Jouluputki #5

Kuja tolikka keksi, että blogiin pitää kirjoittaa joka päivä?

Silloinkin, kun on vähän kirjallisuudesta hiprakassa ja akuutissa sipsipulassa?

Kun on siivonnut ja kuullut, että lapsi on siivoamisen sijaan nähnyt ketunpoikasen? Ja kun on vienyt baarin jälkeen koiran ulos, ja muistanut ulkona, koiran hyppiessä kuin vasikka, että vuorokausi vaihtuu ihan just?

Vetäkää dunkkuun sitä torvea, jos tapaatte.

Joukuputki #4: Oppimiskokemus

En ole kykenevä puhumaan näin itsenäisyyspäivänä mistään aiheeseen liittyvästä, joten palataan päivän riemuihin (kirjasto yleisesti ja Oodi sen ilmentymänä erityisesti) ja suruihin (natsit Helsingissä) myöhemmin.

Nyt kerron, että alakerrassamme asuu nykyään vauva. Kuten kaikki lapset, hänkin opettaa lähipiirilleen paljon - lasken itseni tähän joukkoon sillä perusteella, että meidät erottaa usein vain muutama hassu vertikaalinen metri.

Olen oppinut seuraavaa: jos minä kuulen alakerrasta pari kuukautta vanhan rääpäleen protestilaulut, meillä hoidetaan riitely vastedes pantomiimiesityksinä.

Jouluputki #3: Vastarannankiiskin tunnustukset

”Kaikkihan Frendeistä pitää”, sanoi vuosia ja taas vuosia sitten työkaverini. (Tarkalleen ottaen olimme molemmat lopputyöntekijöitä, joten sana ”työ” on ehkä tässä vähän … liioiteltu, mutta menköön.)

”En minä”, ilmoitin.

Työkaveri räpytteli silmiään ja näytti hämmentyneeltä.

Puhuin toden sanoja, vaikken voikaan selittää Friends-antagoniaani muutoin kuin jatkuvalla ja periaatteellisella vastarannankiiskeydellä. Ja se sama vastarannankiiskien kunniajäsenyys oli myös syy siihen, että tuossakin tilanteessa oli suunsa avattava.

No, olihan siihen joitakin ihan oikeitakin syitä: silloin kun ystävysten kahvilaluuhausta alun perin seurattiin, olin nenä kirjassa viihtyvä nörtti, joka ei osannut tai halunnut ajoittaa elämäänsä telkkarin mukaan. (Hetki! Olen yhä se nörtti!) Oli helpompaa olla kiintymättä mihinkään idioottilootan tarjoomukseen.

Silti. Olisin voinut ohittaa moisen mediailmiön myös olankohautuksella, mutta jonkin aikaa suorastaan inhosin Friendsejä. Haluaisin sanoa, että oikeasti olin viisas ja mediakriittinen nuorisolainen … mutta epäilenpä. Luultavasti olin vain vastarannankiiski. Ja vähän ärsyttävä sellainen.

(Nick Cave -fanitukseni juurisyyt ovat osin juuri tässä. Ei niin, että olisin hänestä hampaat irvessä pitänyt, mutta tartuin Caven levyihin koska ketään muuta ei kiinnostanut. Siitäs saat, Celine Dion, ja siitä.)

Eräs ystäväni vuosia myöhemmin huomautti, että tämähän on tietyllä tavalla trendi. En diggaa vapusta, koska kaikki muut. Tai uudestavuodesta. Haluan juhlia silloin kun muut eivät juhli, mieluiten tiistaisin.

Jälleen: onhan siinä käytännön etujakin. Tiistaisin, tai tavallisena viikonloppuna saa halutessaan taksin, ja ravintolassakin on ehkä tilaa. Mutta nämä käytännön syyt eivät tietenkään ole mikään este. En vain halua olla liikkellä silloin, kun kaikki muut ovat.  

Vastaavasti kun joskus vielä kuvittelimme olevamme monilapsinen perhe, emme ikinä ajatelleet, että lapsia tulisi sillä kahden vuoden ikäerolla, jolla ihan kaikki tuntuivat mukulansa pyöräyttävän. Käytännön selitys oli jälleen valmiina: ei kahta vaippaikäistä. Tosiasiassa olisin voinut ottaa vaikka kolmoset tai irlantilaiset kaksoset, mutta en – arvaatte – toimia kuten kaikki muut.

