Asioita, joita en halunnut ajatella

Räpelsin aamulla Instagramin auki. Ensimmäisenä osui silmiin hashtag #jesuisparis.

Kyllähän sitä jo siitä tiesi, että ei tästä kovin hauskaa uutispäivää ole tulossa.

Räpelsin myöhemmin Facebookin auki, useita kertoja. Kerran osui silmiin otsikko "Mitä suvakit nyt sanovat?". En lukenut juttua. Mietin vain. Mitä nyt voi sanoa? En tiedä suvakeista ryhmänä, en ole äänitorvi, mutta suvakeiden (juuri itse rustaamani) jäsenkirjan haltijana sanon silti: sanon, etteivät viha ja pelko ratkaise mitään, nytkään, vähän samaan tapaan kuin eivät ole ratkaisseet ikinä aikaisemminkaan.

Että jos ketä pelottaa, esim. mua, ja kyllä mua pelottaakin, niin pakolaisia pelottaa varmasti vielä enemmän.

Ja että meidän pitäisi olla ihmisiksi, silti, silloinkin kun muut eivät ole.

--

Olen jotenkin saanut lohtua joskus pari vuotta sitten ohimennen lukemastani ehkä Hesarin kolumnista, jossa kolumnisti vertasi nykyhetkeä 60-lukuun, joka oli ilmeisesti myös suurten turbulenssien aikaa. Että 60-lukukin sitten jälkikäteen näytti jotenkin käsitettävältä ja ymmärrettävältä, ja ehkä tämäkin aika vuosikymmenten päästä. Miten kaunis ajatus!

Se lohdusta. Epälohdun puolelta kerrottakoon, etten ole aikoihin kyennyt lukemaan minkäänlaisia dystopioita viihteenä. Luen niitä, mutta ne tuntuvat hiipivän koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, eikä maailma ole niin käsitettävä, että tietäisin, miten työntää niitä kauemmas.

Menen lukemaan jotain kirjaa nyt ja teeskentelen, ettei maailmaa ole olemassakaan.

Yhteiskuntasopimuksesta

Taklaan tässä viimeisellä lomaviikolla järjestyksessä kaikki mieltäni kaihertavat päivänpoliittiset aiheet.

Tai ainakin tämän yhteiskuntasopimuksen, joka on minusta jollakin tavalla aivan käsittämätön.

Eilen A-Studiossa haastateltiin jotain tyyppiä, joka ohimennen heitti teollisuudesta hävinneen lukuisia työpaikkoja. (Ymmärrättehän, etten suinkaan viitsinyt tsekata tarkemmin tätä tekstiä varten, mitä mimmi todellisuudessa sanoi, joten kaikki mahdolliset ajatusvirheet ovat nyt ja aina omiani.) Jäin miettimään teollisuuden työpaikkoja ja niiden katoa.

Varmasti on niin, että teollisuudesta on hävinnyt duunia siksi, että teollisuus on ollut osin kannattamatonta ja työtä on vähentynyt sen vuoksi. Toisaalta duunia on luullakseni hävinnyt myös siksi, että tiettyjä rutiininomaisia työsuoritteita on automatisoitu. Työn luonne on muuttunut, ja varsinaisia ihmishenkilöitä töissä on tarvittu vähemmän.

Muistan nähneeni spekulaatiota siitä, että seuraavaksi esim. logistiikka saattaisi olla hyvinkin mainio automatisoinnin kohde, eikä varmaankaan kukaan ole unohtanut useiden toimijoiden kehittelevän itseään ajavia autoja. Se, haluaako satunnainen kanssa-autoilija ohittaa rekkaa, jota ajaa tietokone vs. yliväsynyt rekkakuski on asia, jolla tuskin tässä keskustelussa on mitään väliä (mutta nähtyäni parikin jänskää tilannetta maamme teillä tänä kesänä, suhtaudun automaatteihin varovaisen myönteisesti.)

NO. On totta, että teknologistuminen on tuonut mukanaan uutta ja erilaista työtä, mutta samalla voidaan nähdä, että se, mikä oikeastaan on työtä, on ajan mukaan muuttunut. Selväpiirteisiä ammatteja on vähemmän. Niitä tyyppejä, jotka ruotsin yo-aineessa voivat kirjoittaa vanhempiensa ammatin yhdellä helpolla sanalla ja samalla olla rehellisiä, on vähenevässä määrin.

Tämänsuuntainen kehitys ei mihinkään pysähdy. Sillä hetkellä, kun joku neropatti keksii laitteen, joka ompelee - tai 3D-tulostaa - paidan halvemmalla kuin bangladeshilaisessa hikipajassa hommaan kyetään, voimme kaikki lakata olemasta huolissamme bangladeshilaisten hikipajojen työoloista. Niitä ei nimittäin sitten enää ole.

