Koirauutisia vuh vuh

No eikä ole. Siis uutisia.

Mutta on asia, jota mietin nykyisin aina aamulenkillä. Internetin koiravideo nimittäin kertoi minulle syyn siihen, miksi koira katsoo omistajaansa kakatessaan: se tietysti olettaa, että lauman jäsen tarkkailee ympäristöä uhkien varalta. Kyykyssä äheltäminen kun tuppaa olemaan vähän riskaabeli asento avarassa luonnossa.

Piski siis katsoo omistajaa nähdäkseen, näkeekö omistaja saalistajia.

No tietysti sitten heti muistin, miten koira katsoi minua pennumpana kakatessaan. Se oli eri söpöä, joten tein kuten kuka tahansa vastuullinen koiranomistaja ja katsoin otusta takaisin.

Nykyisin koira ei enää katso minua käydessään kakalla. Se pälyilee itse uhkia, koska eukosta narun toisessa päässä ei ilmeisesti ole mihinkään hyödylliseen. Tunnen pettäneeni koiran, ja se tuntuu kauhealta.

Haluaisin ajatella, että seuraavan kanssa paremmin, mutta seuraavaa ei tule.

Eikä toivottavasti kysymystäkään seuraavasta, ei pitkään aikaan, vaikka juuri Facebookista huomasin, että erään tutun koira oli juuri kuollut. (Päästetty menemään, lähtenyt sateenkaarisillalle, mitä näitä nyt on. Kuollut kuin kuollut.) Olimme menetyksen kokeneen koiranomistajattaren kanssa toveruksia lähinnä siksi, että koiramme ovat lähes päivälleen samanikäiset, joten hieman hätkähdin.

(Nyt tietysti kuvittelette, että ryntäsin ei-ystävöimään hänet sosiaalisista verkostoistani, mutta olette väärässä.)

Varmaan vähän sama juttu kuin se, kun itseäni muutamia vuosisatoja vanhemmat ihmiset kertovat, miten hätkähdyttävältä tuntuu kun ikätovereita alkaa kuolla ympäriltä, mutta laimennettuna.

Koiran kanssa kaikenlaiset asiat saa kokea jo valmiiksi, mutta vähän laimennettuna.

Loki, koira

Olen seitsemän vuotta elänyt siinä uskossa, että meillä on koiranpentu. Onhan kyseinen nelitassu yhä vähintäänkin yhtä pöljä kuin sen ottaessamme.

Se metsästää mylittleponyja ja vaaniin pehmokissoja.
Se luuhaa lapsen liitutauluseinää vasten ninjaillessaan leluapajille niin, että sen turkki muuttuu siniseksi.
Se tuhoaa omat lelunsa kymmenessä minuutissa ja roikkuu niissä leuat lukossa, jos tilanne sitä vaatii.
Se hyppii pupuhyppyjä lenkiltä palatessa.
Se elää siinä uskossa, että huonoa julkisuutta ei ole, ja tekee vaikka mitä saadakseen edes sitä.
Se hössöttää kotiintulijan ympärillä perusteellisesti, vaikka kotiintulija olisi vain vienyt roskat.

Viime aikoina uskoani ikuiseen pentuaikaan on horjutettu.

Kaikki alkoi keväällä. Olin skidin ja koiran kanssa Kivinokassa, ja metsäpolulla tuli vastaan toinen terrieriseurue. Toisen seurueen edustaja tiedusteli koiramme ikää. Valehtelin kuukaudella ja sanoin, että seitsemän.

"Vanha herrasmies", sanoi vastaantulija rauhallisesti ja jatkoi matkaansa.

Minä jähmetyin paikoilleni. Että mikä että!

Sitten puoliso haki koiranruokaa. Paikallisen Mustin ja Mirrin myyjä oli esittänyt, että voisi olla otollinen hetki siirtyä senioriruokaan. SENIORI.

