Sorateiden virtuoosi

“Mennäänkö pyörällä vai kävellen?” kysyin eräänä aamuna lapselta, kun olimme lähdössä päiväkotiin.
“Ei kummallakaan. Minä haluan mennä autolla.”
“Ei me nyt autolla sinne mennä.”
“Miksei?”
“No sinne on niin lyhyt matka.”

Lapsi veti tästä omat johtopäätöksenä ja ymmärsi, että äiti kaipaa nyt hieman rohkaisua:

“Kuulepas. Sinä osaat nykyään ajaa autoa.”

Joskus keväällä mies päätti yksipuolisesti rikkoa sopimustamme, jonka mukaan ajamme kaikenlaiset matkat noin fifty-sixty (millä tarkoitan, että jos mies haluaa mennä autolla jonnekin, minne minusta pääsee näppärämmin julkisilla, hän saa ihan rauhassa ajaa, mutta muuten ajetaan puoliksi) ilmoittaen, että saan hoitaa kaikki ajamiset kunnes olen niin tottunut autoilija, etten enää panikoi 0,5-3 päivää etukäteen jokaista tulevaa autoiluhetkeä.

(Yksi parisuhteemme legendaarisista hetkistä oli “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa”, josta ulospäästyämme itkin auton ratissa kaiken kauheutta koko matkan kohteeseen. Olen aina suhtautunut ajamiseen hyvin stressaantuneesti.)

Jäin sanattomaksi tämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Jupinattomaksi en jäänyt.

Pääsin pelostani yli myös ihmeen nopeasti. Puolessa päivässä. Pakko oli jälleen paras muusa.

Oli toinenkin motivaatiotekijä. Kerran olin Lydaksen kyydissä. Mimmi ajoi varmaotteisesti ja rauhallisesti. Esitin ihailuni ääneen, jolloin Lydas kertoi äitinsä olleen myös pätevä autoilija. Ajattelin, että ehkäpä voisin itsekin antaa lapselleni tämänkaltaisen esimerkin. Se oli oikein hyvä ajatus, jota ajattelin vuoden, kunnes oli pakko ryhdistäytyä. Mahdollisesti liian myöhään, sillä lapseni kommenteista ei voi päätellä, että hän olisi vakuuttunut varmaotteisuudestani ratissa.

Ajamisesta tuli paljon hauskempaa heti, kun ei pelännyt. Juhannuksen jälkeen olen suhannut maamme maanteillä melko lailla. En saa välitöntä sätkyä kaupunkiajamisestakaan enää.

(Vain parkkihallit ovat yhä kauhistus. Pelkään, etten yletä sille laitteelle, johon pitää tunkea lipuke, että pääsee pois, enkä voi venkslata autoa paremmin, koska takana on jo kahdeksan vihaisen kuskin ja koslan muodostama letka. Ja tästä ehkä voittekin päätellä ainakin yhden asian, jonka “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa” piti sisällään.)

Eilen ajoin lapsen tanssitunnille. Kasassa olivat kaikki katastrofin ainekset:

• Iltapäiväruuhka
• Mechelininkatu
• Oksentava lapsi
• Päätepisteen tarjoamat 0 vapaata parkkipaikkaa

Selvisin kaikesta, ja mikä vielä tärkeämpää, selvisin kaikesta suuremmin hermostumatta. Suurin harmistus tuli, kun em. yökkäysääntä alkoi kuulua, mutta silloinkin sain liikennevaloissa kauhottua ipanalle sangon takapenkin lattialta ja ylenanto suoritettiin varsin siisteissä merkeissä sille osoitettuun astiaan.

Kun tanssihetken jälkeen kurvasimme kotipihaan, sanoi lapsi:

“Äiti, sinä ajoit tosi hienosti.”

...jotenkin epäilen, ettei tää esimerkkihomma mennyt ihan putkeen nyt.

Harrastusten tarpeellisuudesta

Vein lapsen tanssitunnille.

Tähän asti olen ollut aika kovaäänisesti (mm. täällä Leopardikuningattaren luona) sitä mieltä, että päiväkoti-ikäinen lapsi ei tarvitse harrastuksia, eteenkään, jos hän käy siellä päiväkodissa. Pohjaan näkemykseni joskus Yle Puheelta kuulemaani Marjatta Kallialan mainioon haastatteluun, jos kohta on huomautettava, että voi toki olla, että kuulin haastattelusta täsmälleen, mitä halusin siitä kuulla, eikä Kalliala sanonut mitään sinne päinkään.