Ammatit, jotka spekulaatioiden mukaan eivät ole vaarassa hävitä, ovat yhä enenevässä määrin jotenkin ihmisiin liittyviä hörhöhommia: lääkäreillä, joogaohjaajilla, ammattijärjestäjillä, terapeuteilla ja kaltaisillani käyttöliittymäsuunnittelijahöpsöillä riittänee tekemistä. Etenkin joogaohjaajilla.

No ei se mitään. Kehitys voi olla - ja uskoni mukaan onkin - ihan hyvä asia. Mutta kun päässä jyskyttää liuta tällaisia ajatuksia, alkaa epäillä, tarkoitetaanko yhteiskuntasopimuksella diiliä, jossa me kaikki lupaamme toisillemme, että käyttäydymme siivosti emmekä vaadi liikoja, ja maailma vastaavasti lupaa olla muuttumatta.

Kun kesällä Microsoft ilmoitti irtisanovansa, vaati Olli Rehn heitä perustamaan sen luvatun datakeskuksen kompensoimaan menetettyjä duuneja. Onneksi joku Facebookissa puki hämmentyneet fiilikseni sanoiksi: datakeskusten koko pointti on, etteivät ne työllistä massoja. Ne varmistavat, että palvelinten ylläpitoon tarvitaan mahdollisimman vähän ihmiskäsiä.

Olisin tosi paljon onnellisempi, jos mulla olis ollenkaan sellainen olo, että maan poliittinen johto pohtii tulevaa, tai edes olisi jotenkin perillä jostakin. Että joku miettisi, millainen talous sitten on, kun rekkakuskeja ei tarvita mutta joogaohjaajia tarvitaan. Että sitäkin vaihtoehtoa pohdittais ihan vakavissaan, että tulevaisuudessa kokopäiväistä duunia ei ehkä ole suurimmalle osalle. Että miten tämä homma sitten toimii.

Mutta ehkäpä poliitikot ajattelevat, että ilmastonmuutos hoitaa sen ongelman sitten: kun ei ole ihmiskuntaa, ei ole lyhytnäköistä talouspolitiikkaa tuomitsevia historioitsijoitakaan. Ja se on kyllä ihan totta.

Ettei sanotuksi saa

Tästä Lydaksen tekstistä tuli mieleeni asia, jota olen joskus hampaita pestessäni pohtinut.

Sanallistaminen.

Joskus nettifoorumiaikoinani todistin keskustelua (hyvä on, saatoin myös mistään mitään tietämättä osallistua keskusteluun) jossa lapsettomat inttivät lapsia saaneilta syitä siihen, miksi lapsia pitäisi tehdä. Mikä siinä on niin mahtavaa? Mikä? Mikä on? Miten niin on? Selitä.

Keskustelu oli jotenkin vähän vinoa. Ensinnäkään ei lapsia tietenkään pidä saati tehdä. Kaikki eivät saa lapsia eivätkä kaikki halua, ja jälkimmäinen on ihan ok. (Edellinen ei, mutta minnepä siitä valittaisi?)

Mutta vanhemmuuden parhaiden puolien sanallistaminen on ihan mahdotonta. Tai voihan se olla mahdollistakin, mutta silloin se on helposti latistavaa ja banaalia. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Joskus kiusaan miestäni vaatimalla häntä kertomaan, miksi hän rakastaa minua. Miksi miksi miksi? En ole saanut vastausta, enkä sellaista oikeasti tahdokaan. En minä itsekään voisi pelkistää tunteitani häntä kohtaan johonkin hassuun rutiiniin tai erityiseen tapaan katsoa maailmaa.

Samasta syystä keskustelu siitä, mikä vanhemmuudessa on hyvää, on vaikeaa. Useimmille se on varmaankin ihanaa, mutta ei koko aikaa, sillä mikään ei ole aina ihanaa. (Jopa lukeminen tökkii joskus.) Jos yrittää tehdä analyysin, saa varmasti listan asioista, jotka ovat ihania, mutta erikseen tarkasteltuna ehkä jotain, jota ilmankin pärjäisi. Setti hiiliatomeita ei ole timantti.

Vanhemmuuden negatiiviset puolet sen sijaan on ihan helppo sanallistaa. Äitiydestä puhumista on pidetty jokseenkin ruusunpunaisena kuvauksena auvosta, mutta kyllä se minun silmiini on tätä nykyä jo ihan muuta. Välillä tuntuu jopa siltä, että vanhemmuuden riemukkuudesta puhuminen olisi varattu kokonaan isille. Äideille ei moinen hempeily sovi.

