Olut punkrockilla, silvuplee

Pahimman tammiangstin keskelle ilmestyi Dropkick Murphysin uusi levy, Signed and Sealed in Blood.

Olen aina pitänyt kovasti leprekaunipunkista,* mutta nyt en olisi jaksanut korvaani lotkauttaa. Iloista musiikkia? Ei käy. Minä murjotan. Sitäpaitsi juuri kukaan arvostamani musanörtti ei suuremmin välitä Dropkick Murphysista, ja sekin ainoa, joka välittää, arvioi uuden levyn sanoilla "aika perus". Ja onkos se mitään punkkiakaan enää? Ei ole, rokkia on, enkä minäkään ole punk, en sitten yhtään vaikka joskus kovasti halusin olla. En, vaikka sellainen yksinkertainen kolmen soinnun punk on parasta mitä maailmassa on, jos on sillä tavalla yksinkertainen kuin minä olen.

Päätin olevani ihan liian vanha, ankea ja arvokas Dropkick Murphysille. Musiikkimaultani sofistikoitunut, millä tarkoitan, että kuuntelen lähinnä Leonard Cohenia ja pelkään kaikkea uutta, paitsi mahdollisesti uutta Leonard Cohenia.**

Kuuntelin kuitenkin levyn läpi kerran. Sitten kuuntelin sen läpi toisenkin kerran, sillä työskentelen avokonttorissa, eikä sofistikoitunuttakaan työn sankaria aina huvita kuunnella kanssaihmisten hiljaisuutta. Biiseistä joku jäi soimaan päähän, sillä hyvällä tavalla, eikä sillä kohta-kiskon-kalloni-irti -tavalla, joten kuuntelin levyn varmuuden vuoksi vielä kolmannenkin kerran.

Nyt olen mennyt sekaisin laskuista. Sen lisäksi, että piristyin levystä kovasti, löysin itsestäni jälleen sen naisihmisen, joka pitää oluesta, jääkiekosta ja rokkikeikoista, joilla lauletaan oluesta ja jääkiekosta ... ja sekin nainen löytyi, joka aikoo välittömästi ottaa ruusutatskan.*** Siinä saattaa lukea myös "leprekaunipunk".

Tässois vielä tällainen video, jos joku teistä muistakin haluaa kuvitella hoilottavansa baarissa oluttuoppi tatuoidussa kädessään. Biisin nimi on toki "Rose Tattoo".

Olen siis pystypäisesti epäkatu-uskottava mutta iloisempi yksilö. Päässäni soi lastenlaulujen sijaan aikuisempien lasten lauluja. Enkä piittaa yhtään siitä, etten ole sofistikoitunut. Hähää.


PS. Hesarikin on tykännyt. Jätämme huomiotta epäilyt siitä, että arvostelija on kuunnellut levyn kaljapäissään.

* Miehen termi. Hän on tietenkin yksi niistä musiikkifiilistelijöistä, jotka eivät suuremmin välitä voi sietää Dropkick Murphysia (aihe keskusteltiin läpi ehkä toisilla treffeillä).
** Rrrakstan Leonard Cohenia, tämä ei ollut sarkasmia.
*** Äiti, kyllä tämä olo menee varmasti ohi ennen kuin ehdin tehdä mitään peruuttamatonta. Tai edes ostaa olutta.

Tammikuu

Työtoveri meinasi tänään tipahtaa työtuoliltaan naurusta, kun tuuletin hieman fiiliksiäni. Ja tässä minä kuvittelin, että kiroilen muutenkin kuin merimies.

Ilmeisesti en. Ei olekaan mitään riskiä siitä, että lapsen ensimmäinen selkeästi artikuloitu sana on "saatana". Toisin kuin niillä päiväkodin mukuloilla, jotka viime vuonna ohitin. Odotan yhä Vuoden naapurustokasvattaja -palkintoa.

