Pro bono -työ: Illuusioiden luoma mielihyvä

Jossain vaiheessa koukutuin vahvasti Instagramiin, mutta kävi kuten kaiken hyvän kanssa: mainokset pilasivat sen.

Koska olen minä, eli jossain määrin pakko-oireinen, klikkaan aika usein mainokset pois näkyvistä epäolennaisina. (Ei, ei kiinnosta teidän traktorimarkkinat eikä sun kauppaamat narsissintaimet, vaikka miten olisivat molemmat hienoja, kiitos.)

Mutta silti nyppii.

Osaksi nyppii se, että Instagram ei opi mitään. Vaikka kuinka piilotan kiinteistövälittäjien mainoksia, niitä tupsahtelee silti silmieni eteen.

Toisaalta nyppii se, että mikä tahansa tapahtuma on syy rahastaa. Käytännössä olen hyväksynyt realiteet jo pääsiäisen, vapun, runeberginpäivän, helluntain, juhannuksen, koulujen loppumisen, joulun, koulujen alkamisen, syysloman, hiihtoloman, isänpäivän, äitienpäivän, laskiaisen, uuden vuoden ja kalevalanpäivän kohdalla, mutta kansainväliseen naistenpäivään vedän rajan. Etenkin, jos Instagramissa tuolloin mainostetaan kulmien kestopigmentointia tahi Botox-hoitoja, koska juuri niistä naistenpäivässä nähdäkseni ei ole kyse.

Kolmanneksi vituttaa ihan hirveästi, jos silmiini sattuvat mainokset ovat rumia.

Pahinta on tietenkin kolmas ruma naistenpäiväkestopigmentointimainos. Se yhdistää kaikki nämä kohdat.

Mutta mitään tästä ei voi kertoa Instagramille tai - heidän kauttaan - mainostajille. Tai no jos ollaan realisteja, ei sitä palautetta kukaan luultavasti kuuntele, eikä mikään muutu ... mutta minä olen aika säälittävä. Minulle riittää illuusio siitä, että tulen kuulluksi.

Olenkin pro bono -hengessä parannellut hieman Instagramin mainostenpiilotuskäyttöliittymää. Olkaa hyvä vain, Insta! Saa käyttää. Uudet kohdat on selkeyden vuoksi korostettu vaaleanpunaisella värillä.

Asioita, joita en tajua autoilusta

Työmatka-autoilun aikana olen istunut ratissa sen verran usein, että olen huomannut autoliikenteessä asioita, joita en ihan tajua.

1. Mechelininkatu. Miksi Mechelininkatu on olevinaan kaksikaistainen, vaikka käytössä on parkkeerattujen autojen takia oikeasti vain yksi kaista ja koko tien pituudelta kaistapäitä?

2. Yhdeksänkympin keskinopeus. Miksi yllättävän iso osa autoilijoista ajaa maantiellä satasen alueella yhdeksääkymppiä, ja kahdeksankympin alueella edelleen yhdeksääkymppiä? Onko joku joskus välttänyt sakot, koska ylinopeus ja alinopeus tasaavat toisensa pois?

3. Ylipäänsä. Miksi kukaan haluaa autoilla, jos ihan oikeasti on optio mennä jollain muulla pelillä? (Vaikka talvella melkein löysin itsestäni sen tyypin. Mutta se alistettiin espanjalaiselle inkvisitiolle, ja nyt se uikuttaa vankityrmän nurkassa nälkiintyneenä ja lupaa olla kiltisti vastedes.) Nauttiiko joku siitä, miten vihaiseksi liikenteessä voi tulla?

Siinä akuuteimmat tuskanaiheeni. Palaan varmaan huomenna, silloin pitää taas autoilla.

Kiltteys itsepetoksen muotona

Olen pyöritellyt päässäni kiltteyttä. Lähinnä sitä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Enkä nyt puhu siitä kiltti tyttö -kiltteydestä, varsinaisesti, se on ihan puhkikaluttu aihe, vaan siitä sen kovaäänisestä sisaruksesta. Vai ovatko ne saman kolikon kaksi puolta?

Se yksi kansanedustaja, tiedättehän, se jonka mielestä evoluutioteoria on uskon kysymys, oli jossain haastattelussa ihmetellyt osakseen saamaansa palauteryöppyä. Onhan hän omien sanojensa mukaan kiltti.

Bongasin tämän tietenkin Facebookista, kaiken totuuden alkulähteiltä, ja siinä joku kommentaattori sanoi, että itseään kiltteinä pitäviä pitäisi varoa ihan viimeiseen asti.

Olen jokseenkin samaa mieltä. Tai siis. Oletteko huomanneet, että ihmiset, jotka kovaan ääneen pitävät itseään erityisen kiltteinä saattavat olla ihan kauheita?

Seurasin taannoin erään tuttavan erotilannetta. Hän käyttäytyi melko ikävällä tavalla tulevaa ex-puolisoaan kohtaan, ja samaan aikaan jauhoi siitä, miten kiltti on. Mutta eihän hän ollut. Kiltti on sellainen ihminen, joka käyttäytyy kiltisti. Ei ihminen, joka on mielestään sietänyt liikaa puolisoltaan ja saa nyt kiltteysmanttelinsa alta toimia miten tahtoo.

Muistin oman isäni. Hän on myös tykännyt aina tehdä numeron omasta kiltteydestään. Hän on myös käyttäytynyt tavalla, josta saisi ainesta useampaan terapiakertaan. Sori faija, jos luet tätä, mutta tiedäthän mitä sanotaan - you could've fooled me.

Kiltteys on jonkun sortin käytösansa. Se on viitta, jota ylleen sovittamalla voi vahingossa antaa itselleen luvan myös käyttäytyä miten sattuu - onhan sentään niin kiltti. Ainakin yleensä. Jos nyt ei juuri tällä hetkellä.

Itse en ole kovin kiltti. Olen usein laiska ja välillä pikkumainen ja satunnaisesti vihainen kaikille vain siitä hyvästä, että ovat olemassa. Se ei ole hyvä juttu, mutta on tervettä tunnistaa, että ei lähtökohtaisesti ole siunaus ihmiskunnalle. Pysyy rehellisempänä.

Ne sellaiset syksyt

Tiedättekö sellaiset syksyt, jolloin tarpeeksi liikkumisen ja riittävän nukkumisen sijaan, ja päinvastaisista päätöksistään huolimatta, enimmäkseen istuu sohvalla ja syö 1) maapähkinävoita ja 2) voileipiä vaikka ei varsinaisesti ole nälkä?