Kotona päivittelimme yhteen ääneen, että jo on aikoihin eletty kun pennuille aletaan seniorimuonaa tunkea. Seuraavaksi varmaan verenpainelääkettä.

Vallitsevat ennakkoluulot voisin vielä jättää huomiotta. Sitten kävi niin, että koirakummimme/ystävämme hommasivat itselleen oman ketkuterrierin. Se on tietenkin ihanaa! Jos maailma jotain tarvitsee, niin kelmejä parrakkaita koiria. Olen käynyt rapsuttamassa suloista leikkisää kettuterrieriä niin usein kuin mahdollista, ja myös koirakummien yksilöä jo useita kertoja.

Mutta tiedättekö, mikä ero on seitsemänvuotiaalla ja puolivuotiaalla koiralla? Niin. Toinen niistä ei ole enää pentu. Ja kun ne rinnakkain laittaa, ero on selvä.

Se ei saa pentuhepuleita.
Se näyttää - turkin asianmukaisesta huollosta huolimatta - vähän haalistuneelta.
Se kulkee lenkillä hihnassa siististi, ei tempoile eikä kaahota (ellei jollain lähiseudun typyllä ole juoksuaika.)
Se teeskentelee olevansa sohvatyyny välttääkseen juoksulenkin.
Se tykkää nykyään myös tulla kotiin, ei vain lähteä sieltä.
Se ei räyhää kuutta tuntia putkeen mökillä ulkona päivystäessään.
Se kävelee aamulenkeillä hitaasti ja unisena.
Se ei halua enää tutustua kaikkiin vastaantuleviin ihmisiin ja koiriin (vain niihin, jotka tulevat meille.)

Jotenkin tämä on ihan kamalaa. Vaikka samalla tietenkin myös ihanaa, sillä kukaan ei syö kenkiä. Mutta kuitenkin ihan kamalaa.

Kun paljon sairastaa

...niin jotainhan senkin aikana oppii.

Kuten esim. My Little Ponyn jaksoja ulkoa.

Tämän huomasin, kun tyttäreni tässä päivänä muutamana esitti minulle kaksi jaksoa, à 25 min, ponisarjaa. Dialogeineen päivineen, eläytyen oikein kunnolla.

Jotain siitä varmasti jäi poiskin, mutta se on sanottava, että esitys oli sen verran hyvä, että juonesta pysyi tosi hyvin kärryillä, koko ajan oli melko selvää, kuka poni teki mitäkin ja nyt minäkin tiedän, mitä harmonian elementit ovat (muutakin siis kuin elementtikäyttöön otettuja lelusormuksia.)

Vähän tässä kyllä mietin, että onko katottu liikaa Netflixiä. Köh.

---

Loppuun haluaisin ilmaista närkästykseni siitä, että koiraamme sanottiin eilen ensimmäistä kertaa "vanhaksi herrasmieheksi". Herran tähden! Oltiin skidin ja partasuun kanssa Kivinokassa kävelemässä* ja vastaan tuli toinenkin terrieri, jonka omistajien kanssa vaihdettiin normaalit onksetyttövaipoika- ja kuinkavanha -kysymykset, ja sitten kun sanoin, että kohta seitsemän, toinen sanoi, että vanha herrasmies.

Vanha! Ei oo vanha, nuori on. Nukkuu tassut pystyssä kuin pentuna. Elää vielä 60 vuotta. Muuhun en suostu.

* Niin että kyllä me siis muutakin tehdään kuin katsotaan Netflixiä.

Postaus, jossa rinnastan lapsen ja koiran

Väitin joskus Valeäidille, että koira on vähän kuin toinen lapsi perheessä. Valeäiti suhtautui väitteeseeni hieman epäilevästi: tappelevatko ne edes?

Kyllä. Yleinen huuto on jo vuoden päivät ollut: "ÄITIIII! LOKI ON MUN HUONEESSA!"
Toinen yleinen: "ÄITIIII! LOKI KIUSAA!"

