Alku aina hankalaa, ja keskikohta, ja loppu

Nyt ollaan epämukavuusalueella.

Uskon vakaasti perheen yhteiseen ateriointiin. On olennaista istua pöydässä yhdessä ja keskustella päivän tapahtumista. Näin kehittyvät terve ruokailurytmi, hyvät pöytätavat ja kärsivällisyys eli kyky vastata viidennen kerran puolen tunnin sisällä äidin hajamielisesti esittämään kysymykseen "Mitä koulussa oli ruokana?".*

Nyt, kun jälkikasvu aloitti siellä päiväkodissa, voisi toki olla hyvä paikka istuttaa perheeseen uusia rutiineita, kuten yhteinen ilta-ateria - puhumattakaan siitä, että purkkisapuskoiden sijaan kokeiltaisiin välillä ihan oikeeta ruokaa. (Olen syvästi paheksunut sitä, että kaupasta löytyy purkkisafkaa kolmevuotiaan tarpeisiin asti - lähinnä tietenkin siksi, että pelkään itse lipsahtavani kyseisten tuotteiden kohderyhmäksi.)

Käytännössä homma kaatuu siihen, etten todellakaan haluaisi laittaa ruokaa. Joka päivä vieläpä. Pffft. Itse vedän iltaan asti lounaalla ja työnjälkeiskaurapuurolla (älkää kysykö) eikä mies mielellään töistä tultuaan söisi kuin pari leipää. Motivaatiopuoli ei siis varsinaisesti ole kunnossa kellään. No, lapsesta emme vielä tiedä.

Jos aivan rehelliseksi heittäydyn, voisin mahdollisesti venyä kokkaamaan viikonloppuisin sen verran ruokaa, että siitä syö viikollakin sitten. Tämä on äidiltä opittua. Joku kattilallinen soppaa, ei kai se niin vaikeeta voi olla? Eihän? Huokaus.

Sotku jää, kylläisyys on katoavaista.

Olennaista on, että ruoka valmistuu arkena helposti - mutta ihan yhtä olennaista on se, ettemme lipsu lihankulutuksessa luokkaan "valkohai". Sitten vain pitäisi saada suostuteltua koko perhe ottamaan osaa toimintaan, joka itsestäkin tuntuisi helpoimmalta aloittaa sitten joskus, kun on varaa palkata sisäkkö.

Kysymys: koska rutiineita muodostetaan vain toistamalla rutiiniksi toivottua tarpeeksi kauan, kannattaako a) aloittaa pienestä (kaksi yhteistä arkiateriaa viikossa) vai b) hypätä suoraan syvään päähän (viisi yhteistä arkiateriaa viikossa ja viikonloputkin mennään lapsen ruokarytmin mukaan)?

Toinen kysymys: milloin meillä, Veikkaus, on varaa palkata sisäkkö? Hmmm? Olemme hyvin pettyneitä vuosien lottoamisen tuloksiin.

Kolmas kysymys, tai ehkäpä pyyntö: jos jollakulla on hyviä ja helppoja soppareseptejä, saa lähettää.


* Myös versio "Mitä päiväkodissa oli ruokana?" on hyväksyttävä.

Juoksuaikajuttuja

Otsakkeesta voinette päätellä, että a) juoksuharrastukseni jatkuu yhä ja b) huumorintajuni ei parane väsymyksestä. Väsymyksellä ei ole mitään tekemistä lapsen kanssa ja vaikka kuinka paljon tekemistä sen kanssa, etten malttaisi nukkua.

Viime jaksossa tapahtunutta: joku roismo oli murtautunut johonkin niistä verkkokaupoista, joista olin huoletonna tilannut jotain (lankaa, sanoi mies; höpsis, sanoin minä.) Luottokortti suljettiin, ja niin suljettiin myös debitkortti. "Ei mun mitään tarvii ostaa", ilmoitin aurinkoisesti Luottokunnalle.

Paitsi, että eräs urheiluketju kauppasi tekstiilejä superalennuksella viime viikonloppuna. Koska olen suunnitellut jatkavani juoksemista mahdollisimman kauan (eli ehkä 90-vuotiaaksi, mutta myös talven yli jos mahdollista), olin jo kaavaillut juoksutakin hankkimista. Kuulostakoon vain välineurheilulta, ja miksei kuulostaisi, sitähän se on. Ja nyt niitä juoksutakkeja sai halvalla.

"Voisitko sä käydä nostamassa mulle vähän käteistä", kysyin.

"En. Sä voit ottaa mun pankkikortin. Kirjoitetaan tunnusluku talouspaperinpalalle, jonka syöt käytettyäsi korttia."

"No onpa kiva, kun ne siinä kassalla näkevät päätteeltä kortinhaltijan nimen ja havainnoivat, etten ehkä ole herra Sivukirjasto. Tulet sitten lunastamaan mut poliisiasemalta."

