Mä unelmoin

Väitin ihan hiljan, että mulla ei ole mitään erityisiä unelmia.

Tämä erotettuna siis siitä, että elän jossain määrin haavekuvissani koko ajan. Mutta silti, ei mulla ole. Ei erityisiä uratavoitteita, ei asunnon suhteen suurempia toiveita ja suurimmat, tärkeimmät haaveenikin ovat sitä luokkaa, että olisipa lapseni elämä hyvä ja pitkä. (Olen lukenut sen verran paljon satuja, että koen välttämättömäksi näiden kahden adjektiivin käytön. Turha toivoa vain pitkää, jos siitä sitten tuleekin kauhea ja loputon.)

Jos aivan itsekkäästi ajattelen, niin luultavasti omat unelmani ovat luokkaa "saisinpa maksimoitua kirjoihin ja kutimointiin käyttämäni ajan".

Eilen katsottiin Tähkäpää, jonka baarikohtaus on - naurakaa vain - minusta yksi elokuvahistorian parhaista. Olen helppo sillä tavalla.

Ja unelmiahan siinäkin käsiteltiin.

Sitten huomasin, että onhan mullakin paljon sellaisia pieniä haaveita, jotka voi kätevästi pukea vaikkapa Tähkäpään laulun muotoon.

Esim.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että vielä lapsen kylvyss' nähdä voin
Laitoin kylpyveden valuun
Sillä puhtaan tytön haluun
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Ja

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että lapsen unten mailla nähdä voin
Syöksyispä hän peiton alle
Oispa kainalossaan nalle
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Eikä pidä unohtaa myöskään

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että helpon arkiaamun saada voin
Tytär nopsaan pukis vaatteet
Päässään iloiset ois aatteet
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Tää on tosi koukuttavaa itse asiassa, ehkä tarvittiin vain oikea muoto ja johan alkoi unelmia pulputa.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että tonnikaupall' lankaa saada voin
Neulontaan ois aina aikaa
Puikoissani jotain taikaa
Voi ystävät, mä siitä unelmoin

Ja jos kesää ajattelee, sekin vielä, että

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että poluill' puolimaran juosta voin
En kompastu mä kantoon
Nousee juoksuaskel lentoon
Voi kaverit, mä siitä unelmoin

Joo. No niin. I'll get my coat.

 

Aluepoliittisen työryhmän esitys

Mikään ei piristä kuin pieni poliittinen keskustelu! Se saattaa keskeyttää jopa bloggaustauon, joka on ollut mahdollisesti enemmän henkistä kuin ajallista sorttia.

Meillä täällä Herttoniemessä on ilmeisesti keväisin oma traditio, kirjastokeskustelu. Sen tuoksinnassa esitettiin jo syvällisesti filosofinen kysymys siitä, onko jokaisella nyt sitten oikeus muuttaa Helsinkiin (sillä jos on, ja kaikki tätä oikeutta harjoittavat, heille on rakennettava tänne asuntoja, joiden tuotannon vuoksi kirjastoa on siirrettävä, näin pähkinänkuoressa.)

Erinomainen kysymys!

Yleensähän on lähdetty siitä, siis ihmisoikeuksien julistuksessa, että jokaisella on todella oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa itse kunkin valtion sisällä. Viime aikoina oikeutta on rajoittamisen sijaan pikemminkin pyritty laajentamaan erilaisten valtioiden välisten sopimusten avulla.

MUTTA EHKÄ NÄIN EI PITÄISIKÄÄN OLLA!

Jos tilanne on nyt ihan kertakaikkiaan se, että tänne haluaa enemmän jengiä kuin täällä on asuntoja, Helsingissä asumisesta on tehtävä vuoropohjainen järjestelmä.

Kaikki saavat kymmenen vuotta kerrallaan, ja sen jälkeen on muutettava Kangasalle, kunnes saa paluumuuttoluvan.

Ja miksi Kangasalle? Siksi, että minä pidän kovasti tavasta, jolla Kangasalle mentäessä mennään nimenomaan Kangasalle, eikä minnekään Kangasalalle, ja jos Helsingistä pitää saada kaikkien halukkaiden nauttia, vastavuoroisesti minusta kaikkien pitää saada myös nauttia siitä, että viettää kesä-, syys-, talvi- ja kevätpäiviä Kangasalla.

No niin. Ihan ensimmäiseksi - ja asuntopolitiikan reiluuden takaamiseksi - olisikin nyt saatava paljasjalkaiset stadilaiset kaupungista ulos. Heillähän on eittämättä ollut pisin aika helsinkiläisinä. Voimme ikäjärjestyksessä aloittaa.

Parin kokeiluvuoden jälkeen selviää varmaan tarkemmin se, mikä on sopiva vuosittaisen muuttoliikkeen koko, joten on ehkä hyvä aloittaa pienestä: 50 000 henkeä. Per heti.

