Kirkkaan ymmärryksen hetkiä

Toisena työpäivänä kesäloman jälkeen tulin ymmärtäneeksi, että taidan olla oikeasti ihan (pardon my Klatchian) saatanan ärsyttävä.

Tila on ohimenevä, jos kohta kasvattava. Popularisoitua psykologiaa käsitteleviä artikkeleita luettuani olen melko vakuuttunut siitä, että tällaisina hetkinä sitä on lähimpänä realismia. Mutta kunhan käyn illalla juoksemassa, piristynen endorfiinipiikistä niin, että kuvittelen taas olevani jotakin. The bees knees, kuten britit hurmaavasti sanovat. (Ja minkä takia hyötyhyönteisen polvet muka kuvaavat jotakin hienoa?)

Ai hei, antakaa kun sidon tämän mediaan. Katselin juuri töistä palattuani silmät lasittuneina ja kuola suupielestä valuen Suurinta pudottajaa, jossa joku kilpailija sai psyykkausta ohjaajalta: "Sä oot tosi rakastettava ... henkilö". "No niin olen! Mutta en vaan uskalla rakastaa!" Phoh, sanon minä. Amerikkalaistyyppinen psyykkaus on ihan yliarvostettua. Kaikki meistä vaan eivät ole rakastettavia.

PS. Suljen kommentoinnin. Tässä mielentilassa on kolme reaktiomallia, joita en kestä: i) "Et sä ole yhtään ärsyttävä" (kirotut valehtelijat) ii) "Totta vieköön oletkin ärsyttävä" (kirotut todenpuhujat) ja iii) kommenttien puute.

Varustehienosäätöleka

Varustehienosäätöleka on se, jonka iskut tuntevat päässään ne vanhemmat, jotka yrittävät varustaa esikoistaan ensimmäiseen äitiyspakkauksen jälkeiseen syksyyn. Miten välttää satasia kustantavat harhaostokset? (I kid thee not, olen joutunut kahdesti sitomaan itseni pakkopaitaan Polarn O. Pyretin liikkeessä, etten ostaisi ei-kävelevälle lapselle 80 euron syystakkia, jolla se ei tee takuulla mitään. Tästä onkin ehkä ollut jo puhetta.)

Enkä muuten ole yksin ja ainoa, naapurustossa ollaan samojen syvien vesien äärellä. (Pidän metaforistani hyvin ravistettuna.)

Aika pitkään suhtauduin asiaan kuten kuka tahansa aikuinen ja välttelin kysymystä päättäväisyydellä, joka on kettuterrierin omistajallekin kunniaksi. Sitten kävimme tutustumassa päiväkotiin (hyvin meni, äiti kyynelöi, lapsi konttasi kaikki huoneet läpi taakseen katsomatta ja ilmoitti vuotta vanhemmille tuleville tovereilleen pontevasti "täi-täi-täi") ja solmu alkoi aueta. Tarhassa mukelo tarvitsee aivan oitis:

• Sadevaatteet ja kumpparit
• Sisähousut ja ulkohousut erikseen
• Sisätossut
• Ulkojalkineet (oletettavasti muut kuin kumpparit)
• Varmaan jotakin ulkovaatettakin, kun nyt asiaa ajattelen (ehkä sittenkin sen takin? Eikö niin, ihan hyvin voisi olla juuri se takki? Milloin lotto arvotaan?) (Ei pahus, mähän ostin sille keväällä takin kirpparilta.)

...Katsottiin, että tämän lohdullisen listan avulla selviämme ainakin syyskuun puoliväliin. Vietinkin siis syntymäpäiviäni kivalla kesäretkellä Prismaan. Se oli kaikkien, etenkin kanssaostajien, mielestä ikävää: lapsi protestoi kuravaatteiden sovittamista vastaan voimallisin äänenpainoin. Hiki virtasi. Veikkaan, että Muumimaailma kalpenisi kokemukselle, ellei Prismalla olisi puolellaan voimallista etua: kaikki perheenjäsenet haluavat sieltä ulos.

Olemme scoutanneet myös niitä kenkiä ja suorittaneet muutamia muita vaatehankintoja; satasia kustantavien harhaostojen välttäminen alkaa olla olennaista sikäli, että täysosumashoppailutkin kustantavat jokusen sentin. Ongelmista suurin ei silti ole finanssipoliittinen vaan se, että jokaisessa varustelutilanteessa seisomme miehen kanssa avuttomana keskellä kauppaa ja lausumme kuorossa "en mä tiedä". Valtakunta paperista, johon on listattu tarpeelliset hankinnat.

PS. Keväällä sanoin ystävälleni ostaneeni tyttärelle kirpparilta teknisen ulkoiluasun, kun sellainen pitää kuulemma olla. Tuntia myöhemmin, kahvilasta poistuttuamme, ystäväni soitti ja kysyi, että mikä se tekninen ulkoiluasu oikein on. Myönsin, etten itsekään tarkalleen ottaen tiedä - mutta nyt, nyt heidänkin lapsellaan on sellainen. Mikä se sitten onkin.

