Illalla kiskon villasukat jalkaan ja hiivin lapsen huoneeseen. Hivutan sekalaisen satsin kirjoja nukkuvan ipanan alta. Annan suukon poskelle. Jähmetyn suolapatsaaksi, jos tytär näyttää heräilevän.
Hiivin takaisin ovelle. Ovella jään jumiin. Jään tarkkailemaan lapsen hengitystä (hengittäähän hän? Eihän se ole työlästä? Onko säännöllistä?) minuuteiksi. Lasken hengenvetoja, säpsähdän jokaista epätasaista henkäystä.
Joskus aikaisemmin minulla oli pakko-oireita, joiden tahtiin tanssiessani tarkastin hellaa. Tarkastin, tarkastin ja tarkastin. Myös ovea. Nyt tarkkailen hengitystä - ikään kuin voisin koko yön roikkua ovenkarmissa ja tuijottaa. Ikään kuin tiukka katseeni olisi joku takuu siitä, että kaikki menee hyvin.
Maagista ajattelua, mutta en muutakaan osaa. Oikeutan tämän osin sillä, että Susan Hill kertoi kirjassaan Howards End Is on the Landing tarkastavansa teini-ikäisten tytärtensä huoneet iltaisin, kätkytkuoleman varalta. Osin en oikeuta, tajuan oman järjettömyyteni.
Joka ilta pakotan lopulta itseni omaan sänkyyni. Välillä mies ohjaa pois, lempeästi. Etäännyttäminen auttaa; nukun enimmäkseen kuin ranskanleipä. Huoli liittyy tilanteeseen.
Jos silti jotain itseltäni toivoisin, se olisi varmaan se, että osaisin enemmän keskittyä onneen ja vähemmän huoleen. Silloin iltaisin.
Hiivin takaisin ovelle. Ovella jään jumiin. Jään tarkkailemaan lapsen hengitystä (hengittäähän hän? Eihän se ole työlästä? Onko säännöllistä?) minuuteiksi. Lasken hengenvetoja, säpsähdän jokaista epätasaista henkäystä.
Joskus aikaisemmin minulla oli pakko-oireita, joiden tahtiin tanssiessani tarkastin hellaa. Tarkastin, tarkastin ja tarkastin. Myös ovea. Nyt tarkkailen hengitystä - ikään kuin voisin koko yön roikkua ovenkarmissa ja tuijottaa. Ikään kuin tiukka katseeni olisi joku takuu siitä, että kaikki menee hyvin.
Maagista ajattelua, mutta en muutakaan osaa. Oikeutan tämän osin sillä, että Susan Hill kertoi kirjassaan Howards End Is on the Landing tarkastavansa teini-ikäisten tytärtensä huoneet iltaisin, kätkytkuoleman varalta. Osin en oikeuta, tajuan oman järjettömyyteni.
Joka ilta pakotan lopulta itseni omaan sänkyyni. Välillä mies ohjaa pois, lempeästi. Etäännyttäminen auttaa; nukun enimmäkseen kuin ranskanleipä. Huoli liittyy tilanteeseen.
Jos silti jotain itseltäni toivoisin, se olisi varmaan se, että osaisin enemmän keskittyä onneen ja vähemmän huoleen. Silloin iltaisin.
Oh, miten oot ihana. Ja rehellinen. Ihailen sitä. Aiemmat vaikeat kokemukset saattavat vaikuttaa pakko-oireiden syntyyn. Tulipa vaan mieleen.
ReplyDeleteVoi, kiitos - sinulta tuo merkkaa ihan erityisesti! Ja kyllä, olet varmasti ihan oikeassa - vaikka en voi ikinä tietää, ettenkö voisi olla pakko-oireisiin kallellani muutenkin :)
DeleteNo, kallellaan voikin olla. It's that one thing that pushes you over the edge. Sopii aika moneen muuhunkin juttuun elämässä.
