Take one for the team

Kävi näinä päivinä niin, että oli päätetty maalata lapsen huone.

Lapsi oli tätä tarkoitusta varten jätetty mummolaan kotitontuksi. Vanhemmat olivat käyneet rautakaupassa (brrr) ja hoitaneet juoksulenkkinsä alta pois jo edellisenä päivänä. (Tai siis minä olin. Ja tämä on merkittävää, koska olin uudelleenlöytänyt juoksumotivaationi pitkästä tauosta huolimatta.)

Kuten tavallista, huoneen suojaamiseen meni yllättävän pitkä aika. Toinen vanhemmista totesi olevansa juuri sopivan mittainen teippaamaan kattoa keittiöjakkaralla seistessään. Ja kokemus, sehän tuo varmuutta, joten kun viimeistä edeltävä teipinpätkä oli käsillä, em. vanhempi ajatteli, että en tuota varten enää siirrä jakkaraa, vähän tuosta vain kurkotan.

Tavallaan voisi ajatella, että kävi ihan hyvin: kaaduin eteenpäin enkä taaksepäin, ja saatoin saada vähän otetta vastapäisestä seinästä vauhdin hidastamiseksi (en muista enää, se oli ainakin suunnitelmani siinä tajutessani, ettei kaatumista voi enää estää). Lopputulos oli säikähtänyt nainen, ruvella oleva polvi ja kaksi keittiöjakkaran metallipinnan päälle rojahtanutta jalkapöytää. Toinen jalkapöydistä näytti pahalta. Toinen, kuten ehkä arvaatte, näytti hyvältä, mutta tuntui pahalta, vähän kuin jotkut Sauronin kätyreistä. Klenkkaan yhä.

Sen sijaan, että ottaisin uuden vuoden vastaan juoksulenkillä, otankin sen siis vastaan sohvanpohjalla murjottaen, ja toivottavasti myös HCR-kirittäjäni ja lempparijuoksukaverini juoksujuttuja kuunnellen. Bring it on. Tulen kestämään kuin nainen sen, että ensimmäistä puolikastaan juokseva pyyhältää ohitseni kuin maantiekiitäjä. Sitä paitsi terve kateus on motivoivaa.

Lapsen on siis parempi pitää siitä huonestaan. Ja teidän myös. Esittelen sen joskus, jos olen yhtäaikaa päivänvalon aikaan kotona kameran kanssa. Eli ehkä kesälomalla.

Voin alkupaljastuksena kertoa, että:

1. Tikkurilan värikartasta ei löydy sävyä nimeltä "bloginkeltainen".
2. Keskustelu siitä, valitaanko "rentukka" vai "greippi" ei johtanut avioeroon vaan kompromissiin, joka alkaa b-kirjaimella. 
3. Vihaan banaaneja (mutta se b:llä alkava väri on kuitenkin tyytyväisyyttä herättävä.)
4. Pitää vissiin harjoitella piirtämistä, koska mies oli ajatellut, että "me" sitten piirtäisimme liitutauluseinälle jotain kivaa. Voitte tulkita tämän niin, että mies ei todellakaan liitu kädessä hillu keittiöjakkaralla piirtämässä otuksia, jotka tulkintatavasta riippuen ovat kettuja tai kettuterriereitä. Niin minäkin sen tulkitsin.
5. Suloinen yhteisymmärrys vallitsi maalarimestareiden kesken siitä, remontoidaanko koskaan mitään muuta itse. EI.

Turvonneen jalan aiheuttamaan kiukkuun kuuntelen Fidlaria ja muistutan itseäni siitä, että olisi voinut käydä huonostikin.

Idiootit Internetissä

Justine Sacco - josta ette ehkä ole koskaan kuulleetkaan - sai eilen lenkkaria. Kävi ilmi, sinänsä ihan oikein, että korporaation pr-ihmisen hommista ei ole sopivaa twiitata "Going to Africa. Hope I don't get AIDS. Just kidding. I’m white!".

No, sehän oli ihan tyhmä kommentti, eikö? Moisesta on syytäkin saada palautetta. Ja palautettahan tuli, koska Sacco istui twiittinsä jälkeen 12 tuntia mannertenvälisellä lennolla vailla nettiyhteyttä samalla, kun Twitter räjähti. Palautetta tuli ilmeisesti jopa Saccon Instagram-tilille, jälkikasvua solvaavien kommenttien muodossa.

Välillä nettikiukku tuntuu ihan hirveältä. Mokista rangaistaan ihan suhteettomasti. En viittaa nyt Saccon irtisanomiseen, jolle varmasti oli ainakin tässä kontekstissa aihetta (joskaan en ole ihan varma, pidetäänkö esimerkiksi työntekijän typeryyttä täkäläsittäin vankkana irtisanomisperusteena).

Tarkoitan sitä vihan aaltoa, jonka oikeamieliset kuluttajat tai kansalaiset äkkiä masinoivat liikkelle. Sen alle jää milloin mikäkin suuryritys, pienyritys tai yksilö.

Ja usein, kuten Sacconkin tapauksessa , syystä. Mutta seuraukset tuntuvat lähes poikkeuksetta suhteettomilta varsinaiseen tekoon nähden, enkä voi oikein olla välttymättä sellaiselta ikävältä tunteelta, että rinnassa roihuava oikeutuksen tunne ei voi pyhittää aivan mitä tahansa.

Jälkeenpäin on kuitenkin paska fiilis.

EDIT. Lisäsin unohtuneen linkin - en itse käynyt katsomassa Saccon Instagrameja.

What's he got in his great big bag for me?

Nyt ehkä tiedättekin, mitä mulla on teille.

Takuuvarma joulun tunnelmapala löytyy jo lähes unholaan jääneeltä klassikkolevyltä, kliketi-klik.

Tässä svengatessa ei haittaa pieni joulunalushajamielisyys. Ei se, että penaali löytyi jääkaapista eikä se, että paita oli työpäivän ajan väärin päin yllä.

(Musiikkimaustani kertonee muuten varmaan kaiken tarpeellisen se, että tää taisi olla 12-vuotiaanakin minusta mitä parhain biisi.)

Lapsen vaatetuksesta vielä

En ole päässyt itseni kanssa vieläkään ymmärrykseen siitä, onko järkevämpää ostaa halpoja vai kalliita lastenvaatteita.

Päättelyketjut menevät seuraavasti:

Halpaa, koska on ihan dorkaa maksaa itsensä kipeäksi vaatteesta, jonka käyttöikä lasketaan kuukausissa ja jonka jälleenmyyntiarvo on, kuten todettua, imaginäärinen.
Kallista, koska on fiksua ostaa vaatteita, joista kovasti pitää ja jotka saa sitten myytyä eteenpäin hulppealla voitolla. Tai, öö, jotain.

Haluaisin kuvitella, että päättelyketjuihin vaikuttaisi enimmäkseen se, onko lapsen vaatteet ommellut joku toinen lapsi vai ei, mutten hetkeäkään usko, etteivätkö MiniRodinit tulisi sieltä ihan samoista tehtaista kuin H&M:nkin tekstiilit, GOTS-standardit ja auditoinnit tai ei.

(Sitä on halutessaan aika sokea vaateteollisuuden toiminnalle. Minä jossain vaiheessa pitkään kuvittelin, että eräs nuorisoilaisille suunnattu kotimainen särmempi vaatemerkki myös tuottaisi vaatteensa jossain kotomaan tuntuvilla. Kunnes sitten näin kuvan merkin kevätvaatemallistosta rahtilaivassa matkalla kohti Suomea. Niinpä tietysti. Eihän täällä juuri mitään enää valmisteta.)

Nukenvaatteiden käyttöikä on hyvä, raaskii ostaa kalliimpaakin. 

Nyt kun tulin ajatelleeksi, että lapsi voisi ilahtua muutamasta mekosta (keikisteltyään joulujuhlamekossaan onnellisena koko päiväkotipäivän), kohtasin siis ongelman.

Ongelmaan ei liittynyt vain se, onko fiksumpaa ostaa halpaa vai kallista vaan myös se, että joka paikka oli täynnä röyhelöisiä polyesterista tehtyjä juhlamekkoja. Ja minä kun halusin pitkähihaisia ja järkeviä trikoomekkoja! Sellaisia, joiden osalta minimoidaan muiden tarvittavien vaatteiden määrä.

Olen ajoittain valmis näkemään paljonkin vaivaa päästäkseni mahdollisimman helpolla, mutta käytetyn fyrkkaosuuden pitäisi silti olla jotenkin järkevässä suhteessa käyttöikään. Nyt alkoi kuitenkin puskea otsalle kylmä hiki. Tutkin jo designtrikoopuoteja hinnoista kauhistuneena. Ja vähän ehkä mielikuvistakin järkyttyneenä - viimeksi minä nyt siihen sakkiin haluan kuulua, joka hamstraa lapselle kaikki lempikuosinsa.

Jos siis olisin ostanut - esimerkiksi - jonkun MiniRodinin trikoomekkoisen, hintaa viiskymppiä, olisin joutunut sekä irroittamaan vaatteesta kaikki tuotemerkit että värjäämään sen mustaksi. Muuten olisi hävettänyt liikaa.

Vaan sitten jos voisi olla varma siitä, että sen viidenkympin mekon tekijä on työstään kunnon liksan saanut ja kouluun päässyt ja asianmukaisesti tullut rokotetuksi, noin niinku esimerkiksi, ehkä se sitten ei olisi liian kallis.

Ehkä ja ehkä. 50 euroa on silti kaksivuotiaan mekosta tosi monta rahaa. Valitsin sen kolmannen ruotsalaisen puljun.

Koira ja lapsi, vol. III

Hiljattain katselin, kuinka lapsemme haki koiran paikalle. Olihan koiran sentään määrä olla kuualuksemme (née sohva) kapteeni. Miten alukseenkutsu tapahtui? No tietenkin niin, että lapsi kiskoi vastahakoista koiraa kohti olohuonetta hännästä.

Koira jotain öngersi, millä tarkoitan lieviä protestiääniä. Omat protestiääneni olivat kantavampia.

Ja tässä lieneekin koko kuva siitä, miten leikki-ikäinen muksu ja perheen koira ovat keskenään tulleet toimeen. Koira antaa paljon anteeksi, jos kohta on onneksi todettava, että lapsi on (ainakin toistaiseksi) jättänyt sikseen koiralla ratsastamisen ja näin ollen koiran anteeksiantovoimiksi riittävät Teräsmiehen kyvyt.

Kaiken kaikkiaan tämä koira-ja-lapsi -homma on mennyt niin paljon paremmin kuin kuvittelin silloin kun kuudennella kuulla paksuna ollessani itkin kokonaisen jne jne, kyllä te tämän olette kuulleet. Raskainta koko aikana onkin yllättäen ollut koiran verrattain huono terveydentila - vaikka allergiat ovat hieman helpottaneet, nuljut vatsavaivat ovat olleet kiusanamme etenkin alkusyksystä.

Tässä Jakke Jäyhä odottaa toiveikkaana aamiaistaan.

Tunnustan teille, kaikki kahdeksan lukijaani, että tuolloin alkusyksystä ajattelin vatsavaivojen johtuvan pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Kohta jättää koirasta aika, ajattelin, ja sitten minä suren kovasti, mutta arki helpottuu hirmeästi. Toisaalta lapselle tuskin jää tästä pysyvän tuskaisia muistikuvia. Voitto.

No, eivät ne vatsavaivat varmaan johtuneet pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Luultavasti ne johtuivat jostakin koirien noroviruksen vastineesta. En ole vieläkään aivan lakannut pidättämästä hengitystäni yöllisten herätysten suhteen (kiusallista, sillä yläkerran nartulla on juoksut ja koiramme hormonipistos on lakannut vaikuttamasta), mutta tästä huolimatta olen sallinut itseni vajota koiranomistajan utopiaan.

(Voitto.)

