Uusi Juoksuvisio ja miten se syntyi

Eräs Täti-ihminen otti taannoin yhteyttä ja tiedusteli, josko voisimme lauantai-aamuna mennä oikein pitkälle lenkille.

No minä tähän tietenkin, että ilman muuta, ja ajattelin, älkää kysykö miksi, en osaisi vastata, että kyse on kävelylenkistä.

Hieman myöhemmin selvisi, että Täti-ihminen ajatteli juoksulenkkiä ja minä ajattelin että *gulp*. En ole ikinä juossut kenenkään kanssa, ellei miestä lasketa, eikä häntä kyllä lasketa, viimeksi juoksimme yhdessä toissakesänä Kajaanissa perätysten kymmenen metrin välillä ja keskustelunhuutelunaiheemme koskivat sitä, miten paljon paarmat vituttavat. (10 metrin väli siksi, että hänen kimpussaan oleville paarmoille ei olisi ollut aivan liian helppoa ilmavirtausten avustamana siirtyä minun kimppuuni. Ja koska mies juoksee kovempaa.)

Että nytpä sitten tulisi testattua se, juoksenko sellaista kivaa peruskuntovauhtia, jossa henkevä ajatustenvaihto yhä onnistuu. Sykemittarini ei ole nimittäin enää keskuudessamme kertomassa tätä.

No, sehän meni todella hyvin!

Sää oli suosiollinen ja järjesti oikein kauniit olosuhteet koko matkan ajaksi. Juoksuvauhti oli oikein reipas ja tästä huolimatta mahdollisti ylenpalttisen henkevyyden juoksun osanottajien keskuudessa. Kukaan ei juossut toista ärsyttävästi 10 metriä edellä, mikä toisaalta on vähän epäreilua, koska minä sentään aloitin nämä hommat luullakseni vuotta aikaisemmin, voisin kyllä olla nopeampikin. Vaan enpä ole. Epämääräisesti suunnittelemani reitti venyi lopulta kattamaan yli 13 kilometriä, joiden jälkeen osallistuja numero kaksi, minä, palasi kotiin virkistyneenä ja iloisena kuvitellen, että juoksusta on selvästi tullut hieno rutiini kun näin pitkän lenkinkään jälkeen ei tunnu yhtään tönköltä.

Aiheeseen liittymätön kuva siitä leikkipuistosta, jossa iltapäivällä kävin palelemassa.

(Niinpä niin, tuntia myöhemmin molemmat jalkani muuttuivat puuksi ja vietin koko loppupäivän holtittomasti palellen ja yrittäen nukahtaa Star Trek: Into Darkness -leffan aikana mitä moninaisimmilla tavoilla. Mutta varmasti se johtui jostain muusta, hyvinnukutusta yöstä tai jostain.)

Lopputulemana toivon todella, että Täti-ihminen muuttaa pikimmiten johonkin lähistölle, jotta voimme alkaa toteuttaa Uutta Juoksuvisiotani: sitä, jossa huomaattamme kirmaamme puolimaratonin mittaisia lenkkejä pitkin Helsingin katuja, ulkoilupolkuja ja peltoja ja olemme niin henkeviä, että linnut tippuvat puista silkasta ällistyksestä.

Näen visiossani vain kaksi riskiä:

1. Täti-ihminen kehittyy juoksijana kuten ihmiset tapaavat kehittyä kun jotain asiaa treenaavat, enkä ensi kuussa enää pysy hänen perässään ja
2. Täti-ihminen ei jaa Uutta Juoksuvisiotani vaan päättää - tämän luettuaan - muuttaa Sotkamoon, emmekä ikinä pääse edes oluelle.

Unikuvia

Näin unta, jossa kävin pyöräyttämässä lapselle pikkusisaren.

Unessa synnytys meni hienosti ja lapsi hanskasi imetyshommat kuin olisi ollut ennenkin asialla. Aiemmista vauvaunistani poiketen univauva oli tällä kertaa myös aivan vastasyntyneen kokoinen (eikä sellainen puolivuotias hyvinsyönyt pötkö, jonka kaltaiset fiittasivat vauvaunissani ennen lasta.)