DeleteTotta. Ja mä oon aika monen muunkin jutun osalta vähän vino :D
DeleteMinulle heräsi myös kysymys, että pnkp peloillesi jotain "isompaa"syytä? Meillähän esikoisella oli ekat 8kk uniapneaa - ja ilmeisesti vois olla periytyvää kun eihän näistä tiedä.. isällää ja wnoillaan siis aikanaan ollut myös. Mutta nykyisin osaan olla ok. Uuden vauvan myötä tosin taas pelottaa - etenkin se eka vuosi. Kun siis se kätkytkuolemakin ollut lähisuvussa
ReplyDeleteNo joo ja ei, vaikeahan sitä on sanoa.
DeleteVeljeni kuoleman jälkeen olen kuullut ihmisistä - myös lapsista, tai ehkä sentään pitäisi sanoa nuorista - joiden sydän on pysähtynyt. Noin vain, ilman mitään varsinaista syytä. (Veljeni tapauksessa oli varsinainen syykin, minkä vuoksi tarkkailutaipumukseni kiihtyy kuumetautien yhteydessä.) Lisäksi serkkuni on kuollut vauvana kätkytkuoleman. Olin itse kymmenen korvilla, kai se vaikuttaa.
Mutta toisaalta en mitenkään voi tietää, millainen olisin ilman näitä kokemuksia. Ehkä olisin ihan samanlainen - eiväthän kaikki kehitä pakko-oireita reaktiona kriiseihin, joten ehkä mun aivot vain tykkää reagoida epämääräiseen huoleen tällä tavalla. Enimmäkseen menee kuitenkin ihan hyvin.
Ymmärrän hyvin, että pelottaa. Mutta pitää muistaa nauttiakin, ja lukea Janssonin novelli Vilijonkasta, joka pelkäsi onnettomuutta! :D
Ei kun niin, onhan tästä ollut puhetta.. :(
DeleteJa joo, toki lasten sairastellessa tuo hengitystarkkailu herää itselläkin aina vahvempana. Ja nyt se vauva-aika.. olen taas kahden vaiheilla sen apneahälyttimen oston kanssa. Esikoiselle se saatiin sairaalaan apuvälilainaamosta, toiselle ei, ja koitettiin pärjätä ilman. Monet kerrat heräsin ihan hysteerisenä, kun en heti tuntenut hengitysliikkeitä (juu, tarkastin ne kymmeniä kertoja yössä) ja kun nostelin kättä, se olikin veltto - kuten esikoisella hengityskatkoksien aikaan. Pienet vauvaparat.. kyllä, olen tökkinyt omia vauvoja sormella öisin todella paljon..
Mut eikös toisaalta ipanat voi olla aika velttoja jossain syvän unenkin vaiheessa? Vai siteeraanko nyt lukemaani, miehille tarkoitettua Vauvan käyttöohjetta ulkomuistista aivan väärin? (Siinä käskettiin tarkkailemaan, onko vauva niin nukuksissa, että on käytännössä veltto. Sitten kuulemma voi siirtää esim. omaan sänkyyn. Mutta ehkä siinä ei puhuttu velttoudesta vaan ylenpalttisesta rentoudesta.)
DeleteSun vauvat tulevat töykkimään sua sitten vanhainkotiin kun yrität nukkua :D
Ehkä x)
DeleteHaluaisin sanoa jotain todella tyhjentävää. Mutta en osaa. Sanon vain, että olet huippu. Silläkin uhalla, että se kuulostaa tässä yhteydessä todella, todella oudolta.
ReplyDeleteLasketaan tuo todella tyhjentäväksi. Kiitos, kauniita sanoja <3
DeleteMä olen pohtinut kätkytkuoleman osalta sitä, että jos sattuisikin just silloin olemaan paikalla kun lapsi lopettaa hengittämisen, niin pystyisikö lapsen pelastamaan? Siis saisiko sen hengittämään - miten? Elvytys tietysti, mutta mä en osaa ees sitä.
ReplyDeleteMä olen sähkölaitetarkastelija: hella, kahvinkeitin, leivänpaahdin. Ja ulko-ovenkin tsekkaan aina monta kertaa. Olen yrittänyt päästä tästä, kun lapsi alkoi kiinnittää hommaan huomiota. Ajattelin, että olen huono esimerkki. Mut eihän se ole kyllä kiva työpaikalla pohtia, että palaakohan koti.