Ehkä näin on siksi, että kielteisten tunteiden kanssa on ihan ok, että ne vähän latistuvat. Ehkä siksi, että kielteiset kokemukset on helppo jakaa - ja hyväkin jakaa. Ehkä juuri siksi, että onnen hetkiä on vaikea pistää paperille, mutta unettomat yötkin ovat ihan hyvä yhteinen vihollinen, jonka avustuksella bondata.

En sano, että tässä kaikessa on mitään pahaa. Kielteisistä tunteista pitää voida puhua, kunhan muistaa, että ne eivät yleensä ole koko totuus. Eivät siinä toisen valituksessa eivätkä toivottavasti myöskään omassa, koetussa todellisuudessa.

Minusta äitiys on ihanaa, koska elämässäni on nyt enemmän iloa ja rakkautta kuin siinä aiemmin oli, eikä niistä kummastakaan ollut aiemminkaan puutetta. En osaa silti selittää kuin jonkinlaisilla kehäpäätelmillä sitä, miksi iloa ja rakkautta on nyt enemmän. En aio edes yrittää. Nyt on näin.

Edit. Lisäsin yhden linkin, joka jäi pois, vaikka ei pitänyt.

Parempi elämä lapselle

Aiemman irvailuni ohella ajattelin puhua hetken vakavuutta approksimoiden. Katsotaan, miten käy.

Isäpuoleni* oli Future Fest -nimisessä tapahtumassa Lontoossa ja antoi raportin - kävi nimittäin ilmi, että kinkerit olivat täynnä tieteiskirjailijoita, joita olisin mielelläni itsekin kuullut. Nyt kun kuulette sanan "tieteiskirjailija", ei kannata ajatella avaruusaluksia vaan teknologian mahdollistamia tai vauhdittamia sosiaalisia muutoksia.

Laitan tähän koiran kuvan siinä toivossa, että unohdatte avaruusalukset ja luette eteenpäin.

Yksi näistä janttereista, Charles Stross, oli esittänyt paneelissa (jossa kirjailijat olivat keksineet lakeja tulevaisuuteen), että on siirryttävä hallitusti vähentämään työaikaa niin, että vuodessa vähennetään yksi viikkotyötunti, kunnes saavutetaan 12 viikkotyötunnin määrä. Kaikille. Kaikille myös kansalaispalkka.

Ajatuksena takana oli - ainakin oman tulkintani mukaan - se, ettei työtä tulevaisuudessa riitä kaikille. Koska sitä ei riitä, reaktiivisuuden sijaan pitäisi olla proaktiivinen ja vähentää duunin määrää kaikilta, jotta ei synny tilannetta, jossa työllistettyjen ja työttömien kuilu on sekä syvä että leveä. Hmmm. Syvempi ja leveämpi. (Ja sattumalta eilen oli uutisissa juttu siitä, miten tällä hetkellä keskipalkkaisten töiden määrä on vähentynyt vauhdilla kun juuri niitä duuneja on ulkoistettu joko Intiaan tai tietokoneille. Huomasitteko?)

Minusta ajatus kuulosti ihan vastustamattoman hauskalta. Voi tietysti tuntua kurjalta ajatus siitä, ettei sitten ehkä ole elintasoa ostella halparättejä tai designia, mutta ehkä olemme yhteiskuntana valmiimpia siirtymään pikkuhiljaa kohti sellaistakin vaihetta. (Toinen juuri loppuun lukemani tieteiskirja esitti, että ihmiskunta lajina käy läpi samanlaisia kehitysvaiheita kuin ihmisyksilöt. Tästä voidaan toiveikkaasti ajatella, että lajina voisimme olla juuri ja juuri sanotaan esikoulusta haikailemassa, jos ajatellaan, että maailmansodat olisivat olleet neljävuotiaan uhmaa.)

(Henkilökohtaisen yksilönkehitykseni tueksi luin myös eilen Antti Nylénin kolumnin moukkamaisuudesta, joka etenkin edelliseen ostosraporttiini yhdistettynä tuntui nöyrryttävältä tekstiltä. Ei kuitenkaan nöyryyttävältä.)

NO JOKA TAPAUKSESSA.

Tilaisuudessa oli myös kysytty, kuka on syntynyt vuoden -70 jälkeen. Näyttää kuulemma huonolta. Sitten oli kysytty, kuka on syntynyt vuoden -90 jälkeen. Näyttää kuulemma vielä huonommalta.

Vuoden 2010 jälkeen syntyneen lapsen äitinä tuntuu tietenkin aika karulta ajatus siitä, että oma lapseni ei ehkä ikinä olisi tilanteessa, jossa hän voisi perustaa perheen ja elättää sen omalla työllään. Ehkä en, pyristelyistäni riippumatta, voi ikinä varmistaa, että lapseni elämä on omaani parempi - ainakaan elintason nykyisen määrittelyn mukaan.

