Kun paljon sairastaa

...niin jotainhan senkin aikana oppii.

Kuten esim. My Little Ponyn jaksoja ulkoa.

Tämän huomasin, kun tyttäreni tässä päivänä muutamana esitti minulle kaksi jaksoa, à 25 min, ponisarjaa. Dialogeineen päivineen, eläytyen oikein kunnolla.

Jotain siitä varmasti jäi poiskin, mutta se on sanottava, että esitys oli sen verran hyvä, että juonesta pysyi tosi hyvin kärryillä, koko ajan oli melko selvää, kuka poni teki mitäkin ja nyt minäkin tiedän, mitä harmonian elementit ovat (muutakin siis kuin elementtikäyttöön otettuja lelusormuksia.)

Vähän tässä kyllä mietin, että onko katottu liikaa Netflixiä. Köh.

---

Loppuun haluaisin ilmaista närkästykseni siitä, että koiraamme sanottiin eilen ensimmäistä kertaa "vanhaksi herrasmieheksi". Herran tähden! Oltiin skidin ja partasuun kanssa Kivinokassa kävelemässä* ja vastaan tuli toinenkin terrieri, jonka omistajien kanssa vaihdettiin normaalit onksetyttövaipoika- ja kuinkavanha -kysymykset, ja sitten kun sanoin, että kohta seitsemän, toinen sanoi, että vanha herrasmies.

Vanha! Ei oo vanha, nuori on. Nukkuu tassut pystyssä kuin pentuna. Elää vielä 60 vuotta. Muuhun en suostu.

* Niin että kyllä me siis muutakin tehdään kuin katsotaan Netflixiä.

Pulkijäinti

Nohevimmat ovat jo kiitollisuudella merkille panneet, etten ole tänä vuonna liveblogannut UMK:ta, mutta täysin maininnatta ette selviä.

Skaban voitti just Sandhja, mistä oon aika fiiliksissä, vaikka samalla olen vähän pahalla mielellä Saara Aallon vuoksi, johon olen leimautunut sekä saaraaaltoisuuden että frozenannaisuuden vuoksi.

Analysoimme nopeasti asiaan kuuluvia tapahtumia, aakkosjärjestyksessä, paitsi niitä, joista mulla ei ole mitään sanottavaa.

Barbe-Q-Barbies: Katoin siinä esityksen aikana, että jeskamandeera, toi laulajahan on paksuna, voi miten ihana maailma on, että noi tuolla vaan rokkaa ja yks on paksuna ja ei siinä. Itsehän tunsin paksuillessani olevani tosi muori kapinallinen jos menin kuuntelemaan rokkia. Levyltä. Eikä biisikään ollut huono.

Eini: Puolison suosikki.

Naiset: Pieksivät miehet tänä vuonna sekä taidolla että ilolla ihan satanolla.

Raatijärjestelmä: Twitterissä manguskeltiin, että miten tämmösillä höpöhöpöraadeilla voi päästä Tukholmaan, epää on. No kuule, manguskelija, minä selitän: siksi, että Euroviisut on höpöhöpöä. Huumorintajuttomien suomalaisten äänet tarvitsevat aivan välttämättä tasapainottavaa keveyttä rinnalleen. Kun mietit siellä, kehen viittaan puhuessani huumorintajuttomista suomalaisista, selvennän viestiäni helpottavasti: jos manguit, viittaan sinuun. Eduskuntavaalien pitää olla edustavat, Euroviisukarsintojen ei.

Saara Aalto: Biisi ei ollut muutoin ihan mun makua, mutta se lopun "here we're loving" -messu ja korkokenkään verhotun jalan paukauttaminen lattiaan oli niin hieno, että kyllä sillä olis Tukholmassakin saatu esiintymislava särki.

Sandhja: Ensin olin, että nyt on Janelle Monaet kuunneltu tarkalla korvalla, ja sitten olin, että no sehän on hieno asia se, ja sitten vain jotenkin ihastuin kaikkeen siihen energiaan, ja nyt olen, kuten sanottua, ihan että jeejee.

Stella Christine: Mimmi, jolla tuntuu olevan musiikillistakin annettavaa, toivon, että tämä poimii levytyssopparin tai jotakin. UMK:n ihanin sivujuonne on ehkä just se, että se voi toimia ponnahduslautana valokeilaan.

