Tyynenä väistämättömän edessä

Viittaan prinsessoihin.

Tai oikeammin pinsessoihin.

Joskus ipanan ollessa vauva ajattelin kauhulla sitä aikaa, kun kaikki on prinsessaa ja vaaleanpunaista. Olin varma, että menettäisin järkeni viikossa. Missään olosuhteissa emme hankkisi mitään vaaleanpunaista, kimaltavaa tai muutoin tingeltangeliksi laskettavaa krääsää.

Olo ei kuitenkaan tunnu lainkaan hermoromahtaneelta, vaikka just nyt kaikki on ihan prinsessaa - mitä ihanampaa, sen parempaa.

Tämähän on itse asiassa jotenkin ihan sympaattista. Ensinnäkin iso osa ihailusta näyttää kumpuavan siitä, että tytär tykkää kaikesta kauniista. (Hänen määritelmänsä kauniille eroaa hieman omastani, mutta voin silti ymmärtää.)

Toiseksi hän otaksuu prinsessojen tanssivan kaiket päivät. Tätäkin symppasin. Voisi sitä varmasti aikansa huonomminkin käyttää kuin tanssimalla kaiket päivät.

Kolmanneksi prinsessahommat eivät ole mitenkään erityisen poissulkevia - ainakaan vielä. Hain hiljattain lapseni päiväkodista. Ryhmä oli poikkeuksellisesti sisällä, ja ipanallani oli yllään keijusiivet, prinsessahame ja stetoskooppi.

Ehkä kuitenkin tärkeimpänä se, miten hurjasti iloa lapsen ilosta saa. Niin paljon, ettei tule kysymkseenkään sitä iloa pilata prinsessoille tuhisemalla. Ei vaikka Prinsessojen aapinen tökkisikin ihan olemassaolollaan jo. Voin lukea sen silti.

Viimeisimmän kirjastoreissumme jälkeen marssitin siis lapsen päättäväisesti hankkimaan hieman tingeltangelia. Nyt on keijusiivet, taikasauva ja kruunu. Ja glitteriä on vähän joka paikassa, mutta toisaalta, salaa olen itsekin ihan harakka - kaiken kimaltavan perään.

Ihan hyvä vaihe siis tämäkin vaihe.

Kenen tila?

Mitä saa taas ihminen päivän lehden välistä lukea?

Että huonekaluliikkeen mielestä koti pidetään siistinä tekemällä ns. miesluola, jonne kaikki sotkut ja epäesteettiset asiat (ml. ilmeisesti miehen) voi kätevästi piilottaa.

Olen tästä miesluola-asiasta ollut vähän mitvit, silloin, kun sitä yleensä olen vaivautunut miettimään. Harvemmin olen, sillä meillä olohuone on miesluola: mies pelaa siellä. Se on myös naisluola: nainen lukee ja kutimoi siellä. Lapsiluolakin se on: lapsi leikkii siellä. (Ja kaiken huipuksi se on myös koiraluola: koira pesee siellä henkilökohtaisia alueitaan. Ikävä kyllä.)

Pakko tunnustaa, että pohjimmiltaan miesten omissa tiloissa ei ole minusta mitään kauhean hassua. Eikö miehelle rakennettu oma tila kerro lopulta vain siitä, että hän ei koe muutoin kotiaan omakseen? Ja eikö se ole aika kauheaa?

Puhumattakaan nyt siitä, että tällaisessa "miehelle oma luola" -ajattelussa mies jotenkin siirretään pois täysivaltaisen aikuisen paikalta. Sen sijaan, että kodin hengestä ja sisustuksesta yhteistuumin päätettäisiin, se on naisen hommaa. Muille jaetaan oma pieni leikkitila.

Okei, parisuhdedynamiikassa toki löytyy. Voi olla, että parisuhteen toinen tai molemmat jäsenet kaipaavat aika ajoin yksityistä tilaa - olihan jo Virginia Woolf sitä mieltä, että naisella tulisi kirjoittamista varten olla omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voisi kirjoittaa. Ehkä molemmilla on tarve omalle projektitilalle; ehkä ei ole hyvä, että kaikki harrastuksiin liittyvät tarvikkeet ovat keittiön pöydällä. Voi olla toki niinkin, että perheen toinen jäsen ei oikeasti halua osallistua yhteisen kodin laittamiseen.