Kyllä te tiedätte. Ja jos ette, minä kerron: uskollinen hurtta nukkuu jaloissani. (Jalkani puutuvat. Vaihdan asentoa, mutta jaloilleni ei ole muualla tilaa. Annan siis puutua vain, sillä lämmin karvahanuri on valinnut juuri minun jalkani lepopaikakseen.) Ja sitten: uskollinen hurtta nukkuu vieressäni sohvalla. (Ja pieraisee. Mutta sen sijaan, että työntäisin sen hittoon siitä, silitän sen päätä mökellettyäni ensin hetken siitä, miten kauhea haju yhtäkkiä valtasi koko huoneen. Kyseessähän on sentään uskollinen hurttani.) Ja vielä tämäkin: uskollinen hurtta, uskollisesti tyttökoirien pissaa nuuhkittuaan, pomppii kotiin kuin hassu pieni kenguru. Eikä siitä ole kertakaikkiaan mitään pahaa sanomista.

Minä pidän kauheasti tuosta koirasta. Ja tuo koira pitää ihan hirveästi ... ruoasta. Ja tytöistä.

Alan epäillä, että suvussani on jossain menneisyydessä tapahtunut sellainen dominoiva mutaatio, että kaipaan yhtä tai kahta omituista karvaista ja parrakasta otusta viereeni. Jätän kotitehtäväksi päätellä, kuka on toinen omituinen ja parrakas. Sillä välin voin kertoa, että yritän Pinterestissä vakuuttaa maailman siitä, että kettuterrieri on paras koira.

Life is merrier with a wire fox terrier.

Note to self

Rakas tulevaisuuden minä,

Kun joku seuraavan kerran tilaa lähipostiisi pyytämättä ja yllätyksenä kotiisi tarkoitetun 22 kg painoisen, hankalanmallisen paketin, sinun ei tarvitse hakea sitä yksin vain siksi, että miehesi ja lapsesi ovat taloyhtiön pikkujoulusaunassa ja "kerrankos sitä" ja "miksi en muka pystyisi" - ellet ole eronnut tai leski.

Jos kuitenkin toiste olet näin ääliö, muista teipata ranteet mustelmien välttämiseksi, ja koita kaikin voimin jälleen osua postiin ihan uuden ei-edes-nimeltä-tutun työtoverisi kanssa, jonka voit sitten pakottaa auttamaan edes siellä virastolaitoksen päässä.

Toisaalta kuitenkin pointsit sisukkuudesta. Kaikki tämä ja potkunyrkkeilyn jälkeen vieläpä.

Silti: helvetin amaootta.

Riehumissopimus

1 Sopijapuolet

Perheen alaikäisten edustusyksikön tilaajajohtaja (jäljempänä Lapsi).
Talouden satunnaistamisosaston päällikkö (jäljempänä Koira).

Lapsen yhteyshenkilönä toimivat talouden huoltoyksikön edustajat (jäljempänä Huoltoyksikön edustajat).

2 Sopimuksen tarkoitus

Tällä sopimuksella sovitaan niistä menettelytavoista, joilla Koira tuottaa riehumispalveluita Lapselle. Riehumispalvelut suoritetaan siten, että Lapsi huitoo sinistä karvaista lelua (jäljempänä Ökökkä) tai vastaavaa riehumisvälinettä Koiran nenän edessä ja juoksee tiehensä. Koira pyrkii nappaamaan Ökökän Lapsen kädestä.

3 Sopimusaika ja riehumisprojektin kesto

Sopimus on voimassa toistaiseksi.

Yksittäinen riehumispalveluna toimitettu instanssi jatkuu, kunnes sopijaosapuolet kyllästyvät siihen tai Huoltoyksikön edustajat kutsutaan paikalle huutamalla "Ei saa Loki ottaa Lapsen kädestä!"

4 Lapsen vastuulla olevia asioita

Lapsen vastuulla on esittää asianmukainen riehumiskutsu vähintään kaksi sekuntia (2 s) ennen riehumisen aloitusta. Kutsu esitetään sovitusti niin, että Lapsi heiluttaa Ökökkää Koiran nenän edessä, juoksee toisaalle ja kutsuu Koiraa paikalle sanoilla "Loki tule TÄNNE!"

Lapsi on myös vastuussa siitä, että riehumishetken välineistö (Ökökkä) on hankittu asianmukaisesti paikalle, esimerkiksi kysymällä "Missä on minun Ökökkä?" Huoltoyksikön edustajilta.

Sopijaosapuolien niin hyväksyessä myös vaihtoehtoiset riehumishetken välineet (esim. Elmeri-pallo, ranskalainen kirahvi tai Koiralta varastettu porsas) käyvät.

5 Koiran vastuulla olevia asioita

Koiran vastuulla on olla onnistumatta pyrkimyksissään riistää Ökökkää Lapsen kädestä. Mikäli Koira kuitenkin onnistuu riistämään Ökökän, on hänen välittömästi jähmetyttävä paikalleen syyllisen näköisenä kunnes Huoltoyksikön edustajat saapuvat paikalle.

6 Riehumisen tarkastaminen ja hyväksyminen

Riehuminen katsotaan asianmukaisella tavalla suoritetuksi joko sopijapuolten kyllästyessä touhuun tai Huoltoyksikön edustajien takavarikoidessa Ökökän.

7 Sopimuskappaleet ja allekirjoitukset

Tämä sopimus on tehty kahtena (2) samasanaisena alkuperäiskappaleena, yksi kummallekin lukutaidottomalle sopijapuolelle.

Helsingissä 06.12.2013

_____________________
Lapsi

_____________________
Koira

Huomioita neulevaatteiden ja -asusteiden suurtuotannosta

Eräs ystäväni kerran ihmetteli, mihin käsityötartunnan saaneet oikein sijoittavat lopputuotoksensa. Että jos sukkaa pukkaa kauhealla vauhdilla, niin mitä niille kaikille tehdään? Yhteen jalkaanhan vain hyvin harvoin laitetaan kahta sukkaa enempää (ja kaksikin vain melkoisessa hätätilanteessa eli kun on erehdytty käymään ulkona.)

Ohessa muutamia käytännön huomioita siitä, mihin neuletöitä oikein menee.

Hukkaamisesta

Lapasten hukkaaminen ei vaadi kummoisiakaan taitoja. Siksi on vähän sääli, että lapasen kutominen on ärsyttävämpää kuin sukan. Todellisen hukkaajamestarin ei tarvitse kuitenkaan tyytyä unohtamaan lapasia julkisiin kulkuneuvoihin. Hän voi myös unohtaa villasukat per asuttu hotelli. Siinä vaiheessa, kun vielä viimeisen kerran tsekataan, että mitään ei jäänyt, kukaan ei ikinä muista katsoa sängyn jalkopäähän peiton alle.

Jos on tullut tehneeksi typerät ja käyttökelvottomat joogasukat, ne voi myös ottaa lomalle mukaan ja "hukata". Nythän jo tietää, minne sukkansa voi uskottavasti unohtaa.

Rikkimenosta

Sukilla on onnellinen taipumus mennä rikki. Jotta ei ole sellaisessa tilanteessa kuin minä taannoin (villasukka ei ollut niinkään sukka kuin villahuitula jalan ympärillä) on hyvä olla sukkia aika paljon varastossa.

Sukat on parasta parsia englanniksi. Silloin sanotaan "darn" samalla kun sukka tiputetaan roskakoriin. Suomeksi homma on työläämpää, tarvitaan lanka ja neula.

Ei tästä tullutkaan ihan täydellinen -tilanteesta

Villapaita, joka on jotenkin vähän venähtänyt tai jostain syystä ei näytä aivan samalta kuin mallikirjassa, lämmittää kuitenkin leikkipuistossa talvella seistessä. Usko pois vain.

Lapsille neulomisesta

Tämä se on kiitollista puuhaa. Kun vihdoin saa työn valmiiksi, se on yleensä jo pieni. Kannattaa suosiolla ostaa langat noin +1 vuoden päähän, ja miettiä tarkasti onko neuleen arvioidulla valmistumishetkellä luvassa kesähellettä vai talvipakkasta.

Pesusta

Villavaatteille kuulemma käy huonosti pesussa. Esitän, että tämä väite on puoliksi urbaania legendaa. Villavaatteille käy todennäköisesti huonosti pesussa vain, jos ne ovat korvaamattomia.

Viime vuonna neulomani huivi alkoi näyttää tänä syksynä hieman nuhjaantuneelta. Ilmeinen ratkaisu on tietenkin tällaisessa tilanteessa ostaa uudet langat ja neuloa toinen kappale. Siinä lankakaupassa arpoessani valkoisen ja turkoosin langan välillä tulin kuitenkin ajatelleeksi, että voisin kokeilla huivin pesua (päädyin siis turkoosiin lankaan.)

Pesu toimi, huivi on kuin uusi. Tämän jälkeen olen paatuneesti pessyt kaikkia mahdollisia neuleasusteitani, yhdet sukat jopa yhdeksässäkympissä. Kokemukseni ovat seuraavat: mikään ei ole mennyt pilalle. Ja, kirosana tähän, mikään, minkä olen toivonut kutistuvan, ei ole kutistunut.

Seuraavaksi aion kokeilla, saanko erääseen hieman venähtäneeseen paitaani ryhtiä pesemällä sen. Sehän ei ole korvaamaton, sillä voin aina tehdä toisen.

Töistä

Töissä konttorissa on aina kylmä. Sinne kannattaa viedä pari villahuivia, ranteenlämmittimet, sukat tai kahdet, pipo, vielä yksi huivi ja ehkä villahousut, jos sellaiset on osannut tehdä.

Lahjaksi neulomisesta

Teoriassa mahdollista mutta käytännössä harjoitan tätä vain hyvin harvoin. Jos teen jotain tosi kivaa (ja miksipä minä nyt mitään rumaa tekisin) haluan tietenkin pitää sen itse. Joulupukki ei sitten lue tätä kappaletta.

Niistä onnenhetkistä

Emilia Leluteekistä haastoi listaamaan hyviä hetkiä vanhemmuudesta. Kolmen viikon ajalta kirjoittelin muistiin onnellisia hetkiäni. Niitä tuli paljon, vaikka jätin suoralta kädeltä pois sellaiset "näin lapseni työpäivän jälkeen, tulin onnelliseksi" -hetket. Jos olisin kirjannut ne kaikki, tuloksena olisi ollut liikutuksen kyyneliä pursuava postaus (minulle) ja onnellinen varmuus siitä, että lääke unettomuuteen on vihdoin löytynyt (teille). Vaan arvatkaapa, miten tässä kävi?

Niinpä niin. Nyt, kirjoitettuani nämä onnenhetket tekstikenttään, tuntuukin siltä, etten haluaisi niistä puhua. Ne ovat minun hetkiäni, minun.

Yksityisyysfiltterin tarjosi vähäinen valo.

Silti, haaste on haaste. Tässä Top4, josta on karsittu kaikki se arkinen suukottelu ja kutittelu, jolle lapseni jatkuvasti altistan ja josta tulen hyvin onnelliseksi.

1. Lomalla nostan lapsen aamuvarhaisella viereeni. Hetken päästä tytär kuiskaa (hiljaa, kuin kokeillakseen): "Anna suukko."
2. Lapsi hyppii aamulla ympäriinsä vaippaharso kädessään. Yhtäkkiä tunnen pienet kädet ympärilläni: lapsi sovittaa harsoa takapuoleni peitoksi. "Äidillä on hame!"
3. Muksu syö iltapalaa. Minä neulon vieressä. Yhtäkkiä huomaan tyttären katsovan minua tarkkaan ja tekevän käsillään neulomisliikettä. Välillä hän vie kätensä taakse - aivan kuin minä, kun vedän lisää lankaa kerästä. Huomattuaan minun huomanneen hän virnistää iloisesti.
4. Lapsen huoneesta kuuluu, kuinka mieheni lukee tyttärelleen rauhallisesti iltasatua. Välillä sieltä kuuluu myös, kuinka tyttäremme laulaa isälleen täyttä kurkkua iltalaulua: "POSSI POSSI POOKKANAA! NAMI NAMI NAMI NAMI POOKKANAA!"

