Lässytykseksi meni

Piti jorista siitä ja tästä, mutta päätinkin nyt kertoa, että "korvatulehdusta voi varmasti hoitaa myös ilman antibiootteja" -hymistelyni lensivät ikkunasta ulos suunnilleen sillä kellonlyömällä kun terveysneuvontanumeron kehotuksesta yöllä avasin ikkunan, jotta erityisen kuumeinen vauva hieman chillaisi.

Okei, en tuolloin tiennyt, että sillä on korvatulehdus. Koin vain sellaisia järisyttäviä "olen paska äiti, miksen heti ottanut siltä yöpukua pois" -fiiliksiä, joihin sekoittui "voikohan se lähteä yöpuvussa päivystykseen" -pohdintoja ja täysin ravisuttavaa tietoisuutta siitä, miten hemmetin hauras olento vuoden ikäinen vauva vielä on.

Mietin myös unen ja valveen rajamailla, miksi kaikki pitää aina tehdä niin perinpohjaisesti. Kun aikuinen tulee kipeäksi, kuumetta on juuri sen verran, ettei tiedä voiko jäädä kotiin vai pitäisikö ev.lut. -työmoraalin merkeissä zombeilla työpaikalle näyttämään kurjalta ja olemaan tehoton*. Kun vauva tulee kipeäksi, kuumeasteita pitää heti kerätä koko sarja.

Emme lähteneet päivystykseen. Riitti, että ikkuna oli auki ja Panadol käytössä. Aamulla roudasin muksun lääkäriin vaurauden vakuutuksen turvin ihan vain sulkeakseni pois korvatulehdukset sun muut. Terveysneuvontanumerossa, jonne soittelin puoli yötä, oltiin nimittäin ihan varmoja, että tyypillä on joku "vauvarokko", josta en ollut ikinä ennen kuullutkaan, ja jonka nyt alan epäillä olevan fiktiota, jolla vanhemmat pidetään himassa luulotauteineen.

Korvatulehdus sillä kuitenkin oli, mutta onneksi kaikki pyhät periaatteet oli jo haudattu, joten ei kun käsi ojossa reseptiä odottamaan. En nimittäin välttämättä ehdoin tahdoin halua kytätä enää toista yötä, että hengittääkö se. (Helppoa kyttäys tosin oli. Lapsi ei suostunut nukkumaan kuin joogasaleilta tutussa lapsiasanassa pää melko syvällä mun kainalokuopassa. Kylkiluiden liike oli lähietäisyydellä.)

Koska pikkumimmin olo on jo selvästi parempi, minäkin voin velloa piristymisaikeissa ja otan saman tien kovat keinot käyttöön. Sain tovi sitten huipun tunnustuksen sekä Suvilta että Täti-ihmiseltä, ja kuten viisasta onkin, säästin lappuset tosi tarpeeseen.

Sääntöjäkin oli, mutta oikaisen täällä kuten Sivukirjaston puolella, ja ilman minkäänlaisia eteenpäinlaitto-odotuksia ojennan tunnustuksen suoraan (ja suoraan takaisin) tyypeille, jotka tekevät bloggaamisesta kivaa.

Kiitos siis Siina, Annukka (postaa useammin! Kantoliinat ovat sitä varten), Täti-ihminen, Suvi ja Wandabe. Ja onhan teitä tietty muitakin. Ärh.

Genrepalkinto menee Siinalle, joka ei ikinä lässytä, mutta jonka vinkkelistä katsottuna kaikki on ihan yksinkertaisesti parempaa. Jos Siina joskus julkaisee kootut Facebook-statuksensa vuosilta 2009-2012, tai jotain, ostan opuksen itselleni ja kaikille muillekin joululahjaksi, sillä jaettu ilo on moninkertainen ilo ja kerrankin olisi helppo joululahjavuosi. Ihminen välissä -blogi käsittelee enemmän tosin leffa- ja kirja-asioita kuin äiti- ja kotiasioita, mutten anna sen häiritä.

Genrepalkinnon historiasta voi lukea täältä.

* Eli käyttäytymään aika lailla normaalisti. Ette uskoisi, miten usein kuulen "whoa, sä näytät todella väsyneeltä" -kommentteja nykyisin. Kuka muka näyttää kasteenraikkaalta jos ei viitsi nukkua, kysyn vaan.