Aamulla kuusisataakahdeksankymmentäkolme vuotta sitten iloitsin, kuinka kohta voin johonkin postaukseen vuodattaa onneani siitä, että tammikuustakin selvittiin. Nyt tuhatneljäsataa vuotta aamun jälkeen nähtyäni epäilen iloni olleen tuolloin ennenaikaista. Viime vuonna eivät kyllä päivät olleet tammikuussakaan näin pitkiä.

Tammikuu, se kuukausi jolloin tarve aloittaa uusi, terveellinen elämä kohtaa tarpeen ostaa kuusitoista kiloa suklaavanukasta (Dr. Oetkerin Choc Intense on oikein hyvä) (jos en jo olisi naimisissa, menisin ja kosisin Dr. Oetkeria) ja ryömiä sen ja hyvän kirjan kanssa sängyn alle. (Kirjan ei passaa olla liian hyvä, kikatus pilaa hyvänkin murjotuksen.) Ja kyllähän me kaikki* tiedämme, mitä tapahtuu, kun vastustamaton voima kohtaa ylitsepääsemättömän esteen. Tulee perheriita. Jos edellämainitut este ja voima kohtaavat samassa kehossa, konflikti ulkoistetaan sihisemällä kotitöistä, esimerkiksi, että sinä se et sitten koskaan ikinä pese tuota tuttipulloa, vähemmästäkin on heitetty pelikonsoleita ikkunan läpi pakkasella.

Tammikuussa ovat sihinän aiheuttamat morkkiksetkin isompia, koska sihinä on niin tyhmää.

Ehkä annan itselleni luvan olla hapan kunnes tammikuu on ohi tai mies tekee päivän Hesarin ohjeella sitruuna-lakupaloja.


* No ainakin me kaikki, joiden lempikirja oli pienenä ja mahdollisesti on yhä Diana Wynne Jonesin Kyylän kyydissä. 

Hulk smash

Tiedättekö sellaiset tietynlaiset päivät? Kun vaan kiukuttaa, väsyttää ja olo on karmea? Universumi lakkaa yhtäkkiä olemasta stabiili, maailmassa on virhe eikä edes raitis ilma ja kävelylenkki saa oloa paremmaksi, korkeintaan ylläpitää status quon nipinnapin.

Eilen mies lupasi halata minusta pahan olon pois,* johon ilmoitin vastauksena melko nuljuun sävyyn, etten minäkään aina jaksa olla halattavana. (Tämän lausunnon jälkeen mösjöö käsittääkseni pohti, olenko a) tosi vihainen (ja mistä) vai b) ambulanssikyydin tarpeessa; minun halauksentarpeeni on vakio vähän samaan tapaan kuin Neperin luku on.)

Tänään ei ollut kovin paljon parempi. Tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta käydä esimerkiksi ärhentelemässä erilaisissa Facebook-ryhmissä, joiden jäsen olen. (Hauskaa huomata, että kaikki hyvät aikomukseni olla vähemmän ääliö lensivät romukoppaan heti, kun sattui kiukuttamaan.)

Asia, jota ei mielellään itselleen myöntäisi, mutta jonka kanssa joutuu nokatusten kerta toisensa jälkeen: fyysinen vaikuttaa psyykkiseen ihan hirveästi. On todella vaikea tunnustaa, miten paljon esimerkiksi hormonit vaikuttavat persoonaan, eikä tämä riemu todellakaan rajoitu pelkkään hormonitoimintaan.**

Kerran, vuonna viiksi ja takatukka (ja kauan ennen kuin tapasin hänet, josta oli sittemmin tuleva puolisoni), että tapailin erästä poikaa. Homma ei vain oikein toiminut. Pelkkä ajatuskin suhteesta kuvotti. Pussailun pohdiskelu etoi. Hoidin homman omaan tapaani tyylikkäästi ja katosin kulisseihin tiettyä helpotusta tuntien. En voi sanoa, että jälkikäteenkään olisi suuremmin kaduttanut ... mutta kun joitakin viikkoja myöhemmin lakkasin nauttimasta antibiootteja ja allergialääkkeitä pääasiallisena ravintonani, tajusin, että kuvotus ei ehkä sittenkään johtunut treffailemastani henkilöstä.