Mulla on ollut yks sellainen.

Kyse on käytösmallista, joka on niin sekopäinen, että taakse katsoessani en ole ihan varma, kuka se tyyppi oli, joka olisi voinut pystyttää perusleirin jälkiuunileipäpussiin, mutta selvästi se minussa asui. Huomaan sen siitä, että vaatekaapistani löytyy enää harvoja vaateyksilöitä, joihin mahdun.

Kerroin naapurille, joka suositteli lempeyttä itselle. Elämä on syklistä, sanoi hän, ja tottahan se on. Usein syksyllä tulee kasvattaneeksi rasvavarastoja talven varalle.

Kyse ei silti ole pelkästään kiloista, joista en edes ole kauhean kiihdyksissäni (jos olisin, en kirjoittaisi koko jutusta. Paino on ollut aina suuri ja kipeä pisteeni, enkä voisi iloisempi olla huomatessani, ettei se enää satuta). Vaatteisiin mahtumisensa suunnanhan voi kääntää aina. Tai siis minä olen voinut, aina, kun olen oikeasti halunnut.

Kyse on siitä, että toimii tavalla, joka on niin höperö. Ettei nuku tarpeeksi vaikka tietää, että juuri se, eikä leipä, jeesaa kun aamulla ajaa Hyvinkäälle kuuden pintaan ja yhtäkkiä ymmärtää sen mekanismin, jolla ihmiset nukahtaa rattiin. (Älä huoli äiti, jos liikaa haukotuttaa, kurvaan huoltsikalle. Lupaan.) Ettei liiku, vaikka tietää, että juuri se jeesaisi pitämään mielialaa ja toimintakykyä korkealla.

Että käyttäytyy tavalla, joka johtaa siihen, että välipäivinä laahustaa töihin jotenkin kumarassa ja yhtäkkiä keksii, että ei hyvän tähden, enhän mä näin voi kävellä. Ja sitten oikaisee selän.

Ja siitäkin, saatana, ettei edes voi olla varma minkään asteittaisen selkeyden omaa toimintaa tarkastellessaan johtavan mihinkään muutokseen. Sillä mikä muka muuttuu joulun ja uuden vuoden aikana? Syksy kääntyy talveksi, mutten muista joulupaketeista paljastuneen elämänhallinnan lisäosia.

Toivottavasti ne siellä kuitenkin oli, jonkun kirjan välissä, sillä kaipaisin itseltäni tukea tässä hommassa.

Saved by the bell

Tietokone on lakannut puhumasta internetlaitteelle. Oh, woe is me.

Eihän kukaan toki voi odottaa, että jatkan blogihaastettani kännykällä näpytellen. Eihän. Hyvä.

(Vaikka on tunnustettava, että haaste on tehnyt hyvää. Yllättäen olen tuntenut itseni pirteämmäksi lakattuani keskittymästä siihen, miten väsynyt olen. Että tavallaan kyllä harmi.)

Salakahvit

Esitin joskus Instagramissa termin "salakahvit", johon muistaakseni eräs kansalainen (joka kirjoittaa jälleen! Pitkän tauon jälkeen! Hurraa!) tarttui termiä kummastellen.

En ollut sitä sen kummemmin aikanaan itsellenikään eritellyt: meidän perheessä on juotu salakahveja jo aika monta vuotta. Kaupasta tullessa vaikka, tai muutoin epätavallisena kahvihetkenä. Ei nyt ehkä keneltäkään salaa, ei ainakaan keneltäkään, joka on samassa tilassa, mutta tavallaan kuitenkin.

Minusta termi on ollut hyvä. Jotain mikä tekee asiasta meidän jutun, sulkematta nyt varsinaisesti ketään toista poiskaan. Tuskin se nimittäin ketään kiinnostaa, nautitaanko meillä salakahvit vai ei - ja sitä paitsi pidän myös salaisista kädenpuristuksista ja salakäytävistä.

Kesällä tajusin asian uudella tavalla. Olimme Mäntän kuvataideviikoilla, ja kahden näyttelyn ja yhden ravintola Göstan jälkeen sijoituimme mummoni luo - hän asuu Kolhossa, kylässä joka on mahdollisesti yksi Suomen kauneimpia, joskin kauneuden ohella myös hyttysissä rikas.

Koko sakki oli vähän nuutunutta, joten ajattelin keittää kahvit. Ehkä nimenomaan salakahvit, sellaiset, jotka juodaan mukista sohvalla samalla kun mietitään, mihin seuraavaksi alettais. Esimerkiksi, että alettaisko keittää virallisia kahveja vai mentäiskö ulos.

Salamannopeasti, huomattuaan puuhani, mummoni kattoi pöytään kaksi erilaista piirakkaa, kuusisataa pullaa ja kupit lautasliinoineen. Ja kas, salakahvit, ne, joiden aikana maailma voi vähän lipua ohi, muuttuivat heti iltapäiväkahveiksi, joiden luonne on aivan toinen. Virallisempi ja ryhdikkäämpi.

Myönnän. Murjotin itsekseni hieman.

Mutta nyt olen kotona, ja voin juoda salakahvini koska tahansa. Vaikka nyt heti.

Kiukusta kiukkuun, ja joskus poiskin

Hesarin sivuilla on mainio juoksublogi, oletteko huomanneet?

Siellä viimeksi käsiteltiin sitä, kandeeko ennemmin nukkua kunnolla vai venytellä - selvä se, että nukkua kunnolla - ja sitäkin, onko juokseminen hyvä stressipurkukeino.

Ainahan sanotaan, että on, mutta itse olen kyllä huomannut, että kun kiukkuisena lähtee juoksemaan, ei mikään takaa, etteikö tule kiukkuisempana takaisin. Sitä kun vähän muhii tyytyväisenä omassa kiukussaan, ja vähän ehkä suurenteleekin asioita, eiköhän sitten olekin sellaisen mustan kiukun vallassa kun palaa kotiin.

Tänään - tai siis tässä vihdoin - olen kai myöntänyt itselleni, että jotain stressiä noi yyttärit kuitenkin aiheuttavat. En oikein nuku kunnolla* ja hampaitakin narskutan niin, että leukoja juilii, mikä on jo melkoinen saavutus kun suussa on hammaskisko.

