Betoniporsas, mon amour

Minulla ei ole oikeastaan ikinä ollut ihan hirveästi kärsivällisyyttä sellaisia autoilijoita kohtaan, joiden mielestä autolla pitäisi päästä suoraan sisälle, mutta tänään se vähäkin meni.

"Me jäätiin lapsen kanssa auton alle" ilmoitti mies aamulla - onneksi hieman turhan dramaattisesti, kuten kävi ilmi siinä vaiheessa, kun näkökenttäni hetkellinen mustuminen oli hellittänyt.

Päiväkodin pihassa peruuttanut - ja samalla TOTTA KAI puhelimeen puhunut - henkilö ei ollut onnistunut keilaamaan autonsa alle kuin mieheni pyörän. Mutta aika läheltä liippasi. Lapsi oli siinä fillarin toisella puolella.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin sikäli, että muksu ei tainnut edes tajuta säikähtää (toisin kuin äkisti vanhentuneet vanhempansa) ja pienet naaman ruhjeetkin tulevat toisenlaisesta auto-onnettomuudesta (sellaisesta, johon liittyy muovinen kuorma-auto, alamäki ja liiallinen varmuus omista taidoista.)

Mutta kyllä minä niin toivoisin, että siihen pihalle ei tarvitsisi ajella peruuttelemaan kun vieressä on tyhjä kirkon parkkis, jossa olisi tilaa vaikka turistibussien kokoontumisajoille.

Parempi elämä lapselle

Aiemman irvailuni ohella ajattelin puhua hetken vakavuutta approksimoiden. Katsotaan, miten käy.

Isäpuoleni* oli Future Fest -nimisessä tapahtumassa Lontoossa ja antoi raportin - kävi nimittäin ilmi, että kinkerit olivat täynnä tieteiskirjailijoita, joita olisin mielelläni itsekin kuullut. Nyt kun kuulette sanan "tieteiskirjailija", ei kannata ajatella avaruusaluksia vaan teknologian mahdollistamia tai vauhdittamia sosiaalisia muutoksia.

Laitan tähän koiran kuvan siinä toivossa, että unohdatte avaruusalukset ja luette eteenpäin.

Yksi näistä janttereista, Charles Stross, oli esittänyt paneelissa (jossa kirjailijat olivat keksineet lakeja tulevaisuuteen), että on siirryttävä hallitusti vähentämään työaikaa niin, että vuodessa vähennetään yksi viikkotyötunti, kunnes saavutetaan 12 viikkotyötunnin määrä. Kaikille. Kaikille myös kansalaispalkka.

Ajatuksena takana oli - ainakin oman tulkintani mukaan - se, ettei työtä tulevaisuudessa riitä kaikille. Koska sitä ei riitä, reaktiivisuuden sijaan pitäisi olla proaktiivinen ja vähentää duunin määrää kaikilta, jotta ei synny tilannetta, jossa työllistettyjen ja työttömien kuilu on sekä syvä että leveä. Hmmm. Syvempi ja leveämpi. (Ja sattumalta eilen oli uutisissa juttu siitä, miten tällä hetkellä keskipalkkaisten töiden määrä on vähentynyt vauhdilla kun juuri niitä duuneja on ulkoistettu joko Intiaan tai tietokoneille. Huomasitteko?)

Minusta ajatus kuulosti ihan vastustamattoman hauskalta. Voi tietysti tuntua kurjalta ajatus siitä, ettei sitten ehkä ole elintasoa ostella halparättejä tai designia, mutta ehkä olemme yhteiskuntana valmiimpia siirtymään pikkuhiljaa kohti sellaistakin vaihetta. (Toinen juuri loppuun lukemani tieteiskirja esitti, että ihmiskunta lajina käy läpi samanlaisia kehitysvaiheita kuin ihmisyksilöt. Tästä voidaan toiveikkaasti ajatella, että lajina voisimme olla juuri ja juuri sanotaan esikoulusta haikailemassa, jos ajatellaan, että maailmansodat olisivat olleet neljävuotiaan uhmaa.)

(Henkilökohtaisen yksilönkehitykseni tueksi luin myös eilen Antti Nylénin kolumnin moukkamaisuudesta, joka etenkin edelliseen ostosraporttiini yhdistettynä tuntui nöyrryttävältä tekstiltä. Ei kuitenkaan nöyryyttävältä.)