No mutta joka tapauksessa. Oikeastaan olen edelleen samaa mieltä jopa hieman laajennettuna: en ole varma, tarvitseeko kukaan ohjattua ja strukturoitua harrastustoimintaa sinänsä (vaikka jotkut siitä varmasti hyötyvätkin.) Minusta konsolipelaaminenkin on harrastus, lukemisesta nyt puhumattakaan.

Kesällä kun katselimme ympäriinsä tanssahtelevaa tytärtä, tulin kuitenkin ajatelleeksi, että saatan tarkastella asiaa väärästä näkövinkkelistä.

Tuli jano.

Kyse ei siis niinkään ole siitä, että lapsi välttämättä tanssituntia tarvitsee - mutta ehkä sellaisella käyminen olisi hänestä hauskaa?

Niinpä heittäydyin Googleen ja löysin kuin löysinkin lastentanssitunnin. (Disclaimerina haluan sanoa, että ymmärrän kyllä, että varmaan tanssitunti tässä vaiheessa on melkein sama asia kuin jumppa, mutta nyt haettiin tanssia. Joskus ruusu ei toisin nimin yht’ ihanasti tuoksu.) Sovimme myös miehen kanssa, että hampaat irvessä ei harrasteta. Jos ei ole hauskaa, lopetetaan koko touhu.

Eilen siis mentiin tanssikeskus Footlightiin (mainostan tätä maksutta nyt, koska toivoisin tunnille lisää ipanoita). Tajusin vasta aamulla, että lapsen pitänee jäädä tunnille ihan yksin, ja, korollaarina, että hän ei välttämättä moiseen pelleilyyn suostu. Kysyin asiasta metroa odotellessa: uskallatko?

“Uskallan”, sanoi lapsi.

Mitä vähättelyä. Tytär otti pari iloharppausta päästessään tanssisaliin sisälle eikä peräänsä katsonut. Tunnin jälkeen sain kuulla, että tosi hauskaa oli ja uudestaankin mennään.

Niin mennäänkin, niin kauan kuin on hauskaa. Kaikki hauska tunnetusti tekee hyvää vatsalle.

Voitto!

Pääni kääntyy jälleen!

Tämän miellyttävän asiaintilan saavuttamiseksi on vaadittu:

• 3 päivää sairaslomaa
• monta tuntia lattialla makaamista
• paljon kävelyä
• todella paljon tietokoneen välttelyä
• 0 tuntia kutimointia, siis nolla, äiti kielsi
• 1 piikkimatto
• monta tuntia piikkimatolla makaamista
• lääkärin määräyksen ylittävä, mutta lääkepakkauksen sallima määrä natriumnaprokseenia (kauppanimellä Miranax)
• huomattavasti hillitympiä määriä titsanidiinihydrokloridia (kauppanimellä Sirdalud)
• jonkin verran valkoviiniä, mutta ei yhdistettynä edellisen kohdan valmisteeseen (mikä selittää relaksanttien hillityn käyttöni, koska kai mä nyt mieluummin viinillä relaksoidun)
• 1 tanssillinen jumppatunti, jossa sheikkasin viimeiset jumit menemään.

Hurraa! Kiitos, kehoni, tästä hienosta ylläristä!

Nyt vetäydyn piikkimatolle, ennen kuin tilanne osoittautuu vain kestämättömäksi aselevoksi.

Vauvankakkaa ja vertaistukea

Kerran, kun tyttäreni oli juuri syntynyt, eräs toverini loihe lausumaan:

“Se vauvan pihkakakka on aika yllättävä, jos sitä ei ole ennen nähnyt. Sellainen ihan vihreä.”

Kerron tämän, koska tämä on käsittääkseni kaikkien vauvankakasta käymieni keskustelujen loppusumma. Alkupiste ja päätepiste. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään tältä saralta. Nada. Zip.