Niin! Olen miettinyt ihan samaa! Ja että jos siitä yhdestä selviää, voiko ajatella, että seuraava olis sit epätodennäköinen. Tai jotain. (Itse olen toiveikkaasti ajatellut, että sen lapsen voisi säikäyttää takas hengittämään :D)
DeleteTarkastaminen on varmaan tiettyyn pisteeseen ihan tervettä - mutta sitten kun ei meinaa päästä kotoa lähtemään, se on epätervettä. Sitten pitää tehdä jotain. Jos kenkään on ikinä siinä pisteessä, voin kertoa, mikä mulla auttoi.
Jännästi mä en muuten töissä yleensä huolehdi, onko hima ilmiliekeissä. Se on vain se lähdön hetki kun on vaikea.
Pilamin kommentista tuli mieleen, että syitähän toki on erilaisia. Ja meillä kun siihen ei sen kummempaa syytä ollut, niin lapsen lakattua hengittämästä, mentyä siniseksi ja veltoksi, ensin yritettiin taputella, sitten "ravistella" (nostettiin ylös ja varovasti heiluteltiin hereille, jotta tajuiaisi itse hengittää) ja sairaala-aikana jos nuokaan ei auttaneet, otettiin ambu avuksi. Näitä oli alussa kymmeniä kertoja päivässä. Kotonakin saattoi siis kesken päivän tai ruokailun lakata hengittämästä, mutta ambua tai elvytystä ei kotona tarvinnut, tökkiminen, taputtelu ja "ravistelu" riitti. Apneahälytin tosiaan piippasi yöllä, jos anturi ei saanut mitattua hengitysliikkeitä.
DeleteJa elvytystekniikka kannattaa opetella tai laittaa ohjeet ylös sinne apteekkikaappiin, jossa on myrkytyskeskuksen numero, hiilet myrkkyihin ja kaikki muu tarpeellinen. (Ei, meillä ei tosin ole apteekkikaappia eikä vieläkään niitä hiiliä, vaikka myrkytyskeskukseenkin jouduin talvella soittaa.)
.. ja äsh. Jäi sitten sanomatta ne tsemppaavat sanat loppuun. Eli virtuaalihalaus täältäkin. Liinalle ja kaikille muillekin.
Mutta mikä on ambu?
DeleteMeilläkään ei ole lääkekaapissa kuin buranaa ja laastaria, vaikka myrkytystietokeskukseen ollaan itsekin jouduttu soittamaan. (Mies annosteli liberaalisti antibioottia. "Ööö kulta, tässä pullossa lukikin, että 2,8 ml eikä 8 ml.")
Silloin se numero kyllä löytyi kätsysti Googlella :D
Tässä kuva ambusta :) Eli siis "tekohengitykseen" ja elvytykseen tarkoitettu apuväline.
Deletehttp://www.orsupply.com/catalog/images/spuriifeatures.jpg
Ach so. Näyttää vähän inhalaattorilta, mutta järeämmältä. Ammattikalustoa!
DeleteVoi miten äärettömän tuttua! Kuopus nukkuu vieläkin mun vieressä, esikoinen taas miehen vieressä. Tarkistan joka ilta pakonomaisesti, että kuopus hengittää, vaikka se on jo kolme. Kätkytkuoleman pelko oli mun kaikkein pahin vauva-ajan pelko. Esikoisen kanssa käytin kätkythälytintä joka yö ja nukahdinkin niin, että mun silmät oli suunnattuna vihreään vilkkuvaloon. Muistan miten hormonihuuruissani, umpiväsyneenä yritin nähdä silmäluomieni läpikin sen valon, kun olin vaipumassa uneen.
ReplyDeleteJa kuume ilman muita oireita saa mut aina säikähtämään kovasti. Keväällä soitin jo terveysneuvontaan ja tiristin itkua ja kyselin esikoiselta, onko niska kipeä. Mutta kyllä se aivokalvontulehdus rajummin oireilisi, kuin pelkällä kuumeella. Onneksi lapset on olleet niin terveitä, muuten olisin varmaan ihan hermosaha - tai sitten paljon rennompi.
Ei oo helppoo olla neuroottinen, ei. Mutta toisaalta ainakin ite koen, että ahdistusherkkyyden vastapainoksi olen herkkä myös iloille ja pienille asioille, voitto sekin :).
