Jali ja ankea asenneilmasto

Taloudessamme on jälleen kuunneltu äänikirjoja.

Tällä hetkellä kuuntelussa on prinsessasatujen sijaan Jali ja suklaatehdas. Olen itse lukaissut sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa viitisentoista vuotta sitten, ja muistan, että se oli minusta hauska. Hauska! Niinpä lainasin sen ipanalle, joka kovasti viehtyi kannen kuvasta (siinä on Johnny Depp Willy Wonkana, kukapa ei.)

Hauska my ass.

On tosi vaikea edes sivusta kuunnella sitä, miten Dahl kohtelee lapsihahmojaan. Paitsi Jalia, eikä mikään ihme: Jali ei ole lihava, hän ei jauha purkkaa, häntä ei ole hemmoteltu eikä hän ole telkkariin liimautunut.

Ei tietysti mikään ihme, Jali on niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ylensyödä, ostaa purkkaa, tulla hemmotelluksi saati liimautua telkkarin ääreen. Tarkalleen ottaen emme tiedä, millainen Jali olisi, jos hänen perheensä ei kituuttelisi toimeentulorajan tuolla puolen.

Dahlista, josta aiemmin pidin kovasti, olen sen sijaan löytänyt jotain uutta ja inhottavaa.

Yleisesti ottaen en voi sietää sitä, että kirjallisuudessa kehollisuus rinnastetaan luonteenlaatuun. Jalin suklaatehtaassa rinnastus on selvä: ylipainoinen lapsi on ahne ja ällöttävä. Hän ansaitsee kauhean kohtalonsa, koska on niin ällöttävä. Mitäs on sellainen.

Ei tämä tosin ainoa Dahlin kirja ole, jossa ihannevartalosta poikkeavia suomitaan aika kovin sanoin. Ohimennen kuulostaa aivan siltä, kuin Jaakko ja jättipersikka -teoksessa liiallinen laihuus olisi vähintään yhtä paheksuttavaa kuin liiallinen lihavuus, mutta kyllä näistä jälkimmäinen on silti Dahlin silmissä suurempi rikos.

Tämä vaivaa minua tosi paljon, toverit. Tiedän, että aika on nyt toinen, mutta miksi se ikinä on ollut sellainen, että toisille ilkeästi nauraminen on kivaa? (Miksi se taas on sellainen?)

Eikä tässä nyt ole kyse Dahlin riemastuttavasta anarkiasta. Riemastuttavaa - ja ehkä anarkistista - on se, kun Matilda pitää puolensa tyrannosaurus rehtoria vastaan. Kehoja pilkatessa alueena on ihan puhdas ilkeämielisyys, enkä sellaista lapseni kirjoihin soisi.

Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:

• Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
• Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
• Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
• Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
• Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

Hämärinkäinen

Lainasin Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon uutuuskuvakirja Hämärinkäisen kirjastosta, ja voi jukupätkä kuulkaa.

Hämärinkäinen kertoo hämärästä ja pienestä olennosta, joka sitä kutoo kangaspuillaan - ja siitä, mitä tapahtuu, kun kukkakauppias Keikander haluaa enemmän valoa ja rikkoo kangaspuut. Se rotta.

Joskus kävelee vastaan lastenkirjoja, jotka puhuttelevat lukijaansa jotenkin tosi syvältä. Tarttuvat kädestä ja kertovat lempeästä hämärästä ja pehmeästä pimeydestä. Siitä, miten kaiken valaiseminen ei aina ole tarpeen tai edes hyödyllistä.

Kuvat ja teksti ovat kuin yhtä, kauniita ja utuisia ja turvallisia.

Ollaan skidin kanssa tykätty aiemmistakin Teräs/Pertamo -kaksikon kirjoista, mutta tämä Hämärinkäinen on kyllä ihan täysosuma. Lukija rakastui kirjaan niin, että aikoo pyytää sitä joulupukilta.

Ja ilmeisesti myös tyttäreni piti kirjasta.