Monella tavalla en ole kovin huolissani - ei ole erityistä syytä olettaa, että juuri minä saan lenkkaria; olen konstruoinut valmiiksi defenssin siltä varalta, että juuri minä saan lenkkaria enkä toisaalta usko, että tämä on viimeinen alani työpaikka. Ehkä hankalinta ja yllättävintä onkin ollut se, että fiilikseni asian suhteen ovat täysin ristiriitaiset. Epäilen, että käy neuvotteluissa osaltani miten tahansa, petyn kitkerästi. Että siinä mielessä tällaiset vähennysurakat ovat mainio lose-lose -tilanne mille tahansa työnantajalle. Ainakin, jos on sattunut palkkaamaan vaikkapa useamman Liinan. Kohtalo, jolta ketä tahansa työnantajaa hartaasti toivon varjeltavan.

No nyt sitten vähän yliväsyneenä ja vähän väsymyksestäni vihaisena lähdin kuitenkin juoksemaan, ja päätin, että jos tänään en tule ainakaan vihaisempana takaisin. Yritin kuulostella kroppaa (painovoima on viime päivinä ollut erityisen voimakas, en tiedä, oletteko huomanneet, mutta näin on) ja ihan tietoisesti päästää irti kaikenlaisista kiukun aiheista, todellisista ja kuvitelluista. En sillä tavalla, että nyt en voi tuntea tällaisia, mutta silleen kuitenkin, etten jäänyt vatvomaan niitä paskempia fiiliksiä. Otin vastaan mitä tuli ja pahimpia autoin poistumaan napakalla potkulla ahterille. Kuvaannollisesti siis.

Lenkiltä palasinkin merkittävästi iloisempana. Sitten siirryin suoraan elämän hauskempien asioiden pariin ja ripottelin pyykkipulveria vessan lattialle - uskokaa, valkoisten hyvin myrkyllisten jauheiden siivoaminen mistä tahansa on hauskinta, mitä voi tehdä housut jalassa - ja meinasin regressoitua.

Mutta söinkin jugurtin KOOKOSHILLOLLA (en vieläkään pääse yli siitä, että näitä on olemassa) ja jotenkin onnistuin päästämään irti siitäkin kiukusta.

Ehkä ensi yönä nukun paremmin, jos kömmin ajoissa vuoteeseen, enkä usko kömpimisellä mitään häviäväni vaikka nukkuisin huonostikin.


P. S. Olen lukenut ipanalle vähän Heinähattua ja Vilttitossua ja olen ihan pöyristynyt siitä, miten hirveä ipana Vilttitossu on. Dear Eki, olenko yksin?

* Tovi sitten omaksumallani iltakahvirutiinilla ei ole niin mitään tekemistä asian kanssa.

Arjen huojentavaa rauhaa, pt. II

(Olen näemmä käyttänyt kaikki mahdolliset otsikot.)

Saaran blogin kommenttikentässä hapuilin sanoiksi jotain, mitä en ehkä saanut sanoiksi, mutta joka liittyi siihen, miksi aikanani viihdyin kotona siten kuin viihdyin. Eli en optimaalisesti.

Jatkan hapuiluani.

Kotona lapsen kanssa oleminen näyttäytyi minulle jotakuinkin tasapaksuna pötkönä. En osannut rytmittää sitä itse, enkä ehkä halunnut yrittääkään. Kaikki päivät olivat jotakuinkin samanlaisia - osa toki parempia ja osa huonompia, ja tiettyä varianssia mahtuu aina, mutta perusluonteeltaan ne olivat yhtä ja samaa.

Viikonlopuista oli toki iloa, kun mies oli himassa, mutta en minä sen enempää ollut vapaalla. Enkä tällä lainkaan tarkoita, etteikö puoliso olisi auttanut, sillä auttoihan hän ja rutkasti - mutta minä ajelehdin silti samassa putkessani, jossa kaikki päivät ovat perusluonteeltaan samanlaisia. Viikonlopun vapaudesta iloitseminen oli täysin sekundääristä.

Arkipyhät toisena mahtavana esimerkkinä: mitä väliä jollain helatorstailla tai pääsiäisellä? Töissä ollessa ne katkaisevat ihanasti työviikkoja, kotona ollessa ne olivat sitä samaa pötköä, tiedättehän.

Tykkään hirveästi arjen rytmeistä. Tykkään viikonpäivien erilaisesta luonteesta: perjantain huojennuksesta, lauantain vapaudesta, sunnuntain hitaudesta ... siitäkin, että tiistaisin voi yleensä töiden jälkeen olla vain, jostain syystä, ja lopulta siitäkin, että torstaisin siivotaan, vaikka noin periaatteessa toki vihaan siivoamista.

Ja kun olin himassa, ne arjen rytmit hävisivät jonnekin.

No, se, miksi tavallaan oikeasti koen olevani töissä käydessäni parempi äiti on tietysti aika simppeliä: kun elän arkea, josta nautin, olen vähemmän kireä ja vittumainen. Iloisempi.

Itsekäs valintahan se lopulta oli, mennä töihin ja noin, mutta ei itsekkyys aina ole muilta pois.

(Tästä kaikesta huolimatta uskon, että jos nyt käynnissä olevissa yyttäreissä jään työttömäksi, jaksan kotona olemista ihan loistavasti, tuolla vain juoksentelen ympäri kaakkoista Helsinkiä ja opettelen ompelemaan. Voi olla, että otteeni todellisuudesta on löystynyt.)

Tökkäävä vaalianalyysi *

Nythän on niin, että eduskuntavaalien tulos oli meille punavihreän kuplan asukkaille keskimäärin suuri järkytys. Niin itsellenikin.

Itse vaalikampanjoinnin - ja ehkä tämän edeltäneen nelivuotiskauden - aikana menetin kuitenkin jotakuinkin uskoni edustukselliseen demokratiaan. En suinkaan vain siksi, että Perussuomalaiset, vaan enimmäkseen siksi, että paikkaansa puolustavat edustajanlurjukset ovat ilmeisesti täysin kyvyttömiä tekemään mitään vaikeita, kipeitä tai edes vähän kirpaisevia päätöksiä (mistä syystä ilmastonmuutokseenkin on ilmeisesti kätevintä suhtautua tunkemalla pää pensaaseen ja toivomalla, ettei pensas myrskytuulessa repeydy juuriltaan, eipä); mutta toki osaltaan myös siksi, etten noin lähtökohtaisesti usko jonkin asian vastustamiseen perustuvien poliittisten tavoitteiden kelpaavaan yhteiskunnan rakennustöihin. Mistä syystä on surullista nähdä sellaisten rehottavan voikukkien lailla, mutta ei yhtä kauniina.