Kun on tuota vaurautta

...sen voi käyttää välillä muuhunkin kuin oman opintolainansa lyhentelyyn, kirjoihin tai - jopa - kenkiin. Rahat voi lähettää sähköisesti esimerkiksi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen Nälkäpäivän tiimoilta. Bongasin kamppiksen Periaatteen naiselta ja osallistuin itsekin reippaasti (enkä "sitten joskus", kuten yleensä.)

Viime aikoina onkin ollut avuton, kädetön ja onneton olo. Lapsi saa rutistuksia luultavasti ihan kotitarpeiksi tai vähän ylikin, kun minä käsittelen esimerkiksi eilisen Hesarin aiheuttamaa ahdistusta halaamalla.

Mietin jo hetken sijaisperhehommaa. Esitin asian miehellekin, joka sanoi viisaasti, ettei siihen hommaan ihan kevyin tiedoin tai perustein ruveta. Ei, ei ruveta - mutta on hyvä muistaa, jos perheen lapsiluku tuntuu joskus liian pieneltä, ettei kaikkia lapsia ehkä tarvitse synnyttää itse. Voisi vaikka tarjota perheen jollekulle, joka ei omassaan voi olla.

Kun vain ei tarvitsisi pelätä sitä, että pieni palautetaan omaan perheeseensä liian aikaisin.

Jäähyväiset lempiharrastukselle

Olen suunnitellut pikku hiljaa lopettavani iäksi yhden lempiharrastuksistani: laihduttamisen. Tai ainakin siitä puhumisen.

Tähän väliin ei ole pakko sanoa kohteliaasti, totuudenmukaisesti tai valheellisesti, ettei sellaiselle varmasti toki ole tarvettakaan. Joskus on ollut, joskus ei, mutta tarpeella ei ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon asiasta olen jaksanut jauhaa, itselleni ja muille. (Olen aika varma, että tietyillä suunnilla, esimerkiksi Lahden lähettyvillä, laulaa enkelikuoro jos tämä sattuu osumaan näytölle. Köh. Heh.)

Kun lapsi on nyt noin vuoden, tilanne on se, että olen päässyt eroon raskauskiloistani ja juoksu on tuonut kroppaan tiettyä jäntevyyttä. Olo on ihan hyvä, ja mikä parasta, viihdyn kropassani nyt aika hyvin - vaikka se toki on erilainen. Jotkut jutut ovat paremmin ja jotkut huonommin ja vaikka aika ja entropia saanevat aikaan sen, että (jo alunperin melkoinen) delta (Δ) minun ja H&M:n bikinimallien välillä kasvaa entisestään tulevina vuosina, en jaksa järin välittää.

Laihduttamisen lopettaminen ei silti tarkoita, ettäkö ruokavalioon ja liikuntaan voisi suhtautua vastedes täydellä välinpitämättömyydellä. Ensinnäkään mua ei ole siunattu kropalla, joka lihomatta voi syödä mitä vain, enkä haluaisi uusia vaatekaappiani jatkuvalla syötöllä. Toisekseen olen varmaan tullut tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani uudella tavalla; tulkoon nyt sanottua, etten välttämättä halua kerätä koko elintasosairauksien sarjaa vaikka se ei kropassa näkyisikään.

Haluaisin kovasti, että lapsi oppisi kasvaessaan jonkinlaiseen kohtuuteen sekä ruoan että liikunnan suhteen; valitettavasti en usko "älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon" -kasvatusmalliin (johon sinänsä on kyllä kiva sortua), joten ei auta kuin opetella itsekin. Se, mitä pitää opetella, on nimenomaan kohtuus. Minä kun olen ihan ehdottomasti sitä sakkia, joka, tuota, menee helposti hieman liiallisuuksiin.

No, on tässä viime vuosina tapahtunut jotain kasvuakin, luullakseni. Ensinnäkin olen aikuisiällä reippaasti hankkinut mieltymyksen kasviksiin melko lailla samaan tapaan kuin (myöhäisessä) teini-iässä opettelin sitkeästi juomaan kahvia ja alkoholipitoisia juomia hampaat irvessä (ja vielä hieman myöhemmin opettelin katsomaan jalkapalloa.) Toiseksi, olen oppinut tätä kohtuusasiaa hieman: jos jääkaapissa on kookospalloja, kykenen syömään vain yhden päivässä. Toisaalta voin ostaa jääkaappiin kookospalloja siitäkin huolimatta, että niissä on sokeria, sokeria ja sokeria. (Ja sipsihimostani olen päässyt täysin eroon, terveisin Sipsihai -79.)