NO JOKA TAPAUKSESSA.

Tilaisuudessa oli myös kysytty, kuka on syntynyt vuoden -70 jälkeen. Näyttää kuulemma huonolta. Sitten oli kysytty, kuka on syntynyt vuoden -90 jälkeen. Näyttää kuulemma vielä huonommalta.

Vuoden 2010 jälkeen syntyneen lapsen äitinä tuntuu tietenkin aika karulta ajatus siitä, että oma lapseni ei ehkä ikinä olisi tilanteessa, jossa hän voisi perustaa perheen ja elättää sen omalla työllään. Ehkä en, pyristelyistäni riippumatta, voi ikinä varmistaa, että lapseni elämä on omaani parempi - ainakaan elintason nykyisen määrittelyn mukaan.

Mutta ehkä elintaso määritellään pian toisin? Syytä olisikin: materiaalinen yltäkylläisyys ei voi olla kaikki. Ehkä kohta, miettiessämme sitä, mikä on hyvä elämä, otetaan huomioon se juuri ilmestynyt IPCC:n raportti, joka toden totta hiljensi ja laittoi miettimään, että ehkä työ ei ole ainoa rintama, jolla lapsellani tulee olemaan vaikeampaa kuin minulla on ollut.

No, olen silti optimisti ja kaikesta huolimatta toivon parasta. Että lapseni elämä olisi hyvä ja onnellinen, vaikka "onnellinen" määriteltäisiin eri parametreilla kuin meidän aikanamme.

Ja sitäkin mieltä olen, että ihmisten pitäisi lukea enemmän tieteiskirjallisuutta, koska niissä on usein ihan häkellyttävän kiinnostavia lähitulevaisuuden visioita - mitä enemmän lukee visioita lähitulevaisuudesta, sitä valmiimpi on siitä keskustelemaan, uskon.



PS. Olen hammasta purren ja suurta tahdonvoimaa käyttäen jättänyt tästä postauksesta pois esim. lääkkeisiin, ruokaan ja marxismiin liittyviä teemoja, viimeisen tosin lähinnä siksi, että tietoni aiheesta perustuvat kahteen lähteeseen, joista kumpikaan ei ole joku Marxin teoksista. Toivon, että arvostatte ponnistustani pitää postaus vain maratonin mittaisena.

* Teknisesti ottaen totta. Pidän häntä tosin isänäni, kuten ehkä mainitsen aina, kun joudun tätä epäsoveltuvaa termiä "isäpuoli" käyttämään.

Kuinkas sitten kävikään eli ostoshaasteen 3. kvartaalin raportti

Tästä olisi ehkä pitänyt antaa tulosvaroitus.

Heinäkuu (tarinallistettu tulosraportti)

Heinäkuu meni ihan sievästi loman alkuun asti. Loman alkupuolella kävimme Tampereella, jonne lähdin shortseissa. Koska sää muistutti vähemmän morsianta ja enemmän bridezillaa, päädyin ostamaan kahdet pitkät housut, joista ensimmäiset vain saadakseni jotain lämmintä ylleni ja toiset, koska ne olivat vakosamettia, harmaat ja mega-alennuksessa.

Ensimmäisetkin housut olivat muuten harmaat, mutta onneksi tosi ruman harmaat ja erityisen huonosti tehdyt, että tavallaan osuivat aivan eri lokeroon. Järkiostos.

Ostin myös paidan, joka on osoittautunut pidetyksi ja käytetyksi yksilöksi. Se ei kompensoi kahta "näitä voin käyttää aluspaitoina" -teeppariostostani, joita en ole käyttänyt alus- tai päällyspaitatarkoituksessa kertaakaan.

Sitten poistuimme Tampereelta, että jäisi muillekin ostettavaa.

Elokuu

- Juoksutrikoot
- Juoksupaita
- Housut itselleni synttärilahjaksi

Vaadin pöytäkirjaan kirjattavaksi, että juoksuharrastuksen edullisuus on sikamainen valhe.

Syyskuu

- Tennarit
- Paita
- Juoksutrikoot

Kaikki Tukholmasta, jossa kävimme äiti-tytär -reissulla.

