Täyskäsi

Olen tässä ajatellut, että jos vain suhtaudun jouluun niin, että vietän sen Kätilöopiston sairaalassa kohtutulehduksen kanssa, en ehkä ihan kauheasti pety.

Ja jos suhtaudun jouluun niin, muistan varmaan hankkia jostain taskumatin, johon lorotan glögiä, koska oikeesti saatana.

Tässä kävi niin, että mun piti perjantaina lääkitä itseäni Cytoteceilla. Mies oli kotona hoitamassa sekä kuumeista tytärtä että minua. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Perjantai-aamuna heräsin siihen, että mies oksentaa.

Suoritin pikaista laskutoimitusta ja tulin siihen tulokseen, että jos kietaisen cytot heti, ehdin kärvistellä ne alta pois ennen kuin vatsatauti löytää minutkin. Kävin koiran kanssa hakemassa kaupasta jaffaa ja tärräsin pahimman pois ennen lapsen heräämistä.

Tai kuvittelin tärränneeni. Iltapäivän vietin sitten sängyllä itkien, mahdollisesti jonkinasteiselle kaarelle taipuneena, kunnes jostain sumusta tajuntaani leijui, että Kättärillä oli käsketty soittaa jos en pärjää kipujen kanssa. Saatoin olla puhelimessa varsin vakuuttava, kun hoitaja kehoitti tilaamaan ambulanssin ja saapumaan paikalle.

Ennen kuin pääsimme vatsataudin heikentämän mieheni kanssa ottamaan painimatsia siitä, menenkö lasarettiin taksilla vai lanssilla*, kivut lakkasivat, plop, ja vuoto alkoi. Enkelikuoro lauloi ja ajattelin kiitollisna, että ehkä se oli sen arvoista.

Lauantaiaamuna alkoi olla jo aika selvää, että ei ollut, koska vuoto myös loppui aika nopeasti. Sentään kivuitta.

Sunnuntaina, suunnilleen kaksi minuuttia ja 14 sekuntia sen jälkeen, kun olimme varovaisesti diagnosoineet miehen oksentelun sittenkin ruokamyrkytykseksi, lapsi oksensi.

Minä pääsin kuitenkin lääkäriin, Kätilöopiston päivystyksen kautta, ja siellä selvisi, että todella, kaavinta on edessä. Torstaina.

Vatsatauti varmaan odottelee torstaihin, mutta onneksi sain lapselta sentään flunssan.

Uskotteko, jos kerron, että just nyt ei vaivaa vauvakuume?

(Niin, anteeksi vuodatus. Musta tuntuu, että oon välillä sellainen tunneoksennuksen vuo, että itseäkin inhottaa. Väsyttää vaan niin ja eniten väsyttää se, etten voi varmaan ensi vuosikymmenelläkään ajatella, että tää on nyt hoidettu. En uskalla. Kun ei tää näköjään ikinä ole.)

* Oma asenteeni toki oli, että ei kai tässä nyt millään ambulanssilla jos omin käsin pääsee taksitolpallekin raahautumaan.