Lokilla on lapsen huoneeseen porttikielto. Kuin raivostuttava pikkuveli se käy pihistämässä sieltä mieleisiään leluja - ja tuhoaa ne. Tai nykyään harvemmin tuhoaa ja useammin tulee esittelemään rötöksiään (siinä on kirjaimellisesti naurussa pitelemistä kun eläin työntää kuononsa vasten naamaa siksi, että haluaa jäädä kiinni varastelustaan). Sitä, miten se kiusaamaan onnistuu, en oikein tiedä.

Tuli mieleen tämä, kun koira männäiltana oli kummeillaan - se pääsee nykyään säännöllisesti passattavaksi, ja on tämän johdosta paremmin voiva ja onnellisempi koira, ja minäkin olen paremmin voiva ja onnellisempi emäntä, ja lisäksi kummeista tuli käden käänteessä uusia ystäviä, miten onnekas sitä voikaan olla? - missä olinkaan, no niin, koira oli siis poissa ja mieskin jossain lietsuamassa ja olimme ipanan kanssa kahden.

Oli ihan erilaista, kun koira ei ollut paikalla. Dynamiikka muuttui ihan kokonaan. Oli tosi kivalla tavalla erilaista - olimme kaksin, mutta tiesimme toisten palaavan. Hetken ajattelin, että tältä ehkä tuntuisi, jos olisi kaksi lasta ja toinen olisi hoidossa. Että hetken voisi keskittyä vain toiseen.

Eihän koira tietenkään samaa vaadi kuin lapsi, mutta vaatii kuitenkin. Huomiota ja huolenpitoa. Lisäksi se on vähän pöljä, ei ymmärrä sitä, minkä isommalle lapselle voi selittää. Osin siis kuin karvainen vauva, osin kuin karvainen teini-ikäinen.

Jo vauva-aikaan oli koira mielestäni hyvä ja kasvattava tekijä. Pahin shokki siitä, ettei nyt voikaan mennä ihan oman mielen mukaan oli jo koettu.

Sitten mietin rakastamista. Mietin, miten - ja nyt palaamme koirakummeihin - minun on, kauhean noloa kyllä, helpompi suhtautua koiraan myönteisemmin nyt, kun tiedän muidenkin pitävän siitä. Meidänkin perheessämme on ollut aikoja, jolloin koira on ollut tosi raskas asuinkumppani, ja silloin olen välillä kokenut olevani ainoa, joka ei toivo sen maagisesti haihtuvan ilmaan.

On sellainenkin rakkaus mahdollista, mutta raskasta.

Lapsiin kohdistettu rakkaus saa usein tukea, etenkin kun lapset ovat pieniä - se on sosiaalisesti niin oikein, että harva vanhempi pienen lapsen kanssa kokee olevansa se ainoa, joka ipanaa arvostaa. Toivottavasti ei koe. Eihän koe?

Mutta entäs jos lapsesta kasvaa rötöstelijä? Tai hän tekee jotain aivan kauheaa? Miten laumaeläimen sielumme kärsivätkään, kun joutuvat rakastamaan jotain aivan yksin, kaikkien muiden vihaa vastaan.

On hurjaa löytää laumaeläin itsestään. Haluaisin sanoa, että kasvattavaa, mutta ei kai minulla siitä mitään evidenssiä ole. Hurjaa kuitenkin.

Koira ja lapsi, vol. III

Hiljattain katselin, kuinka lapsemme haki koiran paikalle. Olihan koiran sentään määrä olla kuualuksemme (née sohva) kapteeni. Miten alukseenkutsu tapahtui? No tietenkin niin, että lapsi kiskoi vastahakoista koiraa kohti olohuonetta hännästä.

Koira jotain öngersi, millä tarkoitan lieviä protestiääniä. Omat protestiääneni olivat kantavampia.

Ja tässä lieneekin koko kuva siitä, miten leikki-ikäinen muksu ja perheen koira ovat keskenään tulleet toimeen. Koira antaa paljon anteeksi, jos kohta on onneksi todettava, että lapsi on (ainakin toistaiseksi) jättänyt sikseen koiralla ratsastamisen ja näin ollen koiran anteeksiantovoimiksi riittävät Teräsmiehen kyvyt.

