04 March, 2016

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.

12 comments:

  1. Oi sun lasta. Ja oi sua äitiä.

    Isoja kysymyksiä nämä menettämisen pelkoon liittyvät, niiden kanssa moni aikuinenkin kipuilee. Väitän, että kuvailemasi kaltainen pelkojen sanakäsittely ennaltaehkäisee juuri ne aikuisiän ongelmat. Hengessä mukana.

    Psst, mun eka blogikommentti!Mieti!

    ReplyDelete
    Replies
    1. On parasta ja kauneinta olla sun ekan blogikommentin kohteena <3

      Mä uskon, että puhuminen on ainoa, mikä auttaa. Aikuisellekin. Vaikka onhan menetyksen pelko sillä tavalla ihan kauhea mörkö, että tota, kun joskus ne menetykset on kuitenkin edessä. (Mutta etukäteen pelätty ei ole jälkikäteen helpompi, olen huomannut.)

      Delete
  2. Muistan elävästi sen jakson omasta lapsuudestani, kun itkeskelin itseni uneen iltaisin, koska kuolema kaikessa lopullisuudessaan oli niin pelottava ajatus. (Tarkemmin määriteltynä pelkäsin kuoleman jälkeistä tyhjyyttä ja minuuteni lakkaamista olemasta, mistä voidaan päätellä etten ollut kovin harras kristitty, koska mitään luottoa kuolemanjälkeiseen elämään ei ollut, ja itsekeskeinenkin vielä.)

    Pari vuotta myöhemmin puolestaan oli ajanjakso, jolloin usein pidin pikkusisarukseni kädestä kiinni ja rauhoittelin, kun hän seisoi vanhempieni sängyllä tuijottamassa ikkunasta ulos täynnä huolta, että vanhemmat eivät tulekaan takaisin. (Hänen tulkintansa tästä pelkovaiheesta kenties sai lisäpontta vanhempieni kroonisesta myöhästelystä.)

    Tarinan opetus on, että kenellekään asianosaiselle ei jäänyt traumoja ja pienet aivomme kehittyivät (vähän) kypsemmiksi hyvinkin nopeasti. Myöhästelijöitä tosin tuli meistäkin. Mutta vanhemman näkökulmasta tuon pelon kohtaaminen on varmasti raastavaa! Uskon, että tuo tunteiden tulkinta on juuri sitä, mikä auttaa, jos jokin. Toivottavasti alkaa hälvetä pian!

    ReplyDelete
    Replies
    1. No mitäs muuta kukaan meistä lopulta voisi olla kuin itsekeskeinen? Minuuden lakkaaminen on järisyttävä ja pelottava ajatus, ja luotto kuolemanjälkeiseen elämään on vaikea asia. Mulla ei ole luottoa, mulla on vaan jonkinlainen nykyisessä asenneilmapiirissä naurettavahko kuvitelma siitä, että tässä ei voi olla kaikki. Mutta toisin kuin ateistit kuvittelee, en ajattele mitään pilvenreunalla loikkivia kaapuniekkoja. Enimmäkseen en tiedä, mitä ajatella.

      Mä muistan myös pelon siitä, että äiti ei tulekaan kotiin. Tämä tapahtui vanhempieni eron jälkeen, sinä mahdollisesti ainoana kertana, kun äitini tuli kotiin klo 22 jälkeen.

      On silti hyvä kuulla, että traumoja ei jäänyt! Sitä ei lapsena kyllä ollenkaan tule ajatelleeksi, miten raskaita tämmöiset ovat vanhemmalle, saatana. Tämä tuntuu nyt oikeudenmukaiselta kostolta.

      Vähän pelkotilat ovat jo hälvenneet, alkoivat hiljalleen helpottaa heti, kun asia oli saatu suusta ulos. Eivät taikaiskusta, mutta vähitellen.

      Delete
  3. Voi rakasta! Sinua ja lasta. Pelko vähenee puhumalla, sanoisin omasta kokemuksesta. Kyllä se siitä, lapsella on niin ihana ja ymmärtäväinen äiti.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, puhuminen! Se on paras ja tärkein asia, jonka voi lapselleen ja itselleen opettaa.

      Delete
  4. Meilläkin on ollut välillä näitä. Mä en tiedä onko mua katsottu pahalla silmällä päikyn tätien suunnalta mutta mä en vaan ole pystynyt jättämään itkevää 3,5-vuotiasta huutamaan mun perään. Olen sitten ollut siellä vaikka sen 20 minsaa, että tilanne on tasaantunut. Ehkä just siksi vaikea tilanne kun lapsi ei oikein koskaan pienempänäkään ole jäänyt perään itkemään. Meillä muuten roikkuu laminoidut valokuvat äidistä ja isästä lapsen naulakossa. Se auttoi yhdessä tilanteessa kun lapsen tuli vanhempiaan ikävä. Ootteko tätä kokeilleet? Voisko se jotenkin auttaa siihen, että kun on kuva, niin on ne olemassakin? Tosin toi kuolemanpelko on hirmu raastavaa. Meillä esikoinen aikanaan itki monet kerrat miten ei halua kuolla vaan olla aina täällä kotona. Ja kun ei sille lapselle voi valehdellakaan ettei koskaan kuolla. Vähän olen livennyt sille suunnalle, että painotan miten yleensä vanhat ihmiset kuolee. Riippuu tietysti lapsesta miten järkeily toimii. Auttaako se, että kertoo lapselle miten äiti ja isä aina katsoo ennen kuin ylittää kadun ym. Mutta voi, toivottavasti vaihe menee ohitse pian. Ihanaa kun löysitte sen syyn.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä oon jättänyt ipanan itkemään, ja nostan hattua sulle siitä, että olet itsepintaisesti siellä pysynyt. Tosin ehkä se on vähän lapsikohtaistakin - nyt viimeksi kun vein, erehdyin juttelemaan yhden hoitajan kanssa pidempään ja sillä välillä lapseni kehitti itselleen itkun, joka ehkä olisi voitu välttää, jos olisin vain suorinut ulos päikystä.