Mutta väitän silti, että paremmin menee jos olohuone on ihan kaikkien perheenjäsenten oma luola. Sellainen, jossa kaikki ovat kotonaan. Jossa voi tehdä niitä asioita, joita kotonaan haluaa tehdä. Jossa on sisustus, josta kaikki pitävät.

Ihminen, pidä kotisi mukavana. Älä aja rakkaitasi sen sydämestä vain estetiikan tajusi tyydyttämiseksi.

Kuuluisko meille jotain?

Ei kuuluis. Me ollaan syksyn litistämiä.

Edellä käytän kuninkaallista me-muotoa, sillä puoliso on aloittanut koripallon ja on jotenkin elämänsä vedossa. Viime viikolla se ehdotti, että kloonattais Loki (satatuhatta euroa) ja sitten meillä olis kaksi Lokia, joiden molempien nimi olis Loki. Sitten hän kuulemma eläisi unelmaansa.

Moinen vitsailu kertoo vain siitä, että virtaa on liiaksi, eikä todella olla syksyn litistämiä.

Lapsikin on pirteä kuin peikkonen. Koko ajan lähdössä johonkin matkalle potkupyörällään. Tai sitten pitäisi riehua. Siis ihan, että riehutaanko, äiti. Ei hän selvästi tunne, miten sohvan alla on musta aukko, joka vetää massaani puoleensa. Mutta kyllä minä katselen, jos sinä riehut, kulta.

Hän sitä paitsi hoitaa lähes kaiken nykyään itse. Kohta ajaa varmaan itse autolla tanssitunnillekin. Riehumista vain ei.

Eikä nyt aloiteta siitä (ikuisesti ainoasta) Loki-koirasta, jonka optimismilla ei ole mitään rajoja, ei edes siinä, missä monien mielestä optimismi loppuu ja typeryys alkaa. Tässä päivänä muutamana se veteli väriliituja nälkäänsä, vaikka elimistö on vasta toipumassa siitä edellisestä vatsataudista. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä se vain halusi selvittää, muuttuuko kakka vihreäksi jos syö vihreän liidun.

Lupaan, etten raportoi koiramme tieteellisen kokeen lopputuloksia a) tänne tai b) Instagramiin. Eipä sillä, että välttämättä kokeen lopputuloksesta mitään tietäisinkään, sillä, kuten huomaatte, ulkona ei enimmäkseen näe värejä. Koska siellä ei ole valoa. Hämärässä kaikki kissat ovat mustia, ja nyt voitte vetää tästä analogian itse loppuun.

Jos nyt sanon, että tavallaan tuntuu siltä, että kaikki rullaa ihan hienosti ilman minua, ymmärrättehän, että en ole masentunut tai kitkerä? Olen tosi helpottunut. Jos keksin, miten kakistelen kuusenneulaset alas, siirryn tuota pikaa Muumiperheen kanssa talviunille.

Kuulottimista sentään kuuluu. BACHIN JOULUORATORIO! Tätä ette takuulla osanneet odottaa!

Yksi asia vielä, ja sen osalta siirryn aika kauas omalta mukavuusalueeltani: tiedättehän Leluteekin Emilian järjestämät filosofiakahvilat? Uskon ja luulen, että ne ovat ehkä parasta, mitä ipanansa kanssa voi tehdä etenkin, jos haluaa, kuten kaikki haluamme, että muksuistamme tulee meitä fiksumpia.

Kirjahylly ja minä

Kun olin lapsi ja asuin alkukodissa, meillä oli paljon kirjoja. Elin sellaisten keskellä.

Kun olin vähän isompi lapsi ja asuin alkukodissa, isä muutti pois ja osa kirjoista muutti isän mukana. Mutta meillä oli yhä paljon kirjoja - voisin väittää, että suuria aukkoja hyllyihin ei jäänyt. Lisäksi minulla oli kirjastokortti.

