Vaan kuinkas sitten kävikään?

Keskenmenokipuilujen ja haluunks-mä-sit-vauvan -pohdintojen jälkeen kävi niin, että ...

...hyvä on, en pitkitä dramaattista hetkeä, sillä luvassa on melkoinen antikliimaksi. Päätimme, että toista lasta ei (ainakaan nyt, ehkä ei ikinä) tule.

Keskenmeno tuntui - jälkikäteen analysoituna - vähän siltä kuin joku olisi pistänyt pesukoneeseen ja laittanut linkouksen täysille. Joskus helmikuun loppupuolella kävelin jo enimmäkseen suorassa.

Yllättävän vaikeaa oli silti. Tuntuu kuin se palikka, joka edustaa minua perheessämme, olisi mennyt ihan vinoon. Oma paikka ja suhteet piti määrittää likipitäen uusiksi. Se oli ihan järkyttävää: oli kuin olisin käynyt itsekseni läpi parisuhdekriisin. Eikä siihen kaikkeen liittynyt PMS. (Miesparkani.)

Nyt on jo joitakin viikkoja tuntunut siltä, että olen osa sitä perhettä, johon haluankin kuulua. Jokainen kulma ei hierrä.

Mutta toisaalta, jänistin. Ahdistuin. Yritin löytää omaa paikkaani, ja ajatus siitä, että myös perhe merkittävällä tavalla siinä kuviossa muuttuisi, pelotti. Vielä enemmän pelotti toinen kierros tätä linkousta. Löysin kaikenlaisia sekundäärisiä ongelmia, jotka välittömästi paisuivat Balaenoptera musculus -painoluokkaan. Siis ihan oikeasti, eihän se, että "sitten ehkä pitäisi joskus muuttaa" ole mikään aivan todellinen ongelma. Se, että potentiaalinen muuttopakko tuntui ongelmalta, kertoi vain siitä, etten ollut valmis.

Miesparkani on ollut koko ajan sitä mieltä, että yksi keskenmeno riitti kelle tahansa, eikä vastustellut, kun kaivoin pillerit lääkekaapista.

En ollut valmis kuukausi sitten, enkä ole nyt - en, vaikka huomaan toisten raskausuutisten silti kaihertavan mieltä. Vaan viisaammilta olen kuullut, että niin ne saattavat kaihertaa muitakin, jotka eivät halua vauvaa.

Kolmistaan eteenpäin, siis. Tai jos koira lasketaan, kolme-ja-puolistaan.

Ja nyt on hyvä.

The jury is still out

Tässä on sitten joulun ollut ihan mukavasti aikaa mietiskellä, että oisko se toinen vauva hyvä vai ihan tosi hyvä idea. Raati - edes pääni sisällä - ei ole päässyt vielä mihinkään lopputulokseen. Erilaisia näkökantoja on esitetty.

Yksi ryhmittymä vaatii vauvaa heti, koska ne ovat ihania, tuoksuvat hyvältä ja ovat erityisen suloisia hamutessaan ruokaa. Sitä paitsi imettäminen on näiden mielestä hauskaa; tältä ryhmittymältä vie hieman uskottavuutta se, että nämä sekopäät kuvittelevat haluavansa kokea synnytyksen uudestaan. Jos se vaikka olisi nyt erilaista.

Toinen jaosto on usein myönteinen, koska meillä on tosi kiva perhe ja lapsi, joka on jo maailmaan saatettu, oli ihan parhaita ideoitamme. Tämän jaoston kanta kuitenkin muuttuu heti jos perheessä vaikka riidellään - ja meillähän ei mistään pikkuasioista riidellä, sillä kun minä olen mukana, kaikesta tulee isoa by default. Joka tapauksessa tämä jakomielitautinen sakki muuttaa kantaansa kuudesti päivässä.

Yksi sakki on sitten silleen, että ei todellakaan mitään vauvoja, kun yksi on saatu vaipoista ulos ja ilmaisemaan omia mieltymyksiään ruoan suhteen. Sitä paitsi vauvoja pitää pitää sylissä, eikä silloin voi kutimoida, ettei tökkää niitä puikolla silmään. Ja jos vauvaa ei tule, voitais lähteä vaikka pitkälle lomalle jonnekin kauas. Teknisesti ottaen toki sinne voisi mennä vauvankin kanssa, mutta se, mikä ehkä teoriassa on jollekin mahdollista ei todellakaan tule tapahtumaan minulle.

