia - olin jo sanomassa, etten muista näitäkään, mutta valitettavasti muistin
Serbia - enkä näitäkään muistanut
Belgia - erh

...mutta ei PKN. No kuulkaas te siellä Euroopassa, tunkekaa ne voimaballadinne sinne, mihin ei aurinko paista. Me liitymme Arktikseen.

Vastustamaton voima vs. ylitsepääsemätön este

Minulla on aina silloin tällöin tapana lainata kirjastosta lastenkirja Vesta-Linnea ja hirviöäiti. Etenkin siis silloin, kun ajattelen lapseni tarvitsevan vertaistukea.

Niin nyt sunnuntainakin, kun lähdimme kirjastoon otettuamme sitä ennen äänekkäästi yhteen - tällä kertaa pukeutumiseen liittyvistä kysymyksistä, joihin meinasin paneutua syvemmin kunnes tajusin, että jos ei ollut paikalla, tuskin voi mitenkään käsittää, miten asiasta voi saada äänekkään yhteenoton. (Jos kohta väitän, että lähes kaikki perheensisäiset riidat ovat sellaisia, että Asterix pitäisi ydinperheyttä varmasti vain yhtenä roomalaisen hulluuden erikoisena ilmentymänä.)

Itse kirjastoreissu sujui kyllä oikein mukavissa merkeissä, mutta tässä on ollut vähän sellaista kasvattamisen tarvetta viime aikoina puolin ja toisin.

Eilen eräs isä luki lapselleen iltasaduksi teoksen Vesta-Linnea ja hirviöäiti ja herätteli sitten varovaisesti keskustelua siitä, tuntuuko tyttärestä joskus samalta (äänekästä yhteenottoa seuranneena ja sovitelleena henkilönä miehelleni eivät varmaan jääneet kirjan lainaamisperusteet ja fiilikseni asian tiimoilta kovinkaan suureksi arvoitukseksi.)

Tytär oli nauranut ja sanonut, että eihän minulla ole hirviöäiti.

Ajattelin tämän itselleni äitienpäivälahjaksi.

Arjen huojentavaa rauhaa, pt. II

(Olen näemmä käyttänyt kaikki mahdolliset otsikot.)

Saaran blogin kommenttikentässä hapuilin sanoiksi jotain, mitä en ehkä saanut sanoiksi, mutta joka liittyi siihen, miksi aikanani viihdyin kotona siten kuin viihdyin. Eli en optimaalisesti.

Jatkan hapuiluani.

Kotona lapsen kanssa oleminen näyttäytyi minulle jotakuinkin tasapaksuna pötkönä. En osannut rytmittää sitä itse, enkä ehkä halunnut yrittääkään. Kaikki päivät olivat jotakuinkin samanlaisia - osa toki parempia ja osa huonompia, ja tiettyä varianssia mahtuu aina, mutta perusluonteeltaan ne olivat yhtä ja samaa.

Viikonlopuista oli toki iloa, kun mies oli himassa, mutta en minä sen enempää ollut vapaalla. Enkä tällä lainkaan tarkoita, etteikö puoliso olisi auttanut, sillä auttoihan hän ja rutkasti - mutta minä ajelehdin silti samassa putkessani, jossa kaikki päivät ovat perusluonteeltaan samanlaisia. Viikonlopun vapaudesta iloitseminen oli täysin sekundääristä.

Arkipyhät toisena mahtavana esimerkkinä: mitä väliä jollain helatorstailla tai pääsiäisellä? Töissä ollessa ne katkaisevat ihanasti työviikkoja, kotona ollessa ne olivat sitä samaa pötköä, tiedättehän.

Tykkään hirveästi arjen rytmeistä. Tykkään viikonpäivien erilaisesta luonteesta: perjantain huojennuksesta, lauantain vapaudesta, sunnuntain hitaudesta ... siitäkin, että tiistaisin voi yleensä töiden jälkeen olla vain, jostain syystä, ja lopulta siitäkin, että torstaisin siivotaan, vaikka noin periaatteessa toki vihaan siivoamista.

Ja kun olin himassa, ne arjen rytmit hävisivät jonnekin.

No, se, miksi tavallaan oikeasti koen olevani töissä käydessäni parempi äiti on tietysti aika simppeliä: kun elän arkea, josta nautin, olen vähemmän kireä ja vittumainen. Iloisempi.

Itsekäs valintahan se lopulta oli, mennä töihin ja noin, mutta ei itsekkyys aina ole muilta pois.

(Tästä kaikesta huolimatta uskon, että jos nyt käynnissä olevissa yyttäreissä jään työttömäksi, jaksan kotona olemista ihan loistavasti, tuolla vain juoksentelen ympäri kaakkoista Helsinkiä ja opettelen ompelemaan. Voi olla, että otteeni todellisuudesta on löystynyt.)

Tökkäävä vaalianalyysi *

Nythän on niin, että eduskuntavaalien tulos oli meille punavihreän kuplan asukkaille keskimäärin suuri järkytys. Niin itsellenikin.

Itse vaalikampanjoinnin - ja ehkä tämän edeltäneen nelivuotiskauden - aikana menetin kuitenkin jotakuinkin uskoni edustukselliseen demokratiaan. En suinkaan vain siksi, että Perussuomalaiset, vaan enimmäkseen siksi, että paikkaansa puolustavat edustajanlurjukset ovat ilmeisesti täysin kyvyttömiä tekemään mitään vaikeita, kipeitä tai edes vähän kirpaisevia päätöksiä (mistä syystä ilmastonmuutokseenkin on ilmeisesti kätevintä suhtautua tunkemalla pää pensaaseen ja toivomalla, ettei pensas myrskytuulessa repeydy juuriltaan, eipä); mutta toki osaltaan myös siksi, etten noin lähtökohtaisesti usko jonkin asian vastustamiseen perustuvien poliittisten tavoitteiden kelpaavaan yhteiskunnan rakennustöihin. Mistä syystä on surullista nähdä sellaisten rehottavan voikukkien lailla, mutta ei yhtä kauniina.

Oikeasti hyvin tästä kirjoitti Frank Martela.