Syytä tyytymättömyyteen on. Se, että ostaa vaatteita, joita ei kuitenkaan tule käytettyä, ärsyttää, kiukuttaa ja surettaa. Valitettavasti tyhmien ostosten tekemistä ei aina voi välttää, mutta nyt sattui kyllä pari sellaista hutia, että turvallisin paikka taisi olla maalitaulun edessä.

Toisaalta syytä tyytyväisyyteenkin on, sillä kaikki muu on päätynyt aktiiviseen jokapäiväiseen tai -viikkoiseen käyttöön. Suoraan sanottuna en muista, milloin olisi ollut näin helppoa pukea vaatteet päälleen aamulla: lähes kaikki (harmaat ja mustat) yläosani sopivat lähes kaikkien (harmaiden ja mustien) alaosieni kanssa yhteen.

Erityishuomio re: juoksuvaatteet. Kävin tänään paikallisessa urheiluvaatekaupassa testaamassa paria juoksutakkia. Onneksi oli ystävä mukana, sillä muuten olisi voinut käytännöllisyys jäädä kakkoseksi. On jäänyt ennenkin - eri päheät tukholmalais-monikansalliset trikooni uupuvat yhtä narua, jolla kiristää housut vyötärön tienoilta.

Trikoot, jotka sopivat etenkin aktiivisesti itseään ihailevalle.

Jos siis näette Herttoniemessä lyhyehkön juoksijan, joka kiskoo tosi hienoja trikoitaan kuuden metrin välein nilkoista ylös, se olen minä.

Jatkossa juoksuvarusteet hommataan tarvepohjaisesti ja käytännöllisyys ykköstekijänä.

Pikajuna Meksikon matkaa jatkamassa on

Minä haluaisin ajatella, että jokainen sukupolvi vanhempia haluaisi antaa lapselleen hieman paremman lapsuuden kuin se, joka heillä itsellään oli.

Nykyisinhän tämä on osin haastavaa, kun kaikenlainen yltäkylläisyys kätkee alleen kiusallisia ansoja. Lapsen mielestä elämänlaatua parantava karamellien helppo saatavuus voikin olla eräänlainen karhunpalvelus. Toisaalta on kuultu näkemyksiä, joiden mukaan älypuhelimet, vaikka sinänsä varmistavatkin, ettei enää ikinä tarvitse olla tylsää, voivat myös tuoda muassaan toisenlaisia harmeja. En keksi nyt yhtään harmia, mutta joidenkin mielestä sellaisia kuulemma on.

Onneksi on yksi helppo tapa varmistaa, että lapsesi lapsuus on hieman parempi kuin omasi:

Opettele laulamaan Meksikon pikajunan loputkin sanat.

Ajatelkaa! Näin helppoa se on. Meidän lastemme ei tarvitse liimautua radion ääreen jokaisen mahdollisen lasten toivelaulukonsertin aikana vain siinä toivossa, että tällä kertaa toimittaja viitsisi kääntää levyn. Ei, sillä meidän lastemme vanhemmilla on ymmärrystä ja Google (ehkä jopa älypuhelimessa) ja he voivat ongelmitta selvittää lapselle, mitä sitten tapahtuu kun vanhapiika muuan kas ilmaisee toiveenaan ottaa osaa junarosvojen kaavailemaan haaremiin.

"Karmeet sanat", mumisi mies, kun lauloin lapselle tätä kaikkien klassikkolaulujen äitiä.

No tavallaan ehkä joo. Mutta toisaalta Meksikon pikajuna liittyy kuitenkin rakkaimpiin lapsuusmuistoihini, että sillä tavalla se on pyhä, vaikka olisi kuinka karmea. Ja toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että lapset ovat verenhimoisia riiviöitä, joiden mielestä on jännittävää, kun joku ryöstää junan reikärautaa heiluttaen. Ainakin minä olin, ja tästä haluaisin vetää mutkat suoriksi ja päätellä, että niin ovat kaikki muutkin lapset. Eikä sitä siinä iässä jotenkin ajatellut haaremeiden ongelmia naisasialiikkeen kannalta, ja ihan hyvä ja epäverenhimoinen minustakin tuli. Mielestäni.

(Itse asiassa en aika pitkään aikaan edes tiennyt, mikä reikärauta edes on.)