Aika iso koulukunta on sitten silleen, että tulee jos tulee, mutta asiasta ei tehdä minkäänlaista projektia.

Pään ulkopuolelta jotain mutinaa kuuluu välillä sukusolujen toiselta luovuttajalta, joka on sitä mieltä, että jos tulee vielä yksikin keskenmeno, saa kyllä piisata. Tästä satumme olemaan samaa mieltä: edes se osa minusta, joka haluaa vauvan ihan tosissaan ei halua sitä millä hinnalla hyvänsä. Ja se odottelu-vitkuttelu-labrakäynti-puhelinneuvottelu-Kättäri-Cytotec-päivystys-kaavinta -rundi on liikaa. Voi olla, että mun on pakko käydä se vielä joskus läpi, mutten silti suostu siihen kuin tasan kerran.

Lopputulema tästä kaikesta pääni sisäisestä älämölöstä on siis, että ken elää, hän näkee.

Mutta ehkä se on ihan hyvä niin.

Täyskäsi

Olen tässä ajatellut, että jos vain suhtaudun jouluun niin, että vietän sen Kätilöopiston sairaalassa kohtutulehduksen kanssa, en ehkä ihan kauheasti pety.

Ja jos suhtaudun jouluun niin, muistan varmaan hankkia jostain taskumatin, johon lorotan glögiä, koska oikeesti saatana.

Tässä kävi niin, että mun piti perjantaina lääkitä itseäni Cytoteceilla. Mies oli kotona hoitamassa sekä kuumeista tytärtä että minua. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Perjantai-aamuna heräsin siihen, että mies oksentaa.

Suoritin pikaista laskutoimitusta ja tulin siihen tulokseen, että jos kietaisen cytot heti, ehdin kärvistellä ne alta pois ennen kuin vatsatauti löytää minutkin. Kävin koiran kanssa hakemassa kaupasta jaffaa ja tärräsin pahimman pois ennen lapsen heräämistä.

Tai kuvittelin tärränneeni. Iltapäivän vietin sitten sängyllä itkien, mahdollisesti jonkinasteiselle kaarelle taipuneena, kunnes jostain sumusta tajuntaani leijui, että Kättärillä oli käsketty soittaa jos en pärjää kipujen kanssa. Saatoin olla puhelimessa varsin vakuuttava, kun hoitaja kehoitti tilaamaan ambulanssin ja saapumaan paikalle.

Ennen kuin pääsimme vatsataudin heikentämän mieheni kanssa ottamaan painimatsia siitä, menenkö lasarettiin taksilla vai lanssilla*, kivut lakkasivat, plop, ja vuoto alkoi. Enkelikuoro lauloi ja ajattelin kiitollisna, että ehkä se oli sen arvoista.

Lauantaiaamuna alkoi olla jo aika selvää, että ei ollut, koska vuoto myös loppui aika nopeasti. Sentään kivuitta.

Sunnuntaina, suunnilleen kaksi minuuttia ja 14 sekuntia sen jälkeen, kun olimme varovaisesti diagnosoineet miehen oksentelun sittenkin ruokamyrkytykseksi, lapsi oksensi.

Minä pääsin kuitenkin lääkäriin, Kätilöopiston päivystyksen kautta, ja siellä selvisi, että todella, kaavinta on edessä. Torstaina.

Vatsatauti varmaan odottelee torstaihin, mutta onneksi sain lapselta sentään flunssan.

Uskotteko, jos kerron, että just nyt ei vaivaa vauvakuume?

(Niin, anteeksi vuodatus. Musta tuntuu, että oon välillä sellainen tunneoksennuksen vuo, että itseäkin inhottaa. Väsyttää vaan niin ja eniten väsyttää se, etten voi varmaan ensi vuosikymmenelläkään ajatella, että tää on nyt hoidettu. En uskalla. Kun ei tää näköjään ikinä ole.)

* Oma asenteeni toki oli, että ei kai tässä nyt millään ambulanssilla jos omin käsin pääsee taksitolpallekin raahautumaan.

Rahat vai kolmipyörä?

Tiedättekö sen vanhan Carl Barks -sarjiksen, jossa Aku Ankka on jossain tv-ohjelmassa, jossa sitä hypnotisoidaan tai jotain, ja lopulta se voittaa jossain kisassa ja saa valita, ottaako rahat vai kolmipyörän?