Twitter: Edelleen tosi pölö kanava, mutta mun twiitti pääsi ruutuun, että olen jotain valmis antamaan anteeksi. En paljon mutta jotain.

Se siitä. Ensi vuonna ei ehkä tätäkään, ellen taas jännitä finaalissa tosi paljon ja koe tarvetta purkaa adrenaliiniani johonkin. Sitä varten blogit on.

Ehkä mainitsinkin

...viime vuonna hammaslääkäripelosta?

Tämä on ihan kauhean noloa ja äiti siellä häpeää silmät päästään, mutta toisin kuin kaikki muut typerät pelkoni, hammaslääkärikammo ei lienny iän mukana ollenkaan. Se vain pahenee. Kylven mieluummin hämähäkkialtaassa kuin avaan suutani hammaslääkärille.

Viime vuonna kohtaamani hammaslääkäri lähestyi minua kirjeitse: on taas hammastarkastuksen aika.

"EISAATANA SE TIETÄÄ MISSÄ MÄ ASUN", huusin ja sukelsin välittömästi lipaston alle. (Ja se, ystävät, olikin melkoinen temppu, sillä lipaston ja lattian väliin jää 6 cm.)

Päädyin silti tarkastettavaksi. Nimittäin (käsi ylös te, jotka tiedätte, kuka on Einomies Porkkakoski? Sillä äänensävyllä on luettava edeltävä "nimittäin") joitakin päiviä jatkuneen, kummallisen ienjomotuksen ohella alaleukaani alkoi särkeä, siitä ienkivun alta, ikään kuin. Varovasti kurkistin alahuulen alle hampaita pestessäni ja sain melkein paniikkikohtauksen. Yhden alaetuhampaani ienraja on vetäytynyt, tiedän sen, mutta yhtäkkiä vaiva näytti niin pahalta, että tiesin jonottavani tekohampaita ennen kuin tämä kvartaali olisi saatu paketoitua.

Sen jälkeen päättelin leukakivun tarkoittavan, että leukaluuni mätänee.

"Menet hammaslääkäriin", sanoi mies. "Eikä se leukaluu mihinkään mätäne. Mutta jos mätänee, mun työpaikalla tehdään uusia. Saan varmasti jotain henkilökunta-alennusta."

Soittelin päivystykseen ja pääsin syynättäväksi. Tilanne ei ollut kovin paha. Alaleukani ei ollut mädäntymässä. "Sun hampaat on ihan hyvässä kunnossa", lääkäri sanoi rauhoittavasti. (Missähän hänellä on yksityispraktiikka, miten sen saa selville?)

Lähdin pois päivystyksestä ja valuin bussin lattiaa pitkin kuin sulanut vaniljajäätelö. Siis kalpeana ja hyvin ryhdittömänä. Olin saanut ajan suuhygienistille ja mahdollisuuden esilääkityksen nauttimiseen. (Kuulostaa tosi hyvältä mutta vaatii saattajan kotimatkalle. Vapaaehtoisia?)

Hammaslääkäriä enemmän pelkään vain yhtä asiaa, eikä se ole, että taivas putoaisi niskaani. Se on se, että kuormitan terveydenhoitojärjestelmää turhaan. Kiitos tästäkin, säästöretoriikka.

Nyt esim. normaalitilassa häpeäisin hurjasti sitä, että menin hammaspäivystykseen, eikä leukani edes ollut mätänemässä, mutta käynnin jälkeen minulla ei ole enää sellaiseen resursseja. Käytin kaikki voimavarani pelkäämiseen.

En tiedä onko tässä mitään pointtia. Onko missään. Ei varmaankaan ole. Elämä on just tämmöstä, vähän päätöntä ja silti joutuu hammaslääkärille.

En tuntenut mä ennen ystävää

Lueskelin tuossa taannoin Strange Horizons -webilehden näkemyksiä viime vuoden genrefiktiosta. Eräs kohta takertui verkkokalvoilleni eikä lähtenyt pois. Lainaan:

I can't finish a TV round-up however without mentioning My Little Pony. Endlessly imaginative, constantly evolving, with several nods to genre film and TV through out its run, the latest season references Doctor Who (a character called Dr Whooves who says "Allons-y!"), Game Of Thrones, and Star Wars, to name a few. If you think you're too old for it, just give it a try. John de Lancie is a regular, for goodness sake!