Lankakauppavierailuja, osa 1: Snurre

Seuraa ei-maksettua mainontaa. Kävin tutustumassa itselleni uuteen, paikalliseen lankakauppaan, Snurreen (eikä nyt mennä siihen, että mesta on pyörinyt tietämättäni lähes vuoden). Tykkäsin; sisustus oli raikas ja joka puolella oli lankoja - se tuntui toki kovin kodikkaalta. Paitsi, että meillä kotona ei saa olla joka puolella lankoja, koska mies ei pidä sitä sisustuselementtinä ja lapsi ja koira yrittävät syödä tai sotkea kerät.

Snurresta saa paljon erilaisia kuteita, jollaiseen itsekin sorruin - tavoitteenani on virkata kori lapsen huoneeseen. Tavoitteeseen sopiva väri on tietenkin tumman harmaa. Alan säästää lapsen terapiakuluihin oitis. Ostin myös BC Garnin unelmanpehmeää (baby)alpakkaa; vakaa aikomukseni on neuloa siitä lapaset itselleni ja muksulle, kunhan nyt muilta projekteiltani ehdin.

Vaikka Snurren neulelankavalikoima ei ollut massiivinen, langat oli selvästi valikoitu hyvää makua käyttäen - minusta sellainen on mukavaa. Pieni, mutta juuri oikea valikoima on ehkä parempikin kuin metrikaupalla tavaraa, josta enin osa ei miellytä.

Menen välillä vähän sekaisin yksityiskohdista, jollaiseksi laskettakoon se, että omistaja piirsi kaupan logon varmaotteisesti pussiin, johon ostokseni pakkasi. Ajattelin, että tuosta paperipussista en luovu ikinä, mikä briljantti idea.

Nyt olen jo toipunut.

Olen myös neulonut; suurin osa aikaansaannoksista on kuitenkin vaatteita, enkä tiedä, miten ne parhaiten kuvaisi. Kysyin varovaisesti mieheltä, josko hän viitsisi joskus, ja hän toki rakastavana puolisona innostui: "Totta KAI mä voin susta kuvia ottaa, voidaan vaikka mennä jonnekin luonnon helmaan! Tai arkkitehtonisesti kiinnostavalle paikalle!" Ja, no, kyllähän se varmaan ne kuvat ottaisikin, mutten kestä kuunnella sitä käkätystä.

Käytännön möngintä, alkeet

Paljon on puhuttu luonnossa möngertämisen hyvää tekevästä vaikutuksesta, mitä lapsiin tulee. Toki viestejä on monenlaisia; ärsyttävä kaupunkilaiskerrostalon asukas huomasi alkukesästä ihan vakavissaan pohtivansa, voiko mukelon päästää nurtsille mönkimään, kun siellä on niitä punkkeja. Kiitos iltapäivälehdistön pelko myy -lööppistrategia. Minäkin vihaan teitä. Anyhoo. Luonnossa mönkiminen on siis virallisesti terveellistä, mutta aloittaminen on vaikeaa. Tuohon maahanko se nyt pitäisi laittaa?

Ja siinä se kuitenkin viihtyy. Ensin se paukuttaa kiviä yhteen, sitten yrittää syödä ne. Sitten se kiskoo männystä kuorta (piittaamatta lainkaan sanasto-opetuksesta, minä osasin jo tuossa vaiheessa kyllä puhua, en ymmärrä) ja tulee antamaan hiekkaisen halauksen (äiti, halataan, mitä tää on mulla on nyrkit täynnä, kato kaadoin sen sun päälle.) Sitten se kiipeää kuistille ja käyttää omia vaunujaan kävelykärryinä.

Jotenkin tuntuu siltä, että nää työkelpoisina ostamani sortsit ei tämän mökkiloman jälkeen ikinä palaudu työkelpoisiksi enää, mutta josko tämä möyrintä olisi minullekin terveydeksi, ihan hyvin voi olla, turha väittää muuta ihmiselle, joka on joutunut möyrimään hiekassa ja on nyt defensiivisellä tuulella.

Zuman kosto

...mies oli kaivanut jostakin Boxille kaikkien klassikkopelien äidin jatko-osan, Zuma's Revengen. En ole pariin iltaan juurikaan esim. lukenut tai neulonut. Sen sijaan näytän kovasti tältä: O_O

Kaikkien klassikkopelien äiti, Zuma, fiittasi suhteemme alkutaipaleella. Joskus jollain baarikierroksella tulin asialliseen ja hillittyyn tyyliini keskustelleeksi toverini kanssa Zuman yleisestä mainioudesta; seikka, jonka mösjöö Pelikonsoli (nyttemmin siis myös puolisonani tunnettu) oli laittanut korvan taakse. Eräänä päivänä hän kutsui minut luokseen "pelaamaan Zumaa".