Olen pitkään terhakkana mielipiteenäni esittänyt, että jos kohtu pitää saada tyhjäksi, valinta kaavinnan ja lääkkeellisen hoidon välillä on klassinen rahat vai kolmipyörä -tilanne:

• Kaavinnassa nukutetaan ja anestesia on parasta, mitä voi tehdä sairaalakaapu päällä ja aika korkealla silläkin listalla, jolla ei sairaalakaapua vaadita.
• Lääkkeellinen tyhjennys on puolestaan vähän niin kuin joku olisi miettinyt, että hei, keskenmeno ei ole vielä tarpeeksi ikävää, ja kehittänyt Cytotecin.

Joten tänään, kun vihdoin marssin Kättärille asevyölläni melkoisesti huolella kerättyä aggrea, esitietolomakkeeseen kirjoitettuja, huonosti peitellyn sarkastisia ja avoimen vittuilevia kommentteja ja rauhallista joulumusaa (nainen, ristiriita on nimesi), olin valmis vaatimaan tarvittaessa rahoja sellaisella tunkekaa se kolmipyörä sinne, mihin ei aurinko paista -asenteella.

(Pitkään mietin, tohdinko edes mennä. Olenko ainoa, joka julkisen terveydenhuollon piiriin päästessään ei tiedä, toivoisiko kaiken olevan kunnossa vai että löytyis jotain hoidettavaa niin, että käynti olisi oikeutettu? Lopulta tohdin, koska aamuisin huimaa niin, että kävelen päin seiniä, ja kroppaa turvottaa kuin ajan jo kultaamassa loppuraskaudessa. Silmäpussini ovatkin ajoittain saavuttaneet korkeimman tason, täyden jariporttilan. Ja onneksi menin, kuten kävi ilmi.)

Sitten muserruin lääkäreiden ja kätilön empatian edessä. Piilotin esitietolomakkeen. Avasin hanat ja itkin kunnolla ensimmäistä kertaa. Sain tukea tietyn tyyppisen maagisen ajattelun selättämiselle ja lupauksen, että pääsen uudestaan hoitoon jos homma ei ole kerralla selvä. Käynti oli siis tosi hyvä.

HYVÄ KÄYNTI, JOLTA SUUNTASIN KOTIIN KOLMIPYÖRÄ KAINALOSSA.

Mutta siis kevein mielin. Ehkä vielä keveämmin kuin Aku Ankka.

Adding insult to injury

Tiedättekö, mikä on ollut vituttavin ja raivostuttavin osa tätä keskenmenoasiaa?

Julkinen terveydenhuolto.

Katsokaa, kun esimerkiksi Terveyskirjasto ohjeistaa hakeutumaan lääkärille, jos alkuraskaudessa tulee kova verenvuoto. No, mihin sitä sitten hakeutuisi, näin helsinkiläisenä?

• Kätilöopisto kertoo, että niin kauan kun pysyy tolpillaan kivuista tai vuodosta huolimatta, saa pysyä kotona. Tai missä vaan. Kunhan ei heidän tiloissaan. No, minähän pysyn. (Pysyn, vaikka tällä viikolla en enää meinannut pysyä tolpillani - mutta kun kyse oli huimauksesta eikä kivusta. Työterveys kirjoitti saikkua.)
• Terveyskeskus kertoo, ettei heillä ole minkäänlaista haisua siitä, miten näitä asioita hoidetaan, mutta älä nyt kuitenkaan missään olosuhteissa tänne hiivi.
• Neuvola kertoo, että näitä ei tutkita. Piste. Kivaa odotteluaikaa! Jos on keskenmeno, huomaat sen kyllä. Jos et huomaa, tule sitten ensikäynnille ihan normaalisti. Mutta hei, ei tässä sydämettömiä kuitenkaan olla. Jos nousee kova kuume, sitten kyllä tutkitaan.

Äsken peruutin sen ensikäynnin. Kuten tavallista, se hoitui takaisinsoittopalvelun kautta - siitäkin olisi sana tai pari sanottavana.

Terkkari, joka yleisessä miellyttävyydessään hävisi vain neuvolan vakiterkkarilleni tiedusteli, onko minua nyt tutkittu keskenmenon vuoksi. Olenko käynyt Kätilöopistolla? Entäpä terveyskeskuksessa?

Siinä on kuulkaa tekemistä, että minimoi kitkeryyden äänestään kun kertoo, että kaikki nämä tahot JA neuvola ovat ihan suorasanaisesti kertoneet, ettei minulla ole mitään asiaa lähestyä heitä. Että turha tivata, olenko hoidattanut itseni kun hoitoa ei anneta.

Mutta sentään voisin omalle terkkarilleni varata puhelinajan. Jos haluaisin jutella.