Olenkin tässä iltapuhteinani (jo joidenkin vuosien ajan) rakennellut kilpailevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa kansanedustajuus olisi tavoitellun palkkion sijaan kiusallinen velvoite - vähän kuin brittiläinen valamiehistönakki**. Systeemissäni on tosin edelleen enemmän reikiä kuin turkiskuoriaisen kaluamassa pitsihuivissa, joten jätän sen esittelyn tuonnemmaksi, ja toivon, ettei kukaan koskaan palaa tähän aiheeseen blogin elinkaaren aikana.

NO MUTTA ASIAAN. Vaalituloksessa minulla oli kaksi ilonaihettakin:

1. Vihreät saivat lisäpaikkoja, jipii me punaviherkuplalaiset
2. Vaikka sydäntäni särkee vasemmiston hiipuminen, olen silti oikeastaan iloinen siitä, ettei nuoren naisjohtajan vaihto vanhan liiton äijäjohtajaan ollutkaan onnea avaimet käteen -periaatteella SDP:lle.

Kohdan #2 tiimoilta olen myös hieman hihitellyt uutista, jossa Rinne avautuu kollegalleen tavalla, josta voisi päätellä, ettei hän ehkä tavoitellut sijaa iltauutisten kärkijutussa. Hihihi!

Eiköhän siinä sitä riemua sitten ollutkin. Nyt ei kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, kuten Pietarinkadun Oilers aikanaan osuvasti kiteytti elämän vaali- ja lätkämurheet.

Päätän vaalikatsaukseni täältä tähän.

* Ystäväni Anna pyysi viiltävää vaalianalyysia. Sanoin, että ei tästä materiaalista ehkä viiltäväksi asti riitä. Anna oli valmis tulemaan vastaan ja tilasi pistävän. Lopputulos ... no ... 
** Tiedänkin tästä kaiken, sillä ystäväni oli kerran osa brittiläistä jurya ja kertoi kokemuksestaa ohimennen curryn äärellä noin kolme minuuttia kestävässä, lasten alinomaa keskeyttämässä anekdootissa.

Näitä päiviä

Sellainen, kun vessassa istuessaan leikkaa BookDepositoryn tilauslipareelle piirtämäänsä lapsen jalan mallia kynsisaksilla, koska on päättänyt viedä ipanan kesäkenkäostoksille ja nyt on jo vähän kiire...

...ja sellainen, kun leikkaushommat hoidettuaan ei mene pukeutumaan vaan siirtää päiväpeiton ja muovitetun froteen pesukoneesta kuivausrumpuun, koska jostain syystä koira kakkasi työpäivän sisälle, ja luojan kiitos muovitetusta froteesta, jota saa metritavarana...

...ja sellainenkin, kun työnantaja ilmoittaa vähentävänsä suurinpiirtein kolmanneksen työvoimasta juhannukseen mennessä, mutta tiedättehän, työntekijämme ovat tärkein resurssimme - ja sitten tulee todenneeksi (sillä ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin), että toden totta, ensimmäinen kerta on vaikein hirressäkin eivätkä nämä kolmannet yyttärit enää pompsauta kortisolitasoa korkeuksiin...

...ja eniten silti hermostutti kun ostoksilta palatessa kaksi metriä ennen kotipihaa kolmevuotias alkaa ulvoa vinossa olevia lapasiaan.

Äitiys tuo perspektiiviä. Paitsi äitiyteen.

Move bitch

Ilmoittauduin juuri Helsinki Half Marathonille.

Arvoin tosi pitkään, haluanko myös City Runille (niillä saa kuulkaa tänä vuonna mitalin, jossa on nauha!) mutta viime vuonna kokemus oli sen verran karu, että enpä taida. En vaikka olisi nauhallinen mitali.

Mutta HHM - se juostaan kesäkuun alussa, eli kaiken järjen mukaan kun koivun siitepölykauden huippu on ohitettu ja reitti näyttää kivalta. Ja jos nyt mitalissa ei olekaan nauhaa (ainakaan mainostetusti), itse saa kuitenkin valita, minkä tekstin haluaa numerolappuunsa.

Voin tässä sen verran paljastaa, että jos reitin varrella jengi kuuliaisesti messuaa numerolappuni tekstiä, Suurten Muinaisten nousu on vain ajan kysymys. Hyvin lyhyen ajan.

Sitä paitsi minulle on luvattu olut, jos pidän eräänkin jänistytön koko matkan takanani. Kiinni veti.

Uskaltauduin tämmöisen askeleen ottamaan, kun juokseminen on ollut ihan super viime aikoina. En osaa tätä oikein tarkemmin eritellä: jos se olisi kamalaa, tässä olisi ehkä tarkasti eritelty lista siitä, miksi ja millä kaikilla tavoin se on kamalaa, mutta nyt on vain jotenkin tolstoilaisittain epäkiinnostavasti onnellista.

No, ehkä yksi syy sille tälle kaikelle on, että annoin vähän palttua puheille peruskuntosykkeistä ja nyt juoksentelen tuolla hieman pk-sykkeen yläpuolella ja tunnen itseni nuoreksi kapinalliseksi. Siitäs sait, auktoriteettitaho! Ja siitä!

Olen pitänyt juoksevaa (hahaa, huomasitteko?) tilastointia juoksukilometreistä parin vuoden ajalta. Kiusaan sillä teitä, mahdollisesti en ensimmäistä kertaa, sillä:

...tästä on selvästi pääteltävissä, että aina, kun puhun talvijuoksun ihanuudesta ja siitä, miten se ylipäänsä on mahdollista, valehtelen. Selittelen tätä mielelläni kaikenlaisilla jalkavammoilla ja keskenmenoilla, mutta luultavasti oikeasti kyse on vain siitä, että marras-helmikuussa pyrin rantakuntoon kuin kuka tahansa muukin kuutti.

MUTTA NYT ON KEVÄT! KEVÄT! Eikä missään ole juuri nyt niin paljon järkeä kuin juoksemisessa.


P. S. Postauksen otsikko on Ludacrisin ah niin korrekti biisi ja teksti, jota ensin numerolappuuni harkitsin.

Aluepoliittisen työryhmän esitys

Mikään ei piristä kuin pieni poliittinen keskustelu! Se saattaa keskeyttää jopa bloggaustauon, joka on ollut mahdollisesti enemmän henkistä kuin ajallista sorttia.

