Munasolun luovutus: Boss fight

Unohdin! Siis kertoa, että luovutin ne munasolut sitten lopulta kuitenkin.

Siitä on jo tovi, tuskinpa te olette yöunianne menettäneet. Itse en menettänyt edes päiväunia, sen verran sain hyvät tropit.

Mitä tästä nyt pitäisi kertoa, mitä haluatte kuulla? Munasolun luovutus prosessina pyöri hyvin aktiivisesti mielessä itse luovutukseen asti, mutta siitä toettuani homma jäi taakse kuin Maapallo kantoraketin laukaisun jälkeen. Kun menin lopputarkastukseen, olin jo melkein unohtanut koko homman.

Itse luovutus jäi mieleen kohtuullisen positiivisena kokemuksena. Sain diapamin (mahtava lääke!) puoli tuntia ennen, vaihdoin ylleni omituisen paperisen lannevaatteen kymmenen minuuttia ennen, toikkaroin diapamista iloisena operointihuoneeseen sairaanhoitajan avustuksella, koin lievää nipistelyä (ilmeisesti eivät halunneet antaa maksimaalista kipulääkeannosta meinattuani nukahtaa hoitopisteelle jo pelkästä rauhoittavasta), toikkaroin toipumistilaan, torkuin, havahduin. Aloin pohtia, milloin voin lähteä. Puin, söin kaiken, mitä tarjottiin ja myös kaiken, mitä olin mukanani kuskannut*, treffasin lääkärin ja sain kiellon ylittää katuja lääkkeen vaikutuksen alaisena. Ylitin neljä katua etsiessäni noutajaksi ilmoittautunutta miestäni. Pääsin kotiin ja nukuin kolme autuasta tuntia.

Klinikan henkilökunta oli sympaattista: jäi sellainen olo, että minusta pidettiin huolta.

Myöhemmin kuulin, että munasoluja oli saatu kerättyä parempaan talteen 9 - ei huono, muttei mikään ennätystulos myöskään. En vielä tiedä, onko niistä alkanut yhtäkään raskautta; jälkitarkastukseen mennessäni klinikkakaan ei tiennyt. Se ei tietenkään ensimmäisen siirron osalta suuria luvannut.

Toivon niin paljon solujen vastaanottajille: että joku soluista kasvaisi vauvaksi. Ettei pettymyksiä tulisi (enää, tällä saralla) vastaan.

Joskus siinä piikkejä vatsanahkaan tuikkaillessani ajattelin, että tähän hommaan en kyllä toiste rupea. Se tunne meni äkkiä ohi. Ihan varmasti voisin toistekin ruveta. Vaiva oli lopulta pieni ja äkkiä unohdettu siihen nähden, mitä tällä parhaimmillaan voisi jollekulle tarjota.


* Suklaacroissant FTW.

Munasolun luovutus, level 2-4

Pikakelataanpa vähän. (Olin toki suunnitellut tästä perinpohjaista postaussarjaa, mutten olekaan löytänyt ihan niin paljon kerrottavaa kuin kuvittelin.)

Level 2: Lääkärikäynnit

Lääkärillä selvitettiin luovutuksen tarkempaa etenemistä ja minun terveydentilaani, joka satunnaisia asiaan liittymättömiä flunssia lukuunottamatta on hyvä. Verikokeissa testattiin erilaisia elämään ja terveyteen vaikuttavia sairauksia (joita ei ollut) sekä varsinainen kiinnostuksenkohteeni hemoglobiini, joka oli sekin erinomainen, peräti 125. Voisin luovuttaa vertakin, ellen olisi jatkuvasti flunssassa.

Level 3: Keltarauhashormoni

Hieman varkain hiipi se päivä, jolloin piti aloittaa keltarauhashormonin syönti. En muista enää mitä varten tätä syötiin, ilmeisesti jotta saatiin kuukautiskierto toimimaan halutulla tavalla tai jotain muuta. Voi olla, että tämäkin kerrottiin, mutten vain kuunnellut.