On toinenkin tapa: älä istuta omenapuita. Nuokin on tuolta jonkun äidin lapsen noukittava nyt. Selkä tuskasta vinkuen.

No, voihan tietenkin olla, että Meksikon pikajuna on nykysukupolvesta ihan passé, mutta esitän silti vielä yhden argumentin koko laulun osaamisen puolesta: jos jostain syystä ihmisen on kuljettava lapsen kanssa autolla eikä esimerkiksi junalla, ja lapsi on autokyytejä vihaava taapero, joka kuitenkin pitää siitä, että hänelle lauletaan - no, silloin, voin kertoa, Meksikon pikajunalla pääsee Oriveden tien risteyksestä hyvinkin Vilppulaan.

PS. Ainekirjoitushaasteen kolmas aihe on ilmestynyt. Ja jos nyt joku kuvittelee, että tässä yritän Meksikon pikajunalla välttää ostoshaasteen kolmoskvartaalin raporttia, sanottakoon, että hän on oikeassa.

Siivouspäivä

"Ajattele jos olisi sellainen päälläistuttavan ruohonleikkurin kaltainen imurointikone! Tai moppauslaite!"
"Joo, tosi hienoa."
"Se voisi olla enemmän niin kuin Segway! Mun pitää keksiä sellainen!"
"Selvä se."
"Meistä tulee rikkaita!"
"Joo, kiva juttu."
"Nyt sua ehkä naurattaa, mutta sitten ei enää naurata!"
"Miks, eikö se olekaan kiva juttu?"

Siivosimme tänään. Torstaisiivouksesta on sovittu joskus vuonna miekka ja kirves, tai ehkä ajanlaskun ensimmäisinä vuosina. Logiikka on selkeä: on kiva, että viikonloppuna on siistiä, mutta viikonloppuna ei ole kiva siivota. Siispä tuomion torstai.

Aiemmin meillä oli yleensä aika kiukkuista torstaisin. Minua ärsytti kun mies oli aina niin kärttyisä. Miestä ärsytti kun minä olin aina niin kärttyisä.

Vuosien kuluessa tajuntaani pikku hiljaa lipui seuraava ajatus: onko mahdollista, että se todella olenkin minä, joka olen kärttyisä, ja sitten projisoin tunteeni mieheen?

Päätin kokeilla muutosta. Oli se mahdollista, piru vie.

Muutakin on siivottu. Mies halusi ostaa uusia astioita. Minä en ollut niin innoissani, sillä vanhat astiat olivat minusta aivan käyttökelpoisia, useimmat yhdessä osassakin vielä. Mutta mies esitti käytettävyyteen liittyviä argumentteja*, joihin minun oli ammatillisista syistä taivuttava.

Prosessiin kuului keittiön kaappien siivousta. Siivouksen yhteydessä löytyi aika paljon teetä. Aika paljon etenkin siihen nähden, miten paljon teetä taloudessamme kulutetaan.

"Täälläkin on teetä! Ei hyvän tähden!" kailotti mies ja tuijotti tee- ja suolakaapiksi** nimeämäänsä kaappia järkyttyneenä. "Mitä sä teet jos joku kaveri tulee kylään ja sä tarjoat sille teetä ja alat luetella, mitä kaikkea täällä on tarjolla? Sehän saa hermoromahduksen ennen puoltaväliä."

Osanen teekokoelmasta.

Minä nakkelin niskojani ja kieltäydyin sanomasta, että sellaisia tilanteita varten on Earl Greyta pusseissa, koska jotain olen minäkin oppinut niistä kerroista, kun kavereita tulee kylään teelle ja hermoromahdukselle.

Perheriitojen jälkeen minulle jää nykyisin alavireinen olo helposti päälle, etenkin kun samaan aikaan tulee flunssa, mutta onneksi enimmäkseen on kuitenkin leppoista, jopa siivotessa. Vaikka mies suhtautuukin epäilevästi moppi-Segwayhini.

Ja nyt ehkä vähän teetä.

* Ruoka kuulemma sinkoutuu 24 h -lautasten loivan reunan yli heti, kun sille näyttää haarukkaa.
** Pari kuukautta sitten ostin hajamielisyyksissäni uuden suolapurkin kerran viikossa varmuuden vuoksi. Nyt saa maailmanloppu tulla!

