Olen alkanut inhota Hollantia ja muita MM-kisahuomioita

...nyt yhtäkkiä kävi tietenkin niin, että kaikki MM-kisahuomioni on joko jaettu Twitterissä tai unohdettu yhtä nopeasti kuin ne oli muodostettukin. Tärkeitä huomioita siis.

Silti. Olen uhrannut potkupallolle viimeisen viikon ajan yöuneni, oman urheiluni, vanhemmuuteni, kirjallisuuden ja taitoni keskustella mistään muusta kuin siitä, menikö se pallo maaliin vai eikö mennyt (meni) ja miten mahtava matsi eilen oli vaikka päätyi nolla-nolla ja miksi en koskaan voi kannattaa voittavaa joukkuetta.

(MIKSI EN???++)

Kurkistus bloggaajan mieleen.

Rakastan joka hetkeä. Palataan kuukauden päästä.

Kesän vaikutuksia

Olen koko kevään odottanut, että kohta helpottaa (kaikenlaisten kiireiden osalta, näetsen.) Yleensä ensi viikolla, viimeistään pääsykokeiden jälkeen, ja jos nyt ei heti pääsykokeiden jälkeen helpottanut niin sitten seuraavalla viikolla.

Vielä ei ole käynyt niin, että viikossa olisi > 1 kpl iltoja, jolloin voisi rauhassa istua sohvalla ja tutkailla painovoiman vaikutuksia. Mutta ehkä ensi viikolla.

Tänään oli se yksi ilta. Koiralle suoritetaan tässä lääkärintarkastusta.

Olen täten hyvin haluton tekemään lomasuunnitelmia. Toistaiseksi näkisin loman mieluiten sellaisena, että käyn lapsen kanssa leikkipuistossa ja kirjastossa. Treffaan kavereita - lapsen kavereita. Visioin itseni siihen viereen, kutimoimaan monalisamainen hymy huulillani, tai juomaan kahvia tovereiden äitien kanssa. Yöt aion katsoa potkupalloa.

Ainoa varovainen aikataulutettu suunnitelma on Finncon heinäkuussa. Reissun ääneenlausuttu tarkoitus on nähdä genrekirjailijoita ja tuntea itsensä hieman ulkopuoliseksi spefiyhteisön keskellä. (Ääneenlausumaton tarkoitus olisi päästä lankakauppa Titityyhyn. Älkää kertoko puolisolleni.)

Vaikka toki lomaan kuuluu mummolassa käyntiä ja mökillä käyntiä, ja se on hyvä. En vain haluaisi päättää, milloin kuuluu. Ehtiihän sitä sittenkin päättää, kun istuu autossa laukut pakattuna.

Siinä kesän vaikutus äitiin: yritän upota verkkaiseen kesärytmiin.

Lapsella sen sijaan polttelee elämä suonissa. Keskittymiskyky on hävinnyt sinne, minne talvikin meni. Saamme tästä lempeää palautetta päiväkodista: mukelo ei viitsisi istua paikallaan, haluaisi vain viipottaa paikasta toiseen, aloittaa asioita saamatta mitään valmiiksi. Kai se on taas joku vaihe.

Ymmärrän kyllä, että nyt pitäisi varmaan vähän treenata, yrittää rauhoittua lapsen kanssa, mutta samalla huomaan hieman ärtyväni palautteesta. Kyllä minäkin tiedän, miltä se tuntuu, kun kaikki on niin kiehtovaa, ettei voi rauhassa istua. Kun elämä kohisee korvissa ja pitää juosta ja tanssia - niitä vaiheita tulee aikuisenakin. Mietin, että eikö siitä voisi nauttiakin, antaa riemun kuplia ja jättää asiat huoletta vähän kesken joskus. Kyllä se keskittymiskyky toistaiseksi on aina palannut; haluaisin uskoa, ettei tämä ole viimeinen hetki napata sitä kiinni ja naulata paikoilleen.

Olympialaisten välitilinpäätös

No niin, tässä ollaan jo kohta olympialaiset olympioitu, oletteko nauttineet? Minä olen, jopa tänä lätkätappion päivänä.

Urheilua seuratessa pitää muistaa, että asenteella on väliä. Nämä kekkerit ovat itsesäälissä rypijöiden kulta-aikaa, ja tänään Ruotsi-tappion ollessa tosiasia on tilaisuus oikein tarjottimella tuotu eteen. Pitää muistaa nauttia siitä, miten epäreilua kaikki (mutta etenkin ero- ja arvostelutuomarit, sääolot ja auringonpilkut) meille on. Jos ei ole, on hyvä muistaa, että hetkellinen reiluus on asiallinen korvaus näistä mitalittomista tuskan vuosista ja vähintä, mitä voi odottaa.

Myös omia ennustajanlahjojaan voi harjoittaa. Itse luotan siihen, että lätkässä peli on hävitty siinä vaiheessa, kun selostaja ensimmäisen kerran sanoo "aikaahan tässä on vielä vaikka kuinka paljon". Aikaa saattaa siinä vaiheessa olla vaikka kahden lätkämatsin ajan, mutta lausunto osoittaa kätevästi, että peli on nyt sen näköistä, että a) aikaa todella tarvitaan ja b) edes aika ei auta.