Meillä täällä Herttoniemessä on ilmeisesti keväisin oma traditio, kirjastokeskustelu. Sen tuoksinnassa esitettiin jo syvällisesti filosofinen kysymys siitä, onko jokaisella nyt sitten oikeus muuttaa Helsinkiin (sillä jos on, ja kaikki tätä oikeutta harjoittavat, heille on rakennettava tänne asuntoja, joiden tuotannon vuoksi kirjastoa on siirrettävä, näin pähkinänkuoressa.)

Erinomainen kysymys!

Yleensähän on lähdetty siitä, siis ihmisoikeuksien julistuksessa, että jokaisella on todella oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa itse kunkin valtion sisällä. Viime aikoina oikeutta on rajoittamisen sijaan pikemminkin pyritty laajentamaan erilaisten valtioiden välisten sopimusten avulla.

MUTTA EHKÄ NÄIN EI PITÄISIKÄÄN OLLA!

Jos tilanne on nyt ihan kertakaikkiaan se, että tänne haluaa enemmän jengiä kuin täällä on asuntoja, Helsingissä asumisesta on tehtävä vuoropohjainen järjestelmä.

Kaikki saavat kymmenen vuotta kerrallaan, ja sen jälkeen on muutettava Kangasalle, kunnes saa paluumuuttoluvan.

Ja miksi Kangasalle? Siksi, että minä pidän kovasti tavasta, jolla Kangasalle mentäessä mennään nimenomaan Kangasalle, eikä minnekään Kangasalalle, ja jos Helsingistä pitää saada kaikkien halukkaiden nauttia, vastavuoroisesti minusta kaikkien pitää saada myös nauttia siitä, että viettää kesä-, syys-, talvi- ja kevätpäiviä Kangasalla.

No niin. Ihan ensimmäiseksi - ja asuntopolitiikan reiluuden takaamiseksi - olisikin nyt saatava paljasjalkaiset stadilaiset kaupungista ulos. Heillähän on eittämättä ollut pisin aika helsinkiläisinä. Voimme ikäjärjestyksessä aloittaa.

Parin kokeiluvuoden jälkeen selviää varmaan tarkemmin se, mikä on sopiva vuosittaisen muuttoliikkeen koko, joten on ehkä hyvä aloittaa pienestä: 50 000 henkeä. Per heti.

Onpa hyvä, että ehdin keksiä tämän vielä ennen hallitusohjelman muodostamista, huh.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Keskenmenokipuilujen ja haluunks-mä-sit-vauvan -pohdintojen jälkeen kävi niin, että ...

...hyvä on, en pitkitä dramaattista hetkeä, sillä luvassa on melkoinen antikliimaksi. Päätimme, että toista lasta ei (ainakaan nyt, ehkä ei ikinä) tule.

Keskenmeno tuntui - jälkikäteen analysoituna - vähän siltä kuin joku olisi pistänyt pesukoneeseen ja laittanut linkouksen täysille. Joskus helmikuun loppupuolella kävelin jo enimmäkseen suorassa.

Yllättävän vaikeaa oli silti. Tuntuu kuin se palikka, joka edustaa minua perheessämme, olisi mennyt ihan vinoon. Oma paikka ja suhteet piti määrittää likipitäen uusiksi. Se oli ihan järkyttävää: oli kuin olisin käynyt itsekseni läpi parisuhdekriisin. Eikä siihen kaikkeen liittynyt PMS. (Miesparkani.)

Nyt on jo joitakin viikkoja tuntunut siltä, että olen osa sitä perhettä, johon haluankin kuulua. Jokainen kulma ei hierrä.

Mutta toisaalta, jänistin. Ahdistuin. Yritin löytää omaa paikkaani, ja ajatus siitä, että myös perhe merkittävällä tavalla siinä kuviossa muuttuisi, pelotti. Vielä enemmän pelotti toinen kierros tätä linkousta. Löysin kaikenlaisia sekundäärisiä ongelmia, jotka välittömästi paisuivat Balaenoptera musculus -painoluokkaan. Siis ihan oikeasti, eihän se, että "sitten ehkä pitäisi joskus muuttaa" ole mikään aivan todellinen ongelma. Se, että potentiaalinen muuttopakko tuntui ongelmalta, kertoi vain siitä, etten ollut valmis.

Miesparkani on ollut koko ajan sitä mieltä, että yksi keskenmeno riitti kelle tahansa, eikä vastustellut, kun kaivoin pillerit lääkekaapista.

En ollut valmis kuukausi sitten, enkä ole nyt - en, vaikka huomaan toisten raskausuutisten silti kaihertavan mieltä. Vaan viisaammilta olen kuullut, että niin ne saattavat kaihertaa muitakin, jotka eivät halua vauvaa.

Kolmistaan eteenpäin, siis. Tai jos koira lasketaan, kolme-ja-puolistaan.

Ja nyt on hyvä.

Vuoroin vieraissa

Lapseni, elämäni ilo ja päivieni valo, heräsi eräänä yönä kovaan yskänpuuskaan.

Yskähän on siitä hauska, että sille ei voi tehdä paljon mitään. Tein silti minkä pystyin ja silittelin yskästä turhautunutta ipanaa, kunnes hän rauhoittui.

Kun lapsi alkoi vaikuttaa siltä, että haluaisi taas kokeilla nukkumista, kerroin meneväni sänkyyn.

"Mene vain", sanoi tytär. "Minä pärjään."

Pärjää! Hän pärjää! Sydän käpristyi, ja olisi käpristynyt vaikkei viimeinen sana olisikaan tullut itkunpurskahduksen saattelemana. Tein siis sen, mitä epäilemättä jokainen äiti olisi tässä tilanteessa tehnyt ja yritin jatkaa silittelyä, kunnes kärttyisä kolmevuotias komensi ulos. Sitten menin omaan sänkyyni itkemään kaikkea, mutta etenkin hirveyttäni äitinä.

Lapseni pitää pärjätä!

Aamulla muistelin, kuinka toverini, ihana Venni kuvaili tuttivieroitusta sanoilla "särjen lapseni sydämen ja tallaan päälle".