Noin. Siinä ne. Loput kätken sydäntäni vasten tutkittavaksi.

Koska haluan varmistaa, että tulevaisuuskin on täynnä hyviä hetkiä, päätin askarrella itse joulukortit hamahelmistä. Minullahan ei juuri muuta olekaan kuin ylimääräistä aikaa. Tähän liittyen on kysymys: kun askartelukaupan rouva sanoi leivinpaperin käyvän silityshommiin, valehteliko hän?)

Seuraavaksi siis ohjelmassa: Liina kiroilee kuin merimies.

Treenimontaasi: Hyppynaruja, jalkatyöskentelyä, Eye of the Tiger

Tämä urheiluhomma on tosi hanurista. Ajatella, että sitä on niin pahasti koukussa johonkin, että muuttuu sekopääksi, jos fiksi jää saamatta. Sitä on myös valmis panostamaan enenevässä määrin rahaa ja aikaa päästäkseen paheensa pariin. Ja kun otetaan vielä huomioon, että koko homma alkaa suhteellisen viattomasti kevyillä lupauksilla - "kerta viikossa hikiliikuntaa!" - alkaa juttu kuulostaa jo joltain kolumbialaisen huumepomon uutuustuotteelta.

En siis suosittelisi kellekään, ellei sattuisi olemaan niin, että kun en urheillut olivat liikkumattomuuden haittavaikutukset silti kanssani.

Jaa miten sekopääksi?

Esimerkki: Minä olen sellaista tyyppiä, joka imaisee vallitsevat mielialat ilmapiiristä itseensä. En voi sille hirveästi mitään, vaikka olen kovasti yrittänyt. No enkä ole. Mutta olen silti aina ollut tällainen. Ja kun en syystä tai toisesta liiku, kuka tahansa lähipiirissäni kärtystelevä varmistaa (yleensä aivan vahingossa), että oletan hänen yhtäkkiä vihaavan minua ja yksinomaan minua. Olen valmis voittamaan uitetut koiranpennut heidän omassa pelissään, säälin vinkumisessa. Olenhan kasannut ylleni jo kasoittain itsesääliä!

Mutta kun liikun säännöllisesti, en jää muiden kärttyisyyteen rypemään. En minä muiden huonoa mieltä ikinä tyystin osaa ohittaa, mutta en jää siihen nalkkiin.

Liikunta pitää ennen kaikkea itsetunnon kuosissa.

Asiaan. Uudessa työssä on tarjolla kerran viikossa kuntopotkunyrkkeilyä.

Yleisessä tiedossa ei ehkä ole, että olen muinoin aloitellut thainyrkkeilyharrastusta. Peruskurssi oli minusta mitä hauskin tapa viettää aikaa, mutta uusi harrastukseni tyssäsi aika nopeasti pariin ensimmäiseen sparrauskertaan. Tajusin vauhdikkaasti, että minusta on ikävää a) lyödä ihmisiä ja b) tulla ihmisten lyömäksi.

(Nenäni on silti yhtä suora kuin se ennen noita sparrauskertoja oli.)

Se sitten vähän jäi. Nyrkkeilyharrastuksen hieno puoli on kuitenkin siinä, että hartiaseutuongelmia on koko lailla vähän. Niinpä syöksyin välittömästi, tai siis heti, kun lääkäriltä heltisi lupa, treenaamaan.

Jos olette siinä uskossa, että kunto(potku)nyrkkeilytunnit ovat sellaisia, joilla aluksi pitää hyppiä narulla itsensä puolikuolleeksi, olette ihan oikeassa. Koin tiettyä ärtymystä kun kaikki tunnin miesosallistujat hyppivät narulla keveästi kuin viisivuotiaat ja me naisosallistujat puolestamme puuskutimme kuin astmaiset hanhet.

Lopputunti oli kuitenkin juuri niin hauskaa kuin muistelinkin. Huomasin myös onnellisena, että kaikesta tästä juoksentelusta on ollut hyötyä. Itsetunnon lisäksi sekä kunto että sitkeys ovat nyt paremmassa terässä kuin ikinä.

Aion mennä toistekin.

Asustetehtailija arvioi: Kerällä

Ostan tosi harvoin käsityökirjoja. Minusta niissä on usein hinta-mallisuhde pielessä: jos Ravelrysta saa tosi kivan ohjeen neljällä eurolla, kolmenkympin hintaisessa kässäkirjassa pitäisi olla vähintään seitsemän tosi kivaa ohjetta, jotta hinta olisi mitenkään kohdillaan.

Emmin tovin jos toisenkin myös Kerällä-kirjan kanssa. Menin jopa niin pitkälle, että pakotin ihanan herkku-ja-koukkulaisen, Hetan, esittelemään omaa kappalettaan minulle. Tapaaminen toteutui eräänä aika kamalana syksyisenä iltana lähiseudun leikkipuistossa ja on nähdäkseni todiste siitä, että toinen meistä on tosi kiva ihminen.

Lopulta ostin Kerällä-opuksen. Olen ollut päätökseeni tyytyväinen. Jaa miksi? Kahdesta syystä:

1. Hienot pintaneuleet
2. Hyvät perusohjeet

Kirjassa on pari mahtavaa pintaneuletta, jotka halusin saada inspiraation lähteeksi kotiin. Kalanruotoneule esimerkiksi näyttää mahtavalta, vaikken luultavasti toteuta sitä aivan kirjan kuvaamaan huiviin. Toinen mahtava oli tiskirättiin tarkoitettu pinta. Tiskirättejä onkin ollut tarkoitus neuloa, mutta haha, niin on ollut tarkoitus neuloa yhtä sun toista muutakin.

Ja sitten ne perusohjeet. Kirjasta löytyy pari aivan älyttömän nättiä ja yksinkertaista pipomallia - ette ehkä usko, mutta sellaisia ei tule joka nurkalla vastaan. Lisäksi tarjolla on yksi todella kaunis paita ja toinen mahtava perusvillatakki.

En ole kirjasta vielä tehnyt yhtään mitään, joten ohjeiden toimivuudesta on vaikea sanoa. Innostava opus kuitenkin ja kässäkirjaksi parhaasta päästä siksi, että näistä ohjeista epäilen usean kestävän aikaa varsin hyvin.

Täällä on paukutettu menemään lähinnä perusasusteita, sukkia ja lapasia. Se ainoa monimutkaisempi projekti, huivi, edistyy suunnilleen kaksi kerrosta viikossa. Kaikista Winter is coming, knit faster -varoituksista huolimatta en sittenkään kutonut tarpeeksi nopeasti. Nyt paleltaa jalkoja.

Joulupukilta toivoisin neulomisaikaa. Jos en ole ollut kiltti, yritys on kuitenkin ollut kova siihen suuntaan.

Quod scripsi, scripsi (ja vähän vallankumouksellisista)

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin, mutta pakko on tunnustaa, että nyt tavallaan toivon, etten olisi kirjoittanut imetyksestä kiukuspäissäni. Keskustelu on ollut mahtavaa (Kiitos te! On hyvä, että blogilla on viisaita kommentoijia!) mutten voi välttyä siltä tunteelta, että asia ei tullut oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti esitetyksi, minun toimestani. Sellaisesta ei voi olla ylpeä, jos on kuten minä, varustettu Robespierren jäykän periaatteellisella luonteenlaadulla. Toisaalta tältä tuskin vältytään tulevaisuudessakaan, kun toinen puoli minusta on tunteellinen kuumakalle, varsin epärobespierremainen.

(Luin juuri Hilary Mantelia ja viittaan tässä hänen tulkintaansa Robespierren luonteenlaadusta. Siinäpä oli hyvä kirja. En tosin tiedä, miten suhtautua siihen, että löysin osan itseäni Robespierrestä, vaikkei hän Mantelin mukaan kovin yksiulotteinen hahmo olekaan, vallankumouksen alla vääntyvä vain. Hänelläkin oli sitä paitsi astma! Muistuttakaa silti, etten osallistu vallankumouksiin.)

Yskän suhteen sentään ollaan paremmalla tolalla. Sain lääkkeitä.

Marraskuu on tänä vuonna ollut erityisen masentava, minusta. Yleensä olen ollut marraskuun kanssa väleissä, mutta tänä vuonna kinastelemme. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että keuhkoissa kytevä tulehdus on vienyt mielialan pakkasen puolelle, mutta ilmanala pysyttelee kiukkuisesti plussalla voidakseen sataa ylleni kylmiä, inhottavia vesipisaroita.

Ihan hyvin voi sää olla henkilökohtainen loukkaus, en aio kuulla muuta.

Juu juu, voisi olla huonomminkin. Voisi olla tammikuu.

Kynttilät ehkä piristäisivät, mutten muista niitäkään sytytellä.

Uusi työ on käynnistynyt kuten uudet työt tuppaavat osaltani käynnistymään. Sillä tavalla hitaasti, etten vielä tunne löytäneeni aivan vakaata maata jalkojeni alle. Ja sentään on jo kokonainen viikko leikitty. (Jos nyt jotakuta kiinnostaa se, millainen ihminen olen, tästä postauksesta saa paljon vihjeitä.) Tällä kerralla (kyllä, olen vaihtanut työpaikkaa ennenkin) hutera olo ei stressaa, mutta ei se varsinaisesti piristäkään. Työhuoneen ikkunasta näkee hiekkalaatikolle. Yritän olla ajattelematta, että huonomminkin voisi olla, voisi olla pakko päivystää kuraisen hiekkalaatikon reunalla (se ei toden totta ole ominta minua) - mutta samalla ikävä on välillä aivan pakahduttava. Sellainen, että kuraisen hiekkalaatikon reuna voisi joissakin tilanteissa olla sopiva kompromissi.

Iltaisin näen sentään lapsen, ellen ole keksinyt jotain typerää menoa. Harmittaa kaiken maailman typerä meno. Mieluiten istun teekuppi kourassa ja katson, millaisia leikkejä lapsi tänään keksii. Hän leikkii aika paljon. Aika vähän tosin leluillaan. Enemmän ehkä työtuolilla ja minun hiuksillani. Se käy, vaikka siksi ajaksi teekuppi onkin turvallisuussyistä laskettava toisaalle. En ole kovin tarkka hiuksistani, kuten minut nähneet varmasti tietävät.

Siina sanoi, että pitää uudesta, holtittomasti kiroilevasta minusta, joten tähän vielä voimasana loppuun. Simpura.

Hmmm.

Imetyssyyllistys (ja muutenkin vituttaa)

Toveri linkitti Facebookiin tällaisen imetysuutisen, näitähän nyt näkee silloin tällöin. Yleensä en ole näistä paineita ottanut, koska en enää imetä, ja muutenkin, mutta koska tänään on yskittänyt ihan - anteeksi jo etukäteen kiroiluni - vitusti ja olen tosi kiukkuinen, huomasin ärtyväni tästä:

"Vain muutama prosentti suomalaislapsista imetetään imetysohjaaja Eliisa Karttusen mukaan suositusten mukaan. Hän ei ymmärrä miksi lukemat ovat maassamme niin pienet."

Muistan aikanani hieman hämmästyneeni kun minulle selvisi, että täysimetys on loppu, loppu kuulitteko, LOPPU! jos lapselle antaa tipan korviketta. Siis yhden tipan. Ihmettelin tätä jo Täti-ihmisen postauksessa taannoin ja nyt ihmettelen yhä.

