Ympärillä pesän, koko kevätkesän*

Hei vaan. Täällä ei ole tapahtunut mitään ihmeempiä sitten viime näkemän: kaikki aloitetut neuletyöt ovat edelleen kesken kuin opintoni taannoin, juoksen edelleen sitkeästi ympäri Herttoniemeä ja lähialueita siitäkin huolimatta, että kaiken muun tilpehöörin lisäksi johonkin olemattomaan taskuun on kohta syytä mahduttaa myös inhalaattori**, luen kiukulla niitä kirjaston kirjoja joiden eräpäivä on kammottavan pian ja joiden uusimiskerrat on käytetty, tytär kasvaa, kehittyy eikä suostu pysymään siinä, mihin hänet jätti edes pinnasängyssä (josta pakeneminen on työn alla kun ennen jokaista unirupeamaa horisontaalinen asento tulee muuttaa vertikaaliseksi ainakin kolmesti. Toistetaan yöllä unissaan.)

Enimmäkseen on kyllä tosi kivaa. Kanssaäitiyslomalaisista on iloa; siskosta sai kirjastoseuraa, kirjastonhoitajatartoverista lounasseuraa, on ystäviä joille voi tunnustaa, ettei itsekään oikein tiedä, mikä on "tekninen ulkoiluasu" (vaikka sellaisen kirpputorilta ostikin), äitiyslomalaisen oikeudella voi aamupäivisin lölliä lapsen kanssa auringonpaisteessa ja sitten sain kivan paketin.

Laitoin taannoin kestovaipan bloggaajakollega Annukalle, joka laittoi takaisin postissa älyttömän kivan kiitoksen. Katsokaa nyt:

Viihdettä äidille ja tyttärelle! Hyvin ollaankin viihdytty, suurkiitos Annukka! Olin ehkä eniten riemuissani tuosta Pikku Pielisestä, koska Niilo Pielinen on lempisarjiksiani, mutta lapsi oli eniten riemuissaan Ellasta ja Aleksista (tosin sitä ei päästetty lähellekään sarjakuvaa). Kiiltokuviakin oli, mutta ne säästän siihen, että muksu ei enää yritä repiä kaikkea paperista, minkä käsiinsä saa.

Huomenna täällä Herttoniemessä on pihakirppis, ja se tarkoittaa kahta asiaa:

1. Juoksulenkki on varmaan hoidettava pois jo aamusta, ettei puuskuta pahimman ostosryysiksen aikaan kotipihalle ja tule lunastetuksi jonkun kotiin luonnonoikkuna. "Katso äiti, violetti nainen!"
2. Saatamme ajoittaa vuosittaisen sunnuntaikävelymme koko perheen voimin juuri huomiselle. Mitään ei kyllä osteta, mutta fiilistelen mielellään tunnelmaa jonka uskon toki olevan erinomainen. Kuten myös sään, huom.

* Päätin itsekin alkaa otsikoida laulujen sanoilla. Ainakin tänään. Piste (+1) sille, joka tunnistaa biisin.
** Tämä varmaan kertoo kaiken tarpeellisen ihmisen kyvystä olla typäre.

Mikä on vihreä ja punainen?

Minä. Vihreässä juoksutakissani.

Aloitin nimittäin jälleen juoksuharrastuksen. Kuten ehkä tiedätte, olen maailmanluokan liikuntoharrastuksen aloittaja - miehenikin oli sitä mieltä, että minun pitäisi saada tästä mitali. Mitalin ehdotusta edelsi keskustelu siitä, miten minun tulisi vihdoin saada aikaa myös omalle liikkumiselleni - ja miehen kiusallisen oikeaan osunut kommentti siitä, että homma on vain itsestäni kiinni. Sen kun aloitat. Auts.

Tässä Jakke Jäyhä leikkii puhelimensa valokuvaefektisoftalla.

Vastoin odotuksia juoksu on tuntunut paikoin aika kivalta. Välillä se on kuitenkin tuntunut vähemmän kivalta, esimerkiksi perjantaina kun muistin, mihin se viimeksi tyssäsi. Tai siis viimeksi kun kävin lenkillä yli kerran. Se tyssäsi siihen, että jalkapohja ja jalan sivuosa kipeytyivät aivan saatanallisesti. Klenkkasin joka paikkaan ja kaikenlainen kirmailu oli välittömästi poissuljettu.