Kaiken kaikkiaan tämä koira-ja-lapsi -homma on mennyt niin paljon paremmin kuin kuvittelin silloin kun kuudennella kuulla paksuna ollessani itkin kokonaisen jne jne, kyllä te tämän olette kuulleet. Raskainta koko aikana onkin yllättäen ollut koiran verrattain huono terveydentila - vaikka allergiat ovat hieman helpottaneet, nuljut vatsavaivat ovat olleet kiusanamme etenkin alkusyksystä.

Tässä Jakke Jäyhä odottaa toiveikkaana aamiaistaan.

Tunnustan teille, kaikki kahdeksan lukijaani, että tuolloin alkusyksystä ajattelin vatsavaivojen johtuvan pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Kohta jättää koirasta aika, ajattelin, ja sitten minä suren kovasti, mutta arki helpottuu hirmeästi. Toisaalta lapselle tuskin jää tästä pysyvän tuskaisia muistikuvia. Voitto.

No, eivät ne vatsavaivat varmaan johtuneet pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Luultavasti ne johtuivat jostakin koirien noroviruksen vastineesta. En ole vieläkään aivan lakannut pidättämästä hengitystäni yöllisten herätysten suhteen (kiusallista, sillä yläkerran nartulla on juoksut ja koiramme hormonipistos on lakannut vaikuttamasta), mutta tästä huolimatta olen sallinut itseni vajota koiranomistajan utopiaan.

(Voitto.)

Kyllä te tiedätte. Ja jos ette, minä kerron: uskollinen hurtta nukkuu jaloissani. (Jalkani puutuvat. Vaihdan asentoa, mutta jaloilleni ei ole muualla tilaa. Annan siis puutua vain, sillä lämmin karvahanuri on valinnut juuri minun jalkani lepopaikakseen.) Ja sitten: uskollinen hurtta nukkuu vieressäni sohvalla. (Ja pieraisee. Mutta sen sijaan, että työntäisin sen hittoon siitä, silitän sen päätä mökellettyäni ensin hetken siitä, miten kauhea haju yhtäkkiä valtasi koko huoneen. Kyseessähän on sentään uskollinen hurttani.) Ja vielä tämäkin: uskollinen hurtta, uskollisesti tyttökoirien pissaa nuuhkittuaan, pomppii kotiin kuin hassu pieni kenguru. Eikä siitä ole kertakaikkiaan mitään pahaa sanomista.

Minä pidän kauheasti tuosta koirasta. Ja tuo koira pitää ihan hirveästi ... ruoasta. Ja tytöistä.

Alan epäillä, että suvussani on jossain menneisyydessä tapahtunut sellainen dominoiva mutaatio, että kaipaan yhtä tai kahta omituista karvaista ja parrakasta otusta viereeni. Jätän kotitehtäväksi päätellä, kuka on toinen omituinen ja parrakas. Sillä välin voin kertoa, että yritän Pinterestissä vakuuttaa maailman siitä, että kettuterrieri on paras koira.

Life is merrier with a wire fox terrier.

Riehumissopimus

1 Sopijapuolet

Perheen alaikäisten edustusyksikön tilaajajohtaja (jäljempänä Lapsi).
Talouden satunnaistamisosaston päällikkö (jäljempänä Koira).

Lapsen yhteyshenkilönä toimivat talouden huoltoyksikön edustajat (jäljempänä Huoltoyksikön edustajat).

2 Sopimuksen tarkoitus

Tällä sopimuksella sovitaan niistä menettelytavoista, joilla Koira tuottaa riehumispalveluita Lapselle. Riehumispalvelut suoritetaan siten, että Lapsi huitoo sinistä karvaista lelua (jäljempänä Ökökkä) tai vastaavaa riehumisvälinettä Koiran nenän edessä ja juoksee tiehensä. Koira pyrkii nappaamaan Ökökän Lapsen kädestä.