Että jos minä silloin tutin viemällä tallasin lapseni sydämen, en tullut ajatelleeksi, että hän aivan tahattomasti - ja näin pian - tekisi saman minulle. Ja silti mieluummin näin päin, tietenkin.

Lahjonta ja miksi se ei kannata

Ipanalla oli silmätulehdus.

Viikon ajan tavalliset aamu- ja iltatoimet muuttuivat kamppailulajiksi, jossa tekniikoina olivat puolesta riippuen uhkailu (vanhemmat), paini (lapsi) ja krokotiilinkyyneleet (itsestäänselvästi lapsi). Lopulta annoimme periksi ja ristimme kätemme toiveikkaina: kyllä tässä varmaan on jo lääkitty kaksi päivää oireiden loppumisen jälkeen, eikö ole, onhan.

Sitten silmät alkoivat rähmiä uudestaan.

Lähestyin lastani silmätippaputkilon kanssa arvattavin seurauksin. Tytär oli jo vetämässä henkeä megalomaanista rääkäisyään varten kun sain älynväläyksen, jollaiseen vaaditaan aitoa epätoivoa:

"Saat tarroja! Aina kun laitetaan nää silmätipat kiltisti ja huutamatta, saat tarroja!"

Seuraavana päivänä kipitin kauppamaan ostamaan ns. paskalastillisen tarra-arkkeja, joista leikkelin sopivia kokonaisuuksia purkkiin. (Valmistauduin ilmeisesti henkisesti siihen, että silmätippoja käytetään noin toukokuulle. Vuoden 2018 toukokuulle.)

Kaksi päivää myöhemmin olin valmis julistamaan, että lahjonta on paras idea ikinä. Tarrat poistavat yllättäen kaiken silmätipoista johtuvan kivun! Miksen ole aiemmin tajunnut lahjoa? Silkkaa neroutta!

Sitten kävi ilmi, että koko kuviossa on joitakin huonojakin puolia:

1. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 1: Kun kaksi päivää lahjoo ipanaa tarroilla, jotta hän suostuu ottamaan lääkkeensä vastaan kiltisti ja huutamatta, kolmantena päivänä hän olettaa voivansa karjua pää punaisena nähdessään silmätippatuubin ja silti saada tarroja. Koska tarrat ja silmätipat, match made in Heaven, eiks?
2. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 2: Nyt lapsemme haluaa tarran palkinnoksi kaikesta muustakin. Reippaasta pukemisesta, reippaasta syömisestä, reippaasta hengittämisestä.
3. Taloudessa on tarroja: Tämä on ilmeisesti sama kuin se, että taloudessa on sipsejä. Jos on, ne pitää käyttää. Heti. Vastalauseita ei kuunnella. Niinpä lapsi ei siis vain halua tarroja palkinnoksi jostain, hän haluaa niitä koska niitä on.

Nyt ollaan sitten pisteessä, jossa ipana ei nuku vaan hiipii iltayöstä sängystään liimailemaan tarroja piirustuksiinsa.

Lahjonta. Se vaan ei toimi.

Iltatähti

Meillä ei varsinaisesti tule useinkaan kinaa siitä, kuka saa viedä koiran illalla ulos, mutta nyt, kun oli luvattu revontulia, melkein tuli.

Mutta vain melkein.

Niinpä lampsin koiran kanssa Herttoniemen kallioille katsomaan luvattua taivaallista näytöstä. Ei siellä tietenkään mitään revontulia näkynyt, mutta tähtiä näkyi kaupunkiolosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin.

Meillä on ollut pitkään suunnitelmissa hommata mökille kaukoputki. Joku keskinkertainen systeemi, jolla voisi pimeinä syysöinä tiirata tähtiä. Emme saaneet ostosta viime syksyksikään tehtyä, ja nyt alkavat taas yöt vaaleta, joten kiire ei varsinaisesti ole - mutta ehkä jo ensi syksynä?

Mökillä tähtiintuijottelu kannattaa ihan erinomaisesti, siellä kun ei valosaasteesta ole tietoakaan, mutta yleisesti ottaen olen sillä kannalla, että tähtitaivaan ihailu on suositeltavaa aina, kun on sille otollinen olosuhde. Otollinen olosuhde on puolestaan aina, kun ei seiso pakkasessa alasti ja läpimärkänä. (En ole vielä keksinyt, miksi seisoisin, mutta joitakin suuntaviivoja on nähdäkseni hyvä miettiä jo etukäteen.)

Jäin siis tuijottamaan tähtiin muutaman muun kanssa. Hoksasin samalla vihdoin ottaa käyttöön parikin puhelinappista, jotka tekevät tähtitaivaasta entistä kiehtovamman: ainakin Androidille on saatavilla erilaisia tähtikarttasoftia. Niiden avulla selvitin esimerkiksi sen, että kaupungin kattojen yläpuolella kimaltava, punertava valo ei ole satelliitti tai kansainvälinen avaruusasema, vaan Venus.

Sky Mapin näkemys siitä, mitä edessäni oli.

(Senkin selvitin, että se kolmen tähden jono, jota olen aina luullut Orionin vyöksi, ei itse asiassa ole Orionin vyö. Noh. Kerrankos sitä ja oppia ikä eikä elää, sanoo mummoni aina, en oikein ymmärrä miksi. Ja että kylläpä on hyvä, että otin mokomat appikset käyttöön, niin en enää elä harhaluulojeni vallassa.)

Siinä sitten seisoin, katselin Venusta ja kuuntelin Leonard Cohenia. Leonard on ikään kuin mielikuvituskaverini, vaikka onkin ihan oikea ihminen, joten hän sopii hyvin seuraksi kun katselee iltatähteä. Vieressä koira vaihtoi jalkaa tympääntyneenä.

Tuntui ihan kummalliselta ajatella, että valtavan kaukana, ja kosmisessa mittakaavassa silti ihan vieressä, on toinen planeetta, jota siinä katselin.

Kaikki tuntui aivan merkityksettömältä ja juuri siksi niin erityislaatuisen mahtavalta.

Kulttuuria kolmevuotiaan kanssa

Jostain syystä keksin viime vuonna, että olisi ehkä kiva lähteä skidin kanssa Kansallisoopperaan katsomaan Muumipeikko ja pyrstötähti -baletti. Ostaa pätkäytin liput.