"Hätä ei ole tämännäköinen, maalataan sulle viikset. Sitten vain ilmoitat kassalla, että "olen herra Sivukirjasto, mulla on tämmönen kortti, jossa sanotaan niin." Kaivat sen talouspaperinpalan esille, näpyttelet koodin laitteeseen ja syöt sen lapun. Olennaista on, että olet mahdollisimman huomaamaton."

Näin siis tehtiin, ja sain juoksutakkini. Se on valko-oranssi, osaatte sitten väistää kauempaakin, ja pihi sivupersoonani iloitsee 40 euron hinnanpudotuksesta.

Varoitusvärejä Herttoniemessä

Ostoksen kunniaksi menin myös juoksemaan (kaatosateessa, ilman uutta tekstiiliä). Juoksu sopii aikatauluihin sikäli, että viikonloppuisin viitsin pihistää lapselta pari tuntia omaa treeniaikaa.  Arkijuoksentelut tapahtuvat edelleen lähinnä iltaisin lapsen mentyä nukkumaan. Olen kaavaillut jatkavani moista epäilyttävää tapaa myös iltojen pimettyä; sikäli kun joku hyökkää puskasta kimppuun, hän ei saa otetta liukkaasta juoksutakistani ja minä kirmaan tieheni kuin rusakko. Enkä jähmety paikalleni kuten ... rusakko.

Nyt on sitten pakko vähän skarpata juoksumatkojen suhteen, sillä maanantaina herra Sivukirjasto kävi juoksemassa karvan verran vajaat 11 kilometriä, ja juoksudiktaattorin asemani on uhattuna. Ensi viikonloppuna 12 km menee epäilemättä kuin siivillä ihan vain silkasta kiukusta; mokoma juoksudiktaattorikisaan ilmoittautunut keltanokka.

Ketunmetsästäjäksi ei synnytä vaan kasvetaan

Kun koira oli pentu, erään eläinliikeen omistaja halusi lahjoittaa pörheälle otukselle lampaansudin; koira ilahtui herkusta kovin ja kuljetti sitä ylpeänä suussaan ikään kuin olisi itse ottanut lampaan hengiltä. Monet paimenkoirat, sanoi kaupan omistaja, eivät kuitenkaan lampaansuteja huoli: vaistotoiminta on kuulemma niin vahvaa, että koiraparat kuvittelevat mokanneensa pahasti jos heille ojentaa lammasvainaasta tehdyn välipalan. Näin ilmeisesti, vaikkei piski olisi ikinä lammasta elävänä nähnytkään.

Voisi kuvitella, että kettuterrieri olisi siis jotenkin erityisen kiinnostunut ihan rotunsa puolesta ketuista - onhan se sentään erityisesti kettujahtiin jalostettu eläin. Mitä vielä. Ilmeisesti meillä on maanantaikappale, sillä hurtta ei ole yhteisten lenkkien aikana näkemistäni cityketuista huomannut kuin ehkä 5% (sillä on ollut niin kovin kiire nuuskia tyttökoirien jälkiä.) (Millä tarkoitetaan pissaa.) Sitä viittäkin prosenttia se on lähinnä tuijottanut hölmistyneenä.

Viime yönä olin juuri mennyt nukkumaan, kun jostain alkoi kuulua huutoa. Ensin luulin, että se tuli jostain miehen konsolipelistä, mutta koira hermostui huudosta kovin, eikä suuntakaan lopulta ollut olkkari. Varmana siitä, että joku lähistön teini on joutunut puskaraiskaajan uhriksi tempaisin verhon auki (uninen suunnitelmani, jolle vapaasti saa nauraa, oli skoutata se puska, josta huuto kuuluu, ja sitten rynnistää yöasussa potkimaan puskaraiskaajaa). Kukaan lähiseudun teini ei kuitenkaan ilmeisesti ollut pulassa lähipensaistossa: keskellä pihaa istui (ja kiljui) kettu.

Siinä se istui pihavalon alla muina kettuina ja kailotti. Citykettujen selviämisstrategia on mulle täysi mysteeri. Ohi käveli joku henkilö, jota kettu väisti - ei suinkaan sen oloisena, että esimerkiksi pelottaisi, vaan pikemminkin niin, että tulenko minä haisemaan pahalta sun reviirille urpo.

Ja koko ajan koira äyski ja murisi lattialla. Se selvästi tunnisti arkkivihollisensa ja syvältä sisimmästä kummunneet vaistot heräsivät ja käskivät toimia. Tavallaan ilahduttavaa! Toisaalta tavallaan se vain tytöistä kiinnostunut maanantaikappale olisi piisannut meille; menkää takaisin nukkumaan, vaistot.

Kirkkaan ymmärryksen hetkiä

Toisena työpäivänä kesäloman jälkeen tulin ymmärtäneeksi, että taidan olla oikeasti ihan (pardon my Klatchian) saatanan ärsyttävä.