Kun olin teini-ikäinen lapsi ja asuin alkukodissa, bonus-isäni (ja siskot) muuttivat sisään. Kirjojen määrä räjähti käsiin. Epäilen, että bonus-isälläni ja minulla on jokin yhteinen kirjahamsterigeeni. Minulla oli yhä kirjastokortti, mutta sen lisäksi olin havainnut, että englanninkieliset taskukirjat eivät ole kovin kalliita.

Makuuhuone

Kun olin nuori aikuinen ja muutin ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoon, muutin sinne noin viiden kirjan kanssa. Loput jäivät alkukotiin, jossa ne - monista hyvistä aikomuksistani huolimatta - yhä ovat. Useita täysiä lundiametrejä. Kun vuotta myöhemmin muutin seuraavaan omaan vuokra-asuntoon, muutin sinne usean kirjalaatikon kanssa.

Olohuone

Eikä muuten unohdeta sitä, että minulla oli nyt toinenkin kirjastokortti, koko pääkaupunkiseudun alueelle. Se tuntui siltä, kuin joku olisi ojentanut universumin avaimet, enkä todellakaan pelännyt käyttää niitä. (Kirjastokortin lisäksi olin myös kirjastossa töissä jonkin aikaa. Siinä opintojen ohella. Välillä ihan oikeasti jopa opiskelin, mutta kun hyllyssä oli kaikkea niin kiehtovaa.)

Nyt, kun ensin Teuvo Loman on kertonut, että tämä ei oikein ole nykyaikaa, ja seuraavaksi Ilkka Malmberg on ruvennut Kuukausiliitteessä rupesi joukkopetturiksi, nimitellen kirjahyllyään lähinnä korskeaksi menetelmäksi elvistellä omalla sivistyksellä (muotoilin tässä ajatusta nyt omin sanoin), olen ruvennut pohtimaan suhdettani kirjamassoihin.

Voisinko luopua niistä?

Lapsen huone

No en voisi.

Joistakin yksittäisistä niteistä toki voisin luopua. Muistan elävästi yhdenkin sysipaskan fantasiapokkarin, jonka kirjoittaja kiitteli etukannessa Stephen Kingiä kirjoitusoppaasta. Olen yhä perusteettomasti vihainen Kingille tästä.

Tavallaan toki voi ajatella, että jos nyt kaiken lukemansa saa sähköisenä ja loput kirjastosta, ehkä kaikkia opuksia ei ole pakko hamsteroida kotiin. Usein kuittaan tämän vitsailemalla yhteiskuntarakenteen romahtamisesta - silloin eivät sähkökirjat tai kirjaston lainausautomaatit toimi ja on luettava omia, hyviä kirjoja sysi- ja keskipaskoista fantasiapokkareista sytytetyn roihun valossa.

Ei sillä, etteikö toki välillä olisi kiva leveillä omalla, erityisen ässällä kirjallisella maullaan. Päätarkoitus se ei silti mitenkään voi olla. (Sitä tarkoitusta varten minulla on kirjablogi, eikä meillä sitä paitsi käy kovin usein vieraita, joille leveillä.)

Eteinen

Tärkeintä on se, että kirjahylly on minulle kodin merkki. En tunne oloani kotoisaksi, jos ympärillä ei ole kirjoja. Parhaiten rauhoitun kirjojen keskellä. Siis silloin kun en vilkaise hyllyjä tavallista tarkkaavaisemmin ja kiihdy kauheasti tajutessani, miten kiehtovia lukemattomia maailmoja ympärillä on.

Ei kirjahyllyn koko tietenkään ole yleissivistyksen ja lukeneisuuden mittari, se on selvä. Mutta mahdollisuuksia se kyllä visualisoi e-kirjalaitetta innostavammin.

Ja osalle meistä se on kuin Tenavien Epun riepu. Emmekä aio koskaan vieroittua.

Voi pettymysten pettymys

Jos olisi sellaista tyyppiä, joka tykkäis laskea vanhemmuusmokiaan, ja minähän olen, erään armollisesti anonyymiksi jättämämme perheen lähimenneisyys tarjoaisi paljon materiaalia. Onneksi lieviä onnistumisenkin hetkiä. Mutta vain hyvin lieviä.