Lapsen isä ei ehtinyt paikalle (koska tämä oli unta, ja) koska hieman myöhemmin unessa selvisi, että minulle oli käynyt juuri niin kuin olen aina epäillytkin, että minulle voisi käydä - synnytys oli käynnistynyt vaikken ollut tiennyt olevani edes raskaana. Ajattelin, että no kylläpä ne farkut tosiaan vähän kiristivät. Ja että kylläpä äiti nyt yllättyy.

(Ihan oikeassa elämässä synnytyksen tienoilla ainoa tapa, jolla olisi saanut farkut ylleni olisi vaatinut niiden laittamista päähän. Toim. huom.)

Vauvaunet ovat minusta inhottavia, sillä niistä jää päälle vauvakuumeinen olo. Univauvakuume menee aina ohi, mutta välittömästi unen jälkeen sen ei edes halua menevän ohi - sitä haluaa vauvan. Nyt, kiitos. Juurihan vauva oli tässä, mihin se meni? Sohvan allako se on?

Istuin jonkinlaisessa epätilassa sohvalla ja haaveksuin vauvoista ja imetyksestä kun aamutokkurainen mies tuli katsomaan, mikä vaivaa. Kerroin unestani.

"Minä näin sellaista unta, että lähdin vaihto-oppilaaksi", sanoi mies iloisesti.

Vauvafiilikset leijuivat hieman kauemmas, kun nauratti niin kovasti. Lähes lopullisesti ne hävisivät kaatosateessa koiraa lenkittäessä. Univauvat unohtuvat äkkiä kun kaikki, minkä viisi minuuttia sitten ylleen puki on läpimärkää, mutta lapsen kurahousut kangastelevat todellisina mielessä.

Illalla mies sanoi, että uusista vauvoista ei edes keskustella ennen kuin unesta on kulunut pitkähkö karenssiaika. Taisi olla oikeassa. Seuraavana aamuna kaiherrus oli tiessään.

Havaintoja lukemisesta

Satunnaisia havaintoja satunnaisessa järjestyksessä.

Lukea kuin piru Raamattua

Se, kun lukee Kuukausiliitteen Hämeenlinna-jutusta lauseen "Itkonen sanoo, että kavereista suurin osa on muuttanut pois, mutta monta on tullut jo takaisin" ja tulee hieman huonovointiseksi tulkittuaan yhden pienen "jo"-sanan tarkoittavan, että Hämeenlinnaan on ikään kuin pakko muuttaa takaisin. Nyanssit, ne ovat tärkeitä.

Kirjastolaitos

Maailman paras ajatus, jonka yksittäiset instanssit voidaan melko epäröimättä luokitella maailman parhaiksi paikoiksi.

Nenäkkyys

Kategoria, johon kuuluvat ne vastaukset, joita on hahmotellut odotellessaan, että joku vihdoin kysyisi "Miten ehdit lukea noin paljon?". Nämä vastaukset jäävät poikkeuksetta käyttämättä, sillä kysyjä on niin ikään poikkeuksetta ihminen, josta pitää kovasti, eikä sellaisille halua olla nenäkäs.

No miten ehdit lukea noin paljon, Liina?

En ymmärrä kysymystä. Jos elämä jotain on, niin sopivia tilaisuuksia lukemiselle.

50 sentin kolikko

Yhden kirjan varausmaksu pääkaupunkiseutujen kirjastosta. Parhaiten käyttämääni rahaa. Seuraavien kuukausien aikana säästän muuten 4 x 50 snt, sillä jokin kirjasto oli unohtanut lähettää varaukseni, ja tästä pahoillaan he olivat lisänneet asiakastietoihin merkinnän siitä, että saan neljä varausta ilmaiseksi.

Pohdin täällä parhaillaan, suostuisivatko he kuitenkin ottamaan rahani vastaan, kun ei tässä minusta mitään ongelmaa ole ollut, pelkäsin vain kirjan hävinneen ja näin monen ihmisen menettävän hienon kokemuksen.

Neuletyö

Auttaa keskittymään Maisa-kirjoihin jälleen tällä viikolla. Vai Tomppako se nyt onkin kova juttu?

Sähköinen kirja

Tässä niitä mainitsemiani mahdollisuuksia lukemiselle nyt olisi. Ei pidä jupista, vaan raahata luunsa tänne tulevaisuuteen ja olla onnellisempi.

Koti

Paikka, jossa kirjat ovat.

