Kysy, niin sinulle vastataan

Siina esitti kysymyksiä, minä vastaan niihin:

1. Jos et saisi olla sen niminen kuin olet, minkä niminen haluaisit olla ja miksi?

Tunnen kiusausta vastata "Galadriel Pippin Moonchild", mutta jätän vastaamatta. Nuorempana olisin halunnut olla jonkin muun niminen kuin Liina, sillä olin jotenkin saanut tarpeekseni jo neljävuotiaana erilaisista vitseistä, joihin liittyi nenä- tai pöytäliina. Nykyään en jaksa korviani lotkauttaa vitsiasioille, ja viihdyn tosi hyvin Liinana.

En voi vastata kysymykseen, anteeksi, suostun olemaan vain Liina.

2. Mikä lastenlaulu tulee ekana mieleen?

Polkupyörälaulu! Pidän siitä kaameasti, mutta lapseni tuntuu hieman kyllästyneen viisuun. Muistan muuten lapsuudestani sen, miten äitini aina halusi jostain syystä väen väkisin laulaa Polkupyörälaulua. Toivottavasti saan lapsenlapsia, olisi ikävää, jos hyvä ketju katkeaisi tähän.

3. Näetkö jotain toistuvaa unta ja millainen se on?

En varsinaisesti, mutta välillä koen yöhäröilykausia, jolloin tuppaan puolittain heräämään varmana siitä, että asunnossamme on joko kestit tai asuntonäyttö, ja minä vain makaan sängyssä alushoususillani ja pohdin, miten kiusalliselta juhlijoista / asunnonkatselijoista tilanne mahtaakaan tuntua. Toisinaan myös pohdin, kuka on vierelläni nukkuva mieshenkilö.

4. Missä yleensä bloggaat noin sijainnillisesti?

Tässä:

Huomatkaa, että alahyllyjen siisteyden osalta en enää edes viitsi yrittää.

Laajemmin tarkasteltuna Herttoniemessä, Helsingissä.

5. Oletko nähnyt punkin?

Kyllä. Viimeksi eilen, kun erityisen hyvinsyönyt yksilö tiputtautui riemunkiljahduksen kera koirastamme. Okei, riemunkiljahduksen keksin itse, mutta tapausta seurannut oma inhotanssini on ihan oikeasti totta.

6. Mitä ruokaa aiot tehdä seuraavaksi?

Mieluiten en mitään, enää ikinä, mutta jos jotain on pakko, aion vääntää kaalipataa tässä jossain välissä.

7. Minkälaista apokalypsia uumoilet saapuvaksi ja oletko varautunut siihen jotenkin?

Kuulin ennen kesälomia radiosta tiedeohjelman, jossa selitettiin, että mikäli kvantit ottavat ja tunneloituvat matalamman energian tasolle (jollainen ilmeisesti oikeasti on olemassa) on esimerkiksi ydinreaktio sellaisena kuin me sen tunnemme entinen ilmiö. Tällöin sammuu aurinko.

Olen varautunut tähän makaamalla lattialla ja uikuttamalla. Kvanttitunneloitumiseen verrattuna joku zombiapokalypsi on ihan maapähkinöitä.

8. Mitä tv-sarjoja seuraat ja miksi?

Mieluiten sellaisia, joissa on joku tieteiselementti. Fantasiakin käy, kun se ei enää näytä niin kököltä nykyisin. Tällä hetkellä tiiviissä seurannassa ovat Falling Skies, joka on kyllä ihan höperö, mutta siinä on alieneita; Revolution, joka vaikuttaa oikein lupaavalta, siinä on yhteiskuntarakenne romahtanut mainiosti; Borgias, siinä ei ole scifiä mutta juonittelua on, ja komeita mekkoja, ja erinomaisia näyttelijöitä; ja lopuksi American Horror Story, joka sekin on ihan höperö, mutta pidätän oikeuden tehdä höperövalintoja. 

Joskus näinä seuraavina vuosisatoina aion myös katsoa yksikseni Supernaturalin kuutoskauden.

9. Mitäpä oot tännään hommannu?

(Vastaan eilisen osalta, koska kirjoitin tämän eilen, ja koska tänään olen vienyt koiran ulos, juonut kahvia ja lukenut.)

Menin lapsen kanssa kirjastoon ja kauppaan; tarjosin lounasta, joka ei kelvannut; siivosin maitoa lattialta ja koirasta; olin aika helvetin kärttyinen; pyysin kovasti anteeksi sitä, että olin aika helvetin kärttyinen; luin, join kahvia ja neuloin sillä kuuluisalla oman ajan hetkellä, joka on käytettävä tehokkaasti hyväksi. Voisi olla sopivaa, että oppisin vielä tekemään jotain varpaillani maksimaalisen hyödyn saavuttamiseksi. 

Sitten lähdin erään viehättävän kirjailijattaren ja hänen jälkikasvunsa kanssa puistoon, omien kupeitteni hedelmä följyssä totta kai.

Kirjailijattaren kanssa tehtyä puistovisiittiä lukuunottamatta oli itse asiassa todella huono päivä. Toivon parempia viimeisen lomaviikon lopuksi.

10. Oletko sellainen ihminen, joka tajuaa lähteä ajoissa kotiin, ja jos olet, kerrotko miten se tapahtuu?

Olen. Se tapahtuu sillä tavalla, että mieleen hiipii ajatus siitä, miten paljon kotona on lukemattomia kirjoja. Loppu sujuu itsestään.

Kymmenen kysymyksen sijaan mietin, pitäisikö testata Siinan ideaa (ks. kommentit) jossa postauksen aihe on annettu? Jos vielä ainakin enin osa ainekirblogipostauksista julkaistaisiin suunnilleen samaan aikaan, niitä voisi olla hauska lueskella.

Olisiko kukaan messissä paitsi minä ja (kuten oletan) Siina?

Reikiä, enemmän reikiä

Olen juuri nyt pienessä hiprakassa, enkä voi mennä juoksemaan. Hiprakka on suoraa seurausta siitä, että treffasin kanssamutseja (mutta tulin kuitenkin kiltisti ajoissa kotiin katsomaan yleisurheilua viettämään aikaa rakkaimpieni kanssa.)