Toisin sanoen: 1) suositus on täysimetys ensimmäisen kuuden kuukauden ajaksi, ja 2) täysimetyksen määritelmä on seuraava: "Täysimetys tarkoittaa sitä, että vauva saa ravintonsa täysin äidin rinnasta. Tieteellisiä tutkimuksia arvioidessa Maailman terveysjärjestö WHO käyttää termiä "täysimetys" (exclusive breastfeeding), kun vauva ei saa mitään muuta ruokaa tai juomaa, ei edes lypsettyä äidinmaitoa - mutta voi saada tarvittavat ravintolisät kuten vitamiinit tai lääkkeet." (Lähde tässä Imetyksen tuki, mutta muitakin löytyi, lihavoinnit ja kursivoinnit omiani.)

Että arvon imetysohjaaja. Pieni prosenttiosuus voi selittyä vaikka sillä, että täysimetykseen on ihan saatanan vaikea yltää tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Että jos nyt äiti ei vaikka halua kuutta kuukautta olla aivan niin teipattuna siihen lapseen, että poistuu korkeintaan kahden imetyskerran väliseksi ajaksi lapsen luota, niin VOI OLLA JOO, ETTÄ PIENIÄ OVAT OSUUDET. Että jos nyt vaikka metro on jumissa, niin jo on kaikki menetetty kun isä mieluummin ruokkii lapsensa korvikkeella kuin pitää nälässä. Ja taas pienenivät prosenttiluvut. Eikä siinä vielä kaikki! Saattavat kuule jo laitoksella tarjota korviketta, jos ei homma oikein suju. Siinä on sitten sekin lapsi menetetty.

Ja tämä, ystävät, tämä on uutinen.

-

Ja siitä yskästä olette ehkä kyllästyneet kuulemaan, mutta valitan silti, koska oma tupa, oma lupa.

Kävin lääkärissä. Yleensä menen sinne yskän takia siinä vaiheessa kun työtoverit alkavat nurista kontribuutioistani äänimaisemointiin. Lääkäri epäili, että vika on astmassa, mutta lähetti kuitenkin verikokeisiin.

Tuloksia odotellessa haluan sanoa, että olen reippaasti diagnosoinut itseltäni kuumeettoman keuhkokuumeen tai hinkuyskän. Kävin äsken koiran kanssa lenkillä, ja liekö kylmä ilma ärsyttänyt, mutta ennen en olekaan yskinyt niin, että pelottaisi.

Saisi myös olla viimeinen kerta, jos minulta kysytte.

Sankaritarina

[Ainekirjoituksen neljäs aihe, kiitos paras Täti-ihminen!]

Aamulla sankariäiti puki viisi lastaan päiväkotiin. Jokaiselle ikävuodelle 1-5 oli yksi lapsi: vauva oli hyvällä tuulella, muut kiukuttelivat. Tunnin taistelun jälkeen lapset olivat pukeissa. Sankariäidillä oli yllään alusvaatteet, paita ja yksi sukka. Hän vei lapset päiväkotiin kävellen umpihangessa ylämäkeä. Se oli haastavaa, sillä sudet juoksivat kintereillä. Sankariäiti potkaisi sitä sutta, joka meinasi viedä kuopuksen pulkasta.

Sitten sankariäiti lähti töihin. Hän toimi huippukirurgina sairaalassa. Joka päivä hän pelasti pieniä lapsia varmalta kuolemalta.

Lounastunnille sankariäidille oli sovittuna menoa. Hän piipahti Lähi-Idässä järjestämässä rauhan. Israelilaiset ja palestiinalaiset hurrasivat ja heittivät hattujaan ilmaan.

Iltapäiväksi sankariäiti oli sopinut, että isä hakee kaikki kuusi lasta päiväkodista. Sankariäidillä oli nimittäin menoa. Hänen piti lentää pikimmiten Sotšin olympialaisiin: illalla pelattaisiin miesten jääkiekon olympiakullasta. Sankariäiti pelasi yksin Suomen joukkueessa Ruotsia vastaan. Sankariäiti taisteli urheasti, mutta sai aivotärähdyksen päähän kohdistuneesta taklauksesta ja hävisi ottelun yhdellä maalilla rankkarikisassa.

Äiti palasi lyötynä kotiin. Sankarin viitan olivat humalaiset jääkiekkofanit leikelleet palasiksi jääkiekkoareenan ulkopuolella.

---

Vakavasti puhuen, en juuri innostu sankarimyytistä, en vaikka oikein silmin katsottuna olisimme kaikki sankareita. Sankareissa on jotain niin suorituskeskeistä, rasittavaa valloittajahenkeä.

Tänä sankareiden aikakautena ei tunnu lopultakaan kovin yllättävältä, että ihmiset haluavat antaa itsestään kiireisen ja tehokkaan kuvan. Kiireestä selviytyminen, jos mikä, on arjen sankaruutta ja sopivaa tilanteisiin, joissa lohikäärmeet antavat kiusallisesti odottaa itseään.

Ja kun tässä meillä olisi kuitenkin kokonainen elämä, jonka kanssa voisi tehdä muutakin kuin selättää se. Voisimme tutkia, innostua, lekotella, olla. Nuuskia kukkia, vauvoja ja puhaltaa koirien ja lohikäärmeiden vatsaan - sen sijaan, että ottaisimme niskalenkkin, tulisimme, näkisimme ja voittaisimme.

Ajattelen mielelläni, että elämä olisi vähän mukavampaa, jos sankareilla olisi vähän vähemmän painoarvoa.


Terveisin,

Naapurustonne ystävällinen antisankaritar

Kylmähermoisuutta lentokoneessa

Kävimme Kap Verdellä.

Siellä oli oikein miellyttävää: käsittämätön hotellikompleksi, jossa ei ollut muuta tekemistä kuin liota uima-altaassa lapsen kanssa tai lojua altaan reunalla kirjan kanssa. Ruoaksi oli vaikka mitä, mutta vihannesasiat onneksi sillä tavalla vähän onnettomia, että oli hyvä syy syödä pelkkiä ranskanperunoita melkein koko viikko. (Hyvä on, söin myös aika paljon kalaa ja kahdesti sokerimyrkytyksen aiheuttavan vohveliannoksen aamiaiseksi, joten ehkä kärsin auringonpistoksesta.) Viini ei ollut kummoistakaan, mutta onneksi muistin mieltymykseni geeteehen, ja (koska mukana oli kaksivuotias lapsi) myös pelkkään teehen - tonic maistui niin hyvältä ilman ginikomponenttiakin, että voisin vaikka tulla uudestaan raskaaksi ihan vain koska tiedän, että enää ei tarvitsisi murjottaa juhlissa Sprite-pullo kädessään.

Huomaan hartiajännitykseni hävinneen kokonaan, mutta kyllä se varmasti pian palaa jos oikein reippaasti yritän.

Lomalla oli siis ihanaa! Mutta lentäminen oli kamalaa.

Menomatka kesti kymmenen tuntia. Sen aikana lapsi mieltyi puljaamaan penkkiemme välisellä käsinojalla. Kerran hän paukautti sen alaspäin kovalla voimalla suoraan ruokatarjottimeni päälle. Voitte ehkä kuvitella seuranneen lihapullasateen! Vaan käsinojapa ei ollut vielä kunnolla alhaalla, ruokatarjotinhan oli välissä, joten lapsi paukautti sitä koko pienen kehonsa voimalla uudestaan. Tarjotin toimi tälläkin kertaa hienosti katapulttina!

Kun sotku oli siivottu, tirautin pari kyyneltä, join skumpan hermojeni vuoksi ja jo vartin päästä hihitin tapahtumalle. Jos olisin tiennyt paluumatkasta, olisin jättänyt itkun kokonaan väliin.

Paluumatkakin kesti kymmenen tuntia. Kun näistä tunneista oli jäljellä vielä yhdeksän, lapsi oksensi. Minulla oli jokin etiäinen, jonka avulla koppasin tuotoksen vaippaharsoon, käärin harson oksennuspussiin ja taputin itseäni tyytyväisenä selkään. Okei, en taputtanut, sillä lapsi oli kuumeinen eikä meillä ollut särkylääkettä. Näin mielessäni hätälaskun Ranskaan ja ambulanssikyydin sairaalaan.

Onneksi lapsi oksensi puolen tunnin päästä uudestaan. Tällä kertaa koppasin sotkun enimmäkseen hyvään huiviini, levätköön se rauhassa, ja loput lapsen vaatteisiin. Tämän jälkeen kylmähermoisesti vaihdoin muksulle varavaatteet ja rukoilin. Jokin tepsi, rukous tai oksennus, mene tiedä, sillä lapsi piristyi silmissä ja vietti loppumatkan hyppimällä iloisesti penkillä.

Minä join skumpan, hermojeni vuoksi.

Näillä näkymin lähdemme lomalle uudestaan heti, kun materiansiirrin on keksitty tai olen ehtinyt unohtaa tämän. Eli ensi vuonna, muistini on heikko ja aurinko viettelevä.

Sekametelisoppa, tarkoitan, pitsa

Juoksu-apua!

Flunssan jälkeen olen pihissyt yskääni, ja liikkeelle lähtö on ollut arvattavasti aika tuskaista. Lauantaina pusersin itseni lenkille, ja se oli karmeaa, yskiä röykkyytin ja juoksin 7 kilometriä. Jälkikäteen tuli hyvä olo, tietenkin.

No, tästä on suunta vain ylöspäin, ajattelin, ja suuntasin eräänä poikkeusaamuna juoksulenkille. Vähänpä tiesin. Pinnistelin töin tuskin 4 kilometriä. Tekosyynä käytin kaatosadetta ja sitä, että päivästä oli tulossa syksyn kevyesti asioidenhoitelupitoisin päivä.

Silti. Mitä hittoa? Olen hieman shokissa tästä - juokseminen tuntui oikeasti todella raskaalta. Dear Eki, olenko keuhkokuumeessa vai lintsari? En suostu uskomaan, että juuri diagnosoitu astma painaa askeleessa näin paljon. Ellei kyseessä ole uusi suosikki-ilmiöni, nocebo-efekti.

Loman tarpeessa

Loman tarpeessa, diagnosoi Siina fiksusti, kun purin ärtymystäni elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Hän oli aivan oikeassa. Etenkin siksi, että epäilen, että loman tarpeessa ovat lähinnä yhdenlaiset ihmiset: he, joiden loma häämöttää näköpiirissä.

Pitsa

Mies meni lauantaina digimessuille, ja minä ajattelin, että nytpä olisi hyvä hetki tehdä lapsen kanssa jotain hauskaa yhdessä. Leipoisimme pitsan.

(Lapsi rrrrakstaa pitsaa. "PISTAA!" hän huutaa nähdessään pitsaa. "Haluaa pistaa!" Fiksu lapsi.)

Minulla oli ohje, jossa oikein lesottiin sillä, miten helppoa hiivataikinan tekeminen on. Kaikesta päätellen se on niin helppoa, että siihen pystyy vaikka 4-vuotias lapsi! Olen valmis uskomaan tämän, sillä minä osasin tehdä hiivataikinan, ja koska osaan lähes kaikkea muutakin, mitä neljävuotiaat osaavat, uskon kenen tahansa neljävuotiaan olevan pätevä taikinamestari. Kirjan ohjeesta oli tosin jäänyt pois kiusallinen pikku yksityiskohta: kuinka paljon vettä taikinaan pitää laittaa.

Onneksi on keittiömestari Google käden ulottuvilla, tuumin, ja päättelin, että noin puolet jauhojen määrästä. Nohevammat teistä tietävätkin ehkä sen, minkä minä opin: noin puolet on joltisenkin liikaa.

Kun siis tuli aika kaulita pizzataikina, totesin kirjan olleen todella vittumaisella tavalla oikeassa. Hiivataikinan tekoon pystyy kuka tahansa, mutta hiivataikinan kaulitsemiseen tarvitaan oppisopimuskoulutus.

Mutta ihan hyvä pitsa tuli silläkin, että taikinan paineli leivinpaperille. Eikä keittiökään kauan näyttänyt tältä:

Onneksi lapsi halusi leikkiä duploilla eikä esimerkiksi auttaa.

