Minä ja kura

Paljon on vettä litissyt rapakoissa sen jälkeen, kun vuoden tai kahden iässä päättelin (edelleen mielestäni sinänsä ihan oikein), että kuravaatteet ylläni voin mennä uimaan rapakkoon - ja hermostutin isäni.

Haluaisin väittää, että suhteeni kuraan on myönteinen, tai edes ambivalentti, mutta ei se ole. Minä en lainkaan pidä kurasta. Se on ällöä ja osa siitä rapisee kuitenkin lattialle aiheuttaen siivoustarpeen ja kiristyviä hermoja. Yhteiskuntarakenteen romahdettua kuolen ensimmäisten joukossa, silkkaan inhotukseen.

Sinä nuori ihminen, joka ehkä luet tätä. Lapsi voi olla kuran arvoista, mutta koira ei välttämättä ole. Muista.

Äitiys esitteli tänään minulle uuden ja jännittävän puolensa (nytkö jo? Nytkö vasta?) kun lapseni halusi syliini päiväkodin pihassa. Kuraisena.

Tavallaan ymmärrän kyllä kuran viehätyksen. Eihän siitä ole pitkäkään aika*, kun suhtauduin myönteisesti jonkin pesuainemerkin sloganiin "lika on hyvästä". Varmasti on. On ihanaa, että lapset voivat läiskytellä kuralätäkössä sydämensä kyllyydestä. Olen vain selvästi ajatellut, että lika on hyvästä joillekin toisille.

Ehkä tämä on niitä hetkiä, jossa olisi pystyttävä edes jonkinasteiseen aikuisuuteen. Sellaiseen, joka hammasta purren ja vain itsekseen kiroten pyykkää, imuroi ja luuttuaa, jotta mukula voi tanssia rapakossa. (Enkä minä sitä paitsi ikinä imuroi, koska mieheni mielestä en tee sitä tarpeeksi hyvin.)

Do your worst, woman.

Niin, tässä välikausikeskustelussa kukaan ei muistanut mainita, että vanhemmatkin tarvitsevat välikausivaatteet. Myös töissäkäyvää mallia olevat vanhemmat.

Sain onneksi päiväkodista hyvän vinkin: kertakäyttösadetakki taskuun.

(Vein saman tien tuotekehittelyä hieman pidemmälle: jos puhkoisin mustaan jätesäkkiin reiät käsille ja päälle, olisin lähes koko pituudeltani kurasuojassa. Ensembleen voisi ehkä lisätä vielä suojalasit ja uimalakin.)

* Siis luultavasti vain kymmenkunta vuotta. Käytännössä aivan äsken.