Kummitätini vei minut teatteriin päivänä muutamana. Yhteinen harrastuksemme on lastenteatteri - tietenkin ilman yhtään lasta (omani jätettiin luonnollisesti kotiin isänsä hoiviin), jonka avulla voisimme teeskennellä kuuluvamme porukkaan - joten menimme katsomaan Fedja-setää, kissaa ja koiraa Kansallisteatteriin*.
Teatteri oli selvästi kohdeyleisölleen riemukas kokemus, ja lapsetkin tuntuivat siitä kovasti nauttivan. Sovitus kirjasta oli enimmäkseen mainio, vaikkakaan ei teokselle täysin uskollinen - minä, joka osaan kirjan kutakuinkin ulkoa, sen kyllä tiedän.
Erinomaista lastenteatteria siis. Melkein koko ajan.
Joku sadisti oli nimittäin päättäväisesti lisännyt esitykseen ja-sitten-hän-heräsi-ja-kaikki-olikin-ollut-vain-unta -lopun. Hämäännyin täysin. Tarinahan on satu. Miksi siitä pitäisi tehdä totta, jonkinlaista realismia? Onko tämä henkilö ikinä itse ollut lapsi? Eikö hän muista, miten äärimmäiseltä petokselta tällaiset heräämisloput skidinä tuntuivat? Minä nimittäin kyllä muistan.
Toisena hieman hämmentävänä twistinä esityksen lopussa aikuinen Fedja-setä muistelee näkemäänsä unta ja miettii, miten tärkeitä lapsuuden leikit olivatkaan. En ole ihan varma, miten hyvin tällainen hyvin aikuis-nostalginen näkökulma uppoaa niihin noin viisivuotiaisiin, joita mesta oli täynnä - ja miksi sen edes pitäisi? Miksi lapsuuteen pitää ladata aikuisten puolelta kummallisia paineita ja odotuksia - nauti tästä nyt koska aikuisena ne kesät vasta lyhyeltä tuntuvatkin ja aamulla ei huvita enää herätä sianpierun aikaan etsimään sammakoita. Ja Prostokvashinoa ei sitten oikeasti ole olemassa.
No. Jupinakohdista huolimatta uskallan suositella - esiintyjistä näki, että lastenteatteria oli hauska tehdä, ja yleisö eli innokkaasti mukana. Sitä paitsi ostimme Tr-Tr Mitja -kassit, joihin mahtuu kätevästi viisi vaippaa tai pieni käsityö, joten lastenteatteria tuli muutoinkin tuettua.
Esityksen lopussa kummitätini tosin kysyi, pitäisikö meidän ensi kerralla mennä katsomaan jotain korostetun aikuista. Epäilemättä pitäisi. Kunhan sieltä saa Tr-Tr Mitja -kasseja.
* Olen melko varma, että Kansallisteatteri on Rautatientorin laidalla sijaitseva pytinki.
Teatteri oli selvästi kohdeyleisölleen riemukas kokemus, ja lapsetkin tuntuivat siitä kovasti nauttivan. Sovitus kirjasta oli enimmäkseen mainio, vaikkakaan ei teokselle täysin uskollinen - minä, joka osaan kirjan kutakuinkin ulkoa, sen kyllä tiedän.
Erinomaista lastenteatteria siis. Melkein koko ajan.
Joku sadisti oli nimittäin päättäväisesti lisännyt esitykseen ja-sitten-hän-heräsi-ja-kaikki-olikin-ollut-vain-unta -lopun. Hämäännyin täysin. Tarinahan on satu. Miksi siitä pitäisi tehdä totta, jonkinlaista realismia? Onko tämä henkilö ikinä itse ollut lapsi? Eikö hän muista, miten äärimmäiseltä petokselta tällaiset heräämisloput skidinä tuntuivat? Minä nimittäin kyllä muistan.
Toisena hieman hämmentävänä twistinä esityksen lopussa aikuinen Fedja-setä muistelee näkemäänsä unta ja miettii, miten tärkeitä lapsuuden leikit olivatkaan. En ole ihan varma, miten hyvin tällainen hyvin aikuis-nostalginen näkökulma uppoaa niihin noin viisivuotiaisiin, joita mesta oli täynnä - ja miksi sen edes pitäisi? Miksi lapsuuteen pitää ladata aikuisten puolelta kummallisia paineita ja odotuksia - nauti tästä nyt koska aikuisena ne kesät vasta lyhyeltä tuntuvatkin ja aamulla ei huvita enää herätä sianpierun aikaan etsimään sammakoita. Ja Prostokvashinoa ei sitten oikeasti ole olemassa.
No. Jupinakohdista huolimatta uskallan suositella - esiintyjistä näki, että lastenteatteria oli hauska tehdä, ja yleisö eli innokkaasti mukana. Sitä paitsi ostimme Tr-Tr Mitja -kassit, joihin mahtuu kätevästi viisi vaippaa tai pieni käsityö, joten lastenteatteria tuli muutoinkin tuettua.
Esityksen lopussa kummitätini tosin kysyi, pitäisikö meidän ensi kerralla mennä katsomaan jotain korostetun aikuista. Epäilemättä pitäisi. Kunhan sieltä saa Tr-Tr Mitja -kasseja.
* Olen melko varma, että Kansallisteatteri on Rautatientorin laidalla sijaitseva pytinki.