Lapsen isä: "Hei, lapsen vois viedä sirkukseen! Se on siitä tosi kiinnostunut!"
Lapsen äiti: "Joo, mä varaan liput! Hyvä idea! On se varmasti jo tarpeeksi iso!" (1)
Lapsen isä: "Se vielä yks aamu haikeana sanoi, että minä en ole koskaan ollut sirkuksessa."

Niinpä lapsen äiti varaa liput eräälle arki-illalle. (2)

Lapsen äiti: "Aattelin, että jos ei kerrota sille siitä etukäteen! Haluan nähdä ne pienet kasvot kun ne oikein syttyy ilosta!" (3)

Ja sitten koittaa arki-ilta. Tanssitunnin jälkeinen arki-ilta. Loputtomien nukahtamisvaikeuksien jälkeinen arki-ilta. Lapsi on, tuota, oikein pirteä. (4) Niin on lapsen äitikin (5), ja hänpä ei olekaan syönyt mitään lounaan jälkeen, mutta hänellä on sentään Suuria Odotuksia. (6)

Tajuttuaan, että kyseessä on sirkus, lapsi ei ilahdu. Hän huolestuu. Mutta kyllä se siitä, äiti ajattelee ja ostaa popcornia. (A)

Sitten hän ostaa muovisen valohärvelin, 7 euroa, sillä lapsi haluaa sellaisen. (B) Lapsi jaksaa katsella valohärveliä oikein lumoutuneena monien sirkusesitysten ajan. Muulloin hän syö iloisena popcornia. Lapsen äitikin syö popcornia, sillä hänhän ei ole syönyt mitään lounaan jälkeen. (7)

Tulee väliaika. Teltassa tulee aika kylmä, mutta lapsen äiti ei todellakaan jaksa lähteä ryysimään mihinkään hevosajelulle. Pitää vielä ostaa lisää popcornia. (8)

Ohjelman toisella puoliskolla lapsi ilmoittaa haluavansa kotiin: ohjelma ei kiinnosta ja popcorn on loppunut. Lapsen äiti koettaa viivytystä (9) mutta huomaa sen nopeasti turhaksi. (C) Lapsi äiteineen poistuu sirkuksesta.

Lapsen äiti: "No oliko yhtään kivaa?"
Lapsi: "Ei ollut. Ei todellakaan ollut."

Lapsen äiti yrittää löytää sisäisen zen-mestarinsa. Lapsi kävelee hitaasti kuin etana ja lapsen äiti ottaa lapsen reppuselkään. (10 / D) Lapsi huutaa sekä reppuselässä että jouduttuaan taas kävelemään. Kello on miljoona.

Kotimatkalla itkettää lasta ja lapsen äitiä.

Toisaalta kokemus oli ainutkertainen. Siinä mielessä, että toiste en mene. Vastedes pysymme kotona.

Tulkinta-avain

Virheet:

(1) Kyllä ei ole.
(2) Arki-ilta, jotta kaikki ovat varmasti väsyneitä.
(3) Sillä kolmevuotiaat hanskaavat ylläreitä tosi hyvin.
(4) Ks. kohta "arki-ilta".
(5) Edelleen, ks. kohta "arki-ilta".
(6) Suuret odotukset, suurin virhe.
(7) Lapsen viihderuokia ei pidä syömän omaan nälkäänsä.
(8) Olisi pitänyt hakea lisää popcornia.
(9) The first rule of the fight club is: Väsyneen lapsen kanssa ei. Viivytellä.
(10) Tässä vaiheessa auttaisi vain teleportti.

Onnistumiset:

(A) Lapsi pitää sentään näistä.
(B) Tästäkin lapsi pitää.
(C) Ymmärsi sentään lähteä.
(D) Olisi voinut olla ihan hyvä idea, mikäli tässä vaiheessa ei olisi auttanut enää teleportti.

Kaikki hauska on hyväksi keuhkoille (ellei nauraessa ala yskittää)

Noudimme ipanan mummolasta. Siellä hänellä oli ollut ilmeisesti eeppisen kivaa ja ikävä kotiin. Enemmän ensimmäistä.