Mutta! Julistaudun tämän sodan voittajaksi jo ennenaikaisesti. Viimeksi kun näin kävi, investoin nimittäin törkyhalpoihin ja luultavasti vaikutukseltaan keskinkertaisehkoihin Footbalance-pohjallisiin lähimmässä InterSportissa ja laitoin ne jumppakenkiin. Jumpassa tai tanssitunnilla en ole käynyt vuoteen, joten pohjalliset ovat lähinnä keränneet pölyä kaapissa jumppakenkien sisällä - tähän asti. Aamulla lykkäsin ne juoksukenkiin ja pinkaisin* menemään. Eikä jalka kipeytynyt - tunsin pohjallisen tukevan juuri sitä helposti ärtyvää osaa. Voitto! MUAHAHA!

Haluaisin ihan kauheasti juosta Naisten Kympin - tässä maratoonareiden luvatussa maassa tämä vaikuttaa säälittävääkin säälittävämmältä toiveelta omiinkin korviini, mutta allekirjoittaneelle se olisi kyllä iso juttu. Ilmoittautuminen vähän arveluttaa, koska sen lisäksi, että jalkakipu voi tästä vielä sisuuntua, on pisin tähän asti juoksemani lenkki viisi (5) kilometriä enkä ole aivan varma, ehdinkö mitenkään siihen kuntoon, että toukokuun lopussa juoksisin kymmenen. Ei, osittainen kävely ei ole mikään vaihtoehto.

* Kaikki minut nähneet tietävät, että ilmaisu "pinkaista" ottaa hieman runollisia vapauksia todelliseen juoksuvauhtiini nähden, mutta sallitte varmaan tällaisen totuuden muuntelun tässä voiton huumassa.

Kirpputori-apua

Oletteko törmänneet Helsingissä toukokuussa tapahtuvaan Kevätsiivous-tapahtuman tiedotukseen? Idea on muuttaa koko kaupunki kirpputoriksi.

Minä olen törmännyt, ja minusta se on vähän karmiva tapahtuma.

Ei sillä, etteikö hommalla olisi oikein kaunis tausta-ajatus. Ongelma valitettavasti ei kuitenkaan ole nurkkien täysinäisyys vaan liiallinen ostaminen. Ja ostaminen kirpputorilta pyörittää jossain määrin niitä samoja kulutuksen rattaita kuin ostaminen uutena. Siinähän vain antaa toisille tilaisuuden hankkiutua omasta syyllisyydentunteestaan eroon kätevästi!

Eikä siinäkään sinänsä mitään. Jos tarvitsee, niin yleensä on parempi ostaa käytettyä kuin uutta, se on selviö. Jos siinä joku syyllisyydentunteestaan eroon pääsee, niin sen parempi.

Mutta silti. Joku koko hommassa on vain niin pelottavaa. Kuvitelkaa: kaikki me roudaamme tarpeettomat tavaramme ulos nurmikolle. Naapurin kanssaostosongelmainen pelastaa meidät liialta roinalta, ja me vuorostamme pelastamme vähän naapuria ja ostamme jotain, mitä emme ehkä ihan tarkalleen ottaen tarvitse - mutta nythän on tilaakin! Ja halpakin se on!

Ökykulutuksesta ei oikein tee millään tavalla parempaa se, että a) säännöllisesti myy harhaostoksensa kirpparilla tai b) ostaa lähinnä tai ainoastaan kirppareilta. Jos ostaa, vaikkei tarvitse, on ongelmissa.

Välillä tuntuu, että kirpputorien sijaan meidät kaikki kerskakulutukseen syyllistyvät tulisi tuomita elämään ikuisesti ostostemme kanssa. Kaikkien niiden. Mitään ei saisi heittää pois ennen kuin se on puolueettoman raadin loppuunkäytetyksi arvioima. Raati myös antaisi luvan siirtää käyttökelvottomiksi kulahtaneet vaatteet siivousrättitarkoitukseen. Liika ruoka taas tulisi syödä ennen kuin se pilaantuu - tai sen jälkeen. Mitä pikemmin safkan syö, sen paremmin se luultavasti menee alas - ja pari kertaa kun homeista leipää syö, ostaa luultavasti vain tarpeeseensa.

