23 November, 2012

007 ja lupa neuloa

Tässä kävi nyt niin, että kärsin niistä neulontaa hidastavista rannekivuista urheasti kokonaista kaksi ja puoli päivää ja marssin lääkärille. Joku tolkku pitää olla talkkunansyönnissäkin, neulontatauosta nyt puhumattakaan.

Lääkäri taivutteli rannetta sinne tänne, tänne sinne.

"Sattuuko tämä? No entä tämä? Tai tämä? Tuntuuko missään?"
"No ei. Eikä tuo. Eeeei. No nyt ei oikeestaan satu, mutta on ollut tosi kipeä kyllä. Ja sanoinko, että selkähän siitä jumahti myös?"

Ennen kuin ehdin kysyä, onko hypokondriaan lääkitystä, lääkäri ilmoitti tyynesti, ettei ranteessa mitään vikaa ole. Sen sijaan kärsin jostain kaularangan välilevyjen jutusta, ja seuraavaksi tie veisi röntgeniin. Tässä särkylääkeresepti.

En olisi diplomi-insinööri enkä mikään, ellen olisi halunnut tilasta tiettyjä faktoja:

  1. Oonko ensi viikolla pyörätuolissa? Kuinka pian kadun sitä, etten halunnut taloon hissiä?
  2. Voinko neuloa?
  3. Voinko juosta?
En kuulemma joudu pyörätuoliin ja kaikkea voin tehdä mikä ei satu. Kaikki tulee kyllä sattumaan kunnes tila itsekseen paranee. Kaikille teille kuudelle lukijalleni voin tunnustaa, etten missään olosuhteissa myöntäisi neulomisen sattuvan. 

Röntgenissä ilahdutin röntgenhoitajia vastaamalla totuudenmukaisesti kysymykseen "Oletko raskaana?"

"En. No en ainakaan tiedä, että olisin. Tuskin olen."
[kuvittele tähän kohtaan röntgenhoitajattaren tiukka katse]
"No yllättyisin kyllä tosi paljon. Jos olisin."

Ensimmäisestä jipii-saan-neuloa -huudosta selvittyäni selvitin nopeasti myös, ettei tämä ollutkaan ihan niin hyvä juttu. Hermosärky noudatti placebokaavaa ja siirtyi kaikkialle sinne, missä hermosärkyä voi odottaa olevan. Eli joka vitun paikkaan. Pardon my Klatchian. Lääkärin soittoa odotellessani (ei ole kuulunut, Pörriäinen! Odotan yhä) tein myös viimeisen virheen ja googletin. Vaikka tohtorin diagnoosi vaikutti sekä osuvalta että todennäköiseltä* sanottiin jossakin, että kaularangassa voi toki olla myös kasvain. Arvannette ajatuksenjuoksuni. Ja lääkäri, hänhän ei tietenkään soita siksi, ettei tiedä miten asian muotoilisi.

Jos lukijakunnassa on joku vanhempi, jolla on vielä mahdollisuus välttää selkävaivat, minulla on sinulle viesti. Se kuuluu näin: Älä kanna lasta aina samalla kädellä, äläkä nyt siellä itseksesi sano "phoh", kuten minä tein.

* En olisi diplomi-insinööri enkä mikään, ellen yrittäisi besserwisseröidä diagnoosia.

18 November, 2012

Urpå ja sen suunnitelmat

Rannetta särkee. Taas. Suututtaa. Suunnittelen neulontataukoa - jonnekin ensi vuodelle, esimerkiksi toukokuulle.

Okei, ei ajatella sitä nyt. Sen sijaan löysin itseni eilen pohtimasta ... *drumroll* ... munasolun luovutusta. Mitäs sanotte?

Periaatteessa olen asiaa vastaan, itseni kohdalla siis - homma kun etenee käytännössä IVF-hoitojen tyyppisesti siihen asti, että munasolut kerätään parempaan talteen. IVF-hoidoista olen ymmärtänyt, että ne ovat epähauskoja, enkä itse olisi sellaisiin turvautunut, vaikka lasta ei olisikaan alkanut kuulua. (Edellämainittu ei ole sitten mikään paheksunta: oma rajani nyt sattui menemään siinä, mutta IVF-hoitoihin turvautuville toivon vain onnea ja menestystä ja toivottua lapsilukua.)