Oikeasti hyvin tästä kirjoitti Frank Martela.

Olenkin tässä iltapuhteinani (jo joidenkin vuosien ajan) rakennellut kilpailevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa kansanedustajuus olisi tavoitellun palkkion sijaan kiusallinen velvoite - vähän kuin brittiläinen valamiehistönakki**. Systeemissäni on tosin edelleen enemmän reikiä kuin turkiskuoriaisen kaluamassa pitsihuivissa, joten jätän sen esittelyn tuonnemmaksi, ja toivon, ettei kukaan koskaan palaa tähän aiheeseen blogin elinkaaren aikana.

NO MUTTA ASIAAN. Vaalituloksessa minulla oli kaksi ilonaihettakin:

1. Vihreät saivat lisäpaikkoja, jipii me punaviherkuplalaiset
2. Vaikka sydäntäni särkee vasemmiston hiipuminen, olen silti oikeastaan iloinen siitä, ettei nuoren naisjohtajan vaihto vanhan liiton äijäjohtajaan ollutkaan onnea avaimet käteen -periaatteella SDP:lle.

Kohdan #2 tiimoilta olen myös hieman hihitellyt uutista, jossa Rinne avautuu kollegalleen tavalla, josta voisi päätellä, ettei hän ehkä tavoitellut sijaa iltauutisten kärkijutussa. Hihihi!

Eiköhän siinä sitä riemua sitten ollutkin. Nyt ei kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, kuten Pietarinkadun Oilers aikanaan osuvasti kiteytti elämän vaali- ja lätkämurheet.

Päätän vaalikatsaukseni täältä tähän.

* Ystäväni Anna pyysi viiltävää vaalianalyysia. Sanoin, että ei tästä materiaalista ehkä viiltäväksi asti riitä. Anna oli valmis tulemaan vastaan ja tilasi pistävän. Lopputulos ... no ... 
** Tiedänkin tästä kaiken, sillä ystäväni oli kerran osa brittiläistä jurya ja kertoi kokemuksestaa ohimennen curryn äärellä noin kolme minuuttia kestävässä, lasten alinomaa keskeyttämässä anekdootissa.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Keskenmenokipuilujen ja haluunks-mä-sit-vauvan -pohdintojen jälkeen kävi niin, että ...

...hyvä on, en pitkitä dramaattista hetkeä, sillä luvassa on melkoinen antikliimaksi. Päätimme, että toista lasta ei (ainakaan nyt, ehkä ei ikinä) tule.

Keskenmeno tuntui - jälkikäteen analysoituna - vähän siltä kuin joku olisi pistänyt pesukoneeseen ja laittanut linkouksen täysille. Joskus helmikuun loppupuolella kävelin jo enimmäkseen suorassa.

Yllättävän vaikeaa oli silti. Tuntuu kuin se palikka, joka edustaa minua perheessämme, olisi mennyt ihan vinoon. Oma paikka ja suhteet piti määrittää likipitäen uusiksi. Se oli ihan järkyttävää: oli kuin olisin käynyt itsekseni läpi parisuhdekriisin. Eikä siihen kaikkeen liittynyt PMS. (Miesparkani.)

Nyt on jo joitakin viikkoja tuntunut siltä, että olen osa sitä perhettä, johon haluankin kuulua. Jokainen kulma ei hierrä.

Mutta toisaalta, jänistin. Ahdistuin. Yritin löytää omaa paikkaani, ja ajatus siitä, että myös perhe merkittävällä tavalla siinä kuviossa muuttuisi, pelotti. Vielä enemmän pelotti toinen kierros tätä linkousta. Löysin kaikenlaisia sekundäärisiä ongelmia, jotka välittömästi paisuivat Balaenoptera musculus -painoluokkaan. Siis ihan oikeasti, eihän se, että "sitten ehkä pitäisi joskus muuttaa" ole mikään aivan todellinen ongelma. Se, että potentiaalinen muuttopakko tuntui ongelmalta, kertoi vain siitä, etten ollut valmis.

Miesparkani on ollut koko ajan sitä mieltä, että yksi keskenmeno riitti kelle tahansa, eikä vastustellut, kun kaivoin pillerit lääkekaapista.

En ollut valmis kuukausi sitten, enkä ole nyt - en, vaikka huomaan toisten raskausuutisten silti kaihertavan mieltä. Vaan viisaammilta olen kuullut, että niin ne saattavat kaihertaa muitakin, jotka eivät halua vauvaa.

Kolmistaan eteenpäin, siis. Tai jos koira lasketaan, kolme-ja-puolistaan.

Ja nyt on hyvä.

Helvetin helppo syyttää

Erään toverin FB-seinältä (kiitos sinä ihana inspiraationlähteeni!) huomasin väitteen, että ei hormoneitakaan voi aivan kaikesta syyttää.

Mutta miksi muka ei voisi? Minä ainakin syytän hormoneita iloisesti kaikesta. Ja luullakseni usein aivan syystä. Ne perkeleet. Paitsi urheilunjälkeinen endorfiini. Se enkeli.

(Tarkennan ennen kuin jatkan, että tiedostan kyllä lähes kaikkien elintoimintojeni olevan hormoneista riippuvia. Ilman hormoneita ei toimi suunnilleen mikään. Mutta kyllä te silti tiedätte, mitä tarkoitan.)

Noin keskimäärin raskaimmat (tai ainakin muistettavimmat) hormonimyrskykokemukset koin silloin, kun olin juuri saanut vauvan. Esimerkiksi se kolmen kuukauden kohdalla tullut hormonaalinen vauvakuume oli kamaluudessaan viittä vaille laiton. Toinen - en muista olenko tästä jo kertonutkin, mutta en anna sen estää itseäni - oli se, miten tuohon aikaan koin kaikenlaisen alkoholinkäytön hyvin uhkaavaksi. Siis että jos mies joi oluen, olin ihan että nyt se humaltuu ja lapsemme lapsuus menee pilalle ja voi kamala aikooko se nyt juoda kokonaisen oluen? Siinähän on kolme desiä!

Ei järjen hiventä, minkä itsekin tiesin. Mutta järki oli tiputettu peleistä jo liigavaiheessa.