No, jos en voi juosta, voin sentään kertoa paidasta, jonka taannoin tein.

Mies osaa kuvatakin sarkastisesti.

Langat* ostin ja ohjeen kerjäsin ihan itse Kerästä (nähtyäni mallin ensin täällä Eilen tein -blogissa) ja pistin tikut ristiin. Niin, mainonnan puolelle meni taas, mutta odottakaas kun saan puikoille viimeiset Keräostokseni, sitten ette muusta kuulekaan. Toivon, ettei kukaan huomauta siitä, ettei edellisessä lauseessa ole mitään järkeä.

Tästä tuli sikäli erikoinen paita, että mösjöö erikseen otti ja kehui sitä. Hän sanoi paitaa ihan kivaksi, mikä tarkoittaa tilanteesta riippuen jotain mahtavan ja hädin tuskin kelvollisen väliseltä akselilta, mutta koska hän nyt aivan kärttämättä esitti mielipiteensä, otaksun, että kallistumme sinne mahtavan puolelle.

Muutenkin on ollut oikein hyvä ja paljon käytössä oleva paita. Kaikin puolin mainio, siitäkin huolimatta, että väriä voi luonnehtia lähinnä ... niin ... ruskeaksi. Mutta se on harmahtava ruskea, vähän samaan tapaan kuin eräässä kirjassa taannoin henkilö pukeutui mustahtavaan kanarialinnunkeltaiseen (blackish canary) suruaikana. Kerrassaan hieno väri, itse asiassa, tämä harmahtava ruskeani.

On tässä paidassa eräs huonokin puoli: jos on minä, tai kaltaiseni, saattaa satunnaisesti eli noin kerran päivässä jäädä vaatteistaan kiinni erilaisiin asioihin, mutta erityisesti lastenrattaisiin. Tällainen reikäpaita ei ole varsinaisesti armollinen moisille tartunnoille; ellei pidä varaansa, paita muistuttaa pian jotain, mistä U. Turhapuro olisi kateellinen. Mutta koska ohje oli ihan iisipiisi, ensi kesäksi voi vaikka tehdä uuden. (Toivoisin kuitenkin harmaata lankaa sinne Kerään, tai ehkä vaaleanpunaista, olen niin tyttömäinen.)

* Lang Yarnsin Lino

Suomenlinna

Olen naimisissa ohjelmatoimiston kanssa. Niinä neljänä päivänä, jotka tällä viikolla olemme kotona viettäneet, olemme käyneet Sea Lifessa ja Linnanmäellä, Haltialan tilalla katsomassa eläimiä, Kumpulan maauimalassa ja tänään Suomenlinnassa.

Tänään herra Ohjelmatoimisto kaivautui siis sängystään hiukset pystyssä kahdeksalta ja vaati, että muu perhe kasaa luunsa sillä Suomenlinnaan olisi lähdettävä nyt.

Lähdimme välittömästi kahden tunnin päästä.

Ensi töikseni erehdyin Kaisaniemessä sanomaan "yes?" jollekin anteeksipyytelevälle henkilölle, minkä välittömänä seurauksena johdatimme 44 israelilaista turistia lautalle perässämme.

Suomenlinnassa oli sekä ihan perus että ihan parasta. Oltiin vaan ja möllötettiin, syötiin eväitä kallioilla ja lounasta ihanassa Valimossa, joka on siitäkin merkittävä mesta, että eräs olennainen pariskunta on siellä juhlinut häitään.

Valimo, jossa oli aika lailla jengiä, vaikka osasin rajata heidät kuvasta ulos.

Valimossa oli huippuhyviä affenia (ja puoliskon lautasella huippuhyvää karitsaa) ja eväistä sen verran täyteen tullut lapsukainen, että ahventen sijaan ipadi vaikutti kiinnostavammalta.

Lapsi oli oma paras itsensä. Katseli laivoja ja veneitä, istui sylissä, vaati äitinsä vissyä, kävi potalla pyydettäessä ja muutoin pidätteli, vaikkei pyydetty. Piti kädestä kun oli pakko ja töhötti menemään kun ei ollut. No, enimmäkseen hän kyllä töhötti kohti rattaita kiivetäkseen niihin, raukka pääsee niin harvoin rattaisiin nykyään, kun vaadimme kävelysuorituksia sinne tänne, tänne sinne.

Ruokailun jälkeen ketään ei huvittanut mennä kotiin, joten teimme kirjastoturismivisiitin Suomenlinnan kirjastoon. Julistan kirjaston äärisympaattiseksi. Olisin kauheasti halunnut jäädä sinne lueskelemaan sarjakuvia, mutta koska lapsi intoutui pudottelemaan näytteille asetettuja lastenkirjoja ja vaatimaan, että luen jokaisen pudotetun yksilön ("Ui eti!" eli suomeksi "Lue heti!") otaksuin, ettei moiselle ehkä ole tilaisuutta. (Vaan nyt huomaan erheeni. Luultavasti lapsi olisi nauttinut Jumaltenrannan noususta ja tuhosta yhtä paljon kuin minä. Onhan hän sentään tyttäreni.)

Helsingin kirjastoista 12 tutkittu, 25 odottaa visiittiä. Minäkö pakko-oireinen?

Mukana oli myös laiva- ja ongelmakoira Loki, joka on loppuillan ollut sohvalla niin matalana, että voisi kuvitella sen muuttuneen pieneksi, koiranmuotoiseksi lätäköksi. Reissulla Loki keräsi hyväksyntää sekä israelilaisturisteilta että paluumatkalla tehdyllä ekskursiolla Akateemiseen kirjakauppaan. Jos kirjastoturismi on sekä parasta että ilmaisinta, mitä voi ihmiselle suositella, on kirjojen ostelu yhden lounasviinilasillisen jälkeen oikein hyvä kakkosvaihtoehto. Vähemmän ilmaista tosin.