Huomaan kuitenkin, että etenkin leikkipuistotoiminnan (olkoon spontaania tai organisoitua) tiimoilta monien ihmisten mielessä kummittelee sitkeä uskomus siitä, että siellä ne toiset äidit vain puhuvat vauvankakasta. Tai mahdollisesti vauvankakan alkupisteestä, vauvanruoasta.

Minä sentään olen yhä sama ihminen, joka olin ennen lapseni syntymää. Minulla on muitakin kiinnostuksenkohteita. Noilla toisilla äideillä nyt vain ei päässä liiku mitään muuta. He ovat tylsiä.

Vaikka voin melkein vannoa, että siinä vaiheessa kun itse sujahtaa kotiovesta sisään kiroten puolisolleen sitä, ettei puistoseura osannut muusta puhua, puistoseura tekee täsmälleen samaa omassa asunnossaan täsmälleen samalla hetkellä.

Niin, osallistuin todella keskusteluun aiheesta tänään. Keskustelussa joku jopa kysyi, miksi vertaistukea aina niin hehkutetaan. Ei voi moista ymmärtää.

Minäpä kerron, miksi vertaistukea hehkutetaan. Siksi, että sellaista mielipahaa ei ole, joka ei hieman, edes ihan vähän, vähintään aivan pikkiriikkisesti pienenisi siitä, että sen sanoo ääneen. Ja jos sen sanoo ääneen jollekulle, joka on kokenut saman - no, siitä mielipahasta voi lohjeta isompikin nurkka.

Jos siis nyt luet tätä, ja mietit, osallistuako vaikkapa perhevalmennukseen tai jutellako leikkipuistossa jollekin kollegallesi vanhemmuudessa - suosittelen kokeilemaan. Ja jos toinen ei puhu muusta kuin vauvankakasta, suosittelen kokeilemaan myös tätä: vaihda ITSE puheenaihetta. (Itse asiassa, sovellamme tähän netin tärkeintä sääntöä seuraavasti: Kun juttelet tylsän ihmisen kanssa hiekkalaatikon reunalla, pidä huolta, ettei hän tee samoin.) Kysy, mitä toinen tekee silloin, kun ei istu leikkipuistossa. Tiedustele, miten liikuntahommat on mahdollista hoitaa näillä säillä - vai olisiko parasta vain syödä jäätelöä hyvällä omallatunnolla. Jos tunnet olosi rohkeaksi, kysy, mitä mieltä juttukumppani on Palestiinan tilanteesta.

Ja jos nyt luet tätä, mutta aivan toisesta kontekstista, suosittelen soveltamaan yllä kirjoitettua - ota mallia vaikka Jennin vinkeistä kohtaamisista. Jenni juttelee vaikka kenen kanssa ja rikastuttaa sillä muidenkin elämää.

Mutta älä nyt herra isä ainakaan tee mitään johtopäätöksiä toisista samassa elämäntilanteessa olevista vain siksi, että ne kuulemma puhuvat vain vauvankakasta.

#hellewau

Semmosta. Lämmintä on ollut, mutta sen olette ehkä huomanneet. Siitä toisaalta ette tiedä mitään, että minä en ole helteestä murjottanut (vaikka aiemmassa elämässä olen ollut ehkä vähän sellainen tyyppi, että mukavuuslämpötila-alue on kapea ja ahdas.) Syytän tästä mielelläni FFFifin tavoin juoksuharrastusta, joka tuntuu muuttaneen jotain termostaattiasetusta jossain.

Toisaalta asenteellakin on vähän väliä. Siina niin hyvin sanoi meillä käydessään (Siina kävi meillä! Oli niin parasta! Eksklusiivisiin tarjoiluihin syvästi uskovana tarjosin skumppaa ja sipsejä! Parasta oli!) että kun nyt vain hyväksyy, että koko ajan on vähän nihkeä olo, niin ei se sitten niin haittaa. Totta se on, ei haittaakaan.

Tähän asti olen ajatellut, etten uudelleenjulkaise täällä Instagram-kuvia, mutta toiseksi määrittävin luonteenpiirteeni iski. Filtteriä jaksoin kuitenkin käyttää.