Toisaalta taas: ehkä jollekulle tulisi luovutetusta munasolusta iloinen olo? Voisiko sitä olla valmis kestämään henkilökohtaista epämukavuutta saadakseen toiselle ihmiselle iloisen olon? (Ja tuleehan siitä sitten iloinen olo? Munasolun lahjoituksesta saa vähän rahaakin, mutta ei se summa kyllä itsessään oikein motivoi. Kyllä pitää jonkun ilahtua.)

Ja entäs sitten, jos tuntematon jälkikasvu tulee 20 vuoden päästä vaatimaan hyvitystä lyhytkasvuisuudesta ja kärsimättömästä luonteesta?

15 November, 2012

Töihinpaluu, mikä ihana tekosyy

Viime joulukuussa otaksuin, että päiväkoti saattaisi olla lapselle varsin kelvollinen vaihtoehto, vaikka oletettaisiinkin kotihoidon olevan rutkasti parempi.

Viime viikolla, kun katsoin kiukkuisena karjuvaa lasta ja pohdin, onko hänellä a) korvatulehdus vai b) TYLSÄÄ kolmen vatsataudissa himassa vietetyn päivän jälkeen totesin, että saatoin viime joulukuussa olla tosi väärässä. Meille se päivähoito on luultavasti hemmetin paljon parempi optio kuin himassa lapsen kanssa venyvä vanhempi. Etenkin jos se vanhempi olen minä.

(Haluan tässä vaiheessa huomauttaa, etten todellakaan halua tehdä mitään yleistyksiä tai oletuksia siitä, miten muiden tulisi lastenhoitonsa järjestää. Tätä postausta kannattaa lukea ns. case-studyna. Tiedän myöskin, että monenkaan kotivanhemman päivää ei voi kuvata "venymiseksi" - ongelma on siinä, että minun päivääni juuri mikään muu sana ei yhtä osuvasti kuvaisi.)

Oikea vastaus oli siis bee. Tyttärellä oli niin tylsää, että meinasi päälaki irrota. Perjantaiaamun hymy päiväkodin pihassa oli leveääkin leveämpi.

Okei, sairaspäivät ovat erityistapauksia, koska lapsen kanssa ei ole syytäkään lähteä ihmisten ilmoille. Joko lapsi ei jaksa moista tai sitten oksentaa jonkun päälle, eikä kellään ole hauskaa. (Niin, sairaspäivä, mikä ihana tekosyy olla poistumatta kotoa.)

Silti. Lapsi tarvitsee virikkeitä hemmetin paljon enemmän kuin olin ikinä kuvitellut - kyllä, jostain syystä olin ajatellut, että hänestä on kivaa hiimailla sisällä ja tutkia kirjoja. Onhan se minustakin kivaa. Minusta sen sijaan ei ole kivaa möyriä hiekassa, mutta ilmeisesti omista preferensseistäni ei todellakaan voi vetää johtopäätöksiä mihinkään suuntaan.

Jos siis olisin jäänyt kotiin hoitamaan lasta, kukaan ei olisi koskaan tyytyväinen. Lapsi olisi jatkuvasti virikepulassa ja minä olisin jatkuvasti stressisykkyrä hiekkalaatikon reunalla, kiukkuisena, kärttyisänä ja luultavasti kaikin puolin kauheana. Koska olen vähän hidas, olisin tajunnut ehkä ensi keväänä sen, minkä kaikki äititoverini jo tietävät: päivät ovat helpompia, kun käydään ulkona. Silloinkin olisin tapellut leikkipuistossa seisoskelua vastaan kirkuen ja potkien ja lapsi olisi kasvattanut juuret kärryihin. (Vaihtoehtokin on: olisin voinut olla se mutsi, joka lukee kännykältä kirjaa samalla, kun mukelo ottaa jalat alleen. Seisoskelunsietokykyni on alikehittynyt.) Bonuksena koira jäisi nykyistäkin pahemmin lapsipuolen asemaan - en oikeasti käsitä, miten muut koiralliset hanskaavat sekä koiran että lapsen ulkoilutuksen. Koira kun ei ole koskaan tervetullut mihinkään, missä on lapsia.

Meillä homma menee nyt siis jotenkin näin:

Piirsin uuden havainnekuvan: perheen päivähoidolliset ratkaisut ovat osoittautuneet onnistuneiksi.