Sivukirjasto

Kirjablogini. Myös: jonkun konnan perustama baari Kalliossa, joka ratsastaa maineikkaan (hahaha!) blogini nimellä. Sivumennen sanoen se vaikuttaa baarilta, jonne vielä joskus hipsin kirja kädessä, vaikka nyt sitten olisi konnan perustama.

Nimen alkuperä on seuraava: isäpuoleni mielestä huoneeni alkoi muistuttaa yhtä kaupunginkirjaston toimipisteistä, kun vielä asuin kotona. Huomautin tähän, että hänen kirjansa ovat vallanneet koko asunnon. Hän näytti tyytyväiseltä, syystäkin.

Lahja

Kirja, johon isäpuoleni on hankkinut Cory Doctorow:n, Charles Strossin JA Pat Cadiganin nimmarit - huolimatta siitä, että Cadigan ei ollut ollenkaan osallistunut kirjan kirjoitustyöhön. Doctorow kirjoitti kirjaan lisäksi "Kitos".

Taulukko-ohjelma

Auttaa hallinnoimaan kirjastosta lainattujen kirjojen eräpäiviä, jos taas vähän meni ja innostui. 

GTA-V

K-18 -merkinnällä varustettu peli, joka mahdollistaa mukavasti lukemiseen käytetyt illat Revolution-sarjan katseluun käytettyjen iltojen sijaan. On syytä toivoa, että a) se on todella pitkä peli tai b) ensi kuussa ilmestyy GTA-VI.

Kirjailija

Kirjailijat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: kirjailijat, joiden henkilö kiinnostaa ja kirjailijat, joiden henkilö ei juuri kiinnosta. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu Siina. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki muut kirjailijat.

Stressi

Se, kun ensi viikolla pitää palauttaa neljä kirjaston kirjaa, joita ei ole vielä ehtinyt lukea, ja jotka on uusittu maksimimäärä kertoja (eli kolme, ennen oli viisi, tässäpä uudistus, jonka suhteen olen edelleen muutosvastarintainen.)

Miksi kirja on muka oltava aina mukana? Laukkusi painaa tonnin, nainen.

No mutta! Koskaan ei tiedä, joutuuko vaikka terveyskeskuspäivystykseen jonottamaan. Aika tulee pitkäksi, jos luettavana on vain Apu-lehtiä vuodelta 2007, sellaisia, joista ristikot on jo täytetty (ja vaikka ei olisikaan, ainoa kynä on sellainen puukolla vuonna 2007 teroitettu lyijykynänpätkä, josta jää jälki aikakauslehtipaperiin vain, jos jäljeksi lasketaan repeämä ristikon kohdalla). Mutta jos on kirja, ei katkennut koipikaan ole mikään ongelma. Tai ehkä sellaisen kanssa jonotetaan sairaalapäivystyksessä, en tiedä, en ole ikinä katkaissut koipeani.

Olen myös havainnut, että lähes joka päivä on käytävä lounaalla, ja kirja on mitä parhainta seuraa, jos käy läpi introverttia kauttaan. Tai on muuten vain epähuomaavainen rotta. Kuten eräs bloggaaja, jonka blogia olette joskus, eli nyt, lukeneet. Ihan kauhea eukko.

Mutta tyytyväinen kauhea eukko kuitenkin.

Imetys

Ihana tekosyy. (Lukemiselle.)

Betoniporsas, mon amour

Minulla ei ole oikeastaan ikinä ollut ihan hirveästi kärsivällisyyttä sellaisia autoilijoita kohtaan, joiden mielestä autolla pitäisi päästä suoraan sisälle, mutta tänään se vähäkin meni.

"Me jäätiin lapsen kanssa auton alle" ilmoitti mies aamulla - onneksi hieman turhan dramaattisesti, kuten kävi ilmi siinä vaiheessa, kun näkökenttäni hetkellinen mustuminen oli hellittänyt.

Päiväkodin pihassa peruuttanut - ja samalla TOTTA KAI puhelimeen puhunut - henkilö ei ollut onnistunut keilaamaan autonsa alle kuin mieheni pyörän. Mutta aika läheltä liippasi. Lapsi oli siinä fillarin toisella puolella.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin sikäli, että muksu ei tainnut edes tajuta säikähtää (toisin kuin äkisti vanhentuneet vanhempansa) ja pienet naaman ruhjeetkin tulevat toisenlaisesta auto-onnettomuudesta (sellaisesta, johon liittyy muovinen kuorma-auto, alamäki ja liiallinen varmuus omista taidoista.)