Tänä vuonna perheelle määrätyistä antibioottikuureista siis toinen lankesi osakseni - heti noroviruksen jälkeen. (Tytär sai ensimmäisen, niin ikään heti noroviruksen jälkeen, mutta hän on hanskannut mielialansa paljon paremmin.) Voin sanoa, että keho ei ole kiitellyt.

Kai se on selviö, ettei mieliala ole parhaimmillaan jos kroppa haluaisi ryömiä johonkin koloon ja katsoa, vievätkö hengen tauti vai antibiootit. Mutta se oli kyllä ylläri, miten laajalla skaalalla mieliala voi olla "ei-parhaimmillaan".

Millä helvetillä tästä kärttyisyyden suosta nyt nousisi? Vai pitäisikö vain tyytyä siihen, että hyvin harvoja poikkeuksia*** lukuunottamatta ei ole sopivaa seuraa kellekään, ja yksinkertaisesti välttää ihmiskontakteja kunnes ... tuota ... en edes tiedä, mikä olisi yhteiskuntakelpoisuudelle sopiva testi? Ideoita?


* Yleensä mies lupaa halata vihan pois, mutta hän on selvästi tarpeeksi pätevä diplomaatti ymmärtämään, että vaikken eilen ollut yhtään vihainen, potentiaalia siihen kyllä oli. (Se potentiaali onkin tänään hauskasti realisoitunut.)
** En siis ole paksuna.
*** Lapsi, mies, omat vanhemmat. Joista mies ja omat vanhemmat on vain tuomittu kestämään.

Miesten työ

Aika paljon olen varmaan  tullut puhuneeksi siellä täällä siitä, mitä on olla nainen tai tyttö (vaikka kaikenlainen määrittely on minusta kauheaa ja vaikeaa.) Siitä osaan vähemmän puhua, mitä on olla mies - tai poika - mutta erilaisista työnjaollisista asioista voi aina keskustella. Kuka tekee mitäkin.

Tänään, kun katsoin miestäni, muistin, että on työ, joka taitaa aina jäädä miehille. Ja se tuntuu oikeastaan hyvin kauniilta eleeltä.

Miehet kantavat arkun.

Liina Jumintappaja

Olen katsonut tänään kaksi jaksoa maailman parasta ja eeppisintä tv-sarjaa, Buffy Vampyyrintappajaa. Ykköskausi kohta hoideltu; voitte otaksua, että kaikki seuraavien kuukausien aikana näkemänne kryptiset viitteet liittyvät siihen.

Oli sitä, tätä ja tuota, josta haluaisin kirjoittaa, mutta olo vain latistuu vaikka flunssa lipuu kauemmas historiaan. Aloitin siis niistä haasteista. Ei tämäkään nyt aivan ylisäkenöivältä tunnu, mutta antanette anteeksi. Ensimmäiseksi pääsi käsittelyyn Bleuen haaste listata kymmenen arjen ilahduttajaa. Jätän tästä nyt pois seuraavat tekijät, jotka jossain määrin itsestäänselvyyksiksi voitaneen laskea: lapsi, mies, koira, kirjat ja kahvi. Kaikki ilahduttavat ihan jatkuvalla syötöllä (paitsi kun eivät kiukuta, mitä sitäkin välillä tapahtuu. No kahvi tosi harvoin kiukuttaa, ellen onnistu kaatamaan sitä päälleni. Ja sitä taas tapahtuu yllättävän usein. Unohtakaa äskeiset lauseet.)

1. Radio

Olen löytänyt radion jälleen, ja elämäni on autuasta. Tähän uudelleenkohtaamiseen on syypäänä Yle Puhe, joka on mitä mainioin radiokanava. Valtakunnan paras, väittäisin.