Eihän se vaan voi olla mikään ratkaisu, että jatkuvasti ulkoistaa oman ongelmallisen ostokäyttäytymisensä seuraukset muille?

Tsih vaan

Fiksumpi olisi miettinyt ehkä jo maaliskuussa, onko allergialääkitys kunnossa. Itse luin uutisista, että koivun siitepölyä on ilmassa eniten sitten vuoden 1993, ja viikon viiveellä sytytti itselläkin sen verran, että päätin tarkastaa allergialääkkeiden tilanteen.

Koska vietin käytännössä kaksi viime kevättä raskaana (ensin keskenmenon, sitten tyttären kanssa) ovat allergiaoireet loistaneet poissaolollaan*. Tammikuussa olin jo tyytyväisen vakuuttunut siitä, että olen parantunut allergioista, mutta Pariisin reissulla pidimme hotellihuoneen partsin ovea auki hetken, minkä jälkeen mies tiedusteli hotellin sängyllä loikoillessamme, saanko varmasti hengitettyä.

Viime vuonna sain reseptin Zyrteciin, jonka rinnakkaislääkettä Heinixiä syön nytkin. Tabulla on minusta lähinnä lumevaikutus, mutta oletan, etten imetysaikanakaan saa vetää ns. kunnon troppeja, enkä jaksa lääkäriin asti tarkistamaan. (Lääkäriin meno vaatisi joko a) puhelinsoiton tai b) korvausvaatimuksen teon vakuutusyhtiöön.)

Lumelääkkeiden osalta homma on siis hoidossa, mutta entäs muut lääkkeet? Löysin lääkekaapista kaksi inhalaattoria, avaavan ja peruslääkkeen. Riemastuin - liian aikaisin. Perusinhalaattori olisi pitänyt käyttää viimeistään viime vuoden huhtikuussa. Avaava puolestaan oli vanhentunut 2010. On varmaan turha kuvitellakaan, että mistään löytyisi nenäsuihketta, joka olisi jotensakin kosher.

Sisuunnuin sen verran, että kaivelin parista tärkeiden papereiden pinosta allergialääkereseptejä - synkeän vakuuttuneena siitä, että nekin ovat takuulla vanhentuneet - mutta löysin vain purentavaivoista kertovan lapun, kolme vuotta vanhan verotustodistuksen ja äidinmaitokirjasen. Loput tärkeät paperit ovat miehen järjestelmissä, enkä tietenkään juuri nyt pääse niihin käsiksi, koska tytär nukkuu lähestulkoon niiden edessä - mutta hätä ei olekaan tämännäköinen:

Yhdestä laukusta löytyi kuin löytyikin toinen avaava inhalaattori, joka on kelpoisa tämän vuoden kesäkuuhun asti! Melkein täysikin se on! Ei sittenkään mitään hätää!

* Kertoisin loisvertauksen, mutta ystäväni Anna käsittääkseni lukee tätä välillä, eikä hän ollut vertauksesta viimeksikään innostunut.

Teatteriarvio: Fedja-setä, kissa ja koira

Kummitätini vei minut teatteriin päivänä muutamana. Yhteinen harrastuksemme on lastenteatteri - tietenkin ilman yhtään lasta (omani jätettiin luonnollisesti kotiin isänsä hoiviin), jonka avulla voisimme teeskennellä kuuluvamme porukkaan - joten menimme katsomaan Fedja-setää, kissaa ja koiraa Kansallisteatteriin*.

Teatteri oli selvästi kohdeyleisölleen riemukas kokemus, ja lapsetkin tuntuivat siitä kovasti nauttivan. Sovitus kirjasta oli enimmäkseen mainio, vaikkakaan ei teokselle täysin uskollinen - minä, joka osaan kirjan kutakuinkin ulkoa, sen kyllä tiedän.

Erinomaista lastenteatteria siis. Melkein koko ajan.