Mutta ehkä elintaso määritellään pian toisin? Syytä olisikin: materiaalinen yltäkylläisyys ei voi olla kaikki. Ehkä kohta, miettiessämme sitä, mikä on hyvä elämä, otetaan huomioon se juuri ilmestynyt IPCC:n raportti, joka toden totta hiljensi ja laittoi miettimään, että ehkä työ ei ole ainoa rintama, jolla lapsellani tulee olemaan vaikeampaa kuin minulla on ollut.

No, olen silti optimisti ja kaikesta huolimatta toivon parasta. Että lapseni elämä olisi hyvä ja onnellinen, vaikka "onnellinen" määriteltäisiin eri parametreilla kuin meidän aikanamme.

Ja sitäkin mieltä olen, että ihmisten pitäisi lukea enemmän tieteiskirjallisuutta, koska niissä on usein ihan häkellyttävän kiinnostavia lähitulevaisuuden visioita - mitä enemmän lukee visioita lähitulevaisuudesta, sitä valmiimpi on siitä keskustelemaan, uskon.



PS. Olen hammasta purren ja suurta tahdonvoimaa käyttäen jättänyt tästä postauksesta pois esim. lääkkeisiin, ruokaan ja marxismiin liittyviä teemoja, viimeisen tosin lähinnä siksi, että tietoni aiheesta perustuvat kahteen lähteeseen, joista kumpikaan ei ole joku Marxin teoksista. Toivon, että arvostatte ponnistustani pitää postaus vain maratonin mittaisena.

* Teknisesti ottaen totta. Pidän häntä tosin isänäni, kuten ehkä mainitsen aina, kun joudun tätä epäsoveltuvaa termiä "isäpuoli" käyttämään.

Kehujen karikkoisilla vesillä

Sosiaalisen elämän yksi tämän hetken jännittävimpiä karikoita on - minun kartallani - laihtumisesta kiittely. Tuli vain mieleen, kun luin päivän Hesaria, jossa oli iso juttu lihavuudesta.

Sanottakoon, että kehonkuvani ei ole aina ollut myönteinen, mutta painolla ei asian kanssa ole lopultakaan ollut paljoakaan tekemistä. Ei ole nytkään, kun kehonkuvani vihdoin on myönteinen.

Eräs ystäväni kerran, kuunneltuaan pohdintaani siitä, pitäisikö laihduttaa, sanoi näin: "Olennaista on se, viihtyykö kehossaan itse. Jos viihtyy ja on hyvä olla, hyvä. Jos ei viihdy, sitten pitää tehdä jotain."

Totta, mutta mitä pitäisi tehdä? Laihduttaminen ei välttämättä ole ainoa vaihtoehto. Ei ehkä edes paras. Itse äänestän - kuten ehkä arvaattekin - liikkumista, sillä vaikka sen laihduttavat vaikutukset olisivat kyseenalaiset, sen mielialaa parantavat vaikutukset ovat parhaimmillaan mahtavat.

No mutta entäs sitten jos ystävä laihtuu? Pitääkö häntä kehua siitä? Se tuntuu vaikealta. Ei minun elämääni ystäväni paino vaikuta suuntaan tai toiseen, enkä halua kehuillani osoittaa, että minusta hänen ei kuulunutkaan edellisessä kehossaan voida hyvin. Minustahan hänen on aina kuulunut voida hyvin, en kai minä nyt ystävälleni huonoa oloa toivo.

Toisaalta taas jos tiedän, että edellämainittu imaginäärinen ystäväni on tehnyt hartiavoimin töitä ja nyt sen seurauksena todella voi paremmin, olen toki hänen puolestaan iloinen - ja sen kai voin sanoakin.

Jos vain löydän oikeat sanat kertomaan, että olen iloinen, koska minulle tärkeä ihminen on iloinen - en minkään tietyn vaa'anlukeman vuoksi.

Huomaan muuten yhä ilahtuvani, jos minua kiitellään laihtumisesta, mutta samalla olevani hieman pöllämystynyt. Laihduinko? Missä välissä? Pitäisikö nyt syödä pulla? Korvapuusti vai voisilmäpulla? Vaan harvoinpa sitä ihastellaan: olen luullakseni pysynyt samassa painoluokassa viimeiset kahdeksan vuotta - mutta aivan vakavalla naamalla voin sanoa, etten ole ikinä pitänyt kehostani näin paljon kuin nyt. En edes/etenkään silloin teinivuosina, jolloin painoindeksini oli 19.

Lapsi ympäristörikoksena

Nykyään usein toisteltu mantra on, että pahinta, mitä länsimainen ihminen voi ympäristölle tehdä, on hankkia lapsia.