Nyt sattuu olemaan niin, että meillä asuu ehta mylittleponisti.

"Hymyä kaverit, päästiin laifstailblogiin!"

Oma suhteeni pieniin poneihin on ollut epätasainen. Aluksi tuhahtelin - olen pitkään ollut sitä mieltä, että jos jotain ohjelmaa ei näytetä Pikku Kakkosessa, se on kelvoton.

Sitten tajusin, että lapsi juoksee aamulla sängystään, jos saa katsoa telkkarista My Little Ponya. Mikä tahansa apu lapsen kohottamiseen sängystään arkiaamuisin on otettava kiitollisuudella vastaan. Ohimennen showta vilkuillessani tajusin myös, ettei se ole oikeastaan pöllömpi ohjelma - varmasti ipanalleen voi näyttää pahempaakin tauhkaa.

--

Olen oppinut jotain muutakin. Ymmärrän ponien ansiosta enemmän siitä, mistä lapseni pitää ja minkä hän kokee pelottavana.

Eräänä aamuna telkkarista tuli jakso, jonka tytär oli tuominnut Netflixissä "liian pelottavaksi". Kävi ilmi, ettei jaksossa ole zombeja tai tappajarobotteja - siinä on ujo Fluttershy, joka päättää opetella pitämään puoliaan, ja juoksee saman tien assertiivisuusasteikon toiseen päähän ja siitä yli. Hän rähjää Pinkie Pielle ja Raritylle niin, että nämä alkavat itkeä. "Siitä tuli hirviö", sanoi lapseni surullisena.

[Kasvatustilaisuus! Juttele lapsellesi!]

Myöhemmin juttelin myös puolisolleni. "Mistähän se on ton perinyt", hän kysyi virnuillen (mutta silleen hyvällä tavalla). No niin, toden totta. Mutta tiedättekö, on tosi hyvä ymmärtää itseään - on paljon helpompi olla jos tajuaa, että sattuu nyt vain olemaan tyyppi, jota muiden kiukku pelottaa ja itkettää. Että se ei ole bugi, se on ominaisuus. Ja ehkä nyt, kun tiedän paremmin, että lapsenikin on sellainen tyyppi, ainakin jossain määrin, ainakin nyt, osaan ehkä auttaa häntä elämään sen kanssa.

(Ehkä kaikki lapset on tämmösiä. En tiedä - mutta mua auttaa, että tunnen omani paremmin.)

--

Syyttäisin My Little Ponya myös lapsen fraasivaraston kasvattamisesta. (Mahdollisesti syypäänä voidaan pitää myös Timo Parvelaa, mutta tämä on positiivinen ongelma, molempi parempi.)

Eräänä iltana voitelin lapselleni hapankorppua, kun hän kertoi minulle pitävänsä vadelmajugurtista mansikkajugurttia enemmän.

"Arvaa miks mä en oo kertonut aikaisemmin? Koska en kestänyt totuutta. Siksi en kertonut."

Siinä voiveitsi kädessäni tuijotin keittiön kaappia ja mietin, voiko ihminen räjähtää supernovaksi tukahdutetusta naurusta.

--

Onko tällä kaikella joku pointti? Ei kovin isoa. On vain niin älyttömän hauskaa tykätä lapsensa kanssa samoista jutuista. On vielä hauskempaa, kun hauska juttu tulee sieltä lapsen suunnalta eikä itse syötettynä.

Että nyt kaikki yhdessä:

My little ponyy, ystävyys on taikaa suuuun ja muuun!

Missä on luvattu arjen huojentava rauha?

Nolostuminen oman jaksamattomuuden edessä on omituinen metatunne, jota en haluaisi tuntea enää ikinä.

Meillä on ollut semmonen alkuvuosi, että ensin lapsi sai palovamman, sitten palovamman parannuttua hän jätti kätensä oven väliin niin, että peukalon kynsipuoli piti Lastenklinikalla tikata takaisin paikalleen, samaan aikaan kun minä olin kauheassa flunssassa (sairaslomat ovat sitä varten, että voi piikoa tytärtään) ja juuri, kun näytti, että lapsi saadaan takaisin hoitoon, hän sairastui tiukkaan kuumetautiin, josta bonuksena tuli vielä korvatulehdus, jälkitautina.