Eilen ajattelin myös, että on kyllä tosi mukavaa, kun helteen myötä ruokahalu on vähän mitä on, eikä töihinpaluuseen yleensä liittyvää tarvetta syödä kaikki vastaantuleva (tai pakoonjuokseva) ole esiintynyt. Illalla sitten juoksulenkillä viimeisetkin verensokerit valuivat kai hien mukana hiekalle ja tulin ajatelleeksi, että ehkä nyt jotain sentään voisi nauttia, etenkin jos aikoo urheilla.

Suurimmat helteen riskit ovat minusta liittyneet lapsen uniin, mutta eilen kävi ilmi, että ne toissayönä havaitut hikikarpalot nukkuvan ipanan iholla (joiden johdosta menin huolestuneena unille ja nukuin kuin sämpylä aamuun asti kertaakaan asiaa ajattelematta) kai johtuivat kuitenkin siitä märkivästä korvatulehduksesta ja sen nostattamasta pienestä lämmöstä, eivät niinkään helteestä sinänsä.

Töihin jouduin takaisin. Siihen on liittynyt pientä järjestäytymisen tarvetta (ajattelin lomalla, että hoidan kaikki ikävät byrokratia-asiat töissä sitten niin ei mene loma pilalle, semminkin kun ne enimmäkseen ovat työnantajan aiheuttamia byrokratiahommia niin kerta), joka on aiheuttanut lievää ahdistusta. Lomautusilmoituksen sentään löysin rutusta erään laukun pohjalta, mikä oli myönteistä työttömyyskorvausta ajatellen. (Viikosta mahtaa tilille kilahtaa melkoinen summa. Vien perheen nakkikioskille niillä rahoilla. Tai jäätelölle. Mutta ei molempiin.)

E-pilleriresepti sen sijaan oli edelleen teillä tietymättömillä. Muistin vain, että olin laittanut sen johonkin erityisen nohevaan paikkaan JA miettinyt, mahdankohan täältä muistaa sitä etsiä, kun tarve tulee. Mies oli sitä mieltä, että tämä ei ole mikään syy tehdä toista lasta ja etsi enemmän ja muutu järjestelmälliseksi. Koska pohjimmiltani olen samaa mieltä, varasin lääkäriajan tälle päivälle vain löytääkseni reseptin kaksi tuntia myöhemmin työpöydältäni.

Tästä haluaisin mieluiten syyttää hellettä (määrittävimmän luonteenpiirteeni sijaan, tarkoitan.)

Muumimaailma (antimainos)

Ihan alkuun tehdään lähtökohdat selviksi: minä rakastan muumeja.

Nousiko mieleesi tv-sarja? Toivottavasti ei. Jos nousi, ole ystävällinen, äläkä tunnusta sitä ainakaan täällä. En nimittäin osaa useinkaan käyttäytyä aikuisesti tämän asian suhteen.

Rakastan Tove Janssonin muumeja - niitä kirjoja, joiden tunnelmat ovat käsinkosketeltavat, erilaiset ja erikoiset ja silti niin todet, ja joiden kuvitus on ilmeikästä ja vivahteikasta.

Kun ajattelen tv-sarjaa, uusia post-Jansson-kuvakirjoja tai kaupallistettua muumikrääsää, tulen aggressiivisen vihaiseksi.

Voi olla, että vihani on perusteetonta - kiukkuisen ihmisen kätinää. Ei minulla nimittäin tietenkään ole mitään käsitystä siitä, mitä Jansson ajatteli pastellimuumeista. Ehkä hän nauroi matkalla pankkiin (itse asiassa todella toivon, että hän nauroi matkalla pankkiin.) Ehkä hän ei piitannut koko jutusta vähäjääkään. Toivottavasti hänestä ei kumminkaan tuntunut samalta kuin minusta.

No nyt sitten jostain syystä kuitenkin ajattelin, että retki Muumimaailmaan saattaisi olla hauska juttu. Ajattelin, että osaisin suhtautua sillä tavalla, että kyse ei ole niinkään muumeista kuin niiden toisesta ulottuvuudesta tulleista ällöserkuista, puumeista.

Ja tavallaanhan retki olikin tosi hauska juttu!