Väitteenä se on minusta hieman samaa luokkaa kuin ajatus siitä, että työntekijä on työnantajalle pelkkä kuluerä. Tietenkin juuri tämän kuluerän karsimalla säästöä syntyy valtavasti, mutta toisaalta, mistä tuloksesta?

Yksi ympäristörikos syöttää toiselle käpyä

En yritä tässä sanoa, että globaali ylikansoitus ja pullistelevat slummit olisivat iloinen ilmiö, vaan että länsimaissa laskevan syntyvyyden trendi voi jossain määrin olla jopa ongelma - ainakin tulevaisuudessa.

(Perustan muuten tämän tekstin pitkälti Kevin Kellyn kirjaan What Technology Wants ja siitä syntyneisiin, epäilemättä väärinmuistettuihin ajatuksiin. Virheet ja kärjistykset ovat omiani, mutta jos Kellyn osoitetaan olevan väärässä, kaadun mielelläni hänen kanssaan.)

Jos hyväksytään kaksi lähtöoletusta ihan alkuun? Ensinnäkin voidaan otaksua, että ihmiskunta haluaa ainakin noin keskimäärin jatkaa omaa olemassaoloaan, osana sitä luontoa, jonka tuhoamisesta se itseään mieluusti ja aiheestakin syyttää. Toiseksi voidaan kai olettaa, että tämän päivän ongelmat ratkaistaan huomisen teknologialla (eikä palaamalla takaisin luolakaudelle, josta toki ei olisi koskaan mihinkään edistyttykään jos olisi jotenkin hauskaa istua luolassa palelemassa ilman Internetiä.)

Kun lisäksi innovaatiot tarvitsevat ilmeisesti jonkinlaista väestöpohjaa - kaikista ihmisistä ei tule innovaattoreita, eikä toisaalta keksintöjen syntymisen kannalta ole kovin hedelmällistä, että potentiaaliset propellihatut eivät pääse juttelemaan keskenään, hommat kun eivät etene tyhjiössä - voidaan aikamme suosikkimantran vastaisesta ajatella jopa, että lapsen saaminen on vastuullisen, ympäristöstään huolehtivan ihmisen hommaa.

Etenkin, jos vastuullinen, ympäristöstään huolehtiva ihminen muistaa tarjota piltilleen tilaisuuden koulutuksen tai muun opin kautta toteuttaa potentiaaliaan ihmisenä - ja etenkin, jos hän ottaa ja lisääntyy jossain maassa, jossa vanhempien koulutustasosta piittaamatta kaikille halukkaille on tarjolla sellaista koulutusta, joka tarjoaa mahdollisuuksia pelastaa koko saakelin ihmiskunta. Poikkitieteellisen tiimin jäsenenä tietenkin.

(Toiseksi voidaan ajatella, että kehitysyhteistyö on mitä järkevin tapa kuluttaa ylimääräisiä roposia. Lapset, jotka eivät pääse toteuttamaan potentiaaliaan, koska koulutusta ei ole tarjolla, eivät ole kenenkään etu. Voi olla, että kurjuuden vähentyminen toisaalla ei vaikuta suoraan valtiolliseen bruttokansantuotteeseemme, mutta tulevaisuutemme kannalta sillä on silti merkitystä. Ja kyllä, uskon, että kehitysyhteistyössäkin on ongelmia, mutta se ei nyt ollut tässä pointtina.)

Koiran suhteen minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni.

Riittoisaa viherrystä

Sunnuntain Hesarissa Leo Stranius sanoi jotain sen suuntaista, että hänestä on kohtuutonta, kun muut syyllistyvät hänen valinnoistaan - vaikkei hän pyri kenenkään muun elämää arvostelemaan.

On se minustakin kohtuutonta. Artikkeli oli silti minusta jotenkin vähän outo. Aikani asiaa makusteltuani tuli mieleen joku kasvissyöntikampanja, jonka sivuille tuli joku vegaanitar pätemään, miten kuukauden kasvissyönti ei riitä mihinkään. Kaikkien pitäisi alkaa vegaaneiksi.

Ottamatta kantaa väitteen totuusarvoon sinänsä en voi olla miettimättä, miltä viesti kuulostaa sellaisissa korvissa, joissa ekovirret eivät soi. Ai aha, turha lisätä kasvisaterioiden määrää ruokavaliossa, sillä ei ole mitään merkitystä. Saisinko lisää ribsejä silvuplee.

Straniuksen haastattelussa oli hieman samanlainen sävy. Haastattelun perusteella Straniuksen elämä on useimmille meistä jossain epämukavuusalueen toisella puolen niin kaukana, että hyvä jos sinne edes näkee*. Kun sitten loppukaneetiksi vielä sanotaan, että tästäkin kulutuksesta pitäisi leikata ja reippaasti, aika moni viskannee kädet pystyyn.