Getting harder and harder to breathe

(Olenko jo otsikoinut postauksen tällä superhauskalla vitsillä? Olen? En ole? Ehkä? Olen tyttö?)

Ensin hengenahdistusta aiheutti tietenkin Täti-ihmisen ainekirjoitushaaste. Täti-ihminen, jos joku, ymmärtää sanan "haaste" merkityksen. Menkää, osallistukaa ja täyttäkää maa kirjoituksillanne!

Seuraavaksi hengenahdistusta aiheutti flunssanjälkeinen yskä. Tavallaanhan siinä yöllä yskiessä tulee (ainakin vatsalihasten kunnosta päätellen) jumpattua, mutta toisella tavalla yökausien yskiskely on kotoisin juuri sieltä, missä ei aurinkoa nähdä.

Oli tästä jotain hyötyäkin: aktivoiduin tiedustelemaan mitä kohteliaimmin ("Onko lausuva lääkäri oikeasti olemassa vai mielikuvituksenne tuotetta?") Lääkärikeskus Herhiläiseltä* sitä, miksei PEF-mittausteni lausuntoa ole vieläkään tehty. Neljän viikon odottelun jälkeen. Palautteeseeni kirjoitin, että viiden viikon, ajattelin, että ehkä journalistiset erivapauteni tuovat vibaa punttiin (kuten Raptori olisi sanonut.) Tuota pikaa sainkin käsiini lapun, josta työterveyslääkärin avustuksella selvisi, että osakseni koitui astmadiagnoosi.

Olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani olen siksi, että äidilläni on kohtuullisen paha astma, enkä ole tilannetta läheltä seurattuani innostunut ottamaan osaa tähän perheen traditioon. Helpottunut olen siksi, että a) tiesin, ettei tämä yskä ole normaalia - on kiva kuulla, ettei ole hypokondrikko vaan astmaatikko - ja b) ajoissa kiinni napattu krooninen sairaus on kuvitelmieni mukaan helpommin hoidettavissa oleva krooninen sairaus. (Voihan siinä käydä vaikka niin, että otan ja paranen, kun nyt pihisen inhalaattorin kanssa tovin. Lääkäri ei tuntunut pitävän asiaa aivan mahdottomana.)

Vaan mitenkähän tässä nyt juoksemaan uskaltaisi, helpottaako se pihinää vai pahentaako vain?

* Nimi muutettu.

Ettei sanotuksi saa

Tästä Lydaksen tekstistä tuli mieleeni asia, jota olen joskus hampaita pestessäni pohtinut.

Sanallistaminen.

Joskus nettifoorumiaikoinani todistin keskustelua (hyvä on, saatoin myös mistään mitään tietämättä osallistua keskusteluun) jossa lapsettomat inttivät lapsia saaneilta syitä siihen, miksi lapsia pitäisi tehdä. Mikä siinä on niin mahtavaa? Mikä? Mikä on? Miten niin on? Selitä.

Keskustelu oli jotenkin vähän vinoa. Ensinnäkään ei lapsia tietenkään pidä saati tehdä. Kaikki eivät saa lapsia eivätkä kaikki halua, ja jälkimmäinen on ihan ok. (Edellinen ei, mutta minnepä siitä valittaisi?)

Mutta vanhemmuuden parhaiden puolien sanallistaminen on ihan mahdotonta. Tai voihan se olla mahdollistakin, mutta silloin se on helposti latistavaa ja banaalia. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Joskus kiusaan miestäni vaatimalla häntä kertomaan, miksi hän rakastaa minua. Miksi miksi miksi? En ole saanut vastausta, enkä sellaista oikeasti tahdokaan. En minä itsekään voisi pelkistää tunteitani häntä kohtaan johonkin hassuun rutiiniin tai erityiseen tapaan katsoa maailmaa.

Samasta syystä keskustelu siitä, mikä vanhemmuudessa on hyvää, on vaikeaa. Useimmille se on varmaankin ihanaa, mutta ei koko aikaa, sillä mikään ei ole aina ihanaa. (Jopa lukeminen tökkii joskus.) Jos yrittää tehdä analyysin, saa varmasti listan asioista, jotka ovat ihania, mutta erikseen tarkasteltuna ehkä jotain, jota ilmankin pärjäisi. Setti hiiliatomeita ei ole timantti.

Vanhemmuuden negatiiviset puolet sen sijaan on ihan helppo sanallistaa. Äitiydestä puhumista on pidetty jokseenkin ruusunpunaisena kuvauksena auvosta, mutta kyllä se minun silmiini on tätä nykyä jo ihan muuta. Välillä tuntuu jopa siltä, että vanhemmuuden riemukkuudesta puhuminen olisi varattu kokonaan isille. Äideille ei moinen hempeily sovi.

Ehkä näin on siksi, että kielteisten tunteiden kanssa on ihan ok, että ne vähän latistuvat. Ehkä siksi, että kielteiset kokemukset on helppo jakaa - ja hyväkin jakaa. Ehkä juuri siksi, että onnen hetkiä on vaikea pistää paperille, mutta unettomat yötkin ovat ihan hyvä yhteinen vihollinen, jonka avustuksella bondata.

En sano, että tässä kaikessa on mitään pahaa. Kielteisistä tunteista pitää voida puhua, kunhan muistaa, että ne eivät yleensä ole koko totuus. Eivät siinä toisen valituksessa eivätkä toivottavasti myöskään omassa, koetussa todellisuudessa.

Minusta äitiys on ihanaa, koska elämässäni on nyt enemmän iloa ja rakkautta kuin siinä aiemmin oli, eikä niistä kummastakaan ollut aiemminkaan puutetta. En osaa silti selittää kuin jonkinlaisilla kehäpäätelmillä sitä, miksi iloa ja rakkautta on nyt enemmän. En aio edes yrittää. Nyt on näin.

Edit. Lisäsin yhden linkin, joka jäi pois, vaikka ei pitänyt.

Stop the press

... vein lapsen luontoretkelle.

No, oikeastaan se oli tietysti vahinko. Koska taapero on osoittanut huolestuttavia päiväunenväliinjättämismerkkejä, häntä on kaikin voimin väsytettävä ennen lounasta. Väsyttäminen tapahtuu yleensä puistoon menemällä, se on lapselle hyvin väsyttävää kun hänen tulee juosta karkuun äitiä, joka karjuu "LAPASET KÄTEEN TAI MENNÄÄN HETI KOTIIN."

Nyt lapsella oli kuitenkin kädessä kurarukkaset, ja, olennaisemmin, puisto #1 oli tyhjä. Meinasin kirjoittaa "tyhmä". Oli se vähän sitäkin. "Ei ketään!" sanoi lapsi tyrmistyneenä. Kävelimme puistoon #3. (Puisto #2 on remontissa.) Puistossa #3 oli paljon lapsia, muttei yhtään tenavan ikäistä - isompien jalkapallokerhoon eivät taidot riittäneet, pienempien kävely-yritysten seuraamiseen ei puolestaan piisannut kärsivällisyys.

Pääuutisissa tänään: ulkona voi olla kivaa vaikka siellä näyttäisi tältä.

Ehdotin visiittiä Rölli-peikon luolalle, jota jotkut aikuiset saattavat erheellisesti pitää väestönsuojana, mutta ei se ole. On peikkoluola. Huomattavan erikoista Rölli-peikon luolassa (joka on siis päiväkotiryhmän kanssa löydetty) on se, että Rölli-peikko ei ole koskaan kotona. Ihme kyläluuta. Tänäänkään Rölli-peikko ei ollut kotona, mutta ei se mitään, huusimme silti aidan raosta "eikkoooo!"

Olisin muuten yllättynyt tosissani, jos Rölli-peikko olisi ollut kotona.

Ehkä erikoisinta tässä äitiyshommassa on se, että jotenkin näihin ulkoilujuttuihin vain liukuu. Minusta ulkoilu on ollut aina vähän jotain sellaista, jota tapahtuu muille ihmisille, ja jos nyt itse pitää ulkoilla, kyseeseen tule juoksu tai rivakka kävely. Kaikenlainen seisoskelu on epäilyttävää, tulee kylmä ja pissahätä.

Ja sitten, plim, tulee yhtäkkiä päivä jolloin kokee, että on helpompaa viedä lapsi ulos nyt - vaikka sille pitäisi pukea kurahaalari - kuin ottaa vastaan se, mitä seuraa, jos lasta ei vie ulos nyt. Seisoskellessa voi vaikka neuloa, jos on tosi hoocee, ja pöljä.

(Tarvitseeko kukaan muuten lapasia? Täällä syntyy nykyään tosi paljon lapasia.)

Ja sitten voi käydä niinkin, että kun äsken mainittu plim-päivä on koettu, tulee sellainenkin päivä, jolloin huomaa kävelevänsä lapsen kanssa kotiin joltain peikkoluolalta tosi iloisena kivasta retkestä.

Selitä mitä selität, nainen, minä en tule.

Helvetin ulkoilu, en halunnut jäädä koukkuun.

She always had that little drop of poison

Jatkamme haircut-osiolla.

Viikon musiikkiasia on se, että Spotify suositteli minulle Tom Waitsia ("koska olet kuunnellut Nick Cavea ja Leonard Cohenia", ja voi että olenkin.) Ajattelin, että no ehkäpä nyt on tosiaan se hetki ihmisen elämässä, jolloin pitää kuunnella Tom Waitsia, ja oikeassa olin. Ei siihen paljon muuta tarvita kuin Tom kähisemään, että I like my town with a little drop of poison ja toiset meistä ovat myytyjä.

Viikon kirja-asia ovat kirjamessut, joita varten olen ottanut lomapäivän. En kyllä aio kupata messuilla koko päivää, mutten voinut vastustaa omaa loistoajatustani päivästä, joka on omistettu itsekseen haahuilulle ja Siinan treffaamiselle messujen parissa. Ajattelin juoda lasin tai pari skumppaa ja ehkä myös mukillisen glögiä jos sellaiseen törmään.

Kyllä, olen jo avannut glögikauden.

Kuukauden, tai ehkä vuoden kirja-asia on se, että nyt minä olen vihdoin lukenut sen Siinan kirjan, jos ette huomanneet (vaikea kyllä uskoa, ettette odottaisi Sivukirjaston päivityksiä kuin joulua, suurella innolla siis*). Ja niin oli muuten Hesarikin.

Joulusta puheen ollen, siihen on tasan kaksi kuukautta! Aika hienoa. Nyt vain pitää ottaa kaikki irti tästä joulunalusajasta, että jaksaa sitten tammi- ja helmikuun tuskaisuuden läpi.

Viikon koira-asia on se, että parasta sairaslomapäivässä on se hetki, kun uskollinen eläin käpertyy tärisevän emäntänsä kylkeen. Silloin sitä kurottaa hieman peiton alta ottaakseen kuvan, että voitte tekin ihastella. (Ja siksikin, etten ikinä itse unohtaisi.)

Viimeisiä viedään -asia on se, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Vaihdan pikapuoliin työnantajaa. Uusi työ on samoja hommia mutta eri alalle sovellettuna ja eri puolella kaupunkia. Vähän alle kuukauden päästä luen metron sijaan bussissa aamuisin. Ellei kaikki mene jotenkin kauhealla tavalla pieleen, mikä on aina muistettava sanoa.

Muistan, kuinka opiskeluaikana luin monestakin lehdestä, etteivät (tuolloiset) nykynuoret enää saa tai edes odota työltään eläkevirkaa, vaan työtä vaihdetaan joustavasti useita kertoja ennen eläkeikää. Ajatus kuulosti silloin kauhealta, minä kyllä halusin eläkeviran heti ensimmäisestä duunistani, kiitos vain. Vaan nytpä huomaan, että todella aika joustavasti tässä on tullut surffattua työnantajalta toiselle - eikä yleensä suinkaan siksi, että vanhassa olisi jotain erityistä vikaa. Uudet haasteet pitävät mielen virkeänä. Tarkoitan tällä, että uudet haasteet pitävät stressihormonit tarpeeksi koholla. Lienen addikti. Silti, ajatus eläkevirasta tässä vaiheessa elämää tuntuu oikeastaan aika pelottavalta. Katsellaan sitä sitten 65-vuotiaana.