Kolmekymmentä

Kolmekymmentä vuotta sitten Hämeenlinnan keskussairaalassa syntyi pieni vauva. Tulokkaan isosisko koki tulleensa kohdelluksi epämääräisesti väärin, kun häntä pyydettiin istumaan sairaalasängylle pikkuveljen pitelyä varten. Hänhän oli jo ihan iso tyttö ja jaksaisi kantaa pikkuruista veljeä tuosta noin vain.

Kyllä jaksaisin vieläkin kantaa.

Mikä meitä yhdistää

Ainekirjoitushaasteen toinen tuleminen, Leopardikuningattaren asettamalla aiheella, silvuplee.

Mikä meitä yhdistää

Missä me tapasimme? Ehkä bussipysäkillä, ehkä neuvolassa, ehkä kirjastossa, ehkä juoksimme vähän aikaa vierekkäin jossain juoksutapahtumassa. Ja aina meitä joku on yhdistänyt, säätila tai kevyet jalat tai iso maha tai vilistävä taapero tai se, että yritämme molemmat kaapata parhaat kuvakirjat sille taaperolle, joka vilistää ... no, mihin se nyt meni, juurihan se tuossa oli.

Olen kuullut näkemyksiä, joiden mukaan on ärsyttävää, kun raskaanaolevat silmäilevät kanssaraskaanaolijoita tietäväinen "tässä sitä ollaan, paksuna" -hymy huulillaan. Kuulemma on niin, että meitä ei tuolloin yhdistä muu kuin se, että olemme tahoillamme harrastaneet suojaamatonta seksiä suurinpiirtein samalla kvartaalilla.

Mutta miksei se riittäisi? Miksi on niin väärin osoittaa lajitoverille tuolloin, että me kaksi, me olemme samaa ihmislajia ja koemme nyt juuri ehkä jotain yhteistä, etäisesti samankaltaista, meillä voisi olla puhuttavaa jos jäisimme samaan hissiin jumiin kuudeksi tunniksi. (Vaikka jos niin kävisi, meitä yhdistäisi muutama muukin asia, joista vessahätä väikkyisi luultavasti kristallipallossa viimeistään joidenkin tuntien kuluttua.)

Minä olen huomannut - tietynasteisesta introversiostani huolimatta - olevani ihminen, joka nauttii kosketuksesta toisiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla pitkällistä eikä syvällistä (itse asiassa joskus on parempikin, ettei ole), mutta huomaan silti pyrkiväni siihen, että löydän jotain sellaista, mikä yhdistää meitä, sinua ja minua, tässä tilassa jossa olemme. Jos olemme puistossa, meitä ehkä yhdistää se, että liian vähän on päällä taas (itsellä, lapsemme näyttävät Michelin-ukoilta). Jos tapaamme kaupassa, ehkä meitä yhdistää väsymys, mutta eikö siitäkin hetkestä tee hieman helpomman se, että huomaamme ja tunnustamme toistemme väsymyksen ja tajuamme, ettei kukaan siinä jonossa edellämme ole aivan vain meitä ärsyttääkseen? (Tai jos onkin, silloin meitä ehkä yhdistää ärtymys, ja se vasta on ihanaa!)

Koska mikään aine ei ole täydellinen ilman esimerkkiä, annan sellaisen, silläkin uhalla, että asiasta puhuminen rikkoo siihen liittyvän erityisen lumouksen:

Minä ulkoilutan koiraamme aamuisin. Joka toinen viikko menen töihin hieman aiemmin ehtiäkseni hakemaan lapsen päiväkodista ja niinpä aamulenkkikin tapahtuu kellonaikaan, jolloin juuri kukaan muu ei vielä ole liikkeellä. On vain minä, koira - ja eräs lähistöllä asuva mies, jonkun isoisä, luulen. Hän hakee kai lehden kioskilta joka aamu. En tunne häntä, mutta näiden kuukausien (vai joko voi sanoa vuosien?) jälkeen olemme päätyneet sanomaan toisillemme huomenta ja nyökkäämään aina, kun näemme.

Meitä ei yhdistä muu kuin se, että kohtaamme jossain päin kaupunginosaamme kuuden maissa aamulla. Se riittää. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Se tekee aamustani aina paremman.