Onpa hyvä, että ehdin keksiä tämän vielä ennen hallitusohjelman muodostamista, huh.

Työhyvinvointia kehittämässä

Silloin tällöin, vaikka miten yritän väistellä, osuu silmiini toimitettua sisältöä työhyvinvoinnista. Tällaisessa sisällössä hyvä tiedonkulku mainitaan tyypillisesti olennaiseksi osaksi työhyvinvointia.

Jokainen työelämässä joskus ollut lienee myös huomannut minkä tahansa organisaation yleisenä ongelmana olevan, että tieto ei ilmeisesti kulje mihinkään vaan jämähtää tulpaksi johonkin toimitusjohtajan tai muun suuren valkoisen johtajan työhuoneen oven lukkoon. Työntekijät tekevät hommia täydellisessä pimennossa ja tiedotusta on välittömästi lisättävä.

Toisaalta organisaatioissa liikkuu (kieltämättä vaatimattomien) empiiristen tutkimusteni mukaan tyypillisesti kolmenlaista tietoa: 1) toooooodella järisyttävän tylsää jorinaa muilta osastoilta, 2) erityisen kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa informaatiota meidän osastoltamme, eritoten minusta ja työstäni sekä 3) tietoa, jonka jättää mielellään johtoryhmän päänsäryksi jatkossakin.

Käytinkin kuutisen minuuttia miettimällä, millainen tieto sitten oikeasti edistäisi työhyvinvointia. Päädyin kolmenlaiseen tietoon. Esittelen tulokset seuraavaksi:

1. Oman työn tekemiseen läheisesti liittyvä info, joka usein liikkuu epäformaalisti, mutta joskus myös yrityksen virallisia kanavia pitkin ja/tai Hesarissa
2. Tieto siitä, että yyttäreitä ei ole lähitulevaisuuteen (= 20 vuotta) suunnitteilla. Tällainen tieto on rinnastettavissa yksisarvisiin ja keijuihin, sillä sellaisesta ei edes lyhyemmillä aikajänteillä ole olemassa yhtään varmaa ja todennettua havaintoa. Jos nyt joku menisikin sanomaan, että yyttäreitä ei ole tulossa, hänen epäiltäisiin välittömästi valehtelevan, sillä ei kai hän yt-neuvotteluista puhuisi, mikäli sellaisia ei olisi tulossa.
3. NASAn tiedotteet pätevästi popularisoituina.

Kun siis seuraavan kerran organisaationne tiedustelee, miten viestintää voisi kehittää, muistakaa kohta kolme ja jo ampaisee työhyvinvointi katosta läpi.

There's no business like knitting business

Olen pyöritellyt mielessäni bisnesideaa jo joitakin vuosia.

Kuten tiedätte, käsityöt ovat nykyisin kovin suosittuja, ja kudin kassissa onkin mitä mahtavin viesti siitä, että tässäpä on ihminen, joka on sisäistänyt kotoilun perimmäisen merkityksen; edessänne seisoo mitä puhdasverisin (eteerinen, ei emäntätyylinen) kodinhengetär, joka ymmärtää myös muiden tärkeiden kotiasioiden (korvapuustit, punaviini, sisustaminen kirjahyllyillä, se, ettei aamulla voi keskustella mistään ennen ensimmäistä kahvikupillista, jonkun muun suorittama siivous, punaviini*) merkityksen. Tuntuukin suorastaan rikolliselta vaatia, että tämän mielikuvan projisoimiseksi ihmisen tulisi osata neuloa.

Olen siis harkinnut kudinvuokrapalvelua.

Minä tarjoan keskeneräisen kutimen (puikoilla), sinä annat ... no, turha tätä on kierrellä: rahaa. Välillä voit palauttaa neuletyösi edistettäväksi muutaman kerroksen verran ja näin väistää ikävät kysymykset siitä, miksei se ikinä valmistu. Lisämaksusta saat valmiin työn itsellesi. Kätevä tapa hankkia lapaset ja respektiä!

Näin ikään. Paitsi ei juuri tämä kudin, koska siitä tulee käyttöön aiottu paita. Vaateliikkeen pussi bonuksena ... yhdelle nopeimmalle.

Tiedustelut osoitteeseen korianteria ät gmail piste com.

Kiireisimmät voivat valita kahden keskeneräisen villatakintekeleen välillä (niiden värit ovat tuotapikaa, viimeistään parissa vuodessa, taas trendikkäitä), enemmän maksavien rauhallisempien kanssa voidaan neuvotella vaatteen luonteesta ja väreistä tarkemmin.

Lisäpalveluna tarjoan myös pääteltäviä neuletöitä päättelyintoisille pientä korvausta vastaan. Ota rohkeasti yhteyttä jo tänään!

* Ne ovat tärkeitä asioita, koska minä sanon niin.