Se, miten kolmevuotias mihin tahansa elämykseen reagoi, on aina vähän arvoitus.

Se, miten kolmevuotias, joka saa silmätulehduksen, mihin tahansa elämykseen reagoi, on puolestaan aina giganttinen arvoitus.

Kansallisoopperaretkemme laajeni siis ex tempore -hengessä lääkärikeskus-kahvila-apteekki-kansallisoopperaretkeksi. (Lääkäri antoi luvan mennä balettiin, vaikka skidin silmät vuosivat kuin murtunut pato - sillä ehdolla, että otamme ensimmäiset silmätipat jo apteekissa. Jos siis ihmettelitte, miksi tänään nainen ja kolmevuotias tappelivat keskustan apteekissa.)

No mutta entä Muumipeikko ja pyrstötähti? Balettina?

Oli ihan tosi hieno! Tykkäsin niin, että meinasin tikahtua! Tarina kääntyi mahtavasti baletiksi: siinä oli jännitettä, lämpöä ja huumoria. Puvustus oli älyttömän kaunista. Koreografiat olivat parhaimmillaan huikeita - itse tykkäsin eniten erilaisista ötökkänumeroista, etenkin heinäsirkoista.

Entäs kolmevuotias, mitä hän piti?

Hänkin piti. Piti niin paljon, että kategorisesti kieltäytyi lähtemästä pois väliajalla, vaikka tärisi nousevan kuumeensa parissa. Tarkennan vielä, jotta ymmärrätte: hän ei halunnut lakritsia, hän halusi nähdä "ohjelman loppuun".

Eräänlainen vanhemmuuden tähtihetki oli siis varmaan se, että annoin periksi. Jäimme. (Ja hyvä niin, heinäsirkat esiintyivät vasta ohjelman toisella puolikkaalla.)

Menkää tekin jos vain saatte liput. Kun tällaista lastenkulttuuria on tarjolla, pitää olla kärppänä paikalla.

Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä

Kollektiivisesti erilaisille markkinointitahoille haluaisin nyt tiedottaa, että se päivä, jota 8.3. vuosittain vietetään, ei ole "vaaleanpunaisten tuotteiden ja suklaan päivä", eikä myöskään "kylpytuotelahjapakkauksien päivä", eikä mikään muukaan "hemmottele rakasta naistasi" -päivä, vaan Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä.

Naisten oikeuksien.

Ja kansainvälisen rauhan! Sekin on hyvä juttu.

Facebookissa jo uhosin, etten aio enää ostaa mitään miltään puljulta, joka käyttää naistenpäivää syynä kaupata minulle tavaraa, mutta sitten huomasin, että

1. Olen peruuttanut suuren osan kaikista sähköpostiuutiskirjeistäni, enkä täten tiedä, mitkä kaikki kaupalliset tahot syyllistyvät täydellisen yhteiskunnallisen selkärangan puutteeseen, mikä lässäyttää boikottini ikävällä tavalla (listalla on toistaiseksi Da Body Shop)
2. 50% vastaanottamastani sähköpostimarkkinoinnista on kuitenkin ollut hyväksyttävää - Audible kauppasi feminististä kirjallisuutta. En kyllä tilannut sitäkään.

Entisessä työpaikassani - kuten ilmeisesti jo kaksi vuotta sitten marisin - järjestettiin juhlat naisille. Naistenpäivän kunniaksi. Sinne tuli muistaakseni pinkkiä skumppaa, mutta etenkin (tämän muistan kirkkaasti) pari verkostomarkkinointiperiaatteella toimivaa tahoa kauppaamaan meikkejä ja koruja. Haluaisin väittää, että oli tosi lähellä, etten mennyt aulaan pitämään palopuheita saippualaatikon päältä, mutta ei se kyllä ole totta. Itsekseni jupisin vain.

Lisäksi työnantaja tarjosi ruusut kaikille naisille. Mietin pitkään, miksei ruusurahoja olisi voitu lahjoittaa vaikka naisten lukutaidon projektille, mutta toisaalta, meitä naisia oli niin vähän, että ehkä sillä ei olisi opetettu kuin puolet aakkosista jollekulle angolalaiselle neitoselle.

Minusta olisi kuitenkin hyvä sitten sunnuntaina muistaa, että naisten oikeuksiin eivät varsinaisesti kuulu korut, meikit ja ruusut - vaikka nekin silloin tällöin ja sopivasti annosteltuina voivat olla kivoja juttuja, juuri naistenpäivänä ne ovat minusta jotakuinkin haitallisia - vaan lukutaito, rokotukset ja puhdas vesi, puhumattakaan esimerkiksi väkivallattomasta ilmapiiristä.

Tänä vuonna ajattelinkin lahjoittaa kylpytuotelahjapakkaukset ostamatta jättämällä säästyneet rahat johonkin naisten auttamisprojektiin.

Enkä kaipaa hemmotteluakaan.

#UMK15 Grande Finale

Terkkuja mökiltä. Raahasin höyrykäyttöisen tablettini maalle voidakseni jakaa UMK-huomioita, ilokseni, en välttämättä teidän iloksenne, mutta tästä ei tule ehkä mitään. Kun sanoin höyrykäyttöinen, tarkoitin sitä.

Voi myös olla, että päivän paras viihdehetki tuli jo murheiluruudussa, jossa murheilttiin mäkihypyn nykytilaa. Voi jessus mä sanon.

Alkushow on mykistävä. Yhtäkkiä muistan, että harkitsin hetken aikaa lippuskabaan osallistumista, mutta sitten jätin väliin (koska aioin olla mökillä) ja tunnen suurta kiitollisuutta. Että jätin väliin.

--

Jos kohta ei ala musiikki, kiusaannun. Pakko silti tykätä euroviisuvirkamiehestä, joka kuvaa Suomen viisuhistorian sanomalla "Hard Rock Hallelujah" eikä esim. "Finland zero points", mikä tavallaan olisi kyllä osuvampaa.