3 Sopimusaika ja riehumisprojektin kesto

Sopimus on voimassa toistaiseksi.

Yksittäinen riehumispalveluna toimitettu instanssi jatkuu, kunnes sopijaosapuolet kyllästyvät siihen tai Huoltoyksikön edustajat kutsutaan paikalle huutamalla "Ei saa Loki ottaa Lapsen kädestä!"

4 Lapsen vastuulla olevia asioita

Lapsen vastuulla on esittää asianmukainen riehumiskutsu vähintään kaksi sekuntia (2 s) ennen riehumisen aloitusta. Kutsu esitetään sovitusti niin, että Lapsi heiluttaa Ökökkää Koiran nenän edessä, juoksee toisaalle ja kutsuu Koiraa paikalle sanoilla "Loki tule TÄNNE!"

Lapsi on myös vastuussa siitä, että riehumishetken välineistö (Ökökkä) on hankittu asianmukaisesti paikalle, esimerkiksi kysymällä "Missä on minun Ökökkä?" Huoltoyksikön edustajilta.

Sopijaosapuolien niin hyväksyessä myös vaihtoehtoiset riehumishetken välineet (esim. Elmeri-pallo, ranskalainen kirahvi tai Koiralta varastettu porsas) käyvät.

5 Koiran vastuulla olevia asioita

Koiran vastuulla on olla onnistumatta pyrkimyksissään riistää Ökökkää Lapsen kädestä. Mikäli Koira kuitenkin onnistuu riistämään Ökökän, on hänen välittömästi jähmetyttävä paikalleen syyllisen näköisenä kunnes Huoltoyksikön edustajat saapuvat paikalle.

6 Riehumisen tarkastaminen ja hyväksyminen

Riehuminen katsotaan asianmukaisella tavalla suoritetuksi joko sopijapuolten kyllästyessä touhuun tai Huoltoyksikön edustajien takavarikoidessa Ökökän.

7 Sopimuskappaleet ja allekirjoitukset

Tämä sopimus on tehty kahtena (2) samasanaisena alkuperäiskappaleena, yksi kummallekin lukutaidottomalle sopijapuolelle.

Helsingissä 06.12.2013

_____________________
Lapsi

_____________________
Koira

Rukkaset ja hattu

Koiramme on kiihtynyt. Hyvin kiihtynyt.

Alla on kuva hatusta, jonka lauantaiyönä kello 04:03 suunnittelin tekeväni koirastamme:

Ai sulla ei ollutkaan ripulia, halusit vaan haistella tyttöjen pissaa -hattu.

Noin, helpotti. Eihän siitä tietenkään melko varmasti hattua tehdä. Olen vain kurkkuani myöten täynnä koiran tarvetta päästä siittämään jälkikasvua.

Paljon kestän, mutta yöllistä vinkunaa, herättelyä, ympäriinsä ropistelua ja ulvontaa en jaksa. Korjaan: en juuri nyt jaksa. Koira valitsi huonon hetken, sillä jonain toisena aikana elämässäni olisin suhtautunut luullakseni paljon suopeammin karvaiseen kiihkokeppiin. Nyt en.

Huomenna seuraa hormonikuuri.

Ollakseni aivan rehellinen, harmittaa ja surettaa. En voi olla miettimättä, teemmekö väärin: koiran luonne on koiran luonne eikä tunnu jotenkin oikealta jyrätä sitä hormoneilla vain siksi, ettei itse saa nukuttua. En myöskään ole aivan varma, olemmeko vielä siinä pisteessä, että koira kärsii toteutumattomista mielihaluistaan itse.

Minua on sitä paitsi aina naurattanut sen suuren rakastajan intohimoinen suhden elämään. En oikeastaan haluaisi koiran muuttuvan.

Tuntuu siltä, että piski on menossa piikille, vaikka haluaisin vain, että se nukkuisi yönsä.