Vuotta 2010 voi myös muistella rakkaudella. Mutta ehkä ei sittenkään viitsitä. Tulin silloin kolmesti paksuksi. Anteeksi vain kaikki, jotka tunsitte minut silloin.

Nyt olen tässä katsonut peiliin tutkivasti ja todennut, että voi olla, että hormonitoimintani on vielä hieman sekaisin, kiitos vain loka-joulukuu 2014. Never forget! Elämäni tuntuu välillä sellaiselta hormonaaliselta vuoristoradalta, jota mainostetaan saatesanoilla: "All fun and games till somebody loses an eye."

Eikä tässä nyt puhuta vain piikeistä. Ylipäänsä se tunne, joka imetyksen jälkeen tuli - siis tiedättehän, se, jossa oli ikään kuin joku muu vähän aikaa ja nyt yhtäkkiä jälleen oma itsensä - se oli tosi hurja. Vielä hurjempaa oli se, miten paksuillessaan ja noin muutenkin sen hyväksyi. Ja se jatkui tosi pitkään, ei se ollut mikään piikki. 

Jos siis oikeasti haluaa pelätä, ei kannata katsoa kauhuleffoja, vaan pohtia sitä, missä määrin minuus on minuutta ja missä määrin sitä on vaan hormoniensa vietävissä.*

Tehdäänpä pieni kysely. Hormonit, voiko niitä syyttää kaikesta?

a. Kyllä voi.
b. Kyllä ei voi.
c. Olen tyttö.

No? Koska voin odottaa vaihdevuosia?

P. S. En ole paksuna.

* Jos sekään ei pelota tarpeeksi, kannattaa lukea tämä opettavainen tarina siitä, miten nainen sai kuukautiset.

Note to self: osta miesfarkut

Kävimme tässä Circuksessa, katsomassa Mark Lanegania. En ole lapseni syntymän jälkeen tainnut muuta olla katsomassakaan. Paitsi Leonard Cohenia. Ja Nick Cavea. Hyvä on, olen käynyt katsomassa kaikkia kaupungissani esiintyneitä mörisijöitä.

Ennen keikkaa mies osti kaksi kaljaa, koska hänellä on sellainen teoria, että Circuksessa pitää heti ostaa niin paljon juotavaa kuin jaksaa kantaa - tiskille ei toista kertaa tule pääsemään ilman tunnin jonoa.

(Minusta se on vähän pöljä idea, mutta olkoon.)

No sitten nojailin miksauspöydän aitaan nonchalantisti kuin kävisin kuulemassa rokkia viikottain, tyhjä lasi käsissäni, kun tunsin yhtäkkiä puolisoni molemmat käpälät vyötärölläni. Kiinnostuin heti: tiedätte varmasti, mitä sellainen tarkoittaa?

Aivan. Se tarkoittaa, että hän on saanut kaljapullonsa lykättyä jonnekin. Ja minulla oli yhä lasi käsissäni.

"Missä ne sun pullot on?" tivasin.
"Takataskussa!" kuului iloinen vastaus.
"Takataskussa?"
"Niin. Vasemmassa takataskussa", tarkensi puoliso.

Kopeloin. Totta puhui. Kaksi kaljapulloa mahtui vasempaan takataskuun.

Naisvaatteissa on kyllä jotain vikaa.

Etteikö joskus kiukuttaisikin

Tänä aamuna painelin avokonttorista keittiöön puolitäyden kahvikupin kanssa ilmoittaen mennessäni, että kestän kyllä sen, että ihmiset ovat erilaisia, mutta jatkuvia käännytyspuheita en.

(Kyse oli valosta ja sen määrästä - kestoaihe etenkin siksi, että koen keinovalon marraskuussa aika rasittavana. Mieluiten istuisin avokonttorissakin pimeässä, kunnes ikkunoista alkaa tulvia luonnonvaloa. No, ööö, tihkua luonnonvaloa. Hmmm. Tihkua luonnon ei-pimeyttä.

Myönnän, että olen vähän kypsä selittämään, miksi minusta marraskuinen pimeys on lohdullista ja helmikuinen valo raakaa kuin kylmä veitsi vatsassa. Lähinnä toivoisin, että ihmiset, jotka sytyttävät ihan kaikki saatanan lamput avotilaan, voisivat olla aukomatta päätään siihen päälle, mutta yleensä en silti hermostu.)

Jälkikäteen tietysti nolotti.

En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mukaan muille äyskimistä oikeuttaa mikään (huono aamu, kipeä selkä, liian vähäiset yöunet ihan omaa syytä - mulla oli ne kaikki. Silti.)

Nolostellessa tulin kuitenkin miettineeksi, että ehkä on ihan kasvattavaa välillä ärtyä ja näyttää se muille. Huomaa jotain, mikä ei ole minulle ollut lainkaan itsestäänselvää: joskus ärtyneiden tyyppien kannattaa vaan antaa olla.

Itse olen taipuvainen lepyttelemään kiukkuisia. Tuli mieleen, kun rouva Anu Perillä (mikä paras bloginimi, en pääse siitä yli) kirjoitti uhmakohtauksista, joiden edessä äiti saattaa vaikka tanssia. Totta! Mutta minä en suotta rajoita piristysyrityksiäni vain lapsen kärttyisyyteen. Jos mies on ärtynyt, seison vaikka päälläni, että hän piristyisi.

Muutama viikko sitten olimme tilanteessa, jossa puolisoni vastasi kaikkeen murahtamalla. Juuri, kun olin harkitsemassa jonglöörausesityksen* ja vitsinkerronnan** välillä, mies osoitti oivallista tilanteenlukukykyä ja kertoi, että häntä vituttaa kun on afta suussa.

Mikä käsittämätön helpotus! Ymmärsin heti kaiken!

(Kiitin siis puolisoa vuolaasti ja kerroin, että olin juuri aikeissa heretä piristämään. Hän näytti hyvin helpottuneelta livahdettuaan uhkaavasta tilanteesta kuin koira veräjästä.)

Ja kyllä muuten oli kaikkien kannalta onnekasta, ettei kukaan ruvennut minua aamulla piristämään. Tästä voisin ehkä napata itselleni sellaisen ihmisenä kehittymis -kohteen. En sano uuden vuoden lupaukseksi, aion aloittaa heti.

* En osaa, mutta siinäpä se koomisuus piilisikin.
** Tämä ei ole ongelma - osaan ulkoa joitakin Ujon piimän klassikoita sekä useita vitsejä Asterixista.