Epäilen, että eräs taloudessamme asuva tytär alkaa pikku hiljaa ymmärtää enemmän kuin me ehkä tajuammekaan, joten muutoksen aika lienee nyt. Ei enää anaalisia laihdutuskuureja vaan jonkinlainen kokonaisvaltainen ratkaisu - tylsää, hankalaa ja kiusallisen tarpeellista.

Rasitus

Olin perjantaina uuden lempiharrastukseni parissa, sokerirasituskokeessa.

Sanottakoon ihan tähän alkuun, että ei, en ole raskaana. Sitä kun on jo toki muutaman kerran kysytty. Miehen mielestä (ja epäilemättä osa tuttavistani on täsmälleen samaa mieltä) syy on täysin omani; mitäs "retostelen sokerirasituskokeella Facebookissa". Rohkenen olla eri mieltä; kuvittelin useamman ymmärtävän, että sokerirasituskoe ei selvitä lisääntymiseen liittyviä asioita vaan sitä, onko tutkimuksen kohteena olevalla onnettomalla sielulla* a) puhjennut diabetes tai b) kohonnut riski kohdata em. korkean elintason tuotos elämän sokerisella polulla. Raskaus selvitetään pissaamalla tikkuun. (Sitäpaitsi, jos vielä joskus olisin raskaana, en kyllä tiedottaisi siitä kertomalla sokerirasituskokeesta. Raja se on hämyisellä vihjailullakin.)

Perjantaina paita sotkeutui vereen ja muutenkin vitutti. Tänään soitin tuloksia. Ensin neuvolan terkkari sanoi paastoarvon olevan koholla, soita terveyskeskukseen. Vitutti vielä enemmän - jopa niin, että väänsin vähän itkua odotellessani terveyskeskuksen palaavan asiaan. Arvatkaa mitä terveyskeskuksen terkkari sanoi? Niinpä niin. "Ei näissä mitään ihmeellistä ole, ihan normaalit." Sanoi sitten vielä, että voisivathan ne alhaisemmatkin olla, mutta kuitenkin - ei mitään, minkä vuoksi yöunia tulisi menettää.

Sovittiin kyllä puhelinaika, tarkoituksena pohtia sitä, miten asiaa seurataan tulevina vuosina. Olisinpa vain perjantaina tiennyt, miten oikeassa olin, kun kerroin itselleni vitsejä uudesta harrastuksesta. Ei olisi naurattanut sitäkään vähää (ja ne olivat kyllä ihan eeppisen huonoja vitsejä.)

En oikein tiedä, mitä helvettiä tässä edes voisi tehdä. Okei, äitiysloman aikana en varmaan syönyt niin terveellisesti kuin duunissa (salaattipöytä, mon amour) - mutta silti. En syö karkkia sumeilematta tai muutoinkaan juuri välitä makeasta; syön paljon vegeä; en ole makeiden tuontihedelmien ykköskohderyhmää (banaaneja en syö kerrassaan ikinä) ja liikun, no, jos nyt en ihan helvetisti niin aika paljon kuitenkin.

Tekisi mieli lamaantua sängyn alle kunnes joku laajentaa kakkostyypin diabeteksen määritelmää vielä vähän lisää. Tuskin tarvitsee montaakaan vuotta odotella.

* Niiden kahden sokeriliemimukillisen jälkeen kuka tahansa on onneton.

Alku aina hankalaa, ja keskikohta, ja loppu

Nyt ollaan epämukavuusalueella.

Uskon vakaasti perheen yhteiseen ateriointiin. On olennaista istua pöydässä yhdessä ja keskustella päivän tapahtumista. Näin kehittyvät terve ruokailurytmi, hyvät pöytätavat ja kärsivällisyys eli kyky vastata viidennen kerran puolen tunnin sisällä äidin hajamielisesti esittämään kysymykseen "Mitä koulussa oli ruokana?".*

Nyt, kun jälkikasvu aloitti siellä päiväkodissa, voisi toki olla hyvä paikka istuttaa perheeseen uusia rutiineita, kuten yhteinen ilta-ateria - puhumattakaan siitä, että purkkisapuskoiden sijaan kokeiltaisiin välillä ihan oikeeta ruokaa. (Olen syvästi paheksunut sitä, että kaupasta löytyy purkkisafkaa kolmevuotiaan tarpeisiin asti - lähinnä tietenkin siksi, että pelkään itse lipsahtavani kyseisten tuotteiden kohderyhmäksi.)