Hankaluus on ilomme – sori siitä te kaikki, jotka minut tunnette. En minä tahallani, se on joku tiedostamaton toimintamalli.

Jouluputki #2

Aika ajoin joudun selittämään, miksi pidän loppuvuodesta. Ja onhan siinä oikeasti kurjatkin piirteensä, kuten arkiaamut.

"Aina tää sama juttu!" sihisi tytär vihaisena aamulla. "Ei oo aikaa millekään!"

Onhan se rasittavaa. Hänen odotetaan pukevan, syövän ja pesevän hampaat. Pissallakin pitää käydä. Kaikki tämä jo ennen aamukahdeksaa.

Samaan aikaan minä - no, aamiaisen tarjoiltuani sentään - istun sohvalla ja pelaan ToonBlastia. Olen jotenkin lipsunut sellaiseen hämyiseen etätyöputkeen, jossa harhaan toimistolle kerran pari viikossa, joten aamuisin on aika harvoin tarvetta sykkiä kiireellä ympäriinsä. Minulla, toisin kuin tyttärelläni, on aikaa kaikenlaiselle, ja kun aikaa on, käyttäydyn kuin tuhlari ja haaskaan sitä. Epäreilulta tuntuu, varmasti.

Mutta väsyneistä, vihaisista aamuista huolimatta rakastan silti tätä aikaa.

Jatkuva hämärä on itse lempeys, kun sitä ei tarvitse kohdata armottomien keinovalojen alla (ei nyt mennä tietokoneen näytön romantilliseen kajoon. Kaikkea ei voi saada). Kaikki tuntuu hidastuvan ja rauhoittuvan, minäkin. Ehkä etenkin minä. Vajoan hiljaiseen, lämpimään pimeyteen enkä puhu mitään ellei ole aivan pakko.

Siksi rakastan.

(Tai voi olla, että rakastan siksi, että olen parantumaton vastarannankiiski ja kaikki edellämainittu on rationalisointia. Valitse itse.)

Jouluputki!

Keksin itselleni sellaisen haasteen, että kirjoitan tänne blogiin joka päivä joulukuussa.

Se on hyvä idea, sillä joulukuussa on tuskin mitään tekemistä.

Tietenkin keksin koko ajatuksen vasta 2. joulukuuta, enkä jaksanut moisen takia tietokonetta avata, joten lähestulkoon vesitin koko idean oitis. Ehkä saatte kaksi rästipäivää tammikuussa. Tai ehkä ette, sillä jos kukaan ei lue suureellista lupaustani, sitä ei varmastikaan ole pakko pitää.

Luvassa ei-mitään-erikoista. Asiaan.

---

En tiedä teistä, mutta minusta on joskus kiva tietää, moneltako puoliso on oluenjuontimatkoiltaan kotiutunut.

Motiivia tähän on vähän vaikea selittää. Joskus vuosia sitten saatoin olla hänestä yön tunteina huolissani - entä, jos hänet kolkataan? - mutta nykyisin nukun kuin tukki ja herään puolison saapumiseen lähinnä koiran tehdessä siitä numeron. Ehkä tiedolla on väliä, koska se tekee krapulaisen pilkkaamisen helpommaksi? (Ehkä juuri tästä syystä hän ei halua kertoa sitä?)

Joskus kotiintuloajalla on kyllä käytännönkin merkitystä.

Kuten eilen, kun tuijotin astiakaappiin huolellisesti laitettua Oivariinia ja pohdin, mahtaako se olla vielä syömäkelpoista.

Satunnaisia huomioita kehollisuudesta

Ajattelin ensin, että tästä voisi jotenkin tulla sellainen ylioppilasainemainen postaus. Tiedättehän, jonkinlainen synteesi sitomaan yhteen alun havainnot.

Mutta se olisi liian siistiä.

Katsokaas, menin lihomaan. Ja synteesi, joka olisi liian siisti, olisi jotain siitä, miten olen oppinut hyväksymään kehoni tällaisena. Ja se olisi osin ehkä tottakin, mutta toisaalta rakentaisi ansan, johon olisi helppo kompastua niinä päivinä, kun se ei ole totta. Eihän mikään aina ole, paitsi ehkä matematiikka, mutta ... siitäkin on kysytty, onko se löydettyä vai keksittyä, joten eipä mennä julistamaan mitään ikuisia totuuksia.