Joku sadisti oli nimittäin päättäväisesti lisännyt esitykseen ja-sitten-hän-heräsi-ja-kaikki-olikin-ollut-vain-unta -lopun. Hämäännyin täysin. Tarinahan on satu. Miksi siitä pitäisi tehdä totta, jonkinlaista realismia? Onko tämä henkilö ikinä itse ollut lapsi? Eikö hän muista, miten äärimmäiseltä petokselta tällaiset heräämisloput skidinä tuntuivat? Minä nimittäin kyllä muistan.

Toisena hieman hämmentävänä twistinä esityksen lopussa aikuinen Fedja-setä muistelee näkemäänsä unta ja miettii, miten tärkeitä lapsuuden leikit olivatkaan. En ole ihan varma, miten hyvin tällainen hyvin aikuis-nostalginen näkökulma uppoaa niihin noin viisivuotiaisiin, joita mesta oli täynnä - ja miksi sen edes pitäisi? Miksi lapsuuteen pitää ladata aikuisten puolelta kummallisia paineita ja odotuksia - nauti tästä nyt koska aikuisena ne kesät vasta lyhyeltä tuntuvatkin ja aamulla ei huvita enää herätä sianpierun aikaan etsimään sammakoita. Ja Prostokvashinoa ei sitten oikeasti ole olemassa.

No. Jupinakohdista huolimatta uskallan suositella - esiintyjistä näki, että lastenteatteria oli hauska tehdä, ja yleisö eli innokkaasti mukana. Sitä paitsi ostimme Tr-Tr Mitja -kassit, joihin mahtuu kätevästi viisi vaippaa tai pieni käsityö, joten lastenteatteria tuli muutoinkin tuettua.

Esityksen lopussa kummitätini tosin kysyi, pitäisikö meidän ensi kerralla mennä katsomaan jotain korostetun aikuista. Epäilemättä pitäisi. Kunhan sieltä saa Tr-Tr Mitja -kasseja.

* Olen melko varma, että Kansallisteatteri on Rautatientorin laidalla sijaitseva pytinki.

Täällä näkyy kai liikaa pöly

Arvatkaa, millainen on ihminen? Sellainen, että ensin mangutaan haasteita, ja sitten kun niitä saadaan, ei kiittämättömyyksissään muka "ehditä" vastata.

Sain siis Hyvän mielen haasteen Duussilasta, ja tulin hyvälle mielelle. Haasteessa pitikin listata 10 asiaa, joista tulee hyvä mieli. One down, nine to go. Valitettavasti sain haasteen kesken pahimman en-jaksa-ees-hengittää -hetken, joten ne yhdeksän muuta olikin tosi vaikeita. Aurinko? No varmana en tule iloiseksi mistään auringosta. Paistaa silmiin ja pöly näkyy. Pilvinen taivas? No varmana en tule iloiseksi mistään pilvisestä taivaasta. Ei paista aurinko, ja pöly näkyy silti. Ymmärtänette yskän. Mutta viime päivinä olen varovaisesti hymyillyt, joten kokeillaan.

Hyvän mielen haaste
No, tulin hyvälle mielelle.

Kookos
Pöllin Lydakselta, myönnän. Mutta kookos on niin hyvää! Siitä tulee aina hyvälle mielelle. Ja mikä parasta: mies vihaa kookosta.

Kirjakaupat
Hahaa! Tätä ette odottaneet. Kävin tänään Kampissa Lasten kirjakaupassa. Siellä tuli iloiseksi: oli lapsuuteni klassikoita (äitiparka vihasi Camilla Mickwitzia, mutta minäpä rakastin) ja uudempia klassikoita, joista tulee mainita meille ensi tilassa muuttava "Vesta-Linnea ja hirviö-äiti". Mikä ihana äiti olenkaan, kun jo nyt yritän hankkia lapselleni kirjallisuutta, jonka kanssa hän voi peilata tuntemuksiaan. Jotka väistämättä ovat edessä.

