Backstreet’s Back

...no ei ehkä ihan niin rehvakkaasti kuitenkaan.

Aloitan välittömästi laadukkaalla kakka-aiheella.

Tänäkin talvena minua ovat nimittäin nyppineet koirankakat, joita Toisten Koirien Omistajat eivät kerää teiden varsilta ja kuusivuotiaiden kävelyreiteiltä.

Aikaisempina vuosina tunne oli lähinnä raivonsekainen, mutta nyt huomaan keskittyväni helpommin omaan hyveellisyyteeni koirankakkojen noukkijana. Äsken jopa huomasin toivovani, että joku joskus viitsisi kiittää minua tästä.

(Se, että kiittää jotakuta siitä, että tämä toimii kuten pitäisi on ajatusten Schrödingerin kissa. Yhtäaikaa ääliömäinen ja nerokas. Ääliömäinen siksi, että eihän siitä pitäisi. Nerokas siksi, että ... no, hunajalla saa enemmän kameleita.)

Sitten vein ajatuksen loogiseen päätepisteeseensä. Hautakiveeni, jossa lukisi:

”Tässä lepää Liina. Hän keräsi aina koiransa kakat.”

Päätin tulla heti sisälle ja kirjoittaa tämän ylös, jälkipolvia varten.

To speak and remove all doubt

Tiedättekö sen myytin suomalaisista, jotka eivät jatkuvasti koe tarvetta täyttää tyhjää äänimaisemaa turhanpäiväisellä hölötyksellä?

Minusta se oli pitkään juuri sitä - myytti. En ollut itse oikeastaan kohdannut hiljaisuutta, joka ei olisi voinut keskustelulla parantua. Olen aina tykännyt jutella; itse asiassa yksi bonusisäni lempivitsejä on se, jossa Liina oppi yksivuotiaana puhumaan eikä ole sittemmin lopettanut.

Ja sitten yhtäkkiä minä ja hiljaisuus kohtasimme. Opin, että on monenlaisia paikkoja, joissa voi vain olla hiljaa ja antaa ajan virrata hetken aikaa ohitse - vaikka vierellä olisi joku. Vaikka olisi monta jokua.

Sauna. Auto. Lenkkipolku.

Internet.

Ja mitä enemmän on hiljaa, sitä vähemmän tuntee lopulta tarvetta täyttää näistä mitään sanoilla. Saattaa olla, että joka asiaan on yhä mielipide, ja saattaa olla, ettei vieläkään joka mielipiteeseen ole asiaa, mutta yhtäkkiä ei koe niin tarpeelliseksi enää toitottaa näkemyksiään siellä täällä.

(En tietenkään tiedä, onko kukaan läheisistäni huomannut tätä kehityssuuntaa, ehkä he nyt nauravat makeasti, mutta taaksepäin katseltuna näen sen selvästi, kuin veteen piirtyvän vanan.)

Blogin pitäminen näistä lähtökohdista on tosi hankalaa, uskokaa pois.

Siksi ajattelin lopettaa bloggaamisen toistaiseksi. Jos joskus suunta on toinen, kohti ääntä ja näkemyksiä, ehkä jatkan niiden esittelyä (mutta luultavasti sekin tapahtuu jossain toisaalla.)

Toivon, että joskus tavataan, te ihanat tyypit, jotka olette käyneet täällä jakamassa ajatuksianne, ja jutellaan tai ollaan yhdessä hiljaa! Kiitos kaikista hetkistä.

P. S. Kutimointia jatkaa, kässähommat kiinnostavat yhä, ja Sivukirjasto on tiukan harkinnan alla. Täysin en siis aio suutani sulkea vastaisuudessa.

P. P. S. Kirjallisuutta aiheesta: A Book of Silence, suosittelen.