--

Shava on edelleen tosi hauska, tanssijat ovat edelleen ihan mahtavat, mutta tota ei tässä nyt oikeastaan ollut mitään uutta. PAITSI ETTÄ KOLMANNELLA KUULEMALLA TÄÄ TANSSITTAA MUAKIN. Voi saatana. Joku kummallinen aivomato iski, varmaan ensi viikolla tanssin töissä. Anteeksi vain jo etukäteen.

--

Takaoikealta kysytiin, onko Satin Circuksen laulaja lyhentänyt partaa. Jos näin on, se on vakava miinus. Toisaalta, miksen muista? Kai minun nyt hieno parta pitäisi muistaa.

(Tässä vaiheessa voitte kaikki hurrata kollektiivisesti: olin selvittänyt, että kommentaari tuli nimenomaan oikealta jo ennen ekaa kertsiä. Oikea ja vasen eivät kuulu vahvuuksiini.)

In a word: ei jatkoon. Parta takas.

--

Seuraavaksi Solju. Onko tämä Solju a) bändin vai b) artistin nimi?

Jos nyt ihan rehelliseksi heittäydyn, biisi ei innosta. En osaa sanoa, johtuuko se enempi biisistä sinänsä vai siitä, että just tämän tyyppinen musa ei yleensä innosta muutenkaan. Aloin jo lievällä kauhulla ajatella itse Euroviisujen finaalia, jossa on tämäntyyppisiä biisejä arviolta 23ˆ5, mutta toisaalta, siellä on myös Australia, että pakko kai se on katsoa.

Jos en keksi jotain hyvää syytä, kuten viime vuonna jolloin juoksin HCR:n ja menin baariin nuokkumaan.

--

Seuraavaksi sitten Järjestyshäiriö, joiden fanit olivat hioneet klikkikunnon huippuunsa ennakkotikitystä ajatellen. Ilolla ajattelen, miten ensi talviolympialaisia varten Järjestyshäiriön fanit antavat kuntohuipun ajoitusvinkkejä Suomen maajoukkueelle.

Kesäolympialaisjoukkue on menetetty tapaus, sori vaan.

Tää myös kuuluu sarjaan "lapselta sensuroitavat", sillä tuolla naisjäsenellä on vaaleanpunaiset hiuksut, mikä on ilmeisesti ipanan mielestä korkein ihmisyyden aste. Jos se näkee tämän, mun on vaikea selittää, miksi se EI SAA pinkkiä fledaa.

Voi olla, että olen mielikuvineni yksin, mutta vähän tulee sellainen olo, että Dingot on kuunneltu ja päätetty tehdä uusiksi se, mikä silloin joskuskin toimi.

"Konstailematon", sanoi takaoikea, kysyttyään ensin, että pitääkö tästä olla jotain mieltä.

--

Norlan El Misionarion biisistä takaoikea iloisena ehdotti, että jos se pääsisi Euroviisuihin, saisimme tietää tekstitettynä, mistä biisissä on kyse.

Sitä odotellessa veikkaus. Kertooko biisi:

a) Siitä, miten kylmä suomalaisella puistonpenkillä yleensä tulee
b) Seksistä, kuten tämmöset biisit käsitykseni mukaan lähinnä tuppaavat kertomaan
c) Universaalista kotomaan kaipuusta, joka saa kaikki Karjalaa ikävöivät tarttumaan luureihinsa öbaut nyt
d) Haikeasta tunteesta, joka väistämättä seuraa kehotusta mennä hammaskiven poistoon?

Fun, had by all. Enempi tykkäisin kyllä vauhdikkaammista rytmeistä.

--

Itävällan viisumainoksesta tuli mieleen se, kun eräs kollegani kerran sanoi: "Youre not as funny as you think you are".

--

Opera Skaalan nokkanainen vetoaa kansakuntamme rohkeuteen, ennakkoluulottomuuteen ja persoonallisuuteen. Fail.

Mutta sitten esitys.

JOKA ON EDELLEEN MAHTAVA! En tiedä enkä halua tietääkään mitään muuta näin järkyttävän, riemastuttavan absurdia. Oli pakko liimata silmämunat telkkariin, etten missaa yhtään glitteriä, savukonetta, tanssiliikettä tai laulajan ilmettä!

--

Jouni Aslak on vähän vaikea pala. Mun on vaikea niellä tätä tyyliä, mikä on vähän kummallista, koska nimenoman tässä skabassa ei ole kyse siitä, että pitäisi jotenkin olla artistin kanssa samalla linjalla. Mutta nyt on kyllä linjat niin ristissä, että tarvitaan sakset.

En mä niin biisistäkään piittaa, mutta tässä oli muistaakseni ihan jees tanssishow. Mistä ois ehkä iloa, jos esitysten ohjaukset keskittyisivät enemmän tanssiin - ja kyllä, se ois oikeasti ihan todella ok.

--

Seuraa puoltoista minuuttia punkkia. Pertti Kurikan Nimipäivät on ainakin ihan hyvällä asenteella liikkeellä. Saas nähdä, riittääkö biisi jatkoon. Olin pitkään sitä mieltä, että tää on ihan läpihuutojuttu, mutta olen ollut ennenkin väärässä, joskus 80-luvulla se taisi olla.

En vieläkään tiedä, mitä ajatella. Biisin takana nyt en ainakaan seiso, mutta eipä tää edelleenkään ole musiikkikisa.

--

Angelo de Nile on ihan valmis musikaalinumero. Tosin tuon taustaköörin leveät hartiat näin toisella katsomalla ehkä hieman hihityttävätkin, sen verran pökkelöön esiintymiseen ne on yhdistetty.

Onneksi sentään artistin katse on melko tiukka ja voitontahtoinen. Toivon tyypille ihan kaikkea mahdollista hyvää, mutta en kuitenkaan sitä, että biisi päätyisi Spotifylistoilleni.

--

Finaalin jälkeen alan havaita tämän vuoden UMK-kisassa sellaisen linjan, että "musiikki" on ihan sekundäärisessä roolissa tänä vuonna.

--

Olin jo menossa viemään kettuterrierin näköisen kotiskunkkimme ulos, mutta sitten muistin, että väliajalla on kahvin ja pullan sijasta luvassa SOFTENGINE, jota fanitan kera muiden kaltaisteni 16-vuotiaiden.