Ketunmetsästäjäksi ei synnytä vaan kasvetaan

Kun koira oli pentu, erään eläinliikeen omistaja halusi lahjoittaa pörheälle otukselle lampaansudin; koira ilahtui herkusta kovin ja kuljetti sitä ylpeänä suussaan ikään kuin olisi itse ottanut lampaan hengiltä. Monet paimenkoirat, sanoi kaupan omistaja, eivät kuitenkaan lampaansuteja huoli: vaistotoiminta on kuulemma niin vahvaa, että koiraparat kuvittelevat mokanneensa pahasti jos heille ojentaa lammasvainaasta tehdyn välipalan. Näin ilmeisesti, vaikkei piski olisi ikinä lammasta elävänä nähnytkään.

Voisi kuvitella, että kettuterrieri olisi siis jotenkin erityisen kiinnostunut ihan rotunsa puolesta ketuista - onhan se sentään erityisesti kettujahtiin jalostettu eläin. Mitä vielä. Ilmeisesti meillä on maanantaikappale, sillä hurtta ei ole yhteisten lenkkien aikana näkemistäni cityketuista huomannut kuin ehkä 5% (sillä on ollut niin kovin kiire nuuskia tyttökoirien jälkiä.) (Millä tarkoitetaan pissaa.) Sitä viittäkin prosenttia se on lähinnä tuijottanut hölmistyneenä.

Viime yönä olin juuri mennyt nukkumaan, kun jostain alkoi kuulua huutoa. Ensin luulin, että se tuli jostain miehen konsolipelistä, mutta koira hermostui huudosta kovin, eikä suuntakaan lopulta ollut olkkari. Varmana siitä, että joku lähistön teini on joutunut puskaraiskaajan uhriksi tempaisin verhon auki (uninen suunnitelmani, jolle vapaasti saa nauraa, oli skoutata se puska, josta huuto kuuluu, ja sitten rynnistää yöasussa potkimaan puskaraiskaajaa). Kukaan lähiseudun teini ei kuitenkaan ilmeisesti ollut pulassa lähipensaistossa: keskellä pihaa istui (ja kiljui) kettu.

Siinä se istui pihavalon alla muina kettuina ja kailotti. Citykettujen selviämisstrategia on mulle täysi mysteeri. Ohi käveli joku henkilö, jota kettu väisti - ei suinkaan sen oloisena, että esimerkiksi pelottaisi, vaan pikemminkin niin, että tulenko minä haisemaan pahalta sun reviirille urpo.

Ja koko ajan koira äyski ja murisi lattialla. Se selvästi tunnisti arkkivihollisensa ja syvältä sisimmästä kummunneet vaistot heräsivät ja käskivät toimia. Tavallaan ilahduttavaa! Toisaalta tavallaan se vain tytöistä kiinnostunut maanantaikappale olisi piisannut meille; menkää takaisin nukkumaan, vaistot.

Ranskalainen jyrsintäkirahvi

Sorruin itsekin ostamaan Sophie-kirahvin, jollainen kaikilla ranskalaislapsilla on. Ikuisena vastarannankiiskinä olin tosin päättänyt jättää Sophien kauppaan, koska meillehän ei mitään osteta vain siksi, että kaikilla muillakin on. Ja jos jotain ostetaan, vaikka kaikilla muillakin on, itse ainakin huomasin sen ekana ennen miljardia ranskalaislasta. Kerta.

Sitten näin sellaisen myös kummatyttärelläni* ja kysyin neitokaisen vanhemmilta, että mihin se on hyvä. Kuulemma kirahvin jalkoja on kiva jyrsiä etenkin kun takahampaita alkaa tulla. Voi olla, etten olisi vieläkään vakuuttunut, ellei rakas lapsoseni käyttäisi mielellään käsiäni puruleluina. Ja voin sanoa, että pieni ... enkelimme ... puree kovaa.

