Joulu oli tänä vuonna jokseenkin kaksijakoinen juhla. Toisaalta oli ihanaa, parasta ja kivaa, toisaalta jengi oli vuoron perään kipeänä, mikä kiristi hermoja.*
No mutta. Per aspera ad astra, sanoivat jo muinaiset roomalaiset, jotka olivat hulluja, kuten on hyvin tunnettua kaikille, joiden yleissivistys on suotavalla tasolla.
Seuraa opettavainen joulufaabeli.**
Tapahtui niinä päivinä, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka katsottiin sen vatsalle sopiviksi. Tapahtui myös niin, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka se itse reippaana piskinä pihisti sisareni laukusta, ja joiden sopivuutta vatsalle ei täten arvioitu.
Ja kuten odottaa saattaa, tapahtui myös niin, että heräsin eräänä yönä koiran vinkunaan.
Kuten kunnon joulumarttyyri ainakin, kiskoin vaatteet ylleni viedäkseni koiran ulos. Näissä tilanteissa usein tuppaa olemaan hoppu, joten siirsin itseni ulkotiloihin ilman lapasia ja taskulamppua.
Vähän aikaa taaperrettuani hoksasin, että taskulampulle ei ollut kysyntää. Miksi? Eihän mökillä talvi-iltana näe juuri nenäänsä pidemmälle, ja siihenkin asti vain, jos päässä on otsalamppu.
Nostin katseeni. Sitten hoipertelin eteenpäin kasvot taivasta kohden käännettynä. Yö oli huikea, tähtien valaisema. Kuu oli jo aikaa laskenut, enkä ole koskaan nähnyt sellaista tähtien paljoutta. Taivas oli niistä lähes vaalea, ja musta metsä hiljainen sitä vasten.
Koira hoiti bisneksensä ja seisoi tyynenä odottamassa, että minäkin vielä haluaisin sisälle. Mutta en minä millään olisi halunnut, sillä niin ihmeellistä näkyä ei usein kohtaa. Seisoin yksinäisellä tiellä ja tuijotin taivaalle.
Tarinan opettavainen osa onkin tässä: jos olisin muistanut lapaset, olisin seissyt siellä aamuun asti. Lapset! Älkää koskaan unohtako lapasianne! Kadutte sitä vielä!
* Etenkin omiani. Olin ajatellut, että kaikenlaisten keskenmenoseikkailujen, vatsatautien ja nousevien kuumeiden jälkeen muut huomaavaisesti eivät sairasta vaan katsovat minua ihaillen, kun lekottelen (jos kohta hyvin voipuneesti) uhrauksieni alttarilla, mutta kuten tavallista, se muistio oli hukkunut joulupostissa.
** Oikeastaan se ei luultavasti ole opettavainen saati faabeli, mutta kuulostipa vaan hienolta, eikö?
No mutta. Per aspera ad astra, sanoivat jo muinaiset roomalaiset, jotka olivat hulluja, kuten on hyvin tunnettua kaikille, joiden yleissivistys on suotavalla tasolla.
Seuraa opettavainen joulufaabeli.**
Tapahtui niinä päivinä, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka katsottiin sen vatsalle sopiviksi. Tapahtui myös niin, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka se itse reippaana piskinä pihisti sisareni laukusta, ja joiden sopivuutta vatsalle ei täten arvioitu.
Ja kuten odottaa saattaa, tapahtui myös niin, että heräsin eräänä yönä koiran vinkunaan.
Kuten kunnon joulumarttyyri ainakin, kiskoin vaatteet ylleni viedäkseni koiran ulos. Näissä tilanteissa usein tuppaa olemaan hoppu, joten siirsin itseni ulkotiloihin ilman lapasia ja taskulamppua.
Vähän aikaa taaperrettuani hoksasin, että taskulampulle ei ollut kysyntää. Miksi? Eihän mökillä talvi-iltana näe juuri nenäänsä pidemmälle, ja siihenkin asti vain, jos päässä on otsalamppu.
Nostin katseeni. Sitten hoipertelin eteenpäin kasvot taivasta kohden käännettynä. Yö oli huikea, tähtien valaisema. Kuu oli jo aikaa laskenut, enkä ole koskaan nähnyt sellaista tähtien paljoutta. Taivas oli niistä lähes vaalea, ja musta metsä hiljainen sitä vasten.