Spontaani halaus loppuun :)
No mutta, kuulostaa aivan tutulta tosiaan! Vaikka meillä ei nukuta koko perhe yhdessä. (Kesällä nukuttiin parina yönä lapsen kanssa vierekkäin ja voin sanoa, että siitä ihanasti tiesi, että se on kunnossa, kun se raivokkaasti tuuppi mua kauemmas :D)
DeleteMiten se kätkyhälytin ikään kuin toimii?
Ja joo, onneksi ne vakavammat taudit luultavasti tekevät muutakin kuin kuumeen. Juuri viimeksi kun kävin lääkärissä, tohtori vinkkasi, että jos särkylääke piristää lasta, kaikki on luultavasti aika hyvin. Mä muuten myös pelkään aivokalvontulehdusta ihan hulluna.
Ja kyllä, mä luulen, että mulla on sama kääntöpuoli neuroottisuudelle kuin sulla, ja se on hyvä puoli se :)
Iso halaus!
Voi sinua!
ReplyDeleteItse olen myös ihan mahoton neurootikko. Tai ehkä voisin sanoa, että ennen olin enemmän. Joo, ehkä nyt ollaan jo siinä tilanteessa. Mutta kamalan kontrollifriikki ollin ja sitten yksi kamalakamala asia suisti kyllä sellaiseen pakko-oireiden vyyhtiin, että suren niitä "menetettyjä" vuosia vieläkin. Varmaan aina.
Että kyllä mä luulen, että nämä tämmöiset on ehkä vähän sekä sitä omaa perusluonnetta, jonka sitten joku tosiaan sysää sille neuroottisen puolelle.
Kamalia ovat silti.
Mulla nämä lapset saivat aikaan sen, että rupesin hokemaan ittelleni enemmän jotain hyvää kuin niitä katastrofiajatuksia. Mutta siis edelleen en voi tiettyjä asioita tehdä toisin. Jotenkin se estää jonkin pahan tapahtumista. Varsinkin siis näille lapsille.
Lupiinia kompaten, spontaani halaus täältäkin!
Enni
Mutta miten ihanaa, että nyt olet siinä tilanteessa, että voit sanoa noin! Mä koen, että mäkin tavallaan olen siinä tilanteessa, sillä vaikka tarkkailen sitä hengitystä iltaisin, en kuitenkaan esim. ahdistu siitä, että kohta pitää mennä vilkaisemaan lasta. (Enkä osaa menetettyjä vuosia surra, sillä vaikka ne ovat tuoneet monta ahdistavaa tilannetta, en mä niille mitään voinut eivätkä ne enää mua vaivaa. Mutta olihan se tosiaan. Kivempi olisi ilman.)
DeleteJep, joku siinä tiettyjen asioiden oikeassa järjestyksessä on muka suojaavinaan pahalta - vaikka järjellä tietää, että eihän näin ole, niin kyllä sitä kuitenkin on taipuvainen maagiseen ajatteluun.
Hassua silti, että musta tuntuu, että mullekin lapsen saaminen jotenkin vähän myös oikaisi ajatuksia. Vaikka vähän muita hassuuksia tuli tilalle, ne ei enää vie niin hirveän isoa tilaa kuin aiemmin.
Sinne myös iso halaus!
Juu, joku näissä lapsissa on. Vievät päästä sen tilan, mitä saattaisi käyttää panikoimiseen :)
ReplyDeleteEikö ookki ihanaa, kun voi tosiaan nukkua kuin ranskanleipä. Että ne asiat kykenee painamaan jonnekkin pois.
Hienoa, että et osaa surra menetettyjä vuosia. Itse yritän tällä hetkellä päästä siihen, että en tosiaan surisi.
Enni
Ehkä siinä on joku juttu, ettei oo ylimääräistä energiaa käytettäväksi ns. aivojen pöhkösektorille. Tai niin mä sen haluaisin ajatella! Ja kyllä, nukkuminen rauhassa on parasta, parasta.
DeleteHyviä ja rauhallisia unia ja vähemmän suremista! Sopii toivoa, että paljon korvaavaa on vielä edessä :)
Niin tuttua, samalla lohdullista. Kiitos tästä.