Perheestä ja hellan ympärillä juoksemisesta

Osa ehkä tietääkin, että minulla oli joskus ruokablogi. Nyt se tietenkin naurattaa, vaikka ajat olivat tuolloin toiset. Ruokabloggaajankin sopi tuolloin kirjoitella broilerista itse hengiltä otettujen luomuviiriäisten sijaan.

- Enää kaksi viikkoa, ja pääsen lepäämään töihin, huokaisin lenkillelähtöä tekevälle miehelle.
- Eipäs liioitella, vastasi mies iloisesti.
- Okei, enää puolitoista viikkoa, korjasin.

En tiennyt, miten oikeassa olin.

Ruoanlaittoni koko kuva on nykyään se, että vääntäessäni makaronilaatikkoa (jonka gourmet-osio koostuu sivumennen sanoen siitä, että ostin aurajuustoa palana valmiiksi murustellun sijaan) mies soittaa juoksulenkiltä ja ilmoittaa potkupyörän meille myyneen tyypin olevan alaovella NYT. Juoksen niiltä sijoiltani - kaksi kattilaa hellalla poristen - hakemaan fillaria; itse sentään säällisesti puettuna, mutta lapsi kainalossa housuja vailla.

Sitten käristän ruokaa samalla kun yritän opettaa lasta potkupyöräilyn saloihin. Jossain vaiheessa syön puolet aurajuustosta ihan vain hermojani lepuuttaakseni ja muistelen sitä, miten Nainen puntarissa -kirjan kirjoittaja* osui oikeaan yhdessä asiassa: syöminen on niiden pahe, joilla ei ole mahdollisuutta keventää fiiliksiään muilla tajusteilla. Vastuullinen vanhempi kun ei nauti kiinteitä sierainten kautta, noin esimerkiksi.

Vanha ja uusi menopeli. Ruoasta ei parane ottaa kuvaa.

Huolimatta siitä, että tämä mitä tänään syötäisiin -vaihe** on todella tylsä, en silti kadu mitään. Ei minusta oikeasti olisi sellaiseksi ruokahipsteriksi, jonka mielestä "riittävän hyvä" on yhtä kuin "tahallisesti paska".

Mutta einesmutseja en kyllä halveksu.

* Luullakseni tämä viisaus löytyi Nainen puntarissa -opuksesta, mutten tietenkään ole enää varma siitäkään.
** Kiitos termistä ihanalle Booksylle.

Pakkaamisesta

Ensin pakataan juoksukamat. Tai kahdet, jos käy toisellakin lenkillä.

"Poltaksä ne ekat sitten?" kysyi mies.

Sitten valitaan kirjat. Normaalisti tämä menisi toisin päin, mutta nyt oli se puolikas, sellaisiin pitää vähän panostaa.

Poissa ollaan kuitenkin ainakin viikko. Ei parane jäädä tyhjän päälle luettavan suhteen.

Sen jälkeen mietitään, mitä lomalla neulotaan.

Tässä neulehommassa edetään sillä tavalla, että ensin etsitään lankaa projektiin A tai projektiin B, sitten löydetään lanka projektiin A, mutta ei siihen sopivia puikkoja, sillä kuten tavallista taloudesta löytyy kaikkia mahdollisia puikkokokoja kaikissa mahdollisissa variaatioissa, paitsi sitä, jota projektiin A tarvitaan. Pengotaan hieman lisää, ja löydetään puikot, jotka sopivat projektiin B. Tehostetaan etsintöjä projekti B:n langan suhteen.

Tällä kertaa kävi tuuri. Juuri, kun olin luopunut toivosta, löysin B-langat vaatekaapistani housujen takaa.

Ja sitten oli kai jotain vaatetta ja lapsen vaatetta ja matkalääkekaappia ja leluja ja lapsen kirjoja ja henkilökohtaisen hygienian juttuja ja muita vähemmän kiireellisyysasteen tavaroita, ne lätkäistään kassiin lopuksi.

Sitten, kun ollaan taas kotona, huomataa, että 80% kaikesta oli turhaa.

Työleiri mökillä

Työleiri on se, mikä vanhempiani odottaa aina, kun menemme käymään.

En oikein tiedä, miten tästä kiusallisesta kierteestä pääsisi irti - ja uskokaa pois, olemme yrittäneet. Viimeisen viisivuotiskauden ärsyttävin kasvusuuntani on nimittäin ollut se, jossa ahdistun, mikäli en voi olla avuksi muiden puurtaessa. Eihän siitä tunnu olevan aikaakaan, kun pääasiallisin tapani auttaa oli se, että pysyttelin poissa tieltä. Esimerkiksi riippumatossa.

Vaan ei enää. Joka talvi mietimme, miten ensi kesänä toimitaan paremmin, ja joka kesä toistamme samaa kaavaa.

Käyn usein äitini kanssa keskustelua ruoanlaitosta:

- Mä voisin tehdä jotain ruokaa joku päivä. Vaikka korianteri-inkivääripestopastaa.
- Hieno idea. Tuolla on paljon keittokirjoja.
- No mutta entäs se korianteri...
- No tee vaan sitä. Vaikka keskiviikkona. Me muuten käydään Helsingissä keskiviikkona.

En tiedä, onko kyse siitä, että äitini todellakaan ei halua syödä asioita, joita ei halua syödä; siitä, ettei hän kestä katsella minua keittiössä (siitä nyt ei voi ketään syyttääkään); vai siitä, että häntä ärsyttää laiska tapani rojauttaa pöytään pääruoka parhaimmillaan ilman lisukesalaattiakin. Jälkiruoka on minun kirjoissani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, joten sitä nyt ainakaan ei ole tarjolla, jos minä pääsen keittiöön.

Joku kuskaa puita kottikärryillä ja koreilla, mutta toisilla meistä on raskas vastuu ylimmäisenä vauhdinantajana ja keinuvoutina.