Koira hoiti bisneksensä ja seisoi tyynenä odottamassa, että minäkin vielä haluaisin sisälle. Mutta en minä millään olisi halunnut, sillä niin ihmeellistä näkyä ei usein kohtaa. Seisoin yksinäisellä tiellä ja tuijotin taivaalle.
Tarinan opettavainen osa onkin tässä: jos olisin muistanut lapaset, olisin seissyt siellä aamuun asti. Lapset! Älkää koskaan unohtako lapasianne! Kadutte sitä vielä!
* Etenkin omiani. Olin ajatellut, että kaikenlaisten keskenmenoseikkailujen, vatsatautien ja nousevien kuumeiden jälkeen muut huomaavaisesti eivät sairasta vaan katsovat minua ihaillen, kun lekottelen (jos kohta hyvin voipuneesti) uhrauksieni alttarilla, mutta kuten tavallista, se muistio oli hukkunut joulupostissa.
** Oikeastaan se ei luultavasti ole opettavainen saati faabeli, mutta kuulostipa vaan hienolta, eikö?
Aijjai. Juurikin näin. Parhaat revontulet, täysikuut ja tähtitaivaat olen todistanut vain ja ainoastaan koiran ansiosta. Tämä joulu oli ensimmäinen 19 vuoteen kun en käynyt jouluaattolenkillä koiran kanssa. Oli vähän outo olo. En oikein tiennyt mitä siinä iltapäivällä kuuluu aattona tehdä. Ei näköjään mitään. Vähän tylsää oli.
ReplyDeleteTämä oli mulle ehkä ensimmäinen suora lottovoitto, joka seurasi yöllistä vatsavaivaa, joten en tiennyt, että näinkin voisi olla! Tuntui hämmästyttävältä.
DeleteVoi sun jouluaattoa :( Uskon, että olo oli tyhjä. Tuli vähän haikeus sun puolesta, kun tämän luin. Sun pitää nyt keksiä ensi jouluksi jotain vaihtoehtoista tekemistä. Tai koira.
Tähdet on iiiiiihania! Tuntuu, että nykyään harvoin on ylipäätänsä ulkona niihin aikoihin, kun tähtiä voi nähdä tai toisekseen pysähtyy niitä katsomaan. Lucky you!
ReplyDeleteToivottavasti muut ymmärtävät pian lopettaa sairastelun, että pääset ansaitusti lepäilemään! <3
Niin, niin on! Ja valosaastetta on niin järkyttävästi, että harvoin niitä tuolla tavalla näkeekään.
DeleteEivät ole ymmärtäneet: äiti on sairaalassa, lapsi yhä kuumeessa ja bonuksena koira ontuu. Olen antanut periksi oman marttyyriuteni suhteen :D
Vähän säikähdin luettuani pelkän otsikon, mutta ei siitä sen enempää... Onneksi kyseessä olivat vain lievät itseaiheutetut ruoansulatusongelmat :)
ReplyDeleteOlet niin oikeassa! Vaikka näillä pakkasilla tulisi helposti mieleen kirota se päivä, kun on kantanut koiran kotiinsa, kannattaa sen sijaan ottaa ilo irti siitä mielenhäiriöstä. Kyllä vain olisi moni luonnonihme ja maalauksellinen maisema jäänyt itseltänikin näkemättä, jos joku ei olisi vaatimalla vaatinut minua pihalle. Kiitos siis omallenikin :)
No nyt se lievä ruoansulatusongelma ontuu, vähän meinaa hermoja kiristää. Ortopediaika on varattu.
DeleteKyllä mä just ajattelin, että elämä olisi köyhää jos koiraa ei olisi. Loskaa ehkä näkisi vähemmän, mutta niin näkisi kaikkea muutakin. Enkä takuulla kävelisi niin kuin nyt.
Tähdet, tähdet. Näillä kirkkailla pakkasöillä olisi kaivannut jonnekin valosaasteettomampaan, mutta elänpä nyt tämän sitten kauttasi. Kiitos. Toivottavasti sairastelu loppuu pian!
ReplyDeleteOle hyvä! Arvelen, että osaat arvostaa tätä, joten kerron, että olemme harkinneet kaukoputken hankkimista mökille. Siellä voisi pitää syksyllä ja talvella tähtiviikonloppuja sitten :)
Delete:) Paranemisia ja tunnelmallista uutta vuotta!
ReplyDeleteKiitos! Ja sitä samaa sinne!
Delete