Yhteinen harrastus

Aina silloin tällöin mietin, pitäiskö meilläkin miehen kanssa olla yhteinen harrastus. Siis sen lisäksi, että saatamme katsoa samoja tv-sarjoja ja lukea joitakin samoja kirjoja, yhteisellä harrastuksella olisi varmaan hyväätekevä vaikutus parisuhteelle. Vähän kuin keskustelulla. Sitäkin varmaan joskus...

No mutta kuitenkin. Aikani asiaa pohdittuani tajusin, että onhan meillä. Kesälläkin käytiin yhdessä Verkkokaupassa, jossa mun homma on kuolata Legoja ja pienvimpaimia ja miehen homma on heiluttaa kulmakarvoja talon massiivisimman telkkarin edessä. Amerikkalaisen roskaruoan hyllyillä molempien tehtävä on haalia energianlähteitä kuin orava talven alla.

Lisäksi kesällä kävimme yhdessä myös juoksemassa. Katsokaa nyt:

Tässä sitä mennään. Me.

Noin. Parisuhde on kuosissa.

Sorateiden virtuoosi

“Mennäänkö pyörällä vai kävellen?” kysyin eräänä aamuna lapselta, kun olimme lähdössä päiväkotiin.
“Ei kummallakaan. Minä haluan mennä autolla.”
“Ei me nyt autolla sinne mennä.”
“Miksei?”
“No sinne on niin lyhyt matka.”

Lapsi veti tästä omat johtopäätöksenä ja ymmärsi, että äiti kaipaa nyt hieman rohkaisua:

“Kuulepas. Sinä osaat nykyään ajaa autoa.”

Joskus keväällä mies päätti yksipuolisesti rikkoa sopimustamme, jonka mukaan ajamme kaikenlaiset matkat noin fifty-sixty (millä tarkoitan, että jos mies haluaa mennä autolla jonnekin, minne minusta pääsee näppärämmin julkisilla, hän saa ihan rauhassa ajaa, mutta muuten ajetaan puoliksi) ilmoittaen, että saan hoitaa kaikki ajamiset kunnes olen niin tottunut autoilija, etten enää panikoi 0,5-3 päivää etukäteen jokaista tulevaa autoiluhetkeä.

(Yksi parisuhteemme legendaarisista hetkistä oli “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa”, josta ulospäästyämme itkin auton ratissa kaiken kauheutta koko matkan kohteeseen. Olen aina suhtautunut ajamiseen hyvin stressaantuneesti.)

Jäin sanattomaksi tämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Jupinattomaksi en jäänyt.

Pääsin pelostani yli myös ihmeen nopeasti. Puolessa päivässä. Pakko oli jälleen paras muusa.

Oli toinenkin motivaatiotekijä. Kerran olin Lydaksen kyydissä. Mimmi ajoi varmaotteisesti ja rauhallisesti. Esitin ihailuni ääneen, jolloin Lydas kertoi äitinsä olleen myös pätevä autoilija. Ajattelin, että ehkäpä voisin itsekin antaa lapselleni tämänkaltaisen esimerkin. Se oli oikein hyvä ajatus, jota ajattelin vuoden, kunnes oli pakko ryhdistäytyä. Mahdollisesti liian myöhään, sillä lapseni kommenteista ei voi päätellä, että hän olisi vakuuttunut varmaotteisuudestani ratissa.

Ajamisesta tuli paljon hauskempaa heti, kun ei pelännyt. Juhannuksen jälkeen olen suhannut maamme maanteillä melko lailla. En saa välitöntä sätkyä kaupunkiajamisestakaan enää.

(Vain parkkihallit ovat yhä kauhistus. Pelkään, etten yletä sille laitteelle, johon pitää tunkea lipuke, että pääsee pois, enkä voi venkslata autoa paremmin, koska takana on jo kahdeksan vihaisen kuskin ja koslan muodostama letka. Ja tästä ehkä voittekin päätellä ainakin yhden asian, jonka “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa” piti sisällään.)

Eilen ajoin lapsen tanssitunnille. Kasassa olivat kaikki katastrofin ainekset:

• Iltapäiväruuhka
• Mechelininkatu
• Oksentava lapsi
• Päätepisteen tarjoamat 0 vapaata parkkipaikkaa

Selvisin kaikesta, ja mikä vielä tärkeämpää, selvisin kaikesta suuremmin hermostumatta. Suurin harmistus tuli, kun em. yökkäysääntä alkoi kuulua, mutta silloinkin sain liikennevaloissa kauhottua ipanalle sangon takapenkin lattialta ja ylenanto suoritettiin varsin siisteissä merkeissä sille osoitettuun astiaan.

Kun tanssihetken jälkeen kurvasimme kotipihaan, sanoi lapsi:

“Äiti, sinä ajoit tosi hienosti.”

...jotenkin epäilen, ettei tää esimerkkihomma mennyt ihan putkeen nyt.

Miljoonalaatikko

Kaksi asiaa tekevät kodin - minulle. Ensinnäkin pitää olla kirjoja, mitä enemmän on kirjoja, sitä enemmän on kotia.

Toiseksi pitää olla miljoonalaatikko. Meillä on niitä keittiössä kolme.

Yksi kolmesta

Epäilen, että armain puolisoni olisi valmis joustamaan kodin määritelmästä molempien suhteen, mutta minä en. Eihän mikään tuntuisi miltään, jos kotoa ei löytyisi laatikkoa, josta löytyy kaikkea kiinnostavaa paitsi sitä, mitä juuri silloin tarvittaisiin. (Tästä syystä laatikko tunnetaan myös ainakin joissakin fiktiivisissä teoksissa, mahdollisesti mutta ei välttämättä Tuija Lehtisen nuortenkirjoissa, nimellä "kaikkea paitsi" -laatikko.)