No, he sitten lähtivät sinne Helsinkiin. Me miehen kanssa päätimme täyteen ohjelmoidusta päivästä huolimatta olla hyödyksi. Jossain siinä kahvin hieman liiallisuuksiin menneen nautinnan* ja päiväunien (omiemme) välissä saimme kuin saimmekin imuroitua. Sitten mies meni roudaamaan puita ja minä keittämään pastaa (unohdan aina, miten hidasta puuhaa se on sähköhellalla - olenkin alkanut epäillä, että niillä kapineilla pääenergiana ei ole sähkö vaan kokin verenpaineen nousun aiheuttama muutos lämpötilassa.)

Varsinainen kysymys on yhä auki. Alan epäillä, että minun on vain ilmoittauduttava tekemään kaikki ikävimmät hommat (kuten huussin tyhjennys), jos haluan oikeasti olla hyödyksi.

Valitettavasti haluan oikeasti olla hyödyksi.

* Kirjoitusvirheet johtuvat tärisevistä käsistäni.

Mitali kourassa on helppo hymyillä, mutta portaissa sekään ei auta

Pääsin kuin pääsinkin maaliin eilen.

Antakaas kun kerron. Alkuun hieman jännitti. Minua jännitti se, jaksanko juosta puolimaratonin. Kaikkia muita jännitti, ymmärränkö keskeyttää, jos esimerkiksi katkaisen jalkani tai saan sydänkohtauksen.

Lisäjänskää toi sää, joka oli helteen puolella. Soitellen sotaan -tyyppinä olin liikkeellä ilman minkäänlaista päähinettä, joten minut pakotettiin joko a) ostamaan urheilupäähine paikan päältä tai b) käyttämään äidin silkkihuivia. Taivuin kaivamaan kuvetta.

Voi nainen, jos tietäisit, mitä on edessä, tietäisit, mitä on jännitys.

Juoksu sujui alkuun mallikkaasti, jos kohta syke oli aika korkealla. Pistin tämän jännityksen piikkiin kunnes viiden kilometrin kohdalla vilkaisin vauhtia ja totesin senkin olevan aika kova. Lienee harjoituksen puutetta: joinakin päivinä juoksuvauhti ei tunnu olevan tietoisen kontrollin alaista ollenkaan, ja sanomattakin on selvää, että juuri tällainen päivä osui lauantaille.

Tässä vilkutellaan jälkikasvulle ensin ja kirmataan tiehensä sitten.

Kympin jälkeen tökki. Tulkoon mainittua, että jalat kremppasivat koko matkan ajan hieman, alusta asti, mutta kympin kieppeillä edes Hämeenlinnan kauniit maisemat eivät auttaneet. Reitin tämä osa juostiin teollisuusalueella - kertonee jotain paikallisesta teollisuudesta se, että sielläkin oli enimmmäkseen vihreää. Valitettavasti siellä oli myös leveitä teitä, kuumaa asfalttia ja tylsää kuin laskentatoimen luennolla. Ainoa lohtuni oli se, että maratoonarit kiersivät tuon pätkän kolmesti, me puolikkaan juoksevat selvisimme kierroksella.

14 kilometrin jälkeen oltiin jätetty taakse (Haruki Murakamia lainatakseni) Gibraltarin salmi: olin juossut pidempään kuin ikinä ja edessä oli tuntematon ulappa. Juoksu tuntui jo jossain määrin raskaalta, joten sovin itseni kanssa, että tästä eteenpäin kaikki on voiton puolella: jos on pakko keskeyttää, voin tehdä sen.

17 kilometrin kohdalla päätin selvitä maaliin vaikka hampaillani. Enää vaivaiset neljä jäljellä! Pffft.

19 kilometrin kohdalla tulin siihen tulokseen, että Murakamin What I Talk About When I Talk About Running oli (vaikkakin mainio kirja) täysin väärä kuuntelukokemus ensimmäiselle puolimaratonille. Mitä olin ajatellut valitessani juoksun tuskasta kertovan opuksen? Vinkki: valitkaa nyt hyvän tähden jotain, joka vie ajatuksenne pois juoksemisesta.

Vähän ennen kahtakymppiä jalka kramppasi, mutta siiitä vielä selvittiin. Kahdenkympin merkin jälkeen jouduin kävelemään pätkän, mutta maaliin jaksoin kuitenkin hölkytellä ajassa 2 h 43 min ja jotain. Aika oli tietenkin ihan kauhean huono; jos kisassa ei olisi juostu myös maratonia, järjestäjät olisivat tässä vaiheessa keräilleet varmaan kamojaan suurieleisesti, mutta koska maraton juostiin, sain aplodit yleisöltä ja mitalin järjestäjältä. Yhtäkkiä ei vituttanut enää yhtään.

Parasta ja siisteintä koko juoksussa oli se, miten reitin varrella kannustettiin niin mahtavasti kaikkia juoksijoita. Tuli älyttömän hyvä mieli - ja kyllä se askeltakin kevensi!

Yllättävintä oli puolestaan se, miten vatsa meni istumalakkoon juoksun jäljiltä. Syöminen ei tullut kysymykseenkään, eikä juomaakaan huolittu alas kuin teelusikallisia kerralla.

Heti juoksun jälkeen olin niin puhki, että pyysin erästäkin Vihreää Lintua potkaisemaan napakasti, jos harkitsen moista rääkkiä toiste, mutta jo illalla saunassa aloin suunnitella seuraavaa juoksutapahtumaa. Äkkiä sen tuskan unohtaa. Turhan äkkiä.

Tänään olikin sitten kiva ihailla mitalia ja hoitaa jalat. Kynsilakka peittää kivasti juoksussa mustuneet kynnet ja rakkolaastarit saattavat tuoda kävelyn jälleen mahdollisuuksien piiriin.

Onnellisuudesta projekti

Kun Eeva Kolu kirjoitti Gretchen Rubinin kirjasta The Happiness Project, hyppäsin minäkin kirjaston varausjonoon.

Eilen aloitin. Sivulla 2 Rubin huomaa usein miettineensä seuraavaa:

"Is this really it?" I found myself wondering, and answering, "Yep, this is it."

No, nyt on niin, että olen aika onnellinen siitäkin huolimatta, että minunkin elämääni kuuluvat tunteet, joita Rubin ensimmäisessä luvussa listaa: turvattomuus, alakuloisuus, syyllisyys ja (suomennos on omani) innottomuus.