Maanantaiaamuna vatsataudista toipuessani otin tirsat Yle Puheen kanssa. Myöhemmin kuuntelin tuskaturismista ja synnytyspelkojen poistamisesta hypnoosin avulla (hypnoosihoitoja antavan terapeutin ääni oli sen kaltainen, että vaivuin oitis transsiin ja voin jatkossa synnyttää pelottomin mielin teidänkin vauvanne. Bring it on!)

2. Sähkökirjat

Olin ennen vastarannankiiski ja vannoin, että ikinä, ikinä en noihin sähkökirjoihin sorru. Luonnollisesti, kun koitti se hetki, että ensimmäinen Kindle oli Suomeen tilattavissa, olin sormi Osta-painikkeella vartin kuluttua. Nyttemmin olen asentanut kolme erilaista lukija-applikaatiota luuriin, ja tämän seurauksena olen mukavampi perheenjäsen ja kanssaihminen: on paljon helpompi olla zen, jos on jotain luettavaa aina käsillä.

3. Kävely

Kävely on parasta! Noin, olen vihdoin muuttunut äidikseni, joka vuosia ajoi minut hulluuden partaalle ehdottamalla ratkaisuksi mihin tahansa teini-ikäisen ongelmaani kävelylle lähtemistä. Inhottavaa, että äiti on ollut oikeassa kaikki nämä vuodet (joskaan ei niin oikeassa kuin kuvitteli, sillä kävelystäkin saa sitä enemmän irti, mitä enemmän kävelee ja täten se ei olisi auttanut teini-ikäisen minun ongelmiin yhtään.)

4. Äänikirjat

Kaikki yllämainittu sikseen, hulluksihan siellä lenkillä tulisi vain omat ajatuksensa seuranaan.

5. Erhevalmennusryhmä

En olisi uskonut, että erhevalmennusryhmän kanssa haluaisi olla yhäkin tekemisissä, mutta niin vain kävi. Suosittelen kaikkia aiheeseen nihkeästi suhtautuvia edes kokeilemaan.

6. Pesukone

Pyykinpesu on jollain syvällisellä tavalla erittäin tyydyttävää. Ehkä sellaisella vaatehuollollisen filosofisella tavalla, että "tässä minä pidän huolta vaatteistamme ja kodistamme kuin kunnon frouva ainakin". Ehkä. Mutta todennäköisemmin silti sellaisella "tässä minä, ihminen, menen juomaan kahvia kun kone pesee pyykit" -tavalla.

7. Internets

Tykkään Internetsistä. Tykkään erityisesti kanssaihmisteni sinne kirjoittamasta laadukkaasta sisällöstä, joka ihan oikeasti ilahduttaa joka päivä. Etenkin tämän blogin kautta olen löytänyt hirveästi hauskoja, avarakatseisia ja pohdiskelevia kirjoittajia, ja on ihanaa, miten paljon valoisampi maailma voi silloin olla.

8. Kotitöiden jako

Meillä työt on jaettu sillä lailla, että mies enimmäkseen hoitaa konsolipelijutut ja minä kirjahommat. Välillä kuitenkin molemmat saavat osallistua toisenkin puuhiin, pysyy mieli virkeämpänä niin. Ollaan aika hyviä olemaan yhdessä mutta puuhaamaan omiamme. Se on aika ihanaa ihan joka päivä.

Siitä en kuitenkaan tykkää, että äiskärillä pelasin tosi hyvää peliä, jonka nimeä en nyt muista, ja pikkuhiljaa viiden, kuuden toiston jälkeen tajuntaani on iskeytynyt, että jatkoa ei tule. Koska pelistudio meni konkurssiin. Miten ne sillä lailla. 

9. Mummon tekemä tähtipallo

En saa siitä nyt kuvaa, mutta meidän mummo on tehnyt maailman hienoimman tähtipallon paperinarusta. Se on talvikoriste, ja välillä talvisaikaan, jos syystä tai toisesta nukun sohvalla, olen ihan iloinen väliaikaismajoituksesta. Tähtipallon hämyssä on mukava nukahtaa.