Autossa lapsen ensimmäinen reaktio oli, että nyt hänen tulee ikävä mummoa.

Kai se on sitten sitä, että hänkin rakastaa kovasti. Ja ikävöi myös kovasti. En ole useista pohdinnoistani huolimatta osannut sanoa, kumpi sitten on parempi, kovasti rakastaminen ja kovasti ikävöiminen vai vähemmän molemmilla osastoilla. (Tiedän kyllä, kumpaan itse kallistun, tietenkin, mutta ilmeisesti mielipiteeni ei ole objektiivinen totuus. Sinänsä outoa.)

Olin ajatellut tälle viikonlopulle kaikenlaista. Kuten Vantaan puolimaratonia. Sitten Nuuksion polkukymppiä.

Sitten lähdinkin vain Tampereelle lankakauppaan, koska se on ihan järkevää. No, ei se ehkä ihan järkevää ole, mutta hauskaa se oli, ja tässä yleisvitutuksessa, joka kuukauden sairastelusta on seurannut, saa tehdä hauskoja asioita. Pitää tehdä hauskoja asioita.

Kaikki hauska on hyväksi vatsalle, sanoi muumimamma jossain kirjassa, ja ehkä myös keuhkoille, sillä kun ensin olin perjantaina hyvässä seurassa syömässä ja sitten lauantaina lankakaupassa, tänä aamuna oli ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan sellainen olo, että saatan päästä urheilemaan vielä tässä kuussa!

Se oli kaikkien onni se, sillä olin jo kirjoittamassa bloggausta, jossa kategorisesti olisin kieltänyt kaikkia yksityishenkilöitä käyttämästä blogissaan sanaa "juoksu", kunnes itse olen kunnossa.

(Se irvailusta. Tiedättekö, mikä on paras aluehallintoviraston viskigatesta kuulemani tulkinta? Siis vailla sarkasmia. Se, että virkamies trollaa typerää lakipykälää saadakseen sen muutettua. Ajatus trollaavasta virkamiehestä - lauseen totuusarvosta riippumatta - pitää mut onnellisena vähintään loppuvuoden, ellei käy niin, etten pääsekään pian juoksemaan.)

Mitä lapsi kysyy

"Miksi kaikki kuut ovat tulleet esille?" kysyi lapsi, kun kävelin hänen kanssaan Postiin (hakemaan eeppistä lankaa, vaikka se ei nyt sinänsä asiaan kuulu.)

Muistan joskus kuulleeni sellaisen ohjeen, että vastaa vain siihen, mitä lapsi kysyy.

Mutta kukaan ei ole koskaan selittänyt, miten vastata kysymykseen, joka on tavallaan vähän dadaa. Lisävaikeutta hommaan tuo, että olen diplomi-insinööri ja fanitan tähtitiedettä. Että tuota.

Ensin siis toki selitin, että meillä maapallolaisilla on vain yksi kuu. Vasta sitten demonstroin kuun kiertoa maan ympäri pyörittämällä sormea lapsen pään ympäri.

"LOPETA! Älä minua kiusaa!" huusi lapsi, joka ei halunnut olla emoplaneetta.

Jatkoin pyörittämällä sormea oman pääni ympäri. Lapsi näytti riemastuneelta ja kaikki muut ohikulkijat siltä, että heidänkin teki mieli pyörittää sormea päänsä lähettyvillä, tarkemmin sanottuna ohimollaan, pienessä ympyrässä.

Ei vähä mitään. Kun tulimme kotiin, pakotin lapsen seuraamaan tähtitieteellistä presentaatiotani maan liikkeestä auringon ympäri ja kuun liikkeestä maan ympäri.

Jälkikäteen tajusin, että mulla ei ole hajuakaan, miten vastataan vain siihen, mitä lapsi kysyy, ja toisaalta, että lasta kiinnosti siinä vaiheessa enää se, missä sille ostamani Pez-karkkisysteemi oli.

Dear Eki, onko tämä varmin tapa saada lapsensa vihaamaan luonnontieteitä?