Nyt kyllä vähän ärsyttikin se, ettei löytynyt - olin ihan varma, että hurtan punkkisuoja-ainetta olisi ollut vielä yksi kapseli jäljellä. Löysin kuitenkin:

• Joulukortin, jonka voi lähettää jollekulle. Tai olisi voinut ennen kuin se joutui miljoonalaatikkoon ja taipui. Voisi kai sen vieläkin lähettää jollekulle. Mutta ei kellekään kovin läheiselle.
• Tuhansia erilaisia ja erivärisiä ja eripaksuisia kyniä (kalligrafiatussit! Miksi minulla on kalligrafiatussit! Ei niillä kirjoitella ruokalistaa äkkiväkkiä kauppaan lähtevälle!)
• Aika paljon kirkkaanvärisiä kynsilakkoja
• Washiteippiä
• Kirjeen, jolla Helsingin yliopisto lähestyi minua viime vuonna kertoakseen, etteivät pisteeni riittäneet
• Puhelimen laturin, joka ei käy enää mihinkään puhelimeen
• Metallisen ... osan
• Pelikortit, jos vaikka vielä tällä vuosituhannella läiskisimme ristiseiskaa
• Leivinjauhetta, luultavasti vanhentunutta
• Pattereita
• Kynttilöitä 
• Käsirasvaa
• Kuitteja
• Pro Lingua -mitalin, jonka sain ylioppilastodistukseni kylkiäisenä

Aion siivota laatikot tällä kellonlyömällä. Koen nimittäin tässä samalla luullakseni siisteintä mahdollista vanhemmuusetappia, joka on seuraava:

Lapsella on kaveri kylässä, eikä kukaan kaipaa minua.

Hienoin hetki, takuulla.

Jinx

Meillä on tänään hääpäivä. Heräsin siihen tällä tavalla:

*SÄIKÄHDYS*

"Nukuitko pommiin", mumisi mies omalta puoleltaan.

Siinä ei sitten paljon pusuteltu kun eräät meistä laukkasivat kuin sähköjänikset ympäri asuntoa. Jätin meikkaamattakin (yleensä sudin naamaan aina jotain väriä töihin lähtiessä, ettei vain maailma lopu), mutta vielä ei sada tulta ja tulikiveä. Itse asiassa muistin koko hääpäiväjutun vasta duunissa kun syke oli hieman laskenut, noussut kahvin vaikutuksesta ja laskenut uudestaan.

Tarkoitus on muutenkin juhlia vasta lauantaina, jolloin lapsi menee hoitoon mummolaan. Niinpä arvaatte varmaan, mitä lapsi kertoi tiistaina iloisesti ruokapöydässä?

"A* ossensi päiväkodissa!"

Tästä kaikkien päiväkotiryhmäläisten mielestä kiehtovasta tapahtumasta keskusteltiin eilen illalla vähemmän innostuneessa seurueessa.

"Mitä jos mekin nyt sit saadaan se oksennustauti?"
"Viedään lapsi silti mummolaan ja juhlitaan."
"Sä siivoat sitten auton sisätilat."
"No niinhän mä teen muutenkin."

(Touché.)

Minuuttia myöhemmin yritin aloittaa keskustelun uudestaan.

"Älä nyt manaa sitä tautia", komensi mies.
"Enhän mä manaa! Puhumalla siitä osoitan sille, että mua ei voi yllättää, ja sitten se ei tule", vastustelin.
"Ei kun sä manaat sitä meille! Puhut siitä niin sitten se tulee."

Huomaan siis kärsineeni koko elämäni sellaisesta maagisen ajattelun muodosta, että mitään, mistä muistan oikein olan takaa huolehtia, ei varmasti tapahdu.

Mies näköjään kärsii puolestaan sellaisesta maagisesta ajattelusta, että puhumalla jostain sen saa pian muuttumaan todeksi.

Niin että kumpi meistä on oikeassa? Minä, eikö?


* Nimeä merkittävästi lyhennetty

Mitä toisesta voi kirjoittaa

Nyt on ollut siellä sun täällä varsin paljon keskustelua siitä, miten paljon lapsensa asioista voi netissä kertoa. (En mitenkään jaksa linkata, olen taas kipeänä. Kyllä te löydätte.)

Itsehän olen valinnut lähinnä sellaisen hauskoja anekdootteja -linjan. Huomaan sensuroivani blogissa sekä negatiivisimmat fiilikseni että usein ne myönteisimmätkin. (Vaikka toden sanoakseni lapsi ei ihan massiivisessa määrin aiheuta negatiivisia fiiliksiä.)

Tämä linja juontaa juurensa aika pitkälti parisuhteeni avoimuusperiaatteista. Joskus suhteemme alkupuoliskolla erehdyin Facebookitse narisemaan siitä, miten mies (silloin vielä poikaystävä) jurppi suhteen osapuolena ja ihmisolentona. Siitä seurasi lähestulkoon alkuperäistä isompi riita, sillä kävi ilmi, että vaikka minusta kaikenlaisista ongelmista pitää puhua kotona ja kodin ulkopuolella, mies ei koe aivan niin. Ja siihen hänellä on oikeus.

(Riita sovittiin sittemmin.)

Nythän moinen olisi joka tapauksessa vähän jotenkin kiusallista. Ei Facebookiinkaan ENÄÄ voi mennä valittamaan, että vittu kun vituttaa. Pitää jakaa linkkejä tai kertoa hauskoja anekdootteja. (Twitteristäkään ei ole apua. Siellä pitää jakaa fiksuja linkkejä.)

Mies ei siis halua fiitata blogissani - tai no, en minä ikinä ole kysynyt, mutta oletan, ettei halua - kuin hauskojen anekdoottien verran. Jos sitäkään. Ja saman periaatteen ulotin lapseeni aika lailla luontaisesti.

Tavallaan tämä on vähän sääli. Itse kaipaisin joskus tunteideni käsittelyyn saippualaatikkoa, jolla seistä ja kiljua paskimmat fiilikseni kaikille ohikulkijoille. Tunneskaalani on kohtuullisen lavea sellaisen perusiloisen arjen molemmin puolin, enkä etenkään vihan ja kiukun tunteiden käsittelyssä tunne aina olevani tehtävieni tasalla. (Iloa nyt ei tietenkään sen kummemmin tarvitse käsitelläkään, antaa tulla vain.) Pahimmillaan tuntuu siltä, että negatiiviset tunteet pyyhkäisevät ylitse ja mukanaan, jos en saa niitä ulos - mutta ei ole mitään paikkaa.

Kyllä, on joitakin ystäviä, mutta välillä usein tuntuu väärältä kuormittaa heitä omilla paskoilla fiiliksillä.

Niin että jos nettiin ilmaantuu anonyymi valitusblogi, se en sitten ole minä.

Naiseus, check

Olen saavuttanut kaksi merkittävää pistettä elämässäni. Pieni askel (mahdollisesti taaksepäin) ihmiskunnalle, iso harppaus minulle.