En ole vieläkään ihan varma siitä, oliko Sophie fiksu ostos. Lapsi on siitä kohtuullisen kiinnostunut, mutta valitettavasti koira on siitä aivan suunnattoman kiinnostunut. Se unohtaa syödä ja nukkua, jos tietää jyrsintäkirahvin olevan lähistöllä, parkkeeraa itsensä huomaamattomasti lelukärryn viereen ja tärisee. Heti, kun se luulee valvonnan pettäneen, se hiipii lähemmäksi ja yrittää vaivihkaa lipsuttaa Sophien korvia.

Muut vauva-ja-koiraperheet, teitä on varoitettu.

* Odd daughter**, nimetty epäkristillisessä seremoniassa.
** Noudatamme kuitenkin joitakin traditioita sikäli, että olen onnistunut unohtamaan kummatyttäreni syntymäpäivän 50% tarkkuudella.

Koira ja vauva, redux

Meillä kävi tänään pieniä vieraita. Koira, joka osaa käyttäytyä hyvin talouteen kuuluvan vauvan kanssa, ei oikein osaa yleistää käyttäytymissääntöjä muihin vauvoihin (taaperoista ja sitä vanhemmista nyt puhumattakaan) ja pääsi jäähylle.

Rauhallista teeskennellen

Jäähyllä ollessaan koira, tuo rotunsa ylpeys ja Kaakkois-Helsingin älykkö, oli kietaissut vauvantarvikehyllystä Gefilus-tipat*, joita d-vitamiinin turvaamiseksi vauvalle annetaan ja huvikseen syönyt sekä loput tipat että ilmeisesti osan erittäin kovamuovisesta pullosta. Nam nam.

En tiijä. Onneksi pullo ei ole lasia, tai luonnonvalinta ehkä tekisi tehtävänsä. Nyt pidämme peukkuja, että Gefilus-tippojen maitohappobakteerit auttavat mahdollisiin vatsavaivoihin ja että ne kovat sirut, joita karkeakarvainen termiittimme on niellyt, eivät aiheuta vakavampaa vatsakatarria. Parempi emäntä kuskaisi piskin ehkä Viikkiin, mutta en tiedä, mitä nekään siellä voivat tehdä - sitäpaitsi jälkikäteen ajatellen olen melko varma siitä, että siruistakin suuri osa saatiin talteen.

* 20€ / plo. Vanhemmuus on hauskaa ja edullista.

Koira ja vauva II

Koira, tuo vauvaperheen väsymätön työmyyrä. Täysin pyyteettömästi ja oma-aloitteisesti tämä pieni otus siivoaa lattialta tyttären puklaaman maidon.

Hieman vähemmällä innolla suhtaudun seuraaviin auttamisyrityksiin:

• Tuttivieroituksen aloittaminen 2 vkon iässä tutteja varastamalla. 
• Lapsen suojelu murtovarkailta, kolkkaajilta ja muilta epatoilta haukkumalla. Epäilemättä vaarallinen ja viekas postinkantajatar onkin saatu jo peloteltua henkihieveriin. (Naisparka suuresti masentui kuullessaan, että paketit voi tästedes luovuttaa suoraan sisälle, sillä hän - toden totta - pelkää ärjyämme.)

Koira ja vauva

Moni on kysynyt, miten koira on suhtautunut vauvaan. Tämähän oli aihe, jota esimerkiksi kesäkuussa itkin* yhden kokonaisen viikonlopun: mitä, jos koira suhtautuu huonosti vauvaan ja koirasta pitää luopua?

No, ihan hyvin on mennyt. Koira tajusi aika nopeasti, että nuo ruokaa pihtaavat kaksijalkaiset suhtautuvat tähän kääröön hieman eri tavalla kuin aiemmin tavattuihin. Hieman se hyppi vauvaa päin alkuun, mutta on jo käytännössä lopettanut sen, ja yrittää nyt lähinnä päästä nuuskimaan ja nuolemaan toisen päätä - hätätilassa myös jalat käyvät.