Menin, tietenkin. Ensinnäkin olin valtaisan ihastunut mösjöö Pelikonsoliin. Toiseksi, Zuma on hieno peli. Kun olin kaksi tuntia pelannut Zumaa näyttäen tältä: O_O sanoi illan isäntä, ettei olisi ikipäivänä antanut minun aloittaa ykköstasolta jos vain olisi tiennyt.

Sinä iltana ei tehty muuta kuin pelattu Zumaa, koska tapailin epämääräisesti mutta puolivirallisesti erästä toista tyyppiä, enkä katsonut olevani oikeutettu muuhun. Sinänsä naurettavaa: tuskin maltoin odottaa, että tämä puolivirallinen tapailu kaatuisi omaan mahdottomuuteensa (eli siihen, että kaikilla oli ylitsevuotavan paha olo) ja voisin sitten toteuttaa ihastumistani ihan rauhassa Zumalla tai ilman. Vaan minkäs tein.

Ja nyt ollaan siis jo naimisissa ja Zumasta on Boksin seuraajalla jatko-osa, niisk.

Hirviö sisällämme on kiltti ja leikkisä

Enkeli-Elisagatea seuratessani (popcornit messiin ja Facebook-ryhmää lukemaan) olen huomannut, että itsemurhan tehneen (luultavasti fiktiivisen) tytön glorifioinnin perustellaan tukijoukkojen keskuudessa vähentävän kiusaamista kahdella tavalla:

1. Tukiryhmä kiusatuille niinku
2. Kiusaajat huomaavat, millaista tuskaa saavat aikaan ja lopettavat, niinku*

Suhtaudun asiaan skeptisesti. Kiusatut, kuten koko tämän sopan aikana on monesti todettu, tuskin hyötyvät siitä, että heille esitellään itsemurhaa ratkaisumallina. Positiiviset It gets better -henkiset kamppikset lienevät parempi keino muistuttaa siitä, että suurin osa elämästä tapahtuu koulun jälkeen ja sinne olisi vain selvittävä. Luultavasti on myös tekniikoita, joilla suojella omaa minää niissäkin tilanteissa, joissa itse kiusaamiseen ei tunnuta saavan mitään kuria. Olennaista on uskoakseni kuitenkin se, että kiusaamisen uhrit selviävät mahdollisimman vähin vaurioin jatkamaan elämäänsä, sillä kiusaajien muuttumiseen en usko hetkeäkään.

Kiusaaminen on väärin, kuten kaikki tietävät, ja jos ihmisolento jossain (tutkitustikin, käsittääkseni) on hyvä, on se oikeassa oleminen. Ihmisellä on ilmeisesti hämmästyttävän hyvä kyky selittää musta valkoiseksi ja (eritoten) oman toiminnan eettisesti epäilyttävät piirteet joko a) täysin oikeutetuksi ("hän katsoi minua ikävästi") tai b) ei ollenkaan niin vakavaksi kuin alkuun näytti ("meillä oli kaikilla hauskaa"). Jos ei lähtökohtaisesti pidä edes mahdollisena sitä, että itse voisi olla se hirviö - no, mitä luulette, pysäyttääkö (oikeista tai keksityistä) itsemurhista lukeminen oikeasti miettimään? En minäkään usko.

Olenkin lähes varma, että yksikään kiusaaja ei pysähdy näiden juttujen edessä ajatellen, että ohhoh, kylläpäs olenkin ollut kammottava ihmisen irvikuva, nyt muutun. Luultavasti pahimmatkin kiusaajat koulukiusaamisen uhreista lukiessaan ajattelevat suurinpiirtein, että kylläpä se koulukiusaaminen on ihan kauheeta, miten ne lurjukset saattavat.


* Niinku-sanan käyttö esimerkeissä on osoitus eittämättä huonosta maustani ja tympääntymisestäni ryhmässä käytettyyn jokseenkin pinnalliseen argumentointiin, jossa tekojen oletetaan automaattisesti olevan oikein jos niiden tekijä tarkoittaa hyvää.

Prkl

Joku saattaa ehkä muistaa, että mieheni suunnitteli tyttärelle urakuvioita: joko mimmin pitää selvittää painovoiman välittäjähiukkasten arvoitus, tai sitten siitä tulee missi.

Arvannette, että sohvalla ollaan nyt masentuneita. Se samperin hiukkanen on jo löydetty hyvinkin kolkyt vuotta etuajassa, eikä missikisoillakaan mene vahvasti.

Koska arvostukseni missikisoja kohtaan on, jos mahdollista, kiinnostustani alhaisempi, aion alkuperäisestä suunnitelmasta piittaamatta esittää tyttärelle pikku haasteeksi selvittää, missä luuraa 96% maailmankaikkeuden massasta. Arvon fyysikot. Pidättäytykää selvittämästä pimeän aineen ja energian arvoitusta ihan heti, kiitos.