Mutta kyllä minä niin toivoisin, että siihen pihalle ei tarvitsisi ajella peruuttelemaan kun vieressä on tyhjä kirkon parkkis, jossa olisi tilaa vaikka turistibussien kokoontumisajoille.

Parempi elämä lapselle

Aiemman irvailuni ohella ajattelin puhua hetken vakavuutta approksimoiden. Katsotaan, miten käy.

Isäpuoleni* oli Future Fest -nimisessä tapahtumassa Lontoossa ja antoi raportin - kävi nimittäin ilmi, että kinkerit olivat täynnä tieteiskirjailijoita, joita olisin mielelläni itsekin kuullut. Nyt kun kuulette sanan "tieteiskirjailija", ei kannata ajatella avaruusaluksia vaan teknologian mahdollistamia tai vauhdittamia sosiaalisia muutoksia.

Laitan tähän koiran kuvan siinä toivossa, että unohdatte avaruusalukset ja luette eteenpäin.

Yksi näistä janttereista, Charles Stross, oli esittänyt paneelissa (jossa kirjailijat olivat keksineet lakeja tulevaisuuteen), että on siirryttävä hallitusti vähentämään työaikaa niin, että vuodessa vähennetään yksi viikkotyötunti, kunnes saavutetaan 12 viikkotyötunnin määrä. Kaikille. Kaikille myös kansalaispalkka.

Ajatuksena takana oli - ainakin oman tulkintani mukaan - se, ettei työtä tulevaisuudessa riitä kaikille. Koska sitä ei riitä, reaktiivisuuden sijaan pitäisi olla proaktiivinen ja vähentää duunin määrää kaikilta, jotta ei synny tilannetta, jossa työllistettyjen ja työttömien kuilu on sekä syvä että leveä. Hmmm. Syvempi ja leveämpi. (Ja sattumalta eilen oli uutisissa juttu siitä, miten tällä hetkellä keskipalkkaisten töiden määrä on vähentynyt vauhdilla kun juuri niitä duuneja on ulkoistettu joko Intiaan tai tietokoneille. Huomasitteko?)

Minusta ajatus kuulosti ihan vastustamattoman hauskalta. Voi tietysti tuntua kurjalta ajatus siitä, ettei sitten ehkä ole elintasoa ostella halparättejä tai designia, mutta ehkä olemme yhteiskuntana valmiimpia siirtymään pikkuhiljaa kohti sellaistakin vaihetta. (Toinen juuri loppuun lukemani tieteiskirja esitti, että ihmiskunta lajina käy läpi samanlaisia kehitysvaiheita kuin ihmisyksilöt. Tästä voidaan toiveikkaasti ajatella, että lajina voisimme olla juuri ja juuri sanotaan esikoulusta haikailemassa, jos ajatellaan, että maailmansodat olisivat olleet neljävuotiaan uhmaa.)

(Henkilökohtaisen yksilönkehitykseni tueksi luin myös eilen Antti Nylénin kolumnin moukkamaisuudesta, joka etenkin edelliseen ostosraporttiini yhdistettynä tuntui nöyrryttävältä tekstiltä. Ei kuitenkaan nöyryyttävältä.)

NO JOKA TAPAUKSESSA.

Tilaisuudessa oli myös kysytty, kuka on syntynyt vuoden -70 jälkeen. Näyttää kuulemma huonolta. Sitten oli kysytty, kuka on syntynyt vuoden -90 jälkeen. Näyttää kuulemma vielä huonommalta.

Vuoden 2010 jälkeen syntyneen lapsen äitinä tuntuu tietenkin aika karulta ajatus siitä, että oma lapseni ei ehkä ikinä olisi tilanteessa, jossa hän voisi perustaa perheen ja elättää sen omalla työllään. Ehkä en, pyristelyistäni riippumatta, voi ikinä varmistaa, että lapseni elämä on omaani parempi - ainakaan elintason nykyisen määrittelyn mukaan.