Meillä on ollut myös semmoinen alkuvuosi, jossa minä kaiketikin mursin varpaani ja lopetin liikkumisen syvää kiitollisuutta tuntien. Miten ihanaa, kun on oikea syy olla menemättä juoksulenkille!

Ja semmoinen alkuvuosi, jossa olen itkeskelevä ja väsynyt raunio.

Olen myös ymmälläni siitä, millaiset asiat aiheuttavat kognitiivista kuormaa. Esimerkiksi palovamma ahdisti, toki, mutta se hoidettiin. Sen jälkeen päästiin käsiksi merkittävästi pienempään mutta arjessa raivostuttavan tärkeään kysymykseen - toppahanskoihin.

Miten ne puetaan käteen lapselle, jolla on kädessään iso side? Miten ne ollaan pukematta, kun ulkona on 21 astetta pakkasta? Miten päiväkodissa selvitään tästä, kun siellä on ryhmässä 20 muutakin lasta eikä ehkä aikaa tarjota yksilöllistä apua? *

Jestuksen pieni asia, jonka kohtaa useita kertoja päivässä, on yhtäkkiä iso ja rasittava asia.

(Toisaalta, kun lapsella toisen kerran on kuukauden sisään käsi paketissa, tietää jo, mistä kohtaa saa toppahanskoista kuminauhan ratkottua löysemmälle, ei sillä.) **

--

Yksi vittumaisimmista asioista on kumminkin ollut se järkyttävän huono omatunto siitä, että olen aivan poikki. Tavallaanhan tässä päästään ihan helpolla. Kaukaa tiedän perheitä, joissa lapset ovat oikeasti sairaita. Läheltä tiedän perheitä, joissa vaikeuskerrointa on huomattavasti enemmän ihan jo sillä, että lapsia on kaksi.

Puolisollakaan ei näytä pää prakaavan. Mutta minä en muka jaksa! Miksen muka!

En vieläkään tiedä. Tiedän vain, että oma mittarini on nyt kalibroitu näin. Tämä tuntuu nyt äärirajalta; tiedän silti, ettei se sitä olisi, jos jotain oikeasti pahaa tapahtuisi.

--

On muutakin: on jotain, mikä auttaa. Sain pitkästä aikaa pidettyä etäpäivän. Yksin kotona seitsemän tuntia. Hiljaisuuden rikkoi vain koira, joka oli kotona haukkumassa postia - ja puoliso, joka nöyrästi tiedusteli, saisiko tulla lounasseurakseni. Eikä hänkään kovin suulas ole.

Se oli mielenterveyspäivä. Se vei korvissani suhisevan verenpaineen ja tunteen siitä, että otsalohkoni räjähtää. (Mutta se nolostuminen on yhä luonani. Mihinkäs se.)


* Päiväkodissa selvittiin hienosti, tietenkin.
** Teknisesti ottaen olisi varmaan voinut myös koppeentua kauppaan ostamaan itselleen sopivat rukkaset ja sitten lainata niitä lapselle, mutta, no niin, joskus asiat tuntuvat ylivoimaisilta ja helpot ratkaisut hyvin kaukaisilta. Toisin sanoen keksin tämän vasta nyt.

Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:

• Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
• Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
• Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
• Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
• Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

Anteeksipyyntö kannattaa aina

Olin väsynyt ja kärttyisä. Käänsin asuntoa ympäri etsiessäni lapsen vanhaa kurarukkasta, jonka aioin kiskoa koiran tassun suojaksi iltalenkin ajaksi - eläin järsii talvisin tassujaan kuin parempaakin apetta - mutta sitä ei löytynyt mistään.

Kiukutti.

Siivoskelin ohimennessäni.
Lapsi sotki ohimennessään.
Kehotin häntä siivoamaan, kieltämättä jokseenkin ärtyneeseen äänensävyyn.

Lapsi siivosi, mutta häntäkin kiukutti. Hän koki vääryyttä, koska hänen äitinsä oli kiukkuinen. Hän siirtyi huoneeseensa ja paukautti oven kiinni. Olemme dramaattista sukua.

Tovin rauhoituttuani menin pyytämään anteeksi. Halasimme, annoimme suukot ja sovimme.

Ja siinä, lapsen sängyn laidalla istuessani, katseeni osui lapsen vanhaan kurarukkaseen leikkikeittiön takana.

Mielikin oli parempi.