ReplyDelete-noo
Kiitos itsellesi. Lohdullista on kuulla muistakin.
Deleteitsehän olen tässä suhteessa lähes umpihullu. nyt on tosin helpottanut, mutta kuopuksen raskausaikana en pystynyt poistumaan panikoitumatta koiralenkille (edes 5min), kun pelkäsin että mun lapset (joilla ei siis tarvinnut olla edes nuhaa) sairastuu äkillisesti, kun olen poissa. saati sitten, jos kipeinä olivat. ja minä pelkään aina niitä pahimpia kaikesta. viime talvi opetti senkin, että lapsella voi olla 5 päivää lääkkelläkin laskematon yli 39 viruskuume, jossa lapsi on todella kipeän oloinen, ilman että se on vakavaa. mutta toistan aina tuota "jos pamol auttaa, ei ole hätää" -mantraa...
ReplyDeletewandis
ps. magee ulkoasu!
Ooh, kohtalotoveri! Paitsi että täytyy sanoa, että vähän tietoisesti estän itseäni uppoamasta liian syvälle tähän suohon, koska tuosta hellantarkistelusta tiedän, että siitä ei hyvä heilu. (Ja parisuhteessa ei siitäkään hyvä heilu, jos en ulkoiluta koiraa.) Silti, tunnen itseni aina hirviöksi, kun pakottaudun esim. juoksulenkille VAIKKA lapsella on kuumetta. Siitäkin huolimatta, että isänsäkin osaa ehkä tarvittaessa soittaa sairasauton paikalle.
DeleteMulla on sama särkylääkemantra! Se on hyvä mantra, lääkärin vahvistama!
PS. Kiitos!
mantralla on taas käyttöä, kun keskimmäinen (joka sairastaa vain kaksi kertaa vuodessa) nosti aamuvarhaisella muuten oireettomaan 39-kuumeen. oltuaan vasta pari viikkoa sitten räkiksessä. luojan kiitos se laski 1,5 tunnissa pamolilla normaaliin. kohta taas mittaan, koska paniikki.
Deletemun piti muuten taistella väkisin irti siitä noin vuoden kestäneestä ahdistuksen alhosta, tajusin että jos se jatkuu niin tulen oikeasti elämäkyvyttömäksi.
wandis
No miten siellä nyt voidaan? Meillä viimeisimmät kuumeet on olleet sellaisia päivän kuumeita, että yhtenä päivänä lapsi on aivan naatti ja seuraavana pomppii seinille. Sitä pomppimista on ihana katsella!
DeleteJoo, joskus aina tulee ne pisteet, joista on vääntäydyttävä ylös väkisin, tai tietää olevansa muuten kohta terapiassa.
Kiitos! Klassinen kolmen vuorokauden kuume, joka hermoheikkoutti minua juurikin koskapa kaiffari on aina ollut sellainen yhden päivän päivän kuumeilija. Vointi oli kyllä hyvä koko ajan mutta hippasen ahdisti, kun lukemat olivat tapissa aina 6h lääkkeestä.
DeleteEilen pidin lomapäivän, koska VESin poissaoloraja tuli vastaan. Oli ihana päivä, kun sai kokeilla viileää otsaa!
wandis
Viileä otsa on paras otsa. Mutta onneksi kaikki on nyt kunnossa <3 (Ymmärrän silti ahdistuksesi.)
DeleteÄää, mä luulin, ettei kätkytkuolema ole mahdollinen enää vauvavuoden jälkeen. Huh, neurootikko tunnustaa: opetin aikoinaan kolmeviikkoisen tutille, koska se tutkimusten mukaan rytmittää vauvan hengitystä ja saattaa ehkäistä kätkytkuolemaa.
ReplyDeleteNiin no en tiedä, onko se mahdollista, mutta se ei toki estä minua (ja Susan Hilliä, jos kohta hänen kohdallaan epäilen myös tiettyä lempeää itselleenirvailua) varmistamasta, että näin ei käy. Älä siis kehitä itsellesi uutta neuroosia vain siksi, että minulla on neuroosi!
DeleteVoin kuvitella, että itsekin tekisin just noin, jos olisin tuollaisia tutkimuksia lukenut :D