Mutta eihän isoja muutoksia pidäkään rysäyttää kerralla menemään! Ja jos rima asetetaan avaruushissin tasolle, sisu menee kaulaan. On helpompaa jättää yrittämättä.

Vaan en minäkään tiedä, miten näistä pitäisi viestiä. Siitä olen kyllä Straniuksen kanssa samaa mieltä, että poliittisia päätöksiä vaaditaan (Keppiä! Ruoskaa! Painot jalkaan ja järveen!)** - jos jäädään odottelemaan, että kulutus vähenee vapaaehtoisesti, maailmankaikkeus ehtii luhistua ennen kuin mitään tapahtuu.

Ja juokseminen - minä sanon teille. Se on ok. Mutta iisisti sen varustelukierteen kanssa.

* Kyllä, minä tiedän, että kaikkeen tottuu. Paitsi, jos ei edes kokeile. 
** Tarjoan viinilasillisen ekalle, joka keksii sarjisviitteen. Ellei ensimmäinen, joka sen keksii, ole peloittava nettistalkkeri. Tosin miksipä hän täällä olisi.

Vielä sananen motivaatiosta

Haluan tarkentaa eilistä postaustani. Tulin esittäneeksi tilanteen ehkä tarpeettoman ankeassa valossa. Siihen on syynsä:

1. Olen ympäröinyt itseni ihmisillä, joilla on paitsi korkea ekologinen moraali myös kyky noudattaa sitä. En yllä samaan, joten pidän itseäni toivottomana.
2. Ekoteot, muuttuessaan osaksi rutiineja, eivät ole enää ekotekoja vaan tekoja.

Muistin Siinan kommenttikentässä, että olen esimerkiksi lopettanut arkijuuston käytön, mikä ekologista kruunuani kirkastaa niin, että on se kumma, jos teillä on vielä näkökyky tallella. Mutta enhän minä sitä muista, kun kysytään ekotekojeni kauneimpia hetkiä. Miksi en? Ensinnäkään siksi, etten tiedä, kuinka paljon pienempi hiilijalanjälki valmiiksi liotetuilla kikherneillä juustoon nähden on, toivottavasti edes vähän. Toiseksi - ja olennaisemmin - siksi, etten tee sitä ensisijaisesti ympäristöystävällisistä syistä.

Viime keväänä päätin kokeilla juuston korvaamista hummuksella, sillä se määrä juustoa, jonka minä höyläsin leivän päälle, johti suoraan konkurssiin, maailman tuhoon, verisuonteni tukkeumaan alle 40-vuotiaana ja, tuota, ahtaisiin farkkuihin. Syyt olivat siis taloudellis-ekologis-terveydellis-turhamaiset.

Maistettuani viime kevään ensimmäistä hummussatsia siirryin motivaatioideni kanssa ihan toiseen leiriin. Kulinaristiseen.

En korvaa juustoa hummuksella ekologisista syistä, vaan siksi, että pidän hummuksesta enemmän kuin juustosta.

Autoilua koskee vastaava periaate. Vaikka meillä on auto, en aja sillä paljoakaan, sillä

1. Pidän kävelystä (vihdoinkin rukouksiini on vastattu, sanoisi äiti)
2. Minulla on askelmittari, ja jokainen otettu askel tarkoittaa suoraan sitä, että olen mahtavampi ihminen, puoliso ja etenkin leuhkija
3. Pidän julkisesta liikenteestä, siellä voi lukea kirjaa
4. Pelkään autolla ajamista.

Lopputulos on se, että maailma ehkä tältä pieneltä osaltaan pelastuu, mutta ei suinkaan ekologisten vaikuttimieni ansiosta, vaan siksi, että minusta sateessa kauppaan kävely on oikeasti mukavampi vaihtoehto.

Vastaavia esimerkkejä voisi ehkä keksiä enemmänkin, mutten osaa, koska arjessa tulee harvoin muistaneeksi, että HAHAA, tämän voisi tehdä luontoa kuormittavamminkin.

Nostan kyllä hattua kaikille, jotka jatkuvasti jaksavat valita itselleen vaikeamman, hankalamman tai mauttomamman toimintatavan vain ekologisista syistä. Onneksi ihminen on siitä hauska tyyppi, että muovautumista voi tapahtua vanhallakin iällä. Jos uuden rutiinin kanssa jaksaa pakertaa tarpeeksi kauan, siitä tuleekin helppoa ja miellyttävää. (Sen takia tietenkin kaikki kestovaippoja käyttävät katsovat kieroon kertisten kanssa puljaavia. Heillehän kestoilu oikeasti on helppoa.)