Kieltäytymistäni ei pidä nyt ymmärtää väärin. Olen ihan leimautunut terkkariini. Menisin varmaan hänen kanssaan kahville ja pyytäisin meille asumaan, jos kehtaisin. Mutta mitä tässä nyt juttelu auttaa? Ultrasta olisi voinut olla hyötyä. Epäilen, ettei terveydenhoitajallani ole käytössään kaikuääniä, joiden avulla hän voi juttutuokiomme aikana luodata kohtuni tilan, vaikka hän muuten ihan supersankari onkin.

Ja kun tämäkin tarjous syntyi selvästi vilpittömästä halusta auttaa. Tarpeesta varmistaa, että asiakas ei jää yksin. Ajatus siellä takana oli tosi kaunis - valitettavasti Helsingin tapa "hoitaa" keskenmenoja jätti mut jo ihan yksin. Mut ja aika monta muutakin naista.

Seuraavassa postauksessa puhun jostain muusta, lupaan. Esimerkiksi glögistä, jota aion juoda tänään, vaikka kukaan ei ole kliinisesti osoittanut, että se on ihan kosher.

Juuh elikkäs.

Siirrymme hetkeksi henkilökohtaisemmille vesille. Olen ollut tässä raskaana. Nyt en enää ole, vaikka asiaa ei sinänsä ole missään sen kummemmin todennettu (kun tuo julkinen terveydenhuolto näyttää olevan sitä mieltä, että näitä ei tutkita millään tavalla; oma diagnoosi keskenmenosta riittää kyllä hyvin kelle tahansa. Toisaalta en suostu pulittamaan satasta huonoista uutisista yksityisellä puolella, kun siellä eivät sitten voi tehdä mitään, vaikka hoidon tarvetta olisikin.)

Mutta kyllä te tiedätte. En odota enää vauvaa syliini; jos jotain ylipäänsä odotan, niin joulua ja mukillista glögiä. Joskus näin käy, toisille meistä useammin. Ja toisille meistä tosi useasti.

Kun tämä raskaus päättyi keskenmenoon, on raskauksistani hulppeat 75% mennyt kesken. Prosenttiluku koko väestön keskiarvoon nähden (kymmenen kieppeillä, ja alkuraskauksissakin keskimäärin vain 40%) on ärsyttävän korkea.

Tällä kertaa siis kuitenkin vain ärsyttävän.

Ennen kuin onnistuneesti tuotimme mieheni kanssa maailmaan mainion kansalaisen ja oivallisen perheenjäsenen (joka kasteessa annetun nimensä sijaan haluaisi nykyään tulla tunnetuksi nimellä "Perhonen"), keskenmenot olivat paljon kriisiytyneempiä. Sillä lailla “itke talouspaperirulla märäksi” -tyyppisiä. Toki siinä oli taustalla kaikkea, vanhemmaksi haluavan epävarmuutta ja, no, tuota, melko lailla draamaa. “Kohtuni on kuoleman paikka”, julistin. Ainakin mielessäni, toivottavasti en ääneen.

Lohduttoman itkeskelyn sijaan olen tällä kertaa ollut lähinnä huolissani sidosryhmistä: miten äiti tämän ottaa (tietenkin hän sen tiesi kun kieltäydyin viinistä) ja miten mies. Niin ja ärtynyt, sitä olen ollut myös.

Ja kuitenkin, voiko tätä edes sanoa ääneen: olen kaiken tämän keskellä enimmäkseen onnellinen. En keskenmenon vuoksi, en mitenkään, ymmärrättehän, mutta siitä huolimatta. Lapseni on ihana. Mieheni on ihana. Koirakin on mukiinmenevä. Eikä tämä onni ole ollut ehdollista ja vauvasta riippuvaa, ei tällä kertaa.* (Kauheasti ei sitä paitsi ole aikaa surra. Silloin, kun olisi aikaa surra, keskityn mieluummin kutimoimaan.)

Voi toki olla, kuten eräälle ystävälle mahdollisuutena esitin, että mulla on loinen päässä.

PS. Saa kommentoida mutta ei saa voivotella. Ja jos tätä lukee joku työkaveri, myöskään etenkään töissä ei saa puhjeta valitusvirsiin, koska oikeesti.

* En tässä yritä vetää mitään johtopäätöksiä siitä, miksi keskenmeno muille voi olla kriisi - mietin vain sitä, miksi se ehkä itselleni ei nyt ole, vaikka joskus on ollut.