Tämän työpaikanvaihtoasian varjolla olen lintsannut lääkiksen pääsykokeisiin luvussa. Tosin viime viikolla ryhdistäydyin kemian kirjan kanssa. Saatana. Anteeksi.

Epätoivon koko kuva. Se on se kemian kirja tuossa alla.

Ja viikon haircut-asia on se, että huomenna on kampaaja-aika. HAHAHA. I'll get me coat.


* En aio ottaa kuuleviin korviini ajatusta siitä, että joku teistä ei odottaisi joulua suurella innolla.

Mitä tänään syötäisiin?

[Kolmas aihe ainekirjoitushaasteeseen tuli Tuulista-blogista.]

Aamu näytti tyypilliseltä. Alamittainen yksilö veti parrasta ja söi hapankorppua. Minua ei tietenkään huomioitu, vaikka sievästi istuin ja osoitin olevani hapankorpun arvoinen yksilö.

Kun pidempi kaksijalkainen kaivautui luolastaan, kävi ilmi, että minulla on ehkä syntymäpäivät tai rippijuhla. Laittoivat nappuloiden sekaan kalaa. Häntä nyrjähti kun piti vispata sitä niin kovasti.

Päivällä alamittainen jätti ruokaa. Siinä oli perunaa, ja toinen kaksijalkaisista kuopi ylijäämät roskikseen. Vaikka olen olympiavoittaja anovassa katseessa! Tässä taloudessa ei tarvitse kuin kerran oksentaa perunat keskellä yötä, sen jälkeen on tarjolla pelkkää ai-niin-koiran-vatsa-ei-sulata-perunaa ja toisesta tilaisuudesta ei tietoakaan.

Iltapäivä normaali. Ei ruokaa. Kaksijalkaiset kyllä söivät ihan hyvin, tietenkin, minulle eivät tarjonneet. En ymmärrä tätä puhetta allergiasta, jos nyt vähän turkkia rapsuttaa irti niin keneltä se on muka pois. Ei ole heiltä pois, minulta on pois se turkki. Neljä ja puolivuotiaana olen sitä mieltä, että saan itse valita vehnän ja kutinan jos siltä tuntuu.

Iltaruoka nappuloita ja kalaa. Jotain sentään minullekin. Niin, ja lääke oli myös, joka päivä antavat. Oli se yksi vaihe kun paljon rapsutin ja nukuin vähän, eivät nukkunet kaksijalkaisetkaan kuulemma, kun takajalka osui rapsuttaessa kaappiin ja koko makuuhuone tärisi. Muka. Epäilen, että liioittelevat. Sitten tuli lääke, ja kyllähän se auttoikin, nukumme taas kaikki. (Mutta kun kerran on lääke, tämä puhe kielletyistä ruoka-aineista tuntuu entistä erikoisemmalta. Sanonpa vaan.)

Iltapalaa ei minulle tietenkään tarjoiltu, mutta alamittainen ojensi mandariinia. Ajattelin ensi alkuun alamittaisesta, että siinäpä vasta outo hankinta. Sitten kävi ilmi, että sillä on kiinnostavat vaipat, niistä olen ollut kovasti innoissani, vaikkei minulle niitä kyllä ole tarjoiltu. Kumma tapa heittää ruokaa hukkaan tässä perheessä. Kerran söin yhden vaipan roskiksesta, kaksijalkaiset olivat melko näreissään, ei ollut hetkeen olohuoneeseen tulemista. Hyvä on, kahdesti söin. No joka tapauksessa, nykyisin on vaippaa harvemmin tarjolla, mutta mandariinitapauksen jälkeen alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kaksijalkaiset hankkivat alamittaisen. Siitä saa ehkä vielä koulutettua kelpo yksilön, kohta se yltää jääkaapillekin.

Huomaan silti, että harvemmin minulta kysyvät, mitä tänään syötäisiin. Itsekseen vaan pitävät kemuja.

Juuri, kun pääsin sanomasta

Kaava on selvä, ensin sanotaan, että onpas kyllä kivaa nyt koska [syy tähän] ja sitten kiva välittömästi loppuu. Se on luonnonlaki, vähän kuin painovoima. Ilmiö johtuu ns. jinxin bosonista, joka luotettavien lähteiden mukaan on seuraavana CERNin "Most wanted" -listalla. (Lapsemme alkaa isona ydinfyysikoksi, löytää jinxin bosonin ja saa Nobelin. Tämä on suunnitelma.)

Itse sijoitin - puistossa - sulkeiden väliin eilen lauseen "kaksivuotias on ihana eikä vielä ole uhma", ja sen jälkeen uhma puhkesi kuudessa minuutissa. Ajatella! Kuudessa!

Tähän kuvituskuva puistovirheen tapahtumapaikasta.

Uhma on kuitenkin yllättävää laatua. Olin ajatellut, että uhma on se juttu, jossa saadaan hillittömiä raivareita, eri toten kaupan karkkihyllyn edessä, ja päättänyt, että asiasta selvitään pitkillä hermoilla ja sillä, että lasta ei oteta kauppaan kovin usein mukaan.

Näin ei käynyt. Lapsi on uhmassaankin aika hyväntuulinen - ei ollenkaan ole paha mieli, tai aha immi, kuten hän itse asian ilmaisee. Ei. Hän on oikein iloinen toimiessaan, kuten kiellettyä on, ja nauraessaan päälle.

Hope springs eternal, sanovat britit, en tiedä miksi, mutta sitä periaatetta noudattaen minäkin hypähtelin päiväkodille toivoen, että viisaat hoitajat osaisivat sanoa, miten kannattaa toimia.

"Olemme aivan neuvottomia", sanoivat hoitajat.

No se siitä sitten. Nyt puutumme tiukasti kaikenlaiseen pahantekoon. Kannamme pois puistosta. Selitämme, miksi ei saa sylkeä toisen päälle. Kiellämme puljaamasta käsi maitomukissa, etenkin jos siellä on vielä maitoa. Käymme itse nauramassa nurkan takana, ja suuttumassa naaman edessä.

Sellaista. Jinxin bosonin uhallakin aion sanoa, että arki on silti aika kivaa. Minä niin pidän lapsesta, silloinkin kun hän on riiviömoodissa. Tänään kävimme kirjastossa, tapasimme sattumalta entisen tarhakaverin äitineen (lapset juoksivat ja huusivat, ajattelin, että onneksi kirjastossa ei enää tarvitse olla hiljaa kuten minun lapsuudessani, sillä teippi jäi kotiin) ja lainasimme pinon kirjoja. Pinon keskelle ujutin sattumalta hyllystä löytämäni Mäyrän jäähyväislahjat -kirjan, joka on ehdottomasti aivan liian surullinen ja vaikea lapselle, jää vain kummittelemaan herkkään mieleen seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi kuten eräälle äidille kävi. Mutta onneksi on rekvisiittalapsi, jonka varjolla uusintaa lapsuutensa mieleenpainuvimmat kokemukset. (Nyt luin sen mieleenpainuneen itselleni sohvalla ja kyynelehdin. Lienee nukkumaanmenon aika.)

UFO

Meinasin kirjoittaa puistojutuista, mutta en aivan rehellisesti sanottuna kyennyt muistamaan, olinko jo kirjoittanut anekdoottini huippukohdan tänne, ja asian tarkistaminen olisi vaatinut kiusallisesti sitä, että olisin lukenut omia hengentuotteitani. Mutta tarkistaa olisi pitänyt, sillä toiseen kertaan kertominen olisi varmasti ollut myös käsittämättömän hauskaa (ehkä hauskempaa kuin alkuperäinen juttu) mutta toisella tavalla. Sellaisella, jossa maailma nauraa minulle eikä kanssani.

Yksi juttu, joka kuitenkin on jäänyt tekemättä on Veeran nakkaama UFO-haaste. Tässä ei ole tarkoitus kertoilla monisanaisesti omista abduktiokokemuksista vaan esitellä kesken jääneet käsityöt.

Ajattelin rohkeasti aloittaa niistä typerimmän vaiheen keskenjääneistä ja keräsin kaikki päättelyä vaille valmiit yhteen pinoon.

"Mikä hirveä pino tuo on?" tivasi mies. "Missä syntisäkissä sä oot noita piilotellut?"

Lopuksi hän halusi vielä tietää, kauanko niiden päättelyssä menee (riippuu siitä, pitääkö käydä kurmoottamassa miestä välillä) ja onko siellä mitään hänelle (EI.)

Päätin, että tämä keskeneräisten kaivelu loppuu tältä erää tähän ja keskityn päättelyhommiin. Eihän siinä tietenkään mennyt kuin tunti.

Kuvassa vasemmalta:

1. Lapaset, joihin käytin äidiltä saatua sukkalankaa. Hyvästi tyylikäs musta asustus.
2. Kämmekkäät, joilla yritin lähentyä näitä noin vuosi sitten joka paikassa kuolattuja kappaleita. Omani eivät ole aivan vastaavat, mutta toisaalta omiani ei ole tehty tekokuidusta vaan villasta ja angorasta, joten ne saavat myös lämmittää. Jos joku kaipaa ohjetta tällaisiin, voin näpytellä sen nyt.
3. Kopiokissan kopiosukat.
4. Liisan lähettämästä langasta kesällä tehdyt sukat.
5. Ystävälleni Lauralle Eilen tein -blogin ohjeella tehty keltainen keittiöpyyhe, jonka olin kyllä jo päätellyt ja kerran pessytkin, mutta sitten ottanut takaisin virkatakseni siihen vielä ripustuslenkin. Viime vuonna. Laiskuus kostautui jälleen, sillä olin unohtanut, halusiko Laura lenkin pitkälle vai lyhyelle sivulle, ja päädyin virkkaamaan sellaisen molempiin. Ja päättelemään nämä virkkaukseni.

Havaintoja:

- Lapsen iltapala-aika on oivallista neulomis- tai päättelyaikaa. Ei siitä syöttötuolin ääreltä kuitenkaan jotenkin sovi luistaa, vaikka muksu hoitaisi ruokailun enimmäkseen itse.
- Päättely on edelleen ihan typerää.
- Siinäpä ne. Ei tässä koko aikaa ehdi havainnoimaan, kun pitää neuloakin.

Uusi Juoksuvisio ja miten se syntyi

Eräs Täti-ihminen otti taannoin yhteyttä ja tiedusteli, josko voisimme lauantai-aamuna mennä oikein pitkälle lenkille.

No minä tähän tietenkin, että ilman muuta, ja ajattelin, älkää kysykö miksi, en osaisi vastata, että kyse on kävelylenkistä.

Hieman myöhemmin selvisi, että Täti-ihminen ajatteli juoksulenkkiä ja minä ajattelin että *gulp*. En ole ikinä juossut kenenkään kanssa, ellei miestä lasketa, eikä häntä kyllä lasketa, viimeksi juoksimme yhdessä toissakesänä Kajaanissa perätysten kymmenen metrin välillä ja keskustelunhuutelunaiheemme koskivat sitä, miten paljon paarmat vituttavat. (10 metrin väli siksi, että hänen kimpussaan oleville paarmoille ei olisi ollut aivan liian helppoa ilmavirtausten avustamana siirtyä minun kimppuuni. Ja koska mies juoksee kovempaa.)

Että nytpä sitten tulisi testattua se, juoksenko sellaista kivaa peruskuntovauhtia, jossa henkevä ajatustenvaihto yhä onnistuu. Sykemittarini ei ole nimittäin enää keskuudessamme kertomassa tätä.

No, sehän meni todella hyvin!