Siksi voisin ottaa Bleuen tekstistä itselleni haasteeksi miettiä vielä, missä asiassa voisin pyrkiä toimimaan niin, että ekologisista vaikuttimista tulisi lopulta rutiini. Ideoita?

Minä, ekotykinruokaa

Eikö olisi aika kaunista kirjoittaa otsikoksi "Minä, ekosoturi"?

Minusta olisi. Mutten voi. Bleue haastoi miettimään omia ekoilutottumuksiaan, ja pienen pohdinnan jälkeen selvisi, että olen vihertävä lähinnä vatsataudissa, vaikka mielelläni muuta kuvittelisinkin.

Kuten Täti-ihminen, minäkään en luullakseni tee montaakaan asiaa ensisijaisesti ekologisista syistä. Kaksi tärkeintä motivaattoriani ovat laiskuus ja itaruus. Tässä järjestyksessä. Täten voin kuluttaa rahaa tehdäkseni elämästäni helpompaa. En kuitenkaan kuluta rahaa huvikseni, koska se on raskasta, eikä lainkaan huvituksellista.

Olen myös synkeän vakuuttunut myös siitä, että pienillä arjen ekoteoilla ei lopulta ole kauheasti merkitystä. Älkää ymmärtäkö väärin, se ei ole syy jättää jotain tekemättä - toivoisin kuitenkin, että sen lisäksi, että minä täällä näprään, myös esim. teollisuus ja poliitikot kasaisivat itsensä ja loisivat pakotteita a) itselleen ja b) meille muille. Kuuletteko poliitikot, tarvitsen keppiä!

Harva asia on myöskään täysin itsestäänselvä. Koiran hankkiminen on toisaalta ihan ääliöteko, sillä hurtta syö kauheasti lihapitoisia ruokia. Toisaalta se voi vähentää kulutusta, sillä sen ulkoiluttaminen ei onnistu ostareissa: putiikkien pitäjät katsovat tosi kalsasti lattialleen kakkaavaa nelitassua. Muutenkin karvahanuri vie kallisarvoista kulutusaikaa, ja hyvä niin.

Jos meillä jossain menee kohtuullisesti, niin ruoan suhteen. Henkilökohtainen lihansyönninvähentämisprojektini on sujunut hienosti: en ole täyskasvissyöjä, mutta mitä enemmän kasvisruokaa syö, sitä vähemmän tekee lihaa mieli. Harvoin lihaa siis ruoaksi laitankaan.

Toisaalta, olennaisemmin, emme juuri heitä ruokaa roskiin. Olen tässä lähes rasittavan puolella oleva kyttääjä. Lapsen sapuskoista osa tosin siirtyy suoraan sinne biojäteastiaan (minä en niitä syö, koska äiti opetti, ettei keittiöpossuksi pidä ruveta, eikä koirakaan syö, sillä huolimatta halustaan ruveta keittiöpossuksi se on allerginen lähes kaikelle.)

Muutoin epäilen, että olemme aika lailla keskivertoja: on se juuttaan kosla, lennämme satunnaisesti lomalle (lentäminen sopiikin minulle erinomaisesti, sillä se on sekä rasittavaa että kallista) ja ostamme väistämättä jokaisen konsolisukupolven kaikki edustajat.

Kosmetiikkaa, etenkin vartalonhoitotuotteita tai mitään rasvoja, käytän sentään todella vähän, enkä niitä ostakaan. Enää. Olen kyllä joskus kuvitellut, että naamarasvan syyttävä tuijotus peilikaapista saa minut käyttämään sitä. Ahaha. Ja vauvaharsojenkin luovalla käytöllä haluaisin tässä vähän keulia. Se on voinut vähentää talouspaperin kulutustamme viisikin prosenttia.

Yksi juttu kuitenkin, vaikka tavallaan tämä oivallus tulee ehkä vähän myöhään, kun olen jo ostanut tuhatkunta kirjaa (sen lisäksi siis, että olen rakastunut kirjastoon). Tavaran määrän suhteen hyvä pyrkimys voisi olla, että jälkeläiseni joutuu aikaan heittämään mahdollisimman vähän roinaa pois. Jatkuva rojun akkumulointi voi ehkä olla asia, josta yltäkylläisyyteen tottuneet todella voivat, ehkä ensimmäisenä sukupolvena, pyristellä pois. Aika hieno tilaisuus, jos minulta kysytte.

Tytöistä ja pojista

Sinisen keskitien Bleue pohdiskeli juuri sukupuolirooleja - mainiosti ja tapansa mukaan rauhallisesti. Tästä rohkaistun raapustamaan itsekin tekstikenttään niitä ajatuksia, joita aiheen tiimoilta olen pyöritellyt joitakin ... no ... joitakin vuosia. Hidas mikä hidas.