Mites tässä nyt tälleen kävi.

Itse olin kotitoimistolta, jossa oli kätevää kuunnella selostus. Tuossa ylläolevassa kuvassa työpisteeni melkein näkyy siinä vasemmalla. Tästä päästäänkin kaikkien urheilukisojen ihanimpaan juttuun! Saa olla rauhassa taikauskoinen. En katsonut tätä merkittävää ottelua, koska päähäni on iskostunut, ettei ne ikinä voita, jos mä katson. (Paitsi silloin kun voittaa, tietenkin.) Tavallaan voisi tietenkin ajatella, että Teemu Selänne, jonka olympiaunelmaa varten koko Suomen joukkue pelasi (truu stoori, kuulin töllöstä ja sitten en toviin mitään kuullutkaan kun nauratti niin kovin) oli voiton kannalta merkittävämmässä asemassa kuin se, katsonko mä matsin vai kuuntelenko vain, mutta ei. Siitä se vain on kiinni, mitä minä täällä kotona teen.

No, onhan iloisiakin asioita! Suomalaismiehet voittivat ylläripyllärikultaa hiihtelyssä. Radioselostus tapahtumasta oli niin loistava, ettei sitä olisi parantanut edes konseptoimani Kari-Pekka Kyrön kommentointiduuni, mutta ihan kaikkiin muihin hiihtotapahtumiin olisin kaivannut sitä Kyröä. Etenkin silloin, kun Norja epäonnistui viestissä "pieleen menneen huollon" vuoksi. Kahtena peräkkäisenä päivänä! Hups! Omista en sano mitään, tulee vielä kunnianloukkaussyyte. Mutta Kari-Pekka Kyröä on kyllä haastateltu ihan häpeällisen vähän! Ryhdistäytykää uutimissa!

Itsekin kyllä ilahduin kovasti Jauhojärvi-Niskanen -kaksikon mitalista, mutta lähinnä siksi kun selostaja oli niin onnellinen ja huusi "Voi riemun päivä! Voi riemun päivä!" Kyllä on hyvä, että ihmiselle tuollainen riemun päivä suotiin!

Hopeisia mitaleita ovat kuskaamassa kotiin lähinnä naiset, joista Enni Rukajärvi on mun suosikki. Olenhan itsekin melkein kerran kaatunut lumilaudalla mäen alas. Tai no ihan kokonaan kaaduin. Mies sittemmin sanoi, että jos haluan oppia lautailemaan, menen ihan lautailukouluun sitä varten, ettei tule ero. En ole vielä halunnut, kun epäilen, että jonkun keinon kuitenkin keksin, millä teen oppimattomuudestani miehen syyn, ja sitten tulee ero. Mutta kuitenkin katson, että yhtä hurjapäitä ollaan, minä ja Rukajärvi.

Jos nyt tämän innostavan reportaasin jälkeen tuli sellainen olo, että voi saakeli, olen missannut, niin ei hätää! Vielä on monta päivää aikaa. Telkkari auki ja sosiaalinen media auki (jonnekinhan ne sarkastiset kommentit pitää laittaa) ja perhe ulos talosta.

Liinan olympialaiset!

Kohta alkavat taas penkkiurheilijan onnenpäivät, kun olympiakisat pärähtävät käyntiin Venäjän ainoalta subtrooppiselta alueelta.

Fiilikseni ensi kertaa ikinä on ristiriitainen. Yleensä diggaan hirveästi kaikenlaisista suurista urheilujuhlista, joiden tuntu leijuu ilmassa, mutta viime vuosina tajuntaani on pikku hiljaa lipunut ymmärrys siitä, että olympiaorganisaatio on vähän erikoinen setti vanhoja ukkoja ja poikkeuslakeja kilpailevien virvoitusjuomamerkkien kieltämiseksi ja mitä näitä nyt on. Toisella korvalla olen kuullut kaikenlaista hassua.

Tänä vuonna hommassa on lisäbonuksena mainittu Venäjän subtrooppinen alue ja yleisesti … Venäjä. Onko siellä ollenkaan lunta? Kestävätkö suolle rakennnetut kisapaikat (erityistarkkailussa mäkihyppymäki) kisat romahtamatta? Ovatko kaikki paikalliset silmäätekevät ahtaneet hattunsa täyteen lahjusrahaa ja paenneet setelivana perässään Aruballe? Yle esitti tovi sitten häkellyttävän dokkarin Putinin olympialaiset, jonka alussa itketti (se, kun perheitä oli siirretty pakkolunastetuista taloista yhden huoneen asuntoihin) ja lopussa nauratti (se, kuinka kisojen budjetti on vaatimattomasti 25 kertaa Vancouverin kisojen budjetti - lahjussyistä). Vielä nähtävissä Yle Areenassa!