--

Okei. Tämä on Emma Salokoski. Kiva. MISSÄ ON SOFTENGINE??++

--

Tulosraatien systeemi herättää mussa kiusaantuneisuutta. Lähinnä siksi, että olisin toivonut ihan mitä tahansa muuta kuin lisää pitkitystä, mutta menköön. KOSKA RAKEL LIEKIN ILME KUN SOLJU SAI MARTOILTA 12 PISTETTÄ OLI IHAN SAMA KUIN MUN!

No NIIN, partakadosta huolimatta Satin Circus taisi viedä kansalaisraatien pisteet. Voin varmaan jo nyt luottavaisesti sanoa, että ensi vuonna tähän aikaan en googlaa, pääsiskö Satin Circuksen keikalle.

Mutta silleen tää on ihan kiva viisusimulaattori, että voin taas tuntea ärtymystä kun kansalaiset äänestivät väärin. Ja olla tarttumatta luuriin.

--

NO NYT SITTE SOFTENGINE! Ne vois vetäistä parikin biisiä, kiitos, hyvä juttu.

Hmph. Valitsemanne draamantäyteinen esiintymistapa ei nyt pure, Softengine. Ääni ja vimma, pistäkääpä tulemaan.

--

Käsienhieroskelua: tulokset selviävät!

Tää äänten esitystapa on jotenkin harvinaisen antiklimaattinen. Todella pitkittynyt ääntenilmoitustapa yhdistettynä yleisön masentuneeseen reaktioon tekee illasta ihan pannukakun.

Toistaiseksi voidaan sanoa, että viisuihin eivät mene Shava, niisk, Järjestyshäiriö, jee, ja Jouni Aslak, ihansama.

Veikkaukseni on nyt, että Satin Circus vie, Nimpparit on toisena ja Opera Skaala yllärikolmosena. Viimeinen saman tien vahvistuikin.

Oikeasti, eikö nuo juontajat meinaa itse nukahtaa lavalle tuota tikitystä kuunnellessaan? JA HEI, OLIN VÄÄRÄSSÄ VEIKKAUKSESSANI! Voittoon rynnistivät Nimpparit.

Jopas.

Ensi vuoteen. Ehkä.

Helvetin helppo syyttää

Erään toverin FB-seinältä (kiitos sinä ihana inspiraationlähteeni!) huomasin väitteen, että ei hormoneitakaan voi aivan kaikesta syyttää.

Mutta miksi muka ei voisi? Minä ainakin syytän hormoneita iloisesti kaikesta. Ja luullakseni usein aivan syystä. Ne perkeleet. Paitsi urheilunjälkeinen endorfiini. Se enkeli.

(Tarkennan ennen kuin jatkan, että tiedostan kyllä lähes kaikkien elintoimintojeni olevan hormoneista riippuvia. Ilman hormoneita ei toimi suunnilleen mikään. Mutta kyllä te silti tiedätte, mitä tarkoitan.)

Noin keskimäärin raskaimmat (tai ainakin muistettavimmat) hormonimyrskykokemukset koin silloin, kun olin juuri saanut vauvan. Esimerkiksi se kolmen kuukauden kohdalla tullut hormonaalinen vauvakuume oli kamaluudessaan viittä vaille laiton. Toinen - en muista olenko tästä jo kertonutkin, mutta en anna sen estää itseäni - oli se, miten tuohon aikaan koin kaikenlaisen alkoholinkäytön hyvin uhkaavaksi. Siis että jos mies joi oluen, olin ihan että nyt se humaltuu ja lapsemme lapsuus menee pilalle ja voi kamala aikooko se nyt juoda kokonaisen oluen? Siinähän on kolme desiä!

Ei järjen hiventä, minkä itsekin tiesin. Mutta järki oli tiputettu peleistä jo liigavaiheessa.

Vuotta 2010 voi myös muistella rakkaudella. Mutta ehkä ei sittenkään viitsitä. Tulin silloin kolmesti paksuksi. Anteeksi vain kaikki, jotka tunsitte minut silloin.

Nyt olen tässä katsonut peiliin tutkivasti ja todennut, että voi olla, että hormonitoimintani on vielä hieman sekaisin, kiitos vain loka-joulukuu 2014. Never forget! Elämäni tuntuu välillä sellaiselta hormonaaliselta vuoristoradalta, jota mainostetaan saatesanoilla: "All fun and games till somebody loses an eye."

Eikä tässä nyt puhuta vain piikeistä. Ylipäänsä se tunne, joka imetyksen jälkeen tuli - siis tiedättehän, se, jossa oli ikään kuin joku muu vähän aikaa ja nyt yhtäkkiä jälleen oma itsensä - se oli tosi hurja. Vielä hurjempaa oli se, miten paksuillessaan ja noin muutenkin sen hyväksyi. Ja se jatkui tosi pitkään, ei se ollut mikään piikki. 

Jos siis oikeasti haluaa pelätä, ei kannata katsoa kauhuleffoja, vaan pohtia sitä, missä määrin minuus on minuutta ja missä määrin sitä on vaan hormoniensa vietävissä.*

Tehdäänpä pieni kysely. Hormonit, voiko niitä syyttää kaikesta?

a. Kyllä voi.
b. Kyllä ei voi.
c. Olen tyttö.

No? Koska voin odottaa vaihdevuosia?

P. S. En ole paksuna.

* Jos sekään ei pelota tarpeeksi, kannattaa lukea tämä opettavainen tarina siitä, miten nainen sai kuukautiset.

#UMK15 - miekat tanassa

Pääsin ruudun ääreen juuri sopivasti nähdäkseni, miksi UMK mainosti tänään olevan luvassa puolialastomia miehiä miekat tanassa. Lavalla siis Angelo de Nile, jonka biisi on IMAO ihan joka tavalla todella hämmentävä, vaikka kai tuolla helleeniläisestetiikalla pitäisi jotain saada anteeksi. Tosin nyt en voi olla miettimättä, miksei ole gallialaisestetiikkaa. Asterixilla voittoon!

(Kävimme syömässä kun osa perheemme jäsenistä vanheni, siksi moinen hassattu UMK-ilta. Oliko Solju ja toinen missaamani mistään kotoisin?)