Tila on ohimenevä, jos kohta kasvattava. Popularisoitua psykologiaa käsitteleviä artikkeleita luettuani olen melko vakuuttunut siitä, että tällaisina hetkinä sitä on lähimpänä realismia. Mutta kunhan käyn illalla juoksemassa, piristynen endorfiinipiikistä niin, että kuvittelen taas olevani jotakin. The bees knees, kuten britit hurmaavasti sanovat. (Ja minkä takia hyötyhyönteisen polvet muka kuvaavat jotakin hienoa?)

Ai hei, antakaa kun sidon tämän mediaan. Katselin juuri töistä palattuani silmät lasittuneina ja kuola suupielestä valuen Suurinta pudottajaa, jossa joku kilpailija sai psyykkausta ohjaajalta: "Sä oot tosi rakastettava ... henkilö". "No niin olen! Mutta en vaan uskalla rakastaa!" Phoh, sanon minä. Amerikkalaistyyppinen psyykkaus on ihan yliarvostettua. Kaikki meistä vaan eivät ole rakastettavia.

PS. Suljen kommentoinnin. Tässä mielentilassa on kolme reaktiomallia, joita en kestä: i) "Et sä ole yhtään ärsyttävä" (kirotut valehtelijat) ii) "Totta vieköön oletkin ärsyttävä" (kirotut todenpuhujat) ja iii) kommenttien puute.

Varustehienosäätöleka

Varustehienosäätöleka on se, jonka iskut tuntevat päässään ne vanhemmat, jotka yrittävät varustaa esikoistaan ensimmäiseen äitiyspakkauksen jälkeiseen syksyyn. Miten välttää satasia kustantavat harhaostokset? (I kid thee not, olen joutunut kahdesti sitomaan itseni pakkopaitaan Polarn O. Pyretin liikkeessä, etten ostaisi ei-kävelevälle lapselle 80 euron syystakkia, jolla se ei tee takuulla mitään. Tästä onkin ehkä ollut jo puhetta.)

Enkä muuten ole yksin ja ainoa, naapurustossa ollaan samojen syvien vesien äärellä. (Pidän metaforistani hyvin ravistettuna.)

Aika pitkään suhtauduin asiaan kuten kuka tahansa aikuinen ja välttelin kysymystä päättäväisyydellä, joka on kettuterrierin omistajallekin kunniaksi. Sitten kävimme tutustumassa päiväkotiin (hyvin meni, äiti kyynelöi, lapsi konttasi kaikki huoneet läpi taakseen katsomatta ja ilmoitti vuotta vanhemmille tuleville tovereilleen pontevasti "täi-täi-täi") ja solmu alkoi aueta. Tarhassa mukelo tarvitsee aivan oitis:

• Sadevaatteet ja kumpparit
• Sisähousut ja ulkohousut erikseen
• Sisätossut
• Ulkojalkineet (oletettavasti muut kuin kumpparit)
• Varmaan jotakin ulkovaatettakin, kun nyt asiaa ajattelen (ehkä sittenkin sen takin? Eikö niin, ihan hyvin voisi olla juuri se takki? Milloin lotto arvotaan?) (Ei pahus, mähän ostin sille keväällä takin kirpparilta.)

...Katsottiin, että tämän lohdullisen listan avulla selviämme ainakin syyskuun puoliväliin. Vietinkin siis syntymäpäiviäni kivalla kesäretkellä Prismaan. Se oli kaikkien, etenkin kanssaostajien, mielestä ikävää: lapsi protestoi kuravaatteiden sovittamista vastaan voimallisin äänenpainoin. Hiki virtasi. Veikkaan, että Muumimaailma kalpenisi kokemukselle, ellei Prismalla olisi puolellaan voimallista etua: kaikki perheenjäsenet haluavat sieltä ulos.

Olemme scoutanneet myös niitä kenkiä ja suorittaneet muutamia muita vaatehankintoja; satasia kustantavien harhaostojen välttäminen alkaa olla olennaista sikäli, että täysosumashoppailutkin kustantavat jokusen sentin. Ongelmista suurin ei silti ole finanssipoliittinen vaan se, että jokaisessa varustelutilanteessa seisomme miehen kanssa avuttomana keskellä kauppaa ja lausumme kuorossa "en mä tiedä". Valtakunta paperista, johon on listattu tarpeelliset hankinnat.

PS. Keväällä sanoin ystävälleni ostaneeni tyttärelle kirpparilta teknisen ulkoiluasun, kun sellainen pitää kuulemma olla. Tuntia myöhemmin, kahvilasta poistuttuamme, ystäväni soitti ja kysyi, että mikä se tekninen ulkoiluasu oikein on. Myönsin, etten itsekään tarkalleen ottaen tiedä - mutta nyt, nyt heidänkin lapsellaan on sellainen. Mikä se sitten onkin.