(Nukun paljon mieluummin yksin sohvalla kuin yksin sängyssä. Kaikkein mieluiten toki yhdessä sängyssä.)

10. Askelmittari puhelimessa

Olen ehkä maininnutkin olevani insinööri. Sellaisena minulle on luontaista haluta mitata kaikenlaisia asioita, ja ehkä piirtää niistä kuvaaja. Askelia on tosi kiva mitata, koska puhelimeeni asennetun askelmittarin mukaan taivaspaikka on näillä askelilla lähes varma. Lähes joka päivä tuntee suurta onnistumisen tunnetta. Jos ei tunne, voi katsoa kuukauden koostettua graafia (ohjelma piirtää sen itse, minun ei tarvitse) ja kas, taas on onnistunut olo.

Jos nyt kukaan haluaa tällaisen kirjoittaa, luen sen mielelläni. Mutta erityisen mielelläni luen, jos Siina tarttuu haasteeseen.

EDIT. Editoin ykköskohtaan aikamuotoja parempaan kondikseen, koska kirjoittelin osan listasta vatsatautitoipilaana ja julkaisin koko roskan lukutaidottomana ja yliväsyneenä keskiviikkona.

Typerä, typerä loman loppu

Istuin äsken lattialla kuumemittari kainalossa ja olin sellaisessa onnen tilassa, joka on hieman liiankin itsetietoista omasta katoavuudestaan. Syytän osin soittolistaa, jonka mies sunnuntaiaamun kunniaksi viritti: Ceu kuulosti haikealta ja kauniilta. (Yleensä kyllä tuppaan olemaan onnellinen, mutta sillä tavalla arkisemmin, en kirkasotsaisen haikeasti.)

(Kuumemittari oli kainalossa siksi, että lapsi sai joululahjaksi hieman odottamattomaksi hitiksi muodostuneen lääkärinlaukun ja mittaa nyt päättäväisesti kuumettamme useita kertoja päivässä.)

Loma on ollut ihana, siitäkin huolimatta, että se alkoi varaslähdöllä lapsen sairastuessa, jatkui jouluisella päivystyskäynnillä lapsen sairastuessa, eteni allekirjoittaneen flunssan (ja yskän, jonka vuoksi nukun edelleen sohvalla) kautta puolison flunssaan (ja yskään, jonka vuoksi nukun edelleen sohvalla) ja saavutti kruununsa lapsen salamavatsataudissa perjantaina, jolloin, myönnän, huumorintaju oli kortilla. Nähtäväksi jää, pääsemmekö me vanhemmatkin tästä riemusta osallisiksi.

Eilen ehdin jo murehtia, että koko päivähoito-ja-töihinmeno -kuvio oli kaamea virhe - olen niin rakastunut tuohon ipanaan, että voisin tuijotella puuhiaan jatkuvasti. (Sikäli kun en ole kirja, neule tai Internet kädessä keskittymässä johonkin muuhun.) Nytkin on niin ikävä, että hyvä kun en päiväunilta herätä.

Epäilen kyllä, että eilisen murheilu oli osin lomaromanssia: lomareissujen perusteella olen pää innosta sauhuten suunnitellut myös muuttoa Australiaan, Portugaliin ja Englantiin. Arki voisi olla toisenlaista - ensinnäkin, mies olisi töissä eikä sairaslomalla himassa.

Osin pohdinta liittyi kyllä ihan tervetulleeseen havaintoon: viihdyn lapseni kanssa kauhean hyvin ja saan tästä äitihommasta koko ajan enemmän irti. En tiennyt vauvavuoden aikana, että voisin pitää lapsestani vieläkin enemmän, mutta niin vain sekin osoittautui mahdolliseksi.

Joulukuusi hyppäsi parvekkeelta, mutta kotona on silti parasta.