En ole ikinä tullut edes ajatelleeksi, että todellinen onnellisuus tarkoittaisi tämänkaltaisten tunteiden eliminointia. Tarkoittaako se? Pitäisikö sen tarkoittaa?

Ehkä Rubinkaan ei oikeasti ajattele näin. Ehkä minä projisoin häneen joitakin kielteisiä tunteitani ärtymyksen ja raivon väliseltä akselilta, liittyen (biologiseen) isääni. Luin Rubinin tekstistä faijan suosikkivirren aiheen, joka on* se, miten elämä vain lipuu ohi. (Isäni käyttämä aikamuoto tosin kuuluu, että elämä vain meni jo ohi, vastuuta kanniskellessa, ja nyt onkin sitten hyvä hetki viettää jäljellä olevat vuodet sitä märehtien.)

Hyvä on. Herra Freud saattaisi hieroa käsiään yhteen tyytyväisyydestä minut kohdatessaan, mutta kuitenkin on sanottava, että minusta keskimäärin elämä on ihanaa.

Se on ihanaa siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että siihen kuuluu vastuuta - ja jopa kotitöitä, joista en pidä, kukapa niistä pitäisi. Eivät kai kotityöt silti tee kenestäkään onnetonta. Tai no, jos kotityöt tekevät ihmisestä onnettoman, ehkä The Happiness Project olisi lukulistalla ihan paikallaan.

Aina ei ole hauskaa, mutta onnellista voi aika usein olla.

En myöskään todellakaan koe elämän vain lipuvan ohi. Toimijahan minä olen, enkä sivustaseuraaja; elämä ehkä lipuu, mutta ei ohi. Olen tiukasti messissä ja aion sitä olla vastaisuudessakin. Ystävät, vain tentit, joihin ei jaksanut lukea, lipuvat ohi. No, joskus ehkä myös deadlinet, mutta ne pikemminkin kiitävät.

Nyt en tiedä, jatkanko kirjan kanssa vai en. Karvani nousevat pystyyn pelkästään siitä ajatuksesta, että onnellisuuteen vaaditaan projekti - kirja todella lupaa ohjeet siihen, miten kukin voi aloittaa oman onnellisuusprojektinsa. Lisäksi onnellisuuden osaoptimointi kuulostaa hieman rasittavalta.

Toisaalta, kuten ehkä huomasitte, tietyt oman elämäni tilanteet saavat verenpaineeni jyrkkään nousukiitoon. Se ei ole omiaan ainakaan lisäämään onnellisuutta.

Onko joku lukenut Rubinin teoksen? Kannattaako sen parissa jatkaa? (No, nyt kun luin tuon turkulaisbloggaajan tekstin uudestaan, saatan sittenkin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden.)

Onhan tätä onnellisuutta hyvä välillä pohtiakin. Itse olen viime aikoina ilahtunut muutamasta tekstistä, jotka aihetta tai sen lähialueita käsittelevät: 

1) Leluteekin Emilia kirjoitti hienosti elämän tarkoituksesta.
2) Michael Foleyn kirja The Age of Absurdity kertoo onnellisuudesta, muttei niinkään projektien kuin ajattelutavan kautta.

* Mikäli olen hänen sähköpostiviesteistään oikein ymmärtänyt, ja jos en ole, en kaipaa lisäselvityksiä.

Ostoshaaste 2013 - Q2

Ruoska-aika, lapset.

Tämä kakkoskvartaali meni osin hienosti (huhtikuussa en tainnut ostaa juuri mitään) ja osin lepsusti. Käytämme hieman erilaista jaottelua kuin ykköskvartaalissa.

Kengät:

• Tennarit
• Juoksukengät
• Kiilakorkoiset

Yhteenvetona huomautan, että kaikille on tullut yllättävän paljon käyttöä, joten ostokset sinänsä ovat olleet onnistuneet. Varsinkin juoksukengät ovat olleet riemullinen löytö - saadakseen luvan myyjältä niiden ostoon oli innokkaan juoksijattaren paineltava ympäri Kampin kauppakeskusta kandidaatit jaloissaan. (Niin, se olin minä, mutta kyllä te sen olisitte arvanneetkin jos olisitte sattuneet näkemään.) Myönteisenä ilmiönä vastaan on otettu esimerkiksi se, etteivät varpaankynteni enää yritä irrota. Mutta on niistä muistakin iloa ollut, sillä släbäreiden lisäksi en ole sitten muita kenkiä keväällä käyttänytkään.

Vaatteet:

• Kolme mustaa toppia
• Huppari
• Maksihame
• Bikiniyläosa

Käytän mustia toppeja kaiken alla, mutta osa vanhoista alkoi jo osoittaa integriteetin (ja ompelulangan) haihtumisen merkkejä. Täten uudet. Huppari oli ihan ääliöostos, rrrrrrakstan sitä, mutta se on niin neonvärinen, etten uskalla se päällä minnekään. (Äidit. Seuraus voi olla tämänkaltainen, mikäli ette osta lapsellenne neonvärisiä ulkoiluvaatteita kun he sellaisia kahdeksankymmentäluvulla vaativat. Arvokas oppimiskokemus jää saamatta.) Maksihame on ollut oikein mukava ja noin, mutta jos aivan rehellinen olen, luulen, että olisin pärjännyt ilmankin. Etenkin kun tingin standardeistani ja ostin trikoisen, vaikkei pitänyt. Bikiniyläosa tuli tarpeeseen, sillä äitiysloman aikana ostettujen biksujen toppi oli laajentunut kaapissa.

Juoksuvaatteet:

• Kahdet juoksushortsit. KAHDET. For crying out loud.
•  Juoksutoppi

Tämä tuntuu epäilyttävän vähäiseltä, koska minusta tuntuu, etten ole koko keväänä muuta tehnytkään kuin viettänyt aikaa urheiluvaatekaupoissa ja urheiluvaateverkkokaupoissa. Ilmeisesti en kuitenkaan ole ostanut juurikaan suhteessa kaupoissa luuhattuun aikaan. Shortsit #1 olivat virheostos, sillä niiden lahkeet olivat liian lyhyet, mistä seurasi tuska ja ahdistus. Shortsit #2 ovat taskuja vaille passelit. Juoksutoppi on sikäli mainio, ettei se hierrä mistään suunnasta.