Saman kuun aikana, ainakin jos otan journalistisia vapauksia, olen käyttänyt loppuun sekä kasvorasvan että jauhopussin. LOPPUUN!!

Yleensä olen kasvorasvayritelmäni heittänyt roskikseen kaksi käyttökertaa ja kuusi vuotta ostohetken jälkeen, ja jauhot ovat säännönmukaisesti vaihtaneet osoitetta biojätteen puolelle kuiva-ainekaappia siivotessa.

Kasvorasvan osalta voin sanoa, että koska uskon vahvasti lähinnä lumevaikutukseen, en ole löytänyt motivaatiota ihonhoidollisiin asioihin ennen viime vuotta, jolloin kollegani toistuvasti onnittelivat minua zombiemaisesta ilmiasustani. Kyllästyin ja ostin lähes kalleinta tököttiä, jota apteekista löytyy (mutta en kuitenkaan aivan kalleinta, sillä keskityin myös siihen, että imeytyyhän se tosi nopeasti, en jaksa mitenkään odottaa yli kuuttatoista sekunta.)

Jauhoja on kyllä käyttänyt miehenikin, mutta otan jälleen journalistisia vapauksia ja teeskentelen, että ihan itse käytin kaikki. Söin vaikka suoraan purkista töiden jälkeen. Niin tai näin, nyt innostuin tekemään sitä vaivaamatonta leipää, koska se on väitetysti niin vaivatonta, ja jauhot loppuivat kesken (eikä elmukelmua ollut ollenkaan.) Elmukelmua kipitin ostamaan, se vaivattomuudesta, mutta leipään lisäsin pizzajauhoja niin, että voin syyttää jotain muuta kuin itseäni, jos leipä ei onnistukaan.

Kun tähän vielä lisätään se, että olen onnistunut pitämään hengissä sekä chilin (jonka hengissäpitämiseen olen motivoitunut) että hetken mielijohteesta ruokakaupasta ostetun Pirkka-kaktuksen (jonka olemassaolon jatkumiseen suhteeni on täysin indifferentti), voin kai tunnustaa, että kyllä nyt tunnen saavuttaneeni jonkinlaisen rajapyykin esimodernissa naiseudessa!

Valkoiset jutut ovat kukkasia. Solmin niistä tuota pikaa voitonseppeleen.

Seuraavaksi käsittelyyn moderni ja postmoderni naiseus. Valitettavasti en tiedä, mitä ne pitävät sisällään. Ristipistograffiteja, jos jotain saa toivoa.

Ei koulua, vaan elämää varten

Asioita, joita olen oppinut lukiossa (ja muistan yhä):

Turun yliopiston biologian opiskelijoiden ainejärjestön nimi on Synapsi, mikä on käytännöllistä, sillä se voidaan helposti lyhentää muotoon "Snapsi." Helsingin yliopiston biologian opiskelijat eivät ole lainkaan näin onnekkaita.

On olemassa kapistus nimeltään telodendriitti, mutten tiedä mikä se on, sillä terminä se on ilmeisesti poistunut kielestämme. Britit ovat sentään kuulleet kapistuksesta nimeltä telodendrite, joten on mahdollista, etten ole nähnyt unta.

Että turhauman kanssa toimiva lapsi on piirretty itkuraivaroivaksi ipanaksi psykologian oppikirjaan. Muistan tämän etenkin aina, kun en itse hanskaa turhaumiani (kuten, mutta ei ainoastaan, statiikkaa opiskellessani.)

Miten sanotaan ruotsiksi "Omasta kokemuksestani tiedän, etteivät naiset osaa ajaa autoa" ja "Hän lähestyi minua kirves kädessään". (Av min egen erfarenhet vet jag, att kvinnorna inte kan köra bil ja Han närmade sig mig med yxan i handen.)

Jos joku kysyy ruotsiksi, mitä vanhempasi tekevät, on parasta valehdella, että he ovat kalastaja ja lääkäri.

Derivoinnin yksinkertaisemmat tapaukset (D x^3 = 3x^2).

Että en ymmärrä suurinpiirtein mitään statiikasta.

Alussa oli piste, joka räjähti. (Nyt hiljattain kuuntelin Tiedeykköstä, jossa oli rauhoittava akatemiaprofessori Kari Enqvist kertomassa, ettei siitä pisteestä kannata sen kummemmin stressata. Olen tosi huojentunut, sillä oli lähellä, että olisin viettänyt elämästäni suuremman osan stressaamalla siitä pisteestä kuin olemalla stressaamatta. TÄMÄ EI OLE VITSI.)

Ihmisen silmäripsistössä elää mikrobeja, joiden toiminta muuttuu aktiivisemmaksi, jos käyttää ripsiväriä. (Voi olla, että tämä oli vain biologian opettajan hauska käytännön pila.)

Täällä Pohjantähden alla on mainio, jos kohta kovin pitkä kirja.

Kaikenlaista Trivial Pursuitissa yllättäen mieleenputkahtavaa triviaa 1800- ja 1900-lukujen merkittävistä kirjailijoista ja heidän teoksistaan.

Asetonilla voi poistaa kynsilakkaa (empiirisesti osoitettu.)

Ranskaksi missä ja minne ovat sama sana, mutta "mistä" on "d'où", minkä itse tentissä päättelin. (Kirjoitin kuitenkin sen D'-osan vähän haaleammin siihen eteen, jotta olisin tarvittaessa voinut vedota huonoon kumitusjälkeen.) Ja minkä itse nuorena päättelee, sen vanhana taitaa. Aksentin merkkiä ei taida, se pitää tarkistaa.

Fysiikan opettajamme oli nuorna plikkana tavannut Rauli Badding Somerjoen.


No ettenkö jotain muutakin olisi oppinut, asioita, joilla on ollut merkitystä opinnoissa tai töissä tai yrittäessäni ymmärtää maailmaa. Niiden metatiedoista on vain jotenkin päässyt hukkumaan se oppimispaikka - jotain hämyistä on tässä muististahakuprosessissa selvästi.

(Vaan kylläpä on siistiä oppia uutta, nyt kun ei ole ikään kuin pakko. Tavallaan tuntuu pöljältä edes yrittää uutta opiskelupaikkaa, kun sittenhän on taas pakko, kyllä on, älkää yrittäkö selittää, ettei kenenkään ole pakko opiskella, pakko on, ja siisteys lepattaa ikkunasta tiehensä. Yritän silti, sillä on niin siistiä.)