Käytännössä homma kaatuu siihen, etten todellakaan haluaisi laittaa ruokaa. Joka päivä vieläpä. Pffft. Itse vedän iltaan asti lounaalla ja työnjälkeiskaurapuurolla (älkää kysykö) eikä mies mielellään töistä tultuaan söisi kuin pari leipää. Motivaatiopuoli ei siis varsinaisesti ole kunnossa kellään. No, lapsesta emme vielä tiedä.

Jos aivan rehelliseksi heittäydyn, voisin mahdollisesti venyä kokkaamaan viikonloppuisin sen verran ruokaa, että siitä syö viikollakin sitten. Tämä on äidiltä opittua. Joku kattilallinen soppaa, ei kai se niin vaikeeta voi olla? Eihän? Huokaus.

Sotku jää, kylläisyys on katoavaista.

Olennaista on, että ruoka valmistuu arkena helposti - mutta ihan yhtä olennaista on se, ettemme lipsu lihankulutuksessa luokkaan "valkohai". Sitten vain pitäisi saada suostuteltua koko perhe ottamaan osaa toimintaan, joka itsestäkin tuntuisi helpoimmalta aloittaa sitten joskus, kun on varaa palkata sisäkkö.

Kysymys: koska rutiineita muodostetaan vain toistamalla rutiiniksi toivottua tarpeeksi kauan, kannattaako a) aloittaa pienestä (kaksi yhteistä arkiateriaa viikossa) vai b) hypätä suoraan syvään päähän (viisi yhteistä arkiateriaa viikossa ja viikonloputkin mennään lapsen ruokarytmin mukaan)?

Toinen kysymys: milloin meillä, Veikkaus, on varaa palkata sisäkkö? Hmmm? Olemme hyvin pettyneitä vuosien lottoamisen tuloksiin.

Kolmas kysymys, tai ehkäpä pyyntö: jos jollakulla on hyviä ja helppoja soppareseptejä, saa lähettää.


* Myös versio "Mitä päiväkodissa oli ruokana?" on hyväksyttävä.

Juoksuaikajuttuja

Otsakkeesta voinette päätellä, että a) juoksuharrastukseni jatkuu yhä ja b) huumorintajuni ei parane väsymyksestä. Väsymyksellä ei ole mitään tekemistä lapsen kanssa ja vaikka kuinka paljon tekemistä sen kanssa, etten malttaisi nukkua.

Viime jaksossa tapahtunutta: joku roismo oli murtautunut johonkin niistä verkkokaupoista, joista olin huoletonna tilannut jotain (lankaa, sanoi mies; höpsis, sanoin minä.) Luottokortti suljettiin, ja niin suljettiin myös debitkortti. "Ei mun mitään tarvii ostaa", ilmoitin aurinkoisesti Luottokunnalle.

Paitsi, että eräs urheiluketju kauppasi tekstiilejä superalennuksella viime viikonloppuna. Koska olen suunnitellut jatkavani juoksemista mahdollisimman kauan (eli ehkä 90-vuotiaaksi, mutta myös talven yli jos mahdollista), olin jo kaavaillut juoksutakin hankkimista. Kuulostakoon vain välineurheilulta, ja miksei kuulostaisi, sitähän se on. Ja nyt niitä juoksutakkeja sai halvalla.

"Voisitko sä käydä nostamassa mulle vähän käteistä", kysyin.

"En. Sä voit ottaa mun pankkikortin. Kirjoitetaan tunnusluku talouspaperinpalalle, jonka syöt käytettyäsi korttia."

"No onpa kiva, kun ne siinä kassalla näkevät päätteeltä kortinhaltijan nimen ja havainnoivat, etten ehkä ole herra Sivukirjasto. Tulet sitten lunastamaan mut poliisiasemalta."

"Hätä ei ole tämännäköinen, maalataan sulle viikset. Sitten vain ilmoitat kassalla, että "olen herra Sivukirjasto, mulla on tämmönen kortti, jossa sanotaan niin." Kaivat sen talouspaperinpalan esille, näpyttelet koodin laitteeseen ja syöt sen lapun. Olennaista on, että olet mahdollisimman huomaamaton."