      Mä siis lupasin monta päivää, että en jää auton alle tänään. Eikä jää isikään. Ja huomaathan, että eilenkin lupasin ja pidin lupaukseni, joten voit tänäänkin luottaa. Vähän paha lupaus kyllä tehdä. Eihän sitä kumminkaan koskaan tiedä, milloin joku rekka luistelee päälle.

      Kuvahommaa kokeilisin, jos tää ei olis vähän alkanut helpottaa jo. Mulle itselleni kuvien logiikka ei toimi niin mun on vaikea niitä lapsellekaan tuputtaa :D

      Delete
  5. Voi pieni ja isompikin <3! Meillä kyllä lähes saman ikäinen aika ajoin puhuu siitä miten ei halua olla pkssa ja itkee kotona lähtöä/erotilanteessa. Lisätään haleja, illalla yhdessä oloa, onneksi jo aikakäsitys auttaa unelmoimaan esim vkolopusta ja et sitten... Ihan kamalia tilanteita. Saati kuoleman ymmärtäminen. Eihän sitä aikuinenkaan tajua?! Tsemit, vaikka kuulostaa siltä että vedät hyvin. Silti tsemit.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo! Tai siis ehkä tää aikakäsitehomma myös tekee tästä vähän kurjempaa, kun viikko alkaa tän ikäiselle jo hahmottua uudella tavalla.

      NOH, ainakin sillä alkaa olla aika hyvä käsite siitä, miten yhteiskunta toimii, kun mä oon selittänyt sille noin 16 kertaa, että miksi äidin pitää mennä töihin.

      Kiitos. Tsemppi ja vertaistuki tulee aina tarpeeseen.

      Delete
  6. Niin tuttua! Meillä pelottaa mm. dinosaurukset ("joita ei ole olemassa"). Ja kun vähän tarkemmin kaivelin, mikä mm. muuttamisessa ahdistaa, niin se ei olekaan vanhan kodin hylkääminen (vaikka toki sekin), vaan se, ettei kaverit enää löydä meille, eikä haluaisi luopua leluistaan. Tyhmät vanhemmat ei olleet muistaneet kertoa, että kaverit ja lelut löytää tiensä uuteenkin kotiin. Mitähän kaikkea muuta tässä on unohtunut tarkentaa..?

    Kuolemanpelkoajatuksia odottelen juuri nyt, koska kuolema on ollut viime päivinä puheissa ja kysymyksissä. Lapsi mm. totesi isälleen, että "sä ehkä kuolet kohta" - lause joka ei jätä kylmäksi. En tiedä miksi, kun kukaan tuttu ei ole kuollut. Mutta jokin on sen mietinnän käynnistänyt ja melkoisesti saan tässä itseäni tsempata, että keksin, miten asian käsittelen. Muistan lapsuudesta, että oli aika pysäyttävä hetki tajuta, että esim. omat vanhemmat voi kuolla.

    Mulla itselläni kuolemanpelko iski luokiossa ihan raivolla päälle. Kuulostelin, milloin murhaaja tulee ovesta sisään, ja löysin tietty kaikki parantumattomat sairaudet itsestäni. Ihmettelin pari vuotta vanhempia tuttuja, jotka viitsivät opiskella, koska kohtahan tässä kuollaan kuitenkin. Jotenkin se sitten helpotti ja jälkikäteen ajatellen on aika helppoa löytää syitä panikoinnille yleisesti teiniahdistuksesta. Mutta muistan sen tunteen edelleen. Se oli pala kurkussa, äärimmäisen ahdistava tila. Ja jos lapsi jotain semmosta kokee, niin äitiä tuskastuttaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Lapset on kyllä tosi kirjaimellisia jotenkin. Ja sitten kun maailman käsitteistö on ipanoilla vielä rajallinen, niin ei ehkä osaa asioita selittääkään niin, että muistaisi kuuntelijan näkökulman.

      Noita pohdintoja voi muuten tulla päiväkodistakin. Sillä viikolla kun tää oli meillä akuuteimmillaan, jumpan aulassa melkein kaikkien vanhemmat valitti, että ipana puhuu koko ajan kuolemisesta koska päiväkodissa lapset on puhuneet siitä. Nää oli eri ryhmässä mutta samassa päikyssä, ja voi kai ne toisiaan lietsoa.

      Mulla oli teini-iässä semmonen pelkovaihe, jossa etenkin mummolassa - mä nukuin siellä yksin alakerrassa usein - aloin pelätä, että ikkunasta tulee kirvesmurhaaja. Serkun Reginat oli huonoa lukemistoa sen ikäiselle, mutta sun kommentista tuli myös se olo, että ehkä tietyssä vaiheessa tommoset pelkotilat kuuluu vähän asiaankin.

      Delete

Note: Only a member of this blog may post a comment.