Kirjastot
Hahaa! Tätä ette varmasti odottaneet. Tai ehkä sittenkin odotitte. Meinasin kertoa jutun siitä, mitä olen joskus sanonut kirjastolaitoksesta, mutta olenkin se jo kerran kertonut. Taannoin menin kirjastoon vaan hengaamaan, tytär kantoliinassa, enkä oikein jaksanut keskittyä mihinkään muuhun kuin lastenosaston sarjakuvapuoleen. Luin Niilo Pielisiä ja hihitin kuin mielipuoli.

Itsesäälissä kieriskelyn lopettaminen
Olen mestariluokan itsesäälissäkieriskelijä. Jos itsesäälissä kieriskely olisi olympialaji, olisin maamme menestynein urheilija. Mutta välillä on erityisen kivaa pitää taukoa. Ohjeistin miestä, että jos minun huomaa kieriskelevän itsesäälissä, pitää nipistää pyllystä ja kertoa, että tykkää. Mies pyysi, että jollain signaalilla ilmaisisin kieriskeleväni itsesäälissä - esimerkiksi kieriskelemällä joka paikkaan, tai vaikka jollakin pipalla. Uhkasin kostotoimilla sanan "pipa" käytön vuoksi. Keskustelun lopputuloksena kostotoimet hylättiin, hyvä mieli jäi.

Tytär
Nämä eivät nyt sitten ole missään tärkeysjärjestyksessä! Jos luulitte. Tyttärestä tulee hyvä mieli monta kertaa päivässä, esimerkiksi silloin kun hän viuhtoo koko vartalollaan ihan vaan silkasta ilosta.

Numero seitsemän
Seitsemän on alkuluku, ja tämän listan seitsemäs kohta. Alkuluvuista tulee hyvä mieli, kuten muutenkin matematiikasta - mutta jos ja vain jos matematiikan kohtaa populaaritieteellisenä esityksenä Tiede-lehdessä (pidän kerran kuussa, Tiede-lehden luettuani, chatitse närkästyneitä populaaritieteellisiä monologeja miehelleni, viimeksi aiheena oli topologia) eikä silloin, kun matematiikan kohtaa tentissä. Sitäpaitsi mulla alkaa aiheet loppua. Näinkö epähyväntuulinen olen?

Mies
Miesparka. Kaikkea sekin joutuu kestämään. Mutta on se silti tosi mainio.

Okei, myönnetään: koira
Välillä ajattelen, että siitä tulee tosi kivat rukkaset ja hattu. Mutta sitten se allerginen pirulainen rapsuttaa itsensä verille ja näyttää kurjalta, tai mulle tulee sitä ikävä kun se on eri huoneessa, tai sydäntä särkee kun se makaa niin pöljästi lattialla. Tällöin pitää mennä kaappaamaan koira syliin. Koiraparka. Kaikkea sekin joutuu kestämään.

...tota, sovitaan että siinä oli kymmenen - Liina, neljä kirjainta joihin voi luottaa.

Paris, mon ... quelque chose

Terkkui vaan Pariisista, tuosta rakkauden kaupungista, josta oli tosi kiva tulla pois.

Okei, tilanne ei oikeasti ollut ihan niin ankea - oli toki kivaakin. Silti. Pariisista ja allekirjoittaneesta ei tullut rakastavaisia, vaikka kaupunkilomailu munsta yleisesti ottaen on mukavaa puuhaa. Etenkin etu- ja jälkikäteen tarkasteltuna, jolloin olen unohtanut, että geenilotossa saadun selkäni kanssa kaupunkilomailu on yleensä myös ihan akuutin tuskallista. Syy ei ollut täysin Pariisin, uskon - en itsekään ollut parhaimmillani*.

Vauvan kanssa kaupunkilomailu on muutenkin oma lukunsa. Syksyn Lontoon reissulla mukula meni vielä mukavasti** kantoliinassa, mutta nyt ei tuntunut hyvältä idealta roudata vajaata yhdeksää kiloa rintaan köytettynä koko päivää. Hommasimme siis matkarattaat. Etukäteen olimme saaneet kuulla, että Pariisissa ei kaikilla metroasemilla ole hissiä - tämä oli mukava ja pehmeä tapa kertoa asia. Jos olisin etukäteen tiennyt, ettemme paikan päältä löydä (Gare du Nordin aseman lisäksi) hissiä yhdeltäkään metroasemalta (yhdellä oli kyllä kyltti, että jollakin toisella sisäänkäynnillä arviolta kuuden kilometrin päässä sellainen olisi), olisin masentunut.