Kerran lattialle tosin tipahti hieman rintamaitoa, joka koira korjasi parempiin suihin ja istui sitten kaksi päivää lattialla jalkojeni juuressa kun imetin ja tärisi. Viesti oli selvä: "Koska on minun vuoroni?"

Tässä koira on jo antanut periksi imetysvuoron suhteen ja väijyy tuttia tai rintakumia, kumman nyt ensin tassuihinsa saakaan.

Huomatkaa muuten koiran siisti trimmi. Olen tyytyväinen. Enää puuttuvat emännän tweed-vaatteet** - kettuterrieri on nähdäkseni englantilaisen maalaisaristokraatin koiran perikuva ja luullakseni vähintä, mitä voin tehdä, on pukeutua itsekin asianmukaisesti.

* Kirjaimellisesti. Ulvoin. Niagara olisi punastunut kateudesta.
** Yritys on kova. Ostin jumalaista tweed-lankaa tehdäkseni siitä lapaset, ja kotona päätin, että teenkin siitä miehelleni lapaset. No, ainakin toinen meistä näyttää kohta ketkuterrierin arvolle sopivalta.

Selittämätöntä

Päätin antaa kestovaipoille mahdollisuuden ja tilasin peräti kaksi (2) all-in-one -vaippaa Kestovaippakaupasta. All-in-one, koska jo näin etukäteen ennustan, että minkäänlainen vaippojen kokoaminen ei ole vaihtoehto - käytön helppoutta ei ole se, että pesun jälkeen kokoaa vaipat kasaan, jos vaihtoehtona on, ettei vaippaa tarvitse kasata. (Kiitos ammattini, tuppaan suhtautumaan hieman nihilistisesti ihmisten laiskuutta koskeviin halveksuviin kommentteihin. Laiskuus on vakio. Hyvät ratkaisut ottavat sen huomioon.)

Se vaahtoamisesta ja asiaan:

Olen kyllä tiennyt, että koiramme (kuten kai monet muutkin koirat) kokevat vauvojen vaipat äärimmäisen kiehtoviksi, mutta olen jostain syystä otaksunut, että se johtuu vaipan sisällöstä.

Kunnes tänään löysin koirani vaivihkaa varastamasta toista täysin uusista ja puhtaista vaipoista lelukäyttöön. What gives? Onko kyse sittenkin siitä, että vaippa tuotteena on koiran psyykelle täysin vastustamaton? Vai onko se tuo hemaiseva tähtikuosi?

Cusp Liinan tavalla

Cuspitkin ovat vihdoin valmiit!* Jee! Pidän näistä jopa enemmän kuin Baudelaireista, jotka lankoineen näyttävät tällä hetkellä varsinaisilta maahissukilta (mikä ei nyt siis ole kehu.) Pakkaisin nämä sairaalakassiin, ellen pelkäisi silmittömästi, että joku käärii ne vahingossa omaan laukkuunsa.

Cuspien lanka oli muistaakseni Heritage Silkiä, ja sillä oli älyttömän kiva neuloa. Sävy on ihan karkki. Erityisen ylpeä olen siitä, että ylipäänsä osasin - ohje ei ollut aivan simppeli. Ekaa sukkaa piti purkaa muutamaankin otteeseen, toinen oli onneksi helppo paukuttaa valmiiksi kun kaikki virheet oli jo kertaalleen tehty.

Yksi virhe sukkiin kyllä jäi; koska sen purkaminen olisi vienyt kohtuuttomasti aikaa ja energiaa, päätin, ettei kyseessä ole bugi vaan feature. Jos siis mietitte, mitä "Liinan tavalla" tarkoittaa.

Koiran mielestä jalkoja ojennellaan meillä vain koiranrapsutustarkoituksessa.

Sitten pitäisi enää päättää, tehdäkö seuraavaksi a) lapaset b) pipon vai c) kolmannet sukat.

* Päättelyä vaille. Haha. "Valmiit". Haha.