--

Tämä Aikuinen, josta en tiedä siis hittojakaan, saa mun äänen ihan vaan olemalla mahtava artistihaastattelussa. Tai joka tapauksessa ei ihan järkyttävän kiusaannuttava.

--

Järjestyshäiriöstä tulee sellainen olo, että ne on lähinnä hakemassa näkyvyyttä uudelle jutulleen eikä niinkään Euroviisupaikkaa. En tiedä, mistä johtuu - ehkä siitä, ettei tällä biisillä ja tällä lavashow:lla mitään viisuja viedä, ei etenkään suomeksi. Mutta kyllä sillä varmaan pari klubia täyttäis.

En nyt tiedä.

--

Nyt sitten tulee puolisoni mielestä the odd one out. Mä en ole itse kyennyt näkemään mitään erityistä linjaa koko kisassa, ihan tää Pakarinen sinne sujahtaa muiden joukkoon.

(Tää miesjuontaja on kyllä melkoinen rokkikukko. Jostain syystä tykkään siitä. Ei kyllä varmaan pitäis.)

Koen ihan kauheaa kiusaantumista istuskelu/makoilupainotteisen esityksen vuoksi. Aaargh. Mutta taustatanssijat sentään osaavat hommansa, vaikka solistin lavaliikehdintä on ehkä pökkelön puolella.

Jatkoonhan tää varmaan silti menee.

--

Kertauksen aikana jaetut pikatuomiot näkemättä jääneille esityksille:

Solju: No isot oli silmät. Biisi turha.
Aikuinen: Sanaton. Olen. Sanaton.
Ida Bois: Biisi ei ole puhutellut mua yhtään missään vaiheessa, eikä keinun lisääminen muuta mitään.

--

Aikuinen on muuten ikään kuin musiikillinen vastine Alivaltiosihteerille! Rrrakstan. Siis konseptia. Biisistä olen yhä sanaton.

--

Välishöyssä Antti Tuisku, joka on pukeutunut vähän kuin joku sarjakuvasankari. Tarkoitan, että byysat vaikuttavat samalla tavalla fysiikan lakeja uhmaavilta, mutta mitäs tuosta.

Mies kysyi kesken Tuiskun riemastuneena, että saisko tätä äänestää jatkoon. Peto on irti! (Vakavasti puhuen, täähän on jotenkin ihan sympaattinen ja esim. silleen koreografisesti illan ihan ehdottomasti kiinnostavinta antia.)

(Milloin tulee seuraava kausi Dancea? MILLOIN?)

--

Jatkoon menevät Solju, jolle voisi finaaliin tehdä vaikka kiinnostavan biisin, Järjestyshäiriö, joka varmaan saa keikoille täytettä ja MITÄ HELVETTIÄ Angelo de Nile, en kestä, ihan parasta ja absurdeinta, kuolen nauruun.

Juuri, kun luulitte: juoksupostausten kosto

No niin, käsi ylös! Kuinka moni on odottanut hurmioituneiden juoksupostausten paluuta! NOH?

Koska minä ja juoksu, me olemme löytäneet toisemme uudestaan ja heittäytyneet taas intohimoiseen suhteeseen. Tää on musta erityisen hassua, sillä eihän tuolla nyt varsinaisesti ole mitenkään erityisen kiva juoksukeli: on todella liukasta ja aika usein myös tuulee niin, että hyvä kun eteenpäin pääsee (paitsi viime sunnuntaina, jolloin kompensoin kelin erinomaisuutta kaatumalla selälleni ja loukkaamalla pahasti arvokkuuteni*) mutta ei voi mitään. Nyt on selkeesti joku juoksuaika.

(Asiaan erityisesti liittymättä haluan tässä välissä kertoa, että intiaaninimeni on Hän, Joka Nauraa Omille Vitseilleen.)

(Senkin voin kertoa, että piskimme ottaa käsitteen "juoksuaika" kirjaimellisesti ja roikkuu juoksutrikoideni lahkeessa aina, kun yritän päästä ulos. Mikä helvetti sitä vaivaa? Tämä liittyy vain juoksulenkkeihin.)

En ole ottanut etenkään iltalenkkiohjelmaan vielä kauhean pitkiä kipaisuja, sillä yritän muistaa viime keväältä, että juoksukuntoa ei voi pakottaa. Ehkä siinä onkin sukseeni salaisuus - tulen ihan joka lenkiltä melkein ilosta hihittäen takaisin. Myös siltä pidemmältä kaatuilulenkiltä. Ja mikä hämmentävämpää, olen lähtenyt lenkille innoissani - useinhan koko homma on alussa melkoista pakottautumista eikä kiitosta välttämättä tule ennen kuin koko typerän urheilun saa lopettaa. (Oikeassa siis olet, Kukkavarvas, ei se tosiaankaan ole aina kivaa.)

Aloin jo varovasti visioida kaikenlaisia juoksutapahtumia, joihin aion osallistua. Viime keväästä viisastuin kyllä senkin verran, että vastaisuudessa ilmoittaudun tapahtumiin vasta edellisenä päivänä. Mutta nyt joka tapauksessa tuntuu siltä, että voisin kipaista ainakin Naisten kympin ja jos siellä on hauskaa (ja kelläpä väkijoukoista ahdistuvalla introvertilla ei olisi hauskaa 30 000 muun pinkojan seurassa) ja juoksu sujuu kevään mittaan muutenkin hyvin, ehkä voisin kokeilla puolikastakin. Mutta jos kokeilen puolikasta, menen Helsinki Half Marathonille enkä City Runiin. (HHM-reitti on kuulemma helpompi. Minä kyllä menen siitä, missä aita on mahdollisimman matala, ja jos ei ole matala, potkin sitä.)

Tämä on muuten ihan megalomaaninen miinus mitä näihin viime aikojen vauvapohdintoihin tulee. Lenkillä on ollut niin hauskaa, että ajatuskin kroppansa luovuttamisesta jälleen inkubaattorikäyttöön tuntuu yllättävän ärsyttävältä. (Nyt ei ole sitten mitään pakkoa heittäytyä vitsikkääksi, maailmankaikkeus.)


* Ahterini on onneksi sen verran ansiokkaasti pehmustettu, että muita vammoja ei päässyt syntymään.