Hauskuus koostui seuraavista:

1. Lapsella oli selvästi ihan huikean hauskaa, olimme siitä miehen kanssa molemmat tosi iloisia (92% hauskuudesta)
2. Kotilounasbuffassa oli Tabasco-pullo (5%)
3. Jäätelökiskalla sai itse koristella annoksensa strösselillä (3%)

Toisaalta taas:

1. Olen ihminen, joka alkaa väenpaljoudessa usein pohtia, onko paniikkihäiriö kirjoitettu minunkin tähtiini - niinpä nieleskelin itkua, mutta ihan vähän vain, lupaan
2. Ajattelin rumia sanoja (niin rumia, etten kirjoita niitä tänne, en tohdi) lähes aina, kun näin ... mitään. Siis että mistä asti drontti Edvard on ollut violetti lohikäärme? Kuka tästä vastaa? Hänen päälleen sietäisi jonkun drontin istua.
3. Mesta on pystyryöstö sekä rahan että ajan suhteen. Terkkuja vaan muumiparkista, josta bussikuljetus junalle, jonka jälkeen pitää kävellä sillalle. 

No, ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Päästivät meidät kuitenkin pois, lapsi oksensi vain menomatkalla, mies vakuutti, että olin oikein urhea - ja sisuunnuin tästä kaikesta niin, että päätin heti huomenna mennä Ateneumiin katsomaan Jansson-näyttelyn.

Ai niin. Ja onneksi mukana oli mies. Onneksi. Sen lisäksi, että tyyppi piti minut järjissäni, sain paljon enemmän irti mukelonkin ilosta. Että jos olette kuin minä, ja silti menette Muumimaailmaan, ottakaa mukaan luotettava tukihenkilö.

Kotiinlähdön haikeudesta ja suihkuista

Ensimmäinen suihku mökiltä palatessa on vähän erityinen. Siihen liittyy iloa paluusta takaisin sivistyksen pariin - ja surua paluusta takaisin sivistyksen pariin.

Tänäkin vuonna, kuten useana aiempana, ajauduin mökillä hellesäiden myötä tilaan, jossa peseytyminen tuli hoidettua lähinnä pulahtamalla järveen 7-9 kertaa päivässä ja saunomalla aina, kun joku perheemme saunahulluista* halusi saunan laittaa. Enkä halua edes aloittaa sheivauksesta. Hiuksille en ollut shampoota edes näyttänyt, mutta en osaa sanoa, millainen vaikutus moisella kuontalooni oli, sillä se oli koko ajan märkä. No, aamuksi ehtivät hiuksetkin kuivua, sopivasti aamu-uintia ajatellen.

Niin, että olihan ihanaa astua tuttuun suihkuun ja kaivella esiin shampoo ja suihkusaippua (ja höylä). Jos olisi sellaista tyyppiä, joka käyttää vartalonkuorinta-aineita, tämä olisi ollut se kerta vuodesta, kun olisin niitä käyttänyt.

Toisaalta vähän itketti. Että millainen ihminen olen, kun nautin tästä, vaikka aamu-uinnilla kaverina oli (puolison lisäksi) kuusi kuikkaa? Vaikka kotiinlähtöhaikeuden katkaisi se hetki, kun sukeltaessa suikahti varjoisasta vedestä auringonsäteiden kultaamaan?

Lähinnä olen ollut järvessä.

(Ja muutakin. Voisin vaikka vannoa, että jätin taakseni mukavasti hunajaisen shampoon, mutta edestäni löysin aivan liian voimakkaasti hajustetun tökötin, jonka läästiminen hiuksiin tuntui inhottavalta.)

Toivottavasti loma löytää meidät vielä tänä vuonna mökiltä. Järvestä.

Siksikin, että vesipetohommien makuun on nimittäin päässyt myös lapsi, jonka edesottamukset järven puolella saivat isovanhempansa toivomaan, että lääkekaapista löytyisi nitropurkki. Nuori uimamaisteri hyppäsi laiturilta veteen kuin olisi altaaseen syntynyt ja nautti hommasta täysillä. Koska mösjöö on meillä se, joka yleensä hoitaa uimahallihommat, lapsen riemu tuli yllärinä minullekin - vallan mieluisana yllärinä.

Tätä menoa ipana oppii uimaan alta aikayksikön, ja sitten vasta maailma aukeaa.

(Mutta mummo, jos tätä luet: ei me päästetä lasta yksin rantaan. Ei ennen rippileiriä ainakaan.)

* Käytännössä kaikki, paitsi minä.