Sää oli suosiollinen ja järjesti oikein kauniit olosuhteet koko matkan ajaksi. Juoksuvauhti oli oikein reipas ja tästä huolimatta mahdollisti ylenpalttisen henkevyyden juoksun osanottajien keskuudessa. Kukaan ei juossut toista ärsyttävästi 10 metriä edellä, mikä toisaalta on vähän epäreilua, koska minä sentään aloitin nämä hommat luullakseni vuotta aikaisemmin, voisin kyllä olla nopeampikin. Vaan enpä ole. Epämääräisesti suunnittelemani reitti venyi lopulta kattamaan yli 13 kilometriä, joiden jälkeen osallistuja numero kaksi, minä, palasi kotiin virkistyneenä ja iloisena kuvitellen, että juoksusta on selvästi tullut hieno rutiini kun näin pitkän lenkinkään jälkeen ei tunnu yhtään tönköltä.

Aiheeseen liittymätön kuva siitä leikkipuistosta, jossa iltapäivällä kävin palelemassa.

(Niinpä niin, tuntia myöhemmin molemmat jalkani muuttuivat puuksi ja vietin koko loppupäivän holtittomasti palellen ja yrittäen nukahtaa Star Trek: Into Darkness -leffan aikana mitä moninaisimmilla tavoilla. Mutta varmasti se johtui jostain muusta, hyvinnukutusta yöstä tai jostain.)

Lopputulemana toivon todella, että Täti-ihminen muuttaa pikimmiten johonkin lähistölle, jotta voimme alkaa toteuttaa Uutta Juoksuvisiotani: sitä, jossa huomaattamme kirmaamme puolimaratonin mittaisia lenkkejä pitkin Helsingin katuja, ulkoilupolkuja ja peltoja ja olemme niin henkeviä, että linnut tippuvat puista silkasta ällistyksestä.

Näen visiossani vain kaksi riskiä:

1. Täti-ihminen kehittyy juoksijana kuten ihmiset tapaavat kehittyä kun jotain asiaa treenaavat, enkä ensi kuussa enää pysy hänen perässään ja
2. Täti-ihminen ei jaa Uutta Juoksuvisiotani vaan päättää - tämän luettuaan - muuttaa Sotkamoon, emmekä ikinä pääse edes oluelle.

Unikuvia

Näin unta, jossa kävin pyöräyttämässä lapselle pikkusisaren.

Unessa synnytys meni hienosti ja lapsi hanskasi imetyshommat kuin olisi ollut ennenkin asialla. Aiemmista vauvaunistani poiketen univauva oli tällä kertaa myös aivan vastasyntyneen kokoinen (eikä sellainen puolivuotias hyvinsyönyt pötkö, jonka kaltaiset fiittasivat vauvaunissani ennen lasta.)

Lapsen isä ei ehtinyt paikalle (koska tämä oli unta, ja) koska hieman myöhemmin unessa selvisi, että minulle oli käynyt juuri niin kuin olen aina epäillytkin, että minulle voisi käydä - synnytys oli käynnistynyt vaikken ollut tiennyt olevani edes raskaana. Ajattelin, että no kylläpä ne farkut tosiaan vähän kiristivät. Ja että kylläpä äiti nyt yllättyy.

(Ihan oikeassa elämässä synnytyksen tienoilla ainoa tapa, jolla olisi saanut farkut ylleni olisi vaatinut niiden laittamista päähän. Toim. huom.)

Vauvaunet ovat minusta inhottavia, sillä niistä jää päälle vauvakuumeinen olo. Univauvakuume menee aina ohi, mutta välittömästi unen jälkeen sen ei edes halua menevän ohi - sitä haluaa vauvan. Nyt, kiitos. Juurihan vauva oli tässä, mihin se meni? Sohvan allako se on?

Istuin jonkinlaisessa epätilassa sohvalla ja haaveksuin vauvoista ja imetyksestä kun aamutokkurainen mies tuli katsomaan, mikä vaivaa. Kerroin unestani.

"Minä näin sellaista unta, että lähdin vaihto-oppilaaksi", sanoi mies iloisesti.

Vauvafiilikset leijuivat hieman kauemmas, kun nauratti niin kovasti. Lähes lopullisesti ne hävisivät kaatosateessa koiraa lenkittäessä. Univauvat unohtuvat äkkiä kun kaikki, minkä viisi minuuttia sitten ylleen puki on läpimärkää, mutta lapsen kurahousut kangastelevat todellisina mielessä.

Illalla mies sanoi, että uusista vauvoista ei edes keskustella ennen kuin unesta on kulunut pitkähkö karenssiaika. Taisi olla oikeassa. Seuraavana aamuna kaiherrus oli tiessään.

Havaintoja lukemisesta

Satunnaisia havaintoja satunnaisessa järjestyksessä.

Lukea kuin piru Raamattua

Se, kun lukee Kuukausiliitteen Hämeenlinna-jutusta lauseen "Itkonen sanoo, että kavereista suurin osa on muuttanut pois, mutta monta on tullut jo takaisin" ja tulee hieman huonovointiseksi tulkittuaan yhden pienen "jo"-sanan tarkoittavan, että Hämeenlinnaan on ikään kuin pakko muuttaa takaisin. Nyanssit, ne ovat tärkeitä.

Kirjastolaitos

Maailman paras ajatus, jonka yksittäiset instanssit voidaan melko epäröimättä luokitella maailman parhaiksi paikoiksi.

Nenäkkyys

Kategoria, johon kuuluvat ne vastaukset, joita on hahmotellut odotellessaan, että joku vihdoin kysyisi "Miten ehdit lukea noin paljon?". Nämä vastaukset jäävät poikkeuksetta käyttämättä, sillä kysyjä on niin ikään poikkeuksetta ihminen, josta pitää kovasti, eikä sellaisille halua olla nenäkäs.

No miten ehdit lukea noin paljon, Liina?

En ymmärrä kysymystä. Jos elämä jotain on, niin sopivia tilaisuuksia lukemiselle.

50 sentin kolikko

Yhden kirjan varausmaksu pääkaupunkiseutujen kirjastosta. Parhaiten käyttämääni rahaa. Seuraavien kuukausien aikana säästän muuten 4 x 50 snt, sillä jokin kirjasto oli unohtanut lähettää varaukseni, ja tästä pahoillaan he olivat lisänneet asiakastietoihin merkinnän siitä, että saan neljä varausta ilmaiseksi.

Pohdin täällä parhaillaan, suostuisivatko he kuitenkin ottamaan rahani vastaan, kun ei tässä minusta mitään ongelmaa ole ollut, pelkäsin vain kirjan hävinneen ja näin monen ihmisen menettävän hienon kokemuksen.

Neuletyö

Auttaa keskittymään Maisa-kirjoihin jälleen tällä viikolla. Vai Tomppako se nyt onkin kova juttu?

Sähköinen kirja

Tässä niitä mainitsemiani mahdollisuuksia lukemiselle nyt olisi. Ei pidä jupista, vaan raahata luunsa tänne tulevaisuuteen ja olla onnellisempi.

Koti

Paikka, jossa kirjat ovat.

Sivukirjasto

Kirjablogini. Myös: jonkun konnan perustama baari Kalliossa, joka ratsastaa maineikkaan (hahaha!) blogini nimellä. Sivumennen sanoen se vaikuttaa baarilta, jonne vielä joskus hipsin kirja kädessä, vaikka nyt sitten olisi konnan perustama.

Nimen alkuperä on seuraava: isäpuoleni mielestä huoneeni alkoi muistuttaa yhtä kaupunginkirjaston toimipisteistä, kun vielä asuin kotona. Huomautin tähän, että hänen kirjansa ovat vallanneet koko asunnon. Hän näytti tyytyväiseltä, syystäkin.

Lahja

Kirja, johon isäpuoleni on hankkinut Cory Doctorow:n, Charles Strossin JA Pat Cadiganin nimmarit - huolimatta siitä, että Cadigan ei ollut ollenkaan osallistunut kirjan kirjoitustyöhön. Doctorow kirjoitti kirjaan lisäksi "Kitos".

Taulukko-ohjelma

Auttaa hallinnoimaan kirjastosta lainattujen kirjojen eräpäiviä, jos taas vähän meni ja innostui. 

GTA-V

K-18 -merkinnällä varustettu peli, joka mahdollistaa mukavasti lukemiseen käytetyt illat Revolution-sarjan katseluun käytettyjen iltojen sijaan. On syytä toivoa, että a) se on todella pitkä peli tai b) ensi kuussa ilmestyy GTA-VI.

Kirjailija

Kirjailijat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: kirjailijat, joiden henkilö kiinnostaa ja kirjailijat, joiden henkilö ei juuri kiinnosta. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu Siina. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki muut kirjailijat.

Stressi

Se, kun ensi viikolla pitää palauttaa neljä kirjaston kirjaa, joita ei ole vielä ehtinyt lukea, ja jotka on uusittu maksimimäärä kertoja (eli kolme, ennen oli viisi, tässäpä uudistus, jonka suhteen olen edelleen muutosvastarintainen.)

Miksi kirja on muka oltava aina mukana? Laukkusi painaa tonnin, nainen.

No mutta! Koskaan ei tiedä, joutuuko vaikka terveyskeskuspäivystykseen jonottamaan. Aika tulee pitkäksi, jos luettavana on vain Apu-lehtiä vuodelta 2007, sellaisia, joista ristikot on jo täytetty (ja vaikka ei olisikaan, ainoa kynä on sellainen puukolla vuonna 2007 teroitettu lyijykynänpätkä, josta jää jälki aikakauslehtipaperiin vain, jos jäljeksi lasketaan repeämä ristikon kohdalla). Mutta jos on kirja, ei katkennut koipikaan ole mikään ongelma. Tai ehkä sellaisen kanssa jonotetaan sairaalapäivystyksessä, en tiedä, en ole ikinä katkaissut koipeani.

Olen myös havainnut, että lähes joka päivä on käytävä lounaalla, ja kirja on mitä parhainta seuraa, jos käy läpi introverttia kauttaan. Tai on muuten vain epähuomaavainen rotta. Kuten eräs bloggaaja, jonka blogia olette joskus, eli nyt, lukeneet. Ihan kauhea eukko.

Mutta tyytyväinen kauhea eukko kuitenkin.

Imetys

Ihana tekosyy. (Lukemiselle.)

Betoniporsas, mon amour

Minulla ei ole oikeastaan ikinä ollut ihan hirveästi kärsivällisyyttä sellaisia autoilijoita kohtaan, joiden mielestä autolla pitäisi päästä suoraan sisälle, mutta tänään se vähäkin meni.

"Me jäätiin lapsen kanssa auton alle" ilmoitti mies aamulla - onneksi hieman turhan dramaattisesti, kuten kävi ilmi siinä vaiheessa, kun näkökenttäni hetkellinen mustuminen oli hellittänyt.

Päiväkodin pihassa peruuttanut - ja samalla TOTTA KAI puhelimeen puhunut - henkilö ei ollut onnistunut keilaamaan autonsa alle kuin mieheni pyörän. Mutta aika läheltä liippasi. Lapsi oli siinä fillarin toisella puolella.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin sikäli, että muksu ei tainnut edes tajuta säikähtää (toisin kuin äkisti vanhentuneet vanhempansa) ja pienet naaman ruhjeetkin tulevat toisenlaisesta auto-onnettomuudesta (sellaisesta, johon liittyy muovinen kuorma-auto, alamäki ja liiallinen varmuus omista taidoista.)

Mutta kyllä minä niin toivoisin, että siihen pihalle ei tarvitsisi ajella peruuttelemaan kun vieressä on tyhjä kirkon parkkis, jossa olisi tilaa vaikka turistibussien kokoontumisajoille.

Parempi elämä lapselle

Aiemman irvailuni ohella ajattelin puhua hetken vakavuutta approksimoiden. Katsotaan, miten käy.