Olen tässä välillä tosin myös saanut yhden paidan lahjaksi ja neulonut kaksi, mutta niitä ei mitenkään voida laskea eihän, lahjojen saaminen ja neulonta ovat molemmat pikemminkin harrastuksiani kuin kuluttamista.

Ensi viikon haaste

Ensi viikolla olisi sitten se päivä, jolloin - sain tästä tunteesta kiinni jo viime viikolla - seison lähtöviivalla ja ajattelen, että kohta mun pitää juosta kakskytyks ja jotain kilsaa. MIKSI teen tämän itselleni? Ketä voin syyttää?

Välillisesti se tarkoittaa myös, että ensi viikolla olisi syytä onnistua jossain, jossa ihan lähtökohtaisesti en nykyisin onnistu ikinä: tarpeeksi nukkumisessa. Pedissä olisi hyvä olla viimeistään puoli kymmenen, mutta itseni tuntien puoli yhdeltätoista olisi sekin vallan jotain.

Toiset osaa.

Toiset ei.

En tiedä, kumpi tulee olemaan suurempi haaste, se kakskytyks ja jotain vai ajoissa nukkumaan. Mutta ne ovat molemmat edessä vasta ensi viikolla. Ja ensi viikko, se on noin yleisesti ottaen hienoa aikaa, sillä eikös maailman paras reippaussananlaskukin kuulu seuraavasti: miksi tehdä tänään se, minkä voi huomennakin jättää tekemättä?

Pääasia päässä kohti uusia pettymyksiä

Aloitan negailulla. Lääkiksen pääsykoetulokset tulivat ja olivat odotetun mukaiset - tai no, koepisteiden potti oli realistisia odotuksiani suurempi. En silti voi täysin välttyä tunteelta siitä, että tuhrin hyvän tilaisuuden: alkupisteeni olivat nimittäin niin hyvät, että alimmalla hyväksytyllä koetuloksella olisin mennyt heittämällä sisään. Hieman itseinhon terän kirpaisua taittaa tieto siitä, että alin hyväksytty koetulos oli kuitenkin aika kaukana.

Mörhentelin miehelle, että olisi pitänyt lukea enemmän, monta tuntia joka yö. Mies näytti siltä, että sitten olisin luultavasti lataamossa, ja hän ehkä myös. Saattoipa olla oikeassa.

Piristin itseäni ennakkoon neulomalla päähepeneen. Suhteeni päähepeneisiin on noin keskimäärin sellainen, että pidän niistä kauheasti, enkä koskaan uskalla käyttää niitä. Tätä olen kuitenkin käyttänyt itsepintaisesti töissä jo monena päivänä. Tehostetun itsetietoisena olen näkevinäni, kuinka ihmiset katsovat päähepenettäni kieroon, mutten anna periksi. Naurakaa vain kaikki, minä rrrakstan päähepenettäni enkä mene kaappiin piiloon.

Tässä se on:

Lankana on puolikas jämänyttyrä Lang Yarnsin Linoa Kerästä (tämä mainos ei ole maksettu vaan muuten lahjottu; ruinasin langan ohessa itselleni paitaohjeen. Paitakin on valmis, mutta odottaa vielä muotikuvaajaa, joka ei kyllä selvästi aina ihan tajua, mihin pyrin, mutta ... No, siitä kuitenkin lisää myöhemmin.)

Ohje on ilmainen, mutta vaati rekisteröitymishässäkän, joka sai ihmisen toivomaan, että voisi vain maksaa ohjeesta koska se olisi helpompaa. Ja nyt sitten kun googlasin, ohje löytyi tuosta vain ilman rekisteröitymistä, olen masentunut.

Tovin harkitsin jo neulovani näitä useamman ja pistäväni pystyyn arvonnan, mutta sitten tuo yllämainittu tehostettu itsetietoinen nolostelu tuli kuvaan mukaan. Heh.

Tungen tänne loppuun vielä tiedotteen siitä, että jos nyt kenkään on kiinnostunut ihailemaan tieteiskirjallisuuden harrastajia, tulevana viikonloppuna siihen on Kaapelitehtaalla hieno mahdollisuus: tänään alkoi Finncon. Siellä voi myös bongata allekirjoittaneen kätevästi erään paneelikeskustelun lavalta (kun lupauduin keväällä avustamaan jollain tavalla, kuvittelin olevani esillä lähinnä narikassa. Niin se elämä kuljettaa.)

Lapsi ympäristörikoksena

Nykyään usein toisteltu mantra on, että pahinta, mitä länsimainen ihminen voi ympäristölle tehdä, on hankkia lapsia.

Väitteenä se on minusta hieman samaa luokkaa kuin ajatus siitä, että työntekijä on työnantajalle pelkkä kuluerä. Tietenkin juuri tämän kuluerän karsimalla säästöä syntyy valtavasti, mutta toisaalta, mistä tuloksesta?

Yksi ympäristörikos syöttää toiselle käpyä

En yritä tässä sanoa, että globaali ylikansoitus ja pullistelevat slummit olisivat iloinen ilmiö, vaan että länsimaissa laskevan syntyvyyden trendi voi jossain määrin olla jopa ongelma - ainakin tulevaisuudessa.

(Perustan muuten tämän tekstin pitkälti Kevin Kellyn kirjaan What Technology Wants ja siitä syntyneisiin, epäilemättä väärinmuistettuihin ajatuksiin. Virheet ja kärjistykset ovat omiani, mutta jos Kellyn osoitetaan olevan väärässä, kaadun mielelläni hänen kanssaan.)