Näin siis tehtiin, ja sain juoksutakkini. Se on valko-oranssi, osaatte sitten väistää kauempaakin, ja pihi sivupersoonani iloitsee 40 euron hinnanpudotuksesta.

Varoitusvärejä Herttoniemessä

Ostoksen kunniaksi menin myös juoksemaan (kaatosateessa, ilman uutta tekstiiliä). Juoksu sopii aikatauluihin sikäli, että viikonloppuisin viitsin pihistää lapselta pari tuntia omaa treeniaikaa.  Arkijuoksentelut tapahtuvat edelleen lähinnä iltaisin lapsen mentyä nukkumaan. Olen kaavaillut jatkavani moista epäilyttävää tapaa myös iltojen pimettyä; sikäli kun joku hyökkää puskasta kimppuun, hän ei saa otetta liukkaasta juoksutakistani ja minä kirmaan tieheni kuin rusakko. Enkä jähmety paikalleni kuten ... rusakko.

Nyt on sitten pakko vähän skarpata juoksumatkojen suhteen, sillä maanantaina herra Sivukirjasto kävi juoksemassa karvan verran vajaat 11 kilometriä, ja juoksudiktaattorin asemani on uhattuna. Ensi viikonloppuna 12 km menee epäilemättä kuin siivillä ihan vain silkasta kiukusta; mokoma juoksudiktaattorikisaan ilmoittautunut keltanokka.

Ketunmetsästäjäksi ei synnytä vaan kasvetaan

Kun koira oli pentu, erään eläinliikeen omistaja halusi lahjoittaa pörheälle otukselle lampaansudin; koira ilahtui herkusta kovin ja kuljetti sitä ylpeänä suussaan ikään kuin olisi itse ottanut lampaan hengiltä. Monet paimenkoirat, sanoi kaupan omistaja, eivät kuitenkaan lampaansuteja huoli: vaistotoiminta on kuulemma niin vahvaa, että koiraparat kuvittelevat mokanneensa pahasti jos heille ojentaa lammasvainaasta tehdyn välipalan. Näin ilmeisesti, vaikkei piski olisi ikinä lammasta elävänä nähnytkään.

Voisi kuvitella, että kettuterrieri olisi siis jotenkin erityisen kiinnostunut ihan rotunsa puolesta ketuista - onhan se sentään erityisesti kettujahtiin jalostettu eläin. Mitä vielä. Ilmeisesti meillä on maanantaikappale, sillä hurtta ei ole yhteisten lenkkien aikana näkemistäni cityketuista huomannut kuin ehkä 5% (sillä on ollut niin kovin kiire nuuskia tyttökoirien jälkiä.) (Millä tarkoitetaan pissaa.) Sitä viittäkin prosenttia se on lähinnä tuijottanut hölmistyneenä.

Viime yönä olin juuri mennyt nukkumaan, kun jostain alkoi kuulua huutoa. Ensin luulin, että se tuli jostain miehen konsolipelistä, mutta koira hermostui huudosta kovin, eikä suuntakaan lopulta ollut olkkari. Varmana siitä, että joku lähistön teini on joutunut puskaraiskaajan uhriksi tempaisin verhon auki (uninen suunnitelmani, jolle vapaasti saa nauraa, oli skoutata se puska, josta huuto kuuluu, ja sitten rynnistää yöasussa potkimaan puskaraiskaajaa). Kukaan lähiseudun teini ei kuitenkaan ilmeisesti ollut pulassa lähipensaistossa: keskellä pihaa istui (ja kiljui) kettu.

Siinä se istui pihavalon alla muina kettuina ja kailotti. Citykettujen selviämisstrategia on mulle täysi mysteeri. Ohi käveli joku henkilö, jota kettu väisti - ei suinkaan sen oloisena, että esimerkiksi pelottaisi, vaan pikemminkin niin, että tulenko minä haisemaan pahalta sun reviirille urpo.

Ja koko ajan koira äyski ja murisi lattialla. Se selvästi tunnisti arkkivihollisensa ja syvältä sisimmästä kummunneet vaistot heräsivät ja käskivät toimia. Tavallaan ilahduttavaa! Toisaalta tavallaan se vain tytöistä kiinnostunut maanantaikappale olisi piisannut meille; menkää takaisin nukkumaan, vaistot.