Mutta tänään katsoin käsivarttani, joka on pyöreä ja täten vallitsevan esteettisen ihanteen vastainen, ja tunsin jotain, mikä yllätti. Tykkäsin siitä, mitä näin. Vaikka se, mitä näin, oli pyöreää.

En tiennyt, että niinkin voisi käydä.

---

No, olen (taas) aloittanut liikunnan. Tykkään siitäkin, eikä sen perustavoite edes ole, että muuttuisin vähemmän pyöreäksi, paitsi ehkä vähän koska en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Ja ehkä vähän enemmän niinä päivinä, jolloin itsensä hyväksyminen on vaikeampaa.

Kävin justiinsa äsken puolison kanssa juoksulenkillä. Erään ylämäkipätkän jälkeen hän ilmoitti tyytyväisenä, että toiseksi raskain osuus on nyt takana.

Aloin kelata. Mikä olisi se vaikein osuus? Eihän tässä nyt enää mitään niin kovaa mäkeä olisi lähellä. Ja sitten tiesin, mitä hän tarkoitti. Majavatien portaita. 239 619 askelmaa kidutusta.

"Mä en tule niihin portaisiin", sanoin.
"Ne portaat on se raskain", selitti mies, joka ei kuullut, mitä olin juuri sanonut.
"En jaksa edes kävellä niitä", ilmoitin.
"Sitten kävelet ne!" ehdotti mies, joka edelleenkään ei kuullut.

Jaksoin juosta portaita 50 askelmaa. Loput kävelin, tai ehkä ryömin, en muista enää. Sitten tuli semmoinen typerä ajatus, että jos otan ne osaksi jokaista juoksulenkkiä, huomaan kätevästi kuinka juoksukuntoni paranee.

Typerä ajatus tuli mieheltä, vaikka

a) entä jos ei parane?
b) hänen jos kenen pitäisi tietää, että taipumustani pakkomielteenomaiseen suorittamiseen ei pidä tukea.

---

Tähän ei tule synteesiä, koska sellaista ei ole.

Koirauutisia vuh vuh

No eikä ole. Siis uutisia.

Mutta on asia, jota mietin nykyisin aina aamulenkillä. Internetin koiravideo nimittäin kertoi minulle syyn siihen, miksi koira katsoo omistajaansa kakatessaan: se tietysti olettaa, että lauman jäsen tarkkailee ympäristöä uhkien varalta. Kyykyssä äheltäminen kun tuppaa olemaan vähän riskaabeli asento avarassa luonnossa.

Piski siis katsoo omistajaa nähdäkseen, näkeekö omistaja saalistajia.

No tietysti sitten heti muistin, miten koira katsoi minua pennumpana kakatessaan. Se oli eri söpöä, joten tein kuten kuka tahansa vastuullinen koiranomistaja ja katsoin otusta takaisin.

Nykyisin koira ei enää katso minua käydessään kakalla. Se pälyilee itse uhkia, koska eukosta narun toisessa päässä ei ilmeisesti ole mihinkään hyödylliseen. Tunnen pettäneeni koiran, ja se tuntuu kauhealta.

Haluaisin ajatella, että seuraavan kanssa paremmin, mutta seuraavaa ei tule.

Eikä toivottavasti kysymystäkään seuraavasta, ei pitkään aikaan, vaikka juuri Facebookista huomasin, että erään tutun koira oli juuri kuollut. (Päästetty menemään, lähtenyt sateenkaarisillalle, mitä näitä nyt on. Kuollut kuin kuollut.) Olimme menetyksen kokeneen koiranomistajattaren kanssa toveruksia lähinnä siksi, että koiramme ovat lähes päivälleen samanikäiset, joten hieman hätkähdin.

(Nyt tietysti kuvittelette, että ryntäsin ei-ystävöimään hänet sosiaalisista verkostoistani, mutta olette väärässä.)

Varmaan vähän sama juttu kuin se, kun itseäni muutamia vuosisatoja vanhemmat ihmiset kertovat, miten hätkähdyttävältä tuntuu kun ikätovereita alkaa kuolla ympäriltä, mutta laimennettuna.

Koiran kanssa kaikenlaiset asiat saa kokea jo valmiiksi, mutta vähän laimennettuna.