Level 4: Ne pistokset

En ole yhtään neulakammoinen, mutta kun ensimmäisen kerran hoitaja esitteli minulle neulan, joka piti joka ilta tuikata vatsanahkaan (hyvä on, ei juuri se sama kappale, kyseessä on satsi kertakäyttöisiä neuloja) tunsin oloni hieman heikoksi. Hoitajan valvovan katseen alla suoritin kuitenkin koepistoksen, jonka jälkeen nauratti viittä vaille hysteerisesti. Järjetöntä, ettei koko pistos tunnu yhtään miltään. Hoitaja vertasi kokemusta hyttysen pistoon. En allekirjoita. Hyttysen pisto on paljon pahempi.

Fiilis oli melko hyvä, kun tähän asti oli päässyt. Tuntui siltä, että vihdoinkin päästiin vauhtiin.

Ensimmäisen mitenkäs-täällä-kasvetaan -ultran jälkeen mukaan ovat tuleet myös ns. jarrupistokset (itse tykkään ajatella niitä juurikin hormonivuoristoradan jarrumiehinä), joissa neula on himpun verran isompi, muttei sekään missään tunnu. Bonuksena lääkeliuoksen pääsee sekoittamaan itse. Sisäinen farmaseuttini karjuu onnesta.

Pistosten mukana kuvioihin on tullut myös välillä vähän kummallinen olo. En kuitenkaan oikein osaa erotella, mikä johtuu hormoneista, mikä nocebo-vaikutuksesta* ja mikä esimerkiksi siitä, etten nuku tarpeeksi, joten jätän oirelistauksen tältä erää pois. Enimmäkseen olo on kuitenkin hyvä ja normaali.

Eniten on vituttanut: D-numero

Lakkasin yhtäkkiä olemasta ihminen, jolla on nimi ja henkilötunnus. Muutuin sen sijaan käveleväksi pariksi munasarjoja, jolla on D-numero. Tällä D-numerolla varataan lääkäriajat ja sen sellaiset. En ymmärrä, miksi näin tehdään. Voin kertoa, että vituttaa painella viidenteen kerrokseen, pihistä vastaanotossa, että olisi lääkäriaika ja päästä arvailemaan D-numeroa, jonka on autuaasti unohtanut. Tiedättehän - yhtäkkiä alitajunnasta leijuu tieto siitä, että on kuullut tästä D-numeroasiasta joskus, mutta mikä se oli ... alkoi vitosella** ... melko varmasti ... se lukee siinä lapussa, joka jäi kotiin ...

Rakkaat tyypit siellä klinikalla. Olen ollut Liina 33 vuotta. Muistan oman nimeni. D-numero olen ollut puolitoista viikkoa: olen kuullut siitä KERRAN. En todellakaan muista mitään satunnaisia numerosarjoja, ja jos nyt tässä teen teille palveluksen ja lahjoitan munasoluja, te voisitte tehdä minulle palveluksen ja kohdella minua ihmisenä. Jos haluatte liittää nimeeni D-numeron, kaikin mokomin, mutten ymmärrä miksi minun pitäisi siitä tietää mitään.

* Uskon sekä placebo- että nocebo-vaikutukseen aika vahvasti, enkä tästä syystä juuri lueskele esim. sivuvaikutuksista, ellei olo oikeasti kummallistu. Hormonihoitoihin liittyy kuitenkin selvästi sellaisia kaikkihan-tietää-että -oireita, joista en ole ihan varma, ovatko ne oikeita vai jotain, mitä odotan tulevaksi, koska kaikkihan-tietää-että.
** Tuossa lueskelin uudestaan Liisan kokemuksia munasolun luovutuksesta. Selvisi, että myös hänen D-numeronsa alkoi vitosella, joten epäilemättä vastaanotossa änkyttämäni "Dee viis... jotain..." oli suunnilleen yhtä kuvaavaa kuin kertoa poliisille, että epäillyllä oli pää.