Mutta ehkä elintaso määritellään pian toisin? Syytä olisikin: materiaalinen yltäkylläisyys ei voi olla kaikki. Ehkä kohta, miettiessämme sitä, mikä on hyvä elämä, otetaan huomioon se juuri ilmestynyt IPCC:n raportti, joka toden totta hiljensi ja laittoi miettimään, että ehkä työ ei ole ainoa rintama, jolla lapsellani tulee olemaan vaikeampaa kuin minulla on ollut.

No, olen silti optimisti ja kaikesta huolimatta toivon parasta. Että lapseni elämä olisi hyvä ja onnellinen, vaikka "onnellinen" määriteltäisiin eri parametreilla kuin meidän aikanamme.

Ja sitäkin mieltä olen, että ihmisten pitäisi lukea enemmän tieteiskirjallisuutta, koska niissä on usein ihan häkellyttävän kiinnostavia lähitulevaisuuden visioita - mitä enemmän lukee visioita lähitulevaisuudesta, sitä valmiimpi on siitä keskustelemaan, uskon.



PS. Olen hammasta purren ja suurta tahdonvoimaa käyttäen jättänyt tästä postauksesta pois esim. lääkkeisiin, ruokaan ja marxismiin liittyviä teemoja, viimeisen tosin lähinnä siksi, että tietoni aiheesta perustuvat kahteen lähteeseen, joista kumpikaan ei ole joku Marxin teoksista. Toivon, että arvostatte ponnistustani pitää postaus vain maratonin mittaisena.

* Teknisesti ottaen totta. Pidän häntä tosin isänäni, kuten ehkä mainitsen aina, kun joudun tätä epäsoveltuvaa termiä "isäpuoli" käyttämään.

Kuinkas sitten kävikään eli ostoshaasteen 3. kvartaalin raportti

Tästä olisi ehkä pitänyt antaa tulosvaroitus.

Heinäkuu (tarinallistettu tulosraportti)

Heinäkuu meni ihan sievästi loman alkuun asti. Loman alkupuolella kävimme Tampereella, jonne lähdin shortseissa. Koska sää muistutti vähemmän morsianta ja enemmän bridezillaa, päädyin ostamaan kahdet pitkät housut, joista ensimmäiset vain saadakseni jotain lämmintä ylleni ja toiset, koska ne olivat vakosamettia, harmaat ja mega-alennuksessa.

Ensimmäisetkin housut olivat muuten harmaat, mutta onneksi tosi ruman harmaat ja erityisen huonosti tehdyt, että tavallaan osuivat aivan eri lokeroon. Järkiostos.

Ostin myös paidan, joka on osoittautunut pidetyksi ja käytetyksi yksilöksi. Se ei kompensoi kahta "näitä voin käyttää aluspaitoina" -teeppariostostani, joita en ole käyttänyt alus- tai päällyspaitatarkoituksessa kertaakaan.

Sitten poistuimme Tampereelta, että jäisi muillekin ostettavaa.

Elokuu

- Juoksutrikoot
- Juoksupaita
- Housut itselleni synttärilahjaksi

Vaadin pöytäkirjaan kirjattavaksi, että juoksuharrastuksen edullisuus on sikamainen valhe.

Syyskuu

- Tennarit
- Paita
- Juoksutrikoot

Kaikki Tukholmasta, jossa kävimme äiti-tytär -reissulla.

Syytä tyytymättömyyteen on. Se, että ostaa vaatteita, joita ei kuitenkaan tule käytettyä, ärsyttää, kiukuttaa ja surettaa. Valitettavasti tyhmien ostosten tekemistä ei aina voi välttää, mutta nyt sattui kyllä pari sellaista hutia, että turvallisin paikka taisi olla maalitaulun edessä.

Toisaalta syytä tyytyväisyyteenkin on, sillä kaikki muu on päätynyt aktiiviseen jokapäiväiseen tai -viikkoiseen käyttöön. Suoraan sanottuna en muista, milloin olisi ollut näin helppoa pukea vaatteet päälleen aamulla: lähes kaikki (harmaat ja mustat) yläosani sopivat lähes kaikkien (harmaiden ja mustien) alaosieni kanssa yhteen.