Pariisilaiset kyllä suhtautuivat aika kivasti matkarattaisiin ja niiden matkustajaan ruuhkametrossakin, ja auttoipa eräskin herrasmies tämän mutsin portaita ylös rattaiden kanssa (kun ei vissiin tajunnut lapsen isän luuraavan lähistöllä.)

En nyt aio edes mennä siihen, että soseiden rytmitys ja vaipanvaihtopisteiden etsintä toi hommaan oman pikantin lisänsä. Kerron sen sijaan, mitä teimme.

Ensteks menimme katsomaan Eiffel-tornia. Siellä oli yksi hissi toiminnassa; ylös halajavat saivat odottaa yli kaksi tuntia, joten tyydyimme matkarattaidemme kanssa ihailemaan näkyä kaukaa. Sitten perheenjäsenistä toiseksi vanhin sai kiukku-, väsymys- ja nälkäkohtauksen joten söimme turistipizzaa ja menimme nukkumaan.

Seuraavana päivänä suuntasimme Louvreen. Sisäänpääsymuodollisuuksiin hujahti vajaa tunti, mutta ehdimme kuin ehdimmekin opastetulle kierrokselle, joka sivumennen sanoen oli hintansa väärti. Jos otaksuu, että normaalijaloilla varustettu ihminen jaksaa museossa 2 tuntia, Louvren läpikäymiseen menee luultavasti vuosi, joten kierroksella sai aika hyvän läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea paikassa piilee. Vaikutuksen teki eritoten Rubensin maalaama 24 taulun setti, jonka entinen Ranskan kuningatar ja Medicien suvun Marie oli propagandamielessä tilannut. Nykyajan mainonta ei ole yhtään mitään.
Kierros päättyi samaan huoneeseen Mona Lisan kanssa. Välissämme oli vain lasilevy ja parituhatta turistikollegaa. Emme pyrkineet lähietäisyydelle.

Illalla suuntasimme sapuskalle Mondon suosittelemaan paikkaan, johon hotellin respa pitkin hampain suostui meille varauksen tekemään. Turistioppaassa mainituksi tuleminen on ilmeisesti kuolinisku ravintolalle kuin ravintolalle Ranskassa. Kokemus oli puoliksi ok - meikän uhkarohkeasti kokeilema tartarpihvi oli loistava, miehen näennäisesti turvallisempi entrecote oli kauhea.

Viimeinen päivä pyhitettiin Notre Damelle (ulkoapäin, jonotusinto oli vähissä) ja yleiselle kiertelylle. Hieman sattumalta pölähdimme Shakespeare and Company -kirjakauppaan, joka oli tuttu lähinnä Odysseus-yhteyksien vuoksi. Mesta oli jumalainen, mutta poistuin ostamatta mitään - menin hieman tolaltani kirjojen paljoudesta. Sitäpaitsi lompakko oli miehen hoivissa liikkeen ulkopuolella.

Sen jälkeen suoritettiin hieman taktisia ostoksia: lapselle uninalle (ja kuinka onnellisena hän nyt tuolla halaakaan ... tyynyä) ja ruotsalaisia puupalikoita. Vanhemmatkin saivat hieman vaatteita, ja perheen toiseksi vanhin jäsen sai lievän ruokamyrkytyksen. Voin jo kohtuullisen hyvin, kiitos.

Reissun viimeinen päivä käytettiin lentomatkailua vihaamalla. Kotiinpaluu oli kaikista mukavaa - minä ja mies purimme matkalaukun ja lapsi purki levyt levyhyllystä. Kyllä pitää työnjako olla.


* Matkaa edeltävän viikon toivoin, että mies ja lapsi lähtisivät kahdestaan Pariisiin, ja voisin itse jäädä kotiin lepäämään, joten luultavasti olen ollut iloisempaakin seuraa.
** Okei, ei nyt ehkä mukavasti, mutta meni kuitenkin.