Tämä kaikki on kauhean surullista jotain, sillä olympialaiset ovat kevyesti minkä tahansa vuoden viihdyttävin tapahtuma. Riemu saadaan kaiken lisäksi jaettua yleensä useammalle vuodelle, kun kaiken maailman murheiluruudut alkavat spekuloida kisatapahtumilla hyvissä ajoin. Muistan, kun taannoin Yle roudasi* Tuuli Petäjä-Sirénin Rioon katsastamaan kisapaikat. Brasilian leppeässä tuulessa oli sitten kuvattu puolentoista minuutin pätkä, jossa Petäjä-Sirén vaikutti tosi tyytyväiseltä. Ja oikeasti, kukapa ei olisi ollut, Rion rannoilla. Silloin muistan ensimmäistä kertaa ikinä ajatelleeni, että Ylellä on ehkä vähän liikaa rahaa, mutta silti! Olin tosi viihdyttynyt, koska kevyt moraalinen oikeamielisyys on tosi kiva tunne!**

Ennen-kisoja-lempparini ovat erilaiset lajijohtajat, jotka säännöllisin väliajoin telkkarissa selittävät, että pitäisi saada lisää rahaa, lisää harjoitushalleja ja lisää lahjakkaita junioreita hittoon sieltä jääkiekkoharkoista. Näiden rutinoiden huono puoli on se, etteivät micropopparit ehdi valmistua, kun lajijohtajahaastattelut on leikattu niin tiiviiksi. Ei auta kuin popcornitta huudella telkkarille, että no shit Sherlock. Tällä maalla on väestöpohjaa menestyä vain lajeissa, joita kukaan muu ei tosissaan harrasta. Esim. jääkiekossa, mutta siinäkin ovat kyllä Ruotsi, Kanada ja Venäjä puolitosissaan mukana. Että jos nyt just sun lajille ei riitä lahjakkaita junnuja, niin sellaista se nyt vaan on! Seuraava lajijohtaja kiitos!

-

Kisojen aikana tykkään kaikista eniten dopingjutuista. Olen useita vuosia pohtinut, olisivatko urheilukisat paremmat, jos doping sallittaisiin avoimesti - mutta alan kallistua kuitenkin siihen, että tämä aikuisten joulupukkileikki, jossa kukaan muka ei käytä dopingia ja puhtaasti kaurapuuron*** voimin vain urheillaan on ehkä oikeasti kuitenkin hauskempi. Olennaista silti olisi, että välillä niitä huippujakin jäisi kiinni, koska joulupukkiasioissakin on parasta se, että parta vähän repsottaa ja näyttää pumpuliselta. Toivon, että tänä vuonna joku norjalainen vaikkapa.

Jos kuitenkaan kukaan ei jää kiinni, onneksi muitakin havaintoja kemiallisesti avustetusta harjoittelusta on. Tätä "pitää olla tyhmä jos jää kiinni" -uutista on muuten parissakin mediassa kommentoinut Kari-Pekka Kyrö, jonka julkisesta persoonasta pidän ihan valtavasti. Tämä ei ollut sarkasmia. Pidän tyypeistä, jotka eivät yritä pitää kulisseja pystyssä ja vakuuttaa että kaurapuuro, kaurapuuro. Kyrö on sitä paitsi todella hauska ja jostain syystä myös oikein uskottava. Toivon, että häntä haastatellaan joka paikassa kunhan olympialaiset alkavat.

Äh, unohtakaa se. Oikeastaan toivon, että Kyrö otettaisiin kommentaattoriksi selostamoon. Miten olisi, Yle? Nyt olisi hyvä tilaisuus tehdä jotain kiinnostavaa!

-

Toiseksi parasta antia kisoissa ovat otsa rypyssä käydyt analyysit siitä, miksi Suomi ei taaskaan saanut yhtään mitalia. Miksi kaikki taas romahtivat ja suoriutuivat alle oman tasonsa! MIKSI!! Ihan kuin se olisi jotenkin kauhean merkittävää miltään kantilta. Ei ole. Paitsi ehkä siltä kantilta, että emme osaa käyttää dopingia oikein.

Näissä marinoissa on sekin hyvä puoli, että ne ovat niin laajamittaiset, että ehtii syödä ja valmistaa toisenkin satsin popcorneja.

-

Ja joo, ovathan ne itse kisatapahtumatkin oikein hauskoja. Siitä selostuksen kiihtyneestä sävystä ja lehmänkellojen soinnista ladunvarrella tulee sellainen illuusio, että maailmassa on oikeasti kaikki tosi hyvin.

Enää 20 päivää!

* Oma päätelmäni. Voihan olla, että he olivat kaikki siellä sattumalta lomalla vain.
** Kevyt, koska Petäjä-Sirén vaikuttaa ihan sympaattiselta tyypiltä, joka on ihan iloinen muuallakin kuin Rion rannoilla, niin että jos nyt joku sinne piti viedä niin ihan hyvin juuri hänet.
*** Vaikka en mä sillä, etteikö varmasti kaurapuurokin toimisi. Kai sitä nyt kaurapuuron aiheuttamalla nälkäkiukulla hiihtää vähän kauempaakin maaliin. Tirsk.