Jos hyväksytään kaksi lähtöoletusta ihan alkuun? Ensinnäkin voidaan otaksua, että ihmiskunta haluaa ainakin noin keskimäärin jatkaa omaa olemassaoloaan, osana sitä luontoa, jonka tuhoamisesta se itseään mieluusti ja aiheestakin syyttää. Toiseksi voidaan kai olettaa, että tämän päivän ongelmat ratkaistaan huomisen teknologialla (eikä palaamalla takaisin luolakaudelle, josta toki ei olisi koskaan mihinkään edistyttykään jos olisi jotenkin hauskaa istua luolassa palelemassa ilman Internetiä.)

Kun lisäksi innovaatiot tarvitsevat ilmeisesti jonkinlaista väestöpohjaa - kaikista ihmisistä ei tule innovaattoreita, eikä toisaalta keksintöjen syntymisen kannalta ole kovin hedelmällistä, että potentiaaliset propellihatut eivät pääse juttelemaan keskenään, hommat kun eivät etene tyhjiössä - voidaan aikamme suosikkimantran vastaisesta ajatella jopa, että lapsen saaminen on vastuullisen, ympäristöstään huolehtivan ihmisen hommaa.

Etenkin, jos vastuullinen, ympäristöstään huolehtiva ihminen muistaa tarjota piltilleen tilaisuuden koulutuksen tai muun opin kautta toteuttaa potentiaaliaan ihmisenä - ja etenkin, jos hän ottaa ja lisääntyy jossain maassa, jossa vanhempien koulutustasosta piittaamatta kaikille halukkaille on tarjolla sellaista koulutusta, joka tarjoaa mahdollisuuksia pelastaa koko saakelin ihmiskunta. Poikkitieteellisen tiimin jäsenenä tietenkin.

(Toiseksi voidaan ajatella, että kehitysyhteistyö on mitä järkevin tapa kuluttaa ylimääräisiä roposia. Lapset, jotka eivät pääse toteuttamaan potentiaaliaan, koska koulutusta ei ole tarjolla, eivät ole kenenkään etu. Voi olla, että kurjuuden vähentyminen toisaalla ei vaikuta suoraan valtiolliseen bruttokansantuotteeseemme, mutta tulevaisuutemme kannalta sillä on silti merkitystä. Ja kyllä, uskon, että kehitysyhteistyössäkin on ongelmia, mutta se ei nyt ollut tässä pointtina.)

Koiran suhteen minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni.

Yhdistelmähaaste

Hoo, olen tullut haastetuksi. Leijailen täällä haastepilvellä, sillä mikäänhän ei ole niin hauskaa kuin lista, paitsi ehkä kaksi listaa.

Ensin kysyi Jenni 11 kysymystä. Ne ovat tässä:

1. Onko sinulla juhannussuunnitelmia? (Tai jos vastaaminen venyy juhannuksen jälkeen, mitä teit?)
Olin mökillä - katsoin, kun kaksi lasta puljasi altaassa, uin, lyhensin miesparkani savusaunastanauttimishetkiä kiekumalla, että nyt kyllä järveen, luin ja juoksin. Nautin pari lasillista viiniä. Valitettavasti nautin ne iltana ennen juoksulenkkiä.

2. Mikä on parasta kesässä?
Vastaus on tuolla alempana, kesälistauksessa. Ehkä.

3. Entä odotatko jotain tulevalta syksyltä?
Itse asiassa oletan jokaiselta syksyltäni, että kuljeskelen ympäriinsä kuin yliopisto-opiskelijat jossain Yhdysvaltain itärannikolla - visioon kuuluu joku törkeän hieno neule, jonka olen tehnyt itse, höyryävä mukillinen kahvia, kassillinen kirjoja (joita raahaan takaisin kirjastoon näemmä jopa haaveissani) ja romantillisesti kellastuneita lehtiä. Ei tämä yleensä ihan toteudu, mutta aina sitä vain jaksaa toivoa. (Ei saa nauraa.)

4. Mikä on seuraava reissusi ja minne se suuntautuu?
Ulkomaanreissuksi olemme suunnitelleet löhölomaa Egyptissä. Valitettavasti ovat näemmä ottaneet arabikevään agendalle tässä vaiheessa. Paheksun suuresti, minusta voisivat keskittyä hoitamaan oikeutensa kuntoon kunhan minä olen saanut ensin löhötä siellä.

5. Mikä on paras kesäreissukohde asuinmaassasi?
Vanhempieni mökki, mutten aio kertoa, missä se sijaitsee. Rakastan teitä kaikkia valtavasti, mutten halua seuraa.

6. Entä paras talvireissukohde?
Talvella on lähtökohtaisesti parasta pysyä sisällä kirjan ja neuletyön kanssa, jos minulta kysytään, ja kysytäänhän minulta.

7. Mikä on mieleenpanunein retki tai matka lapsuudestasi?
Saako kertoa huonon kokemuksen? Syystä tai toisesta äitini ja isäni ero on ollut hieman pinnalla viime päivinä. Eron jälkeisenä kesänä isäni vei minut ja veljeni Brittein saarille autoilureissulle. Muistan matkasta lähinnä kalvavan ahdistuksen, vaikka kai jossain Skotlannissa oli aika kaunista. Ei se varmaan isällenikään ollut hauskaa, mutta häntä en juuri nyt osaa sääliä.

8. Mikä on ensimmäinen lapsuusmuistosi?
En muista!

9. Mikä oli paras joulu- tai synttärilahja, ja kuinka vanha olit silloin?
Yksi erityisen mieleenpainuva hetki oli se, kun sillä yhdellä nettifoorumilla kaverini yhdistivät voimansa ja ostivat minulle lipun Nick Caven keikalle. Yllätys tuli täysin takavasemmalta. Vieläkin itkettää liikutuksesta, kun muistelen tilannetta.

10. Mikä oli lapsuutesi toiveammatti, ja miksi et päätynyt sille alalle (vai päädyitkö)?
Lääkäri. Päätymykseni esti silkka laiskuus, valitettavasti.

11. Mikä haave tai tavoite elämässäsi on tällä hetkellä lähimpänä toteutumista?
Tämä kertonee huonoa elämänhallinnastani, mutten osaa asettaa elämälleni sen kummempia haaveita tai tavoitteita (ellei sitä lääkikseen pääsyä oteta lukuun, mutta ei se kyllä kovin lähellä ole.) Olla onnellinen, ehkä - nyt on niin hyvin. Olla parempi ihminen, se on vähän kauempana, mutta nyt on virtaa pyristellä sitä kohti.