Kerran eräässä blogissa (luultavasti Project Mama) joku anonyymi kirjoitti johonkin tekstiin ajatuksen, joka jäi resonoimaan.*

Tiedättehän, kuinka monet vanhemmat kirkkain silmin selostavat, että heidän lapsiaan on kyllä kannustettu leikkimään nukeilla ja autoilla yhtäläisesti, mutta silti Niilo haluaa ajaa rekalla nallen yli ja Niina järjestää nukeille teekutsut? Edellämainittu anonyymikin tiesi heidät ja huomautti, että ongelma piileekin siinä, mitä teemme tiedostamattamme. Ei se riitä, että pojalle ostetaan nukke ja tytölle auto, jos kuitenkin positiivista palautetta annetaan lähinnä lapsen leikkiessä sillä lelulla, joka vanhempien mielestä (alitajuisesti) hänelle kuuluu.

Ei tarvitse olla kovin fiksu mukula ymmärtääkseen, että nukke on mun juttu, jos kaikki yritykset autoleikkeihin toistuvasti sivuutetaan. Ei kielletä, ei paheksuta, vaan sivuutetaan - luultavasti vanhemman itsensä huomaamatta.

Minusta kuulosti järkevältä.

Niin järkevältä, että varovaisesti esitin ajatuksen jossakin tilanteessa. Höpö höpö, ilmoitti tomerasti ensimmäinen, joka keskusteluun otti osaa. Meidän tyttärelle on kyllä annettu nuket ja autot, mutta niitä nukkeja hän silti vain haluaa hoivata.

Niin.

No, toinen suosittu ajatusmalli liittyykin ilmeisesti sellaiseen hieman kummalliseen kaikkivoipaisuuden fiilikseen. Että sanoivat ne lukion psykologian kirjat mitä tahansa, minulla ei ole mitään tiedostamattomia ajatusmalleja, jotka ohjaavat toimintaani kun olen jossain määrin ns. autopilotilla. Ei, minä olen objektiivinen, jatkuvasti tiedostava ja tunnen itseni pohjamutia myöten.

Noh.**

Tästä ehkä kävi ilmi, että uskon sukupuoliroolien olevan (kuten Bleuenkin postaukseen kommentoin) vahvasti  sosiaalinen konstruktio. On biologisia eroja, kyllä, mutta tuskin ne aivan niin ratkaisevia ovat. Ja on varmasti ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että kyllä vain sukupuolirooleilla on ollut tärkeä merkitys metsästäjä-keräilijäkulttuurissa ja sieltä periytyy Niilon taipumus ajaa rekalla ja Niinan taipumus hoivata nukkeja ja piste.

Eikä siinä sinänsä mitään. Eiväthän sosiaaliset konstruktiot käsittääkseni ole vaarallisia. Ongelmia niistä tietenkin tulee vasta siinä vaiheessa, kun ne keinotekoisesti rajoittavat yksilöä. Kun sukupuoli ei olekaan kasvualusta, pohja, jolta toteuttaa omaa ihmisyyttään, vaan vankila. Tyttären äitinä minua kiinnostavat toki melko lailla ne tavat, joilla opitut ja tiedostamattomat asenteet voivat siirtyä tyttärelle ja vaikuttaa (rajoittavasti) hänen käsitykseensä siitä, mitä hän isona voi tehdä, mutten tässä nyt sano, että maailma olisi pojille helpompi. (Jossain määrin minusta jopa tuntuu, että tulevaisuus on tyttöjen, mutta älkää sanoko tätä pojille. Haluaisin tulevaisuuden olevan heidänkin.)

Sikäli, kun haluatte - ja tokihan te haluatte, jos tänne asti olette lukeneet (tai ehkä etsitte sitä Jätä kommentti -linkkiä kertoaksenne, että teidän lapsillenne on kyllä tasapuolisesti tarjottu jne.) - kuunnella aiheesta minua viisaampien pohdintaa, suosittelen kuuntelemaan Yle Areenasta kerrassaan mainion radio-ohjelman, jossa Eve Mantu selvittää, miten päiväkodeissa asiaa on tutkittu sekä radiofilosofien Nevanlinna ja Relander*** keskustelun tytöistä ja pojista (linkki avaa suoraan mp3-tiedoston.)

* Ja kyllähän minä muutenkin uskon kaiken, mitä anonyymit Internetissä sanovat.
** Ehkä he ovatkin. Onnea heille. Omat unettomat yöni kuluvat pohdiskellen sitä, millaisia luonteenpiirteitäni ja tiedostamattomia toimintamallejani muut näkevät kirkkaasti mutta minä en lainkaan.
*** On ilmeisesti heitäkin, jotka eivät juuri välitä radiofilosofeista Nevanlinna ja Relander. Heidän kannattanee keskittyä Mantuun.