Tänä aamuna tyttäreni sitten (ymmärtämättömyyttään, ei ilkeyttään) tirvaisi minua silmään avokämmenellä, josta ilahtuneena kroppa meni jotenkin kramppiin koko vasemman puolensa osalta. Vaikkei loman loppuminen tällä hetkellä muutoin kauheasti innosta, hetkellisesti tuli sellainen olo, ettei töissä sentään kukaan lyö silmään.

Ristiriitaista on ihmisen elo: tunteita on niin paljon, ja vaikka päätökset kuinka oikeilta tuntuisivatkin, niihin voi silti liittyä aimo annos haikeutta.


PS. Sain tunnustuksia! Jennijeeltä ja Bleuelta! Olen molemmista aivan pähkinöinä ja onnellinen! Palaan tunnustuksiin (ja haasteisiin) pikapuoliin; yritän tällä varmistaa, että jaksatte myös lukea kaikki jorinani :D

Perintöyskä ja joululahja

Asioita, joita voi periä: yskä. Mummoni yskii komeasti ja pitkään, eikä äitini jää kakkoseksi. Ja minä tietysti vähintään samalla tavalla.

Olen päässyt tämänkertaisessa flunssayskässäni vaiheeseen, jossa olen itsediagnosoinut itselleni tuberkuloosin, keuhkokuumeen ja paiseruton. Ajattelen synkeänä huomenna päivystyksessä takuulla kuluvia tunteja ja pohdin jo etukäteen, miten kalvakan romanttiselta sitä sitten sairaalavuoteessa näyttääkään* (luin pienenä liikaa tyttökirjoja.) Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, olen huomenna jo melko terve enkä lainkaan kalvakan romanttinen (ja siinä meni sekin vähäinen yskästä aiheutuva ilo.)

(Äiti, jos luet tämän: en oikeasti usko, että minulla on tuberkuloosi, keuhkokuume tai paiserutto.)

Hämätäksemme itsesäälivaistoani palatkaamme aikaan ennen joulua, jolloin ranteet sauhuten tein mutsille joululahjaksi Brooklyn Tweedin Leaves of Grass -shaalia. Tällainen siitä tuli, ja nyt saatte luvan kehua vaikka kuva on (kiitos valaistusolosuhteiden ja olemattomien kuvaustaitojen) kaamea:

Aikomukseni oli tehdä shaali jo viime jouluksi. Lanka (Brooklyn Tweedin Loft), jonka tilasin Atlantin takaa, ei nyt vain saapunut ajoissa perille. Kuljetuksessa hujahti odottamaton puolitoista kuukautta.

Ei se mitään, tänä vuonna sylivauva oli jo sylitaapero ja lanka oli valmiina kaapissa. Yksi ylimääräinen vyyhtikin! Rennosti eteenpäin - senaatintorin kokoiset langankierrot ovat nopeita ja näyttäviä. 

Aikaakin on. Kunnes yhtäkkiä puikolla on 580 silmukkaa ja jokaisen kerroksen tekemiseen kuluu 15-20 minuuttia. Ei se mitään, koira selvinnee vähemmälläkin liikunnalla, kun emäntä neuloo.

Enää puuttui reunus, jonka 72 mallikerrasta olin tehnyt 38 kun aloin epäillä langan riittävyyttä. Lisälangan hankkiminen ei tietenkään ollut vaihtoehto, joten eräänä eeppisenä viikonloppuiltana kello 00:14 kahden punaviinilasillisen jälkeen laskin reunukselle uuden mallikertamäärän ja rupesin purkamaan. Voin lämpimästi suositella, siinäpä vasta hauska ja rentouttava iltapuhde.

Pari päivää ennen joulua selvisi, että lanka olisi ehkä sittenkin riittänyt alkuperäiseen mallikertamäärään, mutta syystä tai toisesta en ollut halukas ottamaan purku- ja neulomisrupeamaa enää uusiksi.

* Paitsi luultavasti paiseruttopotilaana, jolloin "kalvakka romanttisuus" lienee mielikuvista viimeisiä.