Valeäiti ja Saara komensivat listaamaan 11 ilahduttavaa asiaa, ja koska Siina puolestaan pyysi kertomaan 10 hyvää ja 10 huonoa asiaa kesästä, yhdistän nämä. (Oletteko vielä mukana? Takarivissä kuorsataan, minä näen kyllä!)

Kesässä huonoa:

1. Se, etten ehkä koskaan pääse käymään toisessa aurinkokunnassa. (Tämä vituttaa kyllä talvisinkin, eipä sillä.)
2. Paarmat. 
3. Juhannus - en niin kauheasti välitä juhlapyhistä, joihin ladataan jonkinlaisia hauskanpidollisia oletuksia, koska en halua pitää hauskaa, jos sitä odotetaan minulta, olen hemmetin ärsyttävä sillä tavalla. 
4. Ihmiset, jotka sanovat juhannuksen jälkeen, että nythän se kesä on sitten ohi ja syksyä kohti mennään. Etenkin, jos em. ihmiset ovat radiossa töissä. Rakkaat kanssaihmiset, eritoten radiojuontajat: kesä alkaa juhannuksesta.
5. Mahdollisuuksien runsaus.
6. Juokseminen hellepäivinä. Helle on muuten kyllä oikein ok, mutta voimmeko sopia, että kolmesti tai neljästi viikossa ilta viilenee siksi paljon, että minäkin voin juosta? Kiitos.
7. Se, että raahaa lomareissulle kymmenen kirjaa, joista ehtii hikisesti lukea kolme. Missä vaiheessa tässä näin kävi? Vielä kymmenen vuotta sitten kymmenen ei olisi riittänyt.
8. Syyllinen olo, joka seuraa siitä, ettei käytä hyväkseen aurinkoista säätä istumalla nurmikolla.
9. Syyllinen olo, joka seuraa siitä, että käyttää hyväkseen aurinkoisen sään istumalla nurmikolla ja lukemalla kirjaa, eikä heittelemällä frisbeetä, kuten joku seurueesta aina haluaisi, huolimatta siitä, että sattuu olemaan ihminen, jonka luontainen reaktio lähestyvään frisbee-kiekkoon on heittäytyä pois tieltä ja hiipiä lukemaan kirjaa.
10. Lääkiksen pääsykoetulokset, jotka pilaavat parhaimmankin kesäviikon lähitulevaisuudessa jonain päivämääränä, jonka yritän epätoivoisesti työntää mielestäni.

Hyvää on vaikeampi keksiä, sillä hyvää on niin paljon ja se on niin valtavaa. Tässä käy aina näin: "Helle on hyvä. Toisaalta kesä on aika kiva vaikka sataisi sammakoita. Hyvä, kesä on kiva. Mutta kyllä syksykin on kiva, ja joulu. Ja sitten on vähän kärvistelyä, mutta sitten tulee kevät. Okei, koko vuosi on kiva. Ja se on kivaa, että kertyy lisää vuosia. Eläminen on kivaa. Kohta 1: elämä. Mitähän laitan kakkoskohtaan?"

Yritetään nyt silti - yhdentoista kohdan verran.

1. Elämä (ks. yllä.)
2. Lapsi. Hän nyt vain on hauska, ja liittyy olennaisesti kesään, koska on syntynyt kesällä ja koska minä sanon niin.
3. Kesämieshenkilö, joka asuu kanssani samassa asunnossa, ja joka järjesti minulle viime viikolla yksinolohetken hupenemalla festareille (lapsen ollessa hoidossa) ja joka on luvannut pystyttää puolimaratonille huoltopisteitä: happamia karkkeja ja vino verdeä. Jälkimmäisen järkevyydestä en ole vielä aivan vakuuttunut.
4. Lämmön suomat mahdollisuudet keveään elämään: pukemisen sietämätön helppous.
5. Loman eri asteet: se, että olen yksin töissä ja se, että mies on lapsen kanssa kotona ja se, että kohta olemme kaikki yhdessä lomalla ensimmäisten lomaltapalaajien jo kääriessä hihojaan.
6. Edessä odottavat alusvaateostokset perheen nuorisolle, jonka mummo opetti neljässä päivässä potalle.
7. Mahdollisuuksien runsaus.
8. Ompeluseuran lähestyvä yksivuotispäivä (joko se on vuoden? Vastako se on vuoden?)
9. Se tunne, kun pitkän juoksulenkin jälkeen pääsee savusaunaan ja ryöstää mieheltä olutta, joka osoittautuu parhaaksi olueksi ikinä.
10. Se, että neuloin itselleni tällaisen pää...hepeneen, jonka uskalsin laittaa päähänkin, töihin aivan (mainitsinko jo olevani täällä lähes yksin?)
11. Veden tuijottelu: kaikki ne sinisen, vihreän, harmaan ja ruskean sävyt! Mikä onni on asua täällä järvien maassa, mutta meren rannalla!

Molemmat haasteet ovat kiertäneet jo siellä sun täällä, ja sitäpaitsi olen nyt aivan puhki, joten eteenpäinsiirrot eivät nyt toteudu. Uusin blogisuosikkini on sama kuin kaikkien muidenkin: Saaran Ehdoton ehkä, ihana mesta kaikin puolin - tyylikäs, asiapitoinen, pohtiva ja hauska. Etabloituneemmassa päässä on tunnustettava, että Valeäidin kelkkaan hyppäsin kunnolla vasta Mutsien kympin aikaan, ja diggaan siitäkin kelkasta kauheasti. Mutsilandian ulkopuolelta suurin blogirakkauteni juuri nyt lienee Lilyn Fitness Führer, haluaisikohan hän ruveta mulle joksikin senseiksi? Lupaan istua risti-istunnassa ja näyttää palvovalta.

Tarjoan kookospalloja, noita Ruotsin lahjoja maailmalle, tavattaessa kaikille, jotka vielä ovat hereillä.