Erityishuomio re: juoksuvaatteet. Kävin tänään paikallisessa urheiluvaatekaupassa testaamassa paria juoksutakkia. Onneksi oli ystävä mukana, sillä muuten olisi voinut käytännöllisyys jäädä kakkoseksi. On jäänyt ennenkin - eri päheät tukholmalais-monikansalliset trikooni uupuvat yhtä narua, jolla kiristää housut vyötärön tienoilta.

Trikoot, jotka sopivat etenkin aktiivisesti itseään ihailevalle.

Jos siis näette Herttoniemessä lyhyehkön juoksijan, joka kiskoo tosi hienoja trikoitaan kuuden metrin välein nilkoista ylös, se olen minä.

Jatkossa juoksuvarusteet hommataan tarvepohjaisesti ja käytännöllisyys ykköstekijänä.

Pikajuna Meksikon matkaa jatkamassa on

Minä haluaisin ajatella, että jokainen sukupolvi vanhempia haluaisi antaa lapselleen hieman paremman lapsuuden kuin se, joka heillä itsellään oli.

Nykyisinhän tämä on osin haastavaa, kun kaikenlainen yltäkylläisyys kätkee alleen kiusallisia ansoja. Lapsen mielestä elämänlaatua parantava karamellien helppo saatavuus voikin olla eräänlainen karhunpalvelus. Toisaalta on kuultu näkemyksiä, joiden mukaan älypuhelimet, vaikka sinänsä varmistavatkin, ettei enää ikinä tarvitse olla tylsää, voivat myös tuoda muassaan toisenlaisia harmeja. En keksi nyt yhtään harmia, mutta joidenkin mielestä sellaisia kuulemma on.

Onneksi on yksi helppo tapa varmistaa, että lapsesi lapsuus on hieman parempi kuin omasi:

Opettele laulamaan Meksikon pikajunan loputkin sanat.

Ajatelkaa! Näin helppoa se on. Meidän lastemme ei tarvitse liimautua radion ääreen jokaisen mahdollisen lasten toivelaulukonsertin aikana vain siinä toivossa, että tällä kertaa toimittaja viitsisi kääntää levyn. Ei, sillä meidän lastemme vanhemmilla on ymmärrystä ja Google (ehkä jopa älypuhelimessa) ja he voivat ongelmitta selvittää lapselle, mitä sitten tapahtuu kun vanhapiika muuan kas ilmaisee toiveenaan ottaa osaa junarosvojen kaavailemaan haaremiin.

"Karmeet sanat", mumisi mies, kun lauloin lapselle tätä kaikkien klassikkolaulujen äitiä.

No tavallaan ehkä joo. Mutta toisaalta Meksikon pikajuna liittyy kuitenkin rakkaimpiin lapsuusmuistoihini, että sillä tavalla se on pyhä, vaikka olisi kuinka karmea. Ja toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että lapset ovat verenhimoisia riiviöitä, joiden mielestä on jännittävää, kun joku ryöstää junan reikärautaa heiluttaen. Ainakin minä olin, ja tästä haluaisin vetää mutkat suoriksi ja päätellä, että niin ovat kaikki muutkin lapset. Eikä sitä siinä iässä jotenkin ajatellut haaremeiden ongelmia naisasialiikkeen kannalta, ja ihan hyvä ja epäverenhimoinen minustakin tuli. Mielestäni.

(Itse asiassa en aika pitkään aikaan edes tiennyt, mikä reikärauta edes on.)

On toinenkin tapa: älä istuta omenapuita. Nuokin on tuolta jonkun äidin lapsen noukittava nyt. Selkä tuskasta vinkuen.

No, voihan tietenkin olla, että Meksikon pikajuna on nykysukupolvesta ihan passé, mutta esitän silti vielä yhden argumentin koko laulun osaamisen puolesta: jos jostain syystä ihmisen on kuljettava lapsen kanssa autolla eikä esimerkiksi junalla, ja lapsi on autokyytejä vihaava taapero, joka kuitenkin pitää siitä, että hänelle lauletaan - no, silloin, voin kertoa, Meksikon pikajunalla pääsee Oriveden tien risteyksestä hyvinkin Vilppulaan.

PS. Ainekirjoitushaasteen kolmas aihe on ilmestynyt. Ja jos nyt joku kuvittelee, että tässä yritän Meksikon pikajunalla välttää ostoshaasteen kolmoskvartaalin raporttia, sanottakoon, että hän on oikeassa.