Isäpuoleni* oli Future Fest -nimisessä tapahtumassa Lontoossa ja antoi raportin - kävi nimittäin ilmi, että kinkerit olivat täynnä tieteiskirjailijoita, joita olisin mielelläni itsekin kuullut. Nyt kun kuulette sanan "tieteiskirjailija", ei kannata ajatella avaruusaluksia vaan teknologian mahdollistamia tai vauhdittamia sosiaalisia muutoksia.

Laitan tähän koiran kuvan siinä toivossa, että unohdatte avaruusalukset ja luette eteenpäin.

Yksi näistä janttereista, Charles Stross, oli esittänyt paneelissa (jossa kirjailijat olivat keksineet lakeja tulevaisuuteen), että on siirryttävä hallitusti vähentämään työaikaa niin, että vuodessa vähennetään yksi viikkotyötunti, kunnes saavutetaan 12 viikkotyötunnin määrä. Kaikille. Kaikille myös kansalaispalkka.

Ajatuksena takana oli - ainakin oman tulkintani mukaan - se, ettei työtä tulevaisuudessa riitä kaikille. Koska sitä ei riitä, reaktiivisuuden sijaan pitäisi olla proaktiivinen ja vähentää duunin määrää kaikilta, jotta ei synny tilannetta, jossa työllistettyjen ja työttömien kuilu on sekä syvä että leveä. Hmmm. Syvempi ja leveämpi. (Ja sattumalta eilen oli uutisissa juttu siitä, miten tällä hetkellä keskipalkkaisten töiden määrä on vähentynyt vauhdilla kun juuri niitä duuneja on ulkoistettu joko Intiaan tai tietokoneille. Huomasitteko?)

Minusta ajatus kuulosti ihan vastustamattoman hauskalta. Voi tietysti tuntua kurjalta ajatus siitä, ettei sitten ehkä ole elintasoa ostella halparättejä tai designia, mutta ehkä olemme yhteiskuntana valmiimpia siirtymään pikkuhiljaa kohti sellaistakin vaihetta. (Toinen juuri loppuun lukemani tieteiskirja esitti, että ihmiskunta lajina käy läpi samanlaisia kehitysvaiheita kuin ihmisyksilöt. Tästä voidaan toiveikkaasti ajatella, että lajina voisimme olla juuri ja juuri sanotaan esikoulusta haikailemassa, jos ajatellaan, että maailmansodat olisivat olleet neljävuotiaan uhmaa.)

(Henkilökohtaisen yksilönkehitykseni tueksi luin myös eilen Antti Nylénin kolumnin moukkamaisuudesta, joka etenkin edelliseen ostosraporttiini yhdistettynä tuntui nöyrryttävältä tekstiltä. Ei kuitenkaan nöyryyttävältä.)

NO JOKA TAPAUKSESSA.

Tilaisuudessa oli myös kysytty, kuka on syntynyt vuoden -70 jälkeen. Näyttää kuulemma huonolta. Sitten oli kysytty, kuka on syntynyt vuoden -90 jälkeen. Näyttää kuulemma vielä huonommalta.

Vuoden 2010 jälkeen syntyneen lapsen äitinä tuntuu tietenkin aika karulta ajatus siitä, että oma lapseni ei ehkä ikinä olisi tilanteessa, jossa hän voisi perustaa perheen ja elättää sen omalla työllään. Ehkä en, pyristelyistäni riippumatta, voi ikinä varmistaa, että lapseni elämä on omaani parempi - ainakaan elintason nykyisen määrittelyn mukaan.

Mutta ehkä elintaso määritellään pian toisin? Syytä olisikin: materiaalinen yltäkylläisyys ei voi olla kaikki. Ehkä kohta, miettiessämme sitä, mikä on hyvä elämä, otetaan huomioon se juuri ilmestynyt IPCC:n raportti, joka toden totta hiljensi ja laittoi miettimään, että ehkä työ ei ole ainoa rintama, jolla lapsellani tulee olemaan vaikeampaa kuin minulla on ollut.

No, olen silti optimisti ja kaikesta huolimatta toivon parasta. Että lapseni elämä olisi hyvä ja onnellinen, vaikka "onnellinen" määriteltäisiin eri parametreilla kuin meidän aikanamme.

Ja sitäkin mieltä olen, että ihmisten pitäisi lukea enemmän tieteiskirjallisuutta, koska niissä on usein ihan häkellyttävän kiinnostavia lähitulevaisuuden visioita - mitä enemmän lukee visioita lähitulevaisuudesta, sitä valmiimpi on siitä keskustelemaan, uskon.



PS. Olen hammasta purren ja suurta tahdonvoimaa käyttäen jättänyt tästä postauksesta pois esim. lääkkeisiin, ruokaan ja marxismiin liittyviä teemoja, viimeisen tosin lähinnä siksi, että tietoni aiheesta perustuvat kahteen lähteeseen, joista kumpikaan ei ole joku Marxin teoksista. Toivon, että arvostatte ponnistustani pitää postaus vain maratonin mittaisena.

* Teknisesti ottaen totta. Pidän häntä tosin isänäni, kuten ehkä mainitsen aina, kun joudun tätä epäsoveltuvaa termiä "isäpuoli" käyttämään.

Kuinkas sitten kävikään eli ostoshaasteen 3. kvartaalin raportti

Tästä olisi ehkä pitänyt antaa tulosvaroitus.

Heinäkuu (tarinallistettu tulosraportti)

Heinäkuu meni ihan sievästi loman alkuun asti. Loman alkupuolella kävimme Tampereella, jonne lähdin shortseissa. Koska sää muistutti vähemmän morsianta ja enemmän bridezillaa, päädyin ostamaan kahdet pitkät housut, joista ensimmäiset vain saadakseni jotain lämmintä ylleni ja toiset, koska ne olivat vakosamettia, harmaat ja mega-alennuksessa.

Ensimmäisetkin housut olivat muuten harmaat, mutta onneksi tosi ruman harmaat ja erityisen huonosti tehdyt, että tavallaan osuivat aivan eri lokeroon. Järkiostos.

Ostin myös paidan, joka on osoittautunut pidetyksi ja käytetyksi yksilöksi. Se ei kompensoi kahta "näitä voin käyttää aluspaitoina" -teeppariostostani, joita en ole käyttänyt alus- tai päällyspaitatarkoituksessa kertaakaan.

Sitten poistuimme Tampereelta, että jäisi muillekin ostettavaa.

Elokuu

- Juoksutrikoot
- Juoksupaita
- Housut itselleni synttärilahjaksi

Vaadin pöytäkirjaan kirjattavaksi, että juoksuharrastuksen edullisuus on sikamainen valhe.

Syyskuu

- Tennarit
- Paita
- Juoksutrikoot

Kaikki Tukholmasta, jossa kävimme äiti-tytär -reissulla.

Syytä tyytymättömyyteen on. Se, että ostaa vaatteita, joita ei kuitenkaan tule käytettyä, ärsyttää, kiukuttaa ja surettaa. Valitettavasti tyhmien ostosten tekemistä ei aina voi välttää, mutta nyt sattui kyllä pari sellaista hutia, että turvallisin paikka taisi olla maalitaulun edessä.

Toisaalta syytä tyytyväisyyteenkin on, sillä kaikki muu on päätynyt aktiiviseen jokapäiväiseen tai -viikkoiseen käyttöön. Suoraan sanottuna en muista, milloin olisi ollut näin helppoa pukea vaatteet päälleen aamulla: lähes kaikki (harmaat ja mustat) yläosani sopivat lähes kaikkien (harmaiden ja mustien) alaosieni kanssa yhteen.

Erityishuomio re: juoksuvaatteet. Kävin tänään paikallisessa urheiluvaatekaupassa testaamassa paria juoksutakkia. Onneksi oli ystävä mukana, sillä muuten olisi voinut käytännöllisyys jäädä kakkoseksi. On jäänyt ennenkin - eri päheät tukholmalais-monikansalliset trikooni uupuvat yhtä narua, jolla kiristää housut vyötärön tienoilta.

Trikoot, jotka sopivat etenkin aktiivisesti itseään ihailevalle.

Jos siis näette Herttoniemessä lyhyehkön juoksijan, joka kiskoo tosi hienoja trikoitaan kuuden metrin välein nilkoista ylös, se olen minä.

Jatkossa juoksuvarusteet hommataan tarvepohjaisesti ja käytännöllisyys ykköstekijänä.

Pikajuna Meksikon matkaa jatkamassa on

Minä haluaisin ajatella, että jokainen sukupolvi vanhempia haluaisi antaa lapselleen hieman paremman lapsuuden kuin se, joka heillä itsellään oli.

Nykyisinhän tämä on osin haastavaa, kun kaikenlainen yltäkylläisyys kätkee alleen kiusallisia ansoja. Lapsen mielestä elämänlaatua parantava karamellien helppo saatavuus voikin olla eräänlainen karhunpalvelus. Toisaalta on kuultu näkemyksiä, joiden mukaan älypuhelimet, vaikka sinänsä varmistavatkin, ettei enää ikinä tarvitse olla tylsää, voivat myös tuoda muassaan toisenlaisia harmeja. En keksi nyt yhtään harmia, mutta joidenkin mielestä sellaisia kuulemma on.

Onneksi on yksi helppo tapa varmistaa, että lapsesi lapsuus on hieman parempi kuin omasi:

Opettele laulamaan Meksikon pikajunan loputkin sanat.

Ajatelkaa! Näin helppoa se on. Meidän lastemme ei tarvitse liimautua radion ääreen jokaisen mahdollisen lasten toivelaulukonsertin aikana vain siinä toivossa, että tällä kertaa toimittaja viitsisi kääntää levyn. Ei, sillä meidän lastemme vanhemmilla on ymmärrystä ja Google (ehkä jopa älypuhelimessa) ja he voivat ongelmitta selvittää lapselle, mitä sitten tapahtuu kun vanhapiika muuan kas ilmaisee toiveenaan ottaa osaa junarosvojen kaavailemaan haaremiin.

"Karmeet sanat", mumisi mies, kun lauloin lapselle tätä kaikkien klassikkolaulujen äitiä.

No tavallaan ehkä joo. Mutta toisaalta Meksikon pikajuna liittyy kuitenkin rakkaimpiin lapsuusmuistoihini, että sillä tavalla se on pyhä, vaikka olisi kuinka karmea. Ja toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että lapset ovat verenhimoisia riiviöitä, joiden mielestä on jännittävää, kun joku ryöstää junan reikärautaa heiluttaen. Ainakin minä olin, ja tästä haluaisin vetää mutkat suoriksi ja päätellä, että niin ovat kaikki muutkin lapset. Eikä sitä siinä iässä jotenkin ajatellut haaremeiden ongelmia naisasialiikkeen kannalta, ja ihan hyvä ja epäverenhimoinen minustakin tuli. Mielestäni.

(Itse asiassa en aika pitkään aikaan edes tiennyt, mikä reikärauta edes on.)

On toinenkin tapa: älä istuta omenapuita. Nuokin on tuolta jonkun äidin lapsen noukittava nyt. Selkä tuskasta vinkuen.

No, voihan tietenkin olla, että Meksikon pikajuna on nykysukupolvesta ihan passé, mutta esitän silti vielä yhden argumentin koko laulun osaamisen puolesta: jos jostain syystä ihmisen on kuljettava lapsen kanssa autolla eikä esimerkiksi junalla, ja lapsi on autokyytejä vihaava taapero, joka kuitenkin pitää siitä, että hänelle lauletaan - no, silloin, voin kertoa, Meksikon pikajunalla pääsee Oriveden tien risteyksestä hyvinkin Vilppulaan.

PS. Ainekirjoitushaasteen kolmas aihe on ilmestynyt. Ja jos nyt joku kuvittelee, että tässä yritän Meksikon pikajunalla välttää ostoshaasteen kolmoskvartaalin raporttia, sanottakoon, että hän on oikeassa.