Päiväkodissa (kyllä, meillä kävi tämän suhteen lottovoitto) lapsi on pienessä ryhmässä, jossa on loistava hoitajakunta. Koko päiväkodin ajatusmalli on ihan mahtavan lunki ja leikkiin keskittyvä, ja ulkoilukin hoidetaan usein luonnontilaisessa puistossa. Lisäksi päivittäisellä aktiviteettilistalla on lukemista ja laulamista. Muuta sitten fiiliksen mukaan. Pienellä ihmisellä on tilaisuus tutustua ikätovereihinsa ja oppia, ettei heiltä saa kädestä viedä leluja (ilmeisesti valitukset siitä, miten "vauva otti minulta lelun" ovat yleistyneet ryhmän kaksivuotiaiden keskuudessa.) Kerran kuussa on pienimmilläkin jumppaa. Ulos pääsee aina eikä vain silloin kun mutsikin viitsii. Ruokalistalla on pinaattilettuja. Ja äiti on yleensä iltaisin niin ikävissään, että keskittyy mukeloonsa ihan täysillä.

Tiedän, että tämä teksti kertoo minusta valtavasti eikä varmasti kaikkien mielestä mitään kovin hyvää: ei, minä en pärjäisi kotiäitinä. Mutta kun kerran yksivuotias tykkää päiväkodissa käydä, en todellakaan häpeä. Eläköön laadukas päivähoito ja laumassa kasvavat lapset!


14 November, 2012

Jauchzet, frohlocket

Sain Leopardikuningattarelta tunnustuksen! Sitten sain tunnustuksen myös Suvi Trokee-Daktyylilta! Ilahduin kovasti - tunnustus kahdelta arvostetulta taholta on aina mukavaa. Hyrisen.

Tunnustus pyysi toimimaan seuraavasti:

  • Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa. Helppo juttu. Iso kiitos, teidän täplikäs majesteettinne ja Suvi Runomitta!
  • Jaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggaajalle. Vaikea juttu. Niin moni kovin arvostamani bloggaaja on tämän jo saanut, että rikon hieman sääntöjä ja jaan tämän kahdelle mainiolle bloggaajalle, joiden sivuilla ei vielä tunnustusta näy: haluan kuulla kahdeksan satunnaista asiaa Siinasta ja Sikuriinasta.
  • Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. Helppo juttu. Paitsi kun miettii, monestiko on nämä jo kertonut. (Salaa toivoinkin pääseväni pian puhumaan itsestäni. Luulisi tosin, että tilaisuuksia riittää, jos pitää blogia.)
Sen pidemmittä puheitta: kahdeksan satunnaista juttua minusta.

  1. Jos vielä joskus synnytän, vaadin, että ponnistusvaiheen kruunaa salissa raikaava J. S. Bachin Jouluoratorion avaus Jauchzet, frohlocket. Mielellään toki kuoron ja sinfoniaorkesterin esittämänä, mutta hätätilanteessa myös levyltä soitettu versio käy.
  2. Yllämainittu on minusta niin hyvä ajatus, että toinen lapsi otetaan sittenkin viisivuotissuunnitteluneuvotteluihin (loppukaudelle) mukaan. KYLLÄ, SE ON IHAN HYVÄ SYY.
  3. Olen viime aikoina pyrkinyt nauttimaan pääsääntöisesti kasvisruokaa arkisin. Tämä on kuitenkin johtanut silmittömään maksamakkaranhimoon - epäilen, että hemoglobiini on taas luikertelemassa alemmas. Sovin itseni kanssa, että maksamakkara on vihannes.
  4. Haluaisin sanoa, etten kadu mitään, mutta kadunpas. Kadun katkerasti etenkin jokaista hetkeä, jolloin olen aiheuttanut jollekulle toiselle pahaa mieltä. Lisäksi kadun tunnekuohun vallassa käytyä viestintää, joka ei yleensä johda mihinkään hyvään. Yhtään elämänvalintaa en sen sijaan kadu. En edes sitä, etten hakenut lääkikseen.
  5. Minulle tuli keväällä suurena yllätyksenä, että olenkin tummahiuksinen.
  6. Sekin vähän yllätti, että tyttäreni ei ole kuin minä. Yhtä kärsimätön hän kyllä taitaa olla.
  7. Pidän joulusta ihan sumeasti. Ehkä arvasittekin sen siitä, että olen jo marraskuussa tullut hyvin tutuksi Jouluoratorion kanssa.
  8. Havaitsin hiljattain siirtyneeni lopullisesti kategoriaan, joka ei ymmärrä käsitettä shoppailu harrastuksena. Juuri mitään kauheampaa ajanviettotapaa en enää voi keksiä. (Kirjojen ja langan ostaminen ei ole harrastus vaan elinehto.)
Tässä vielä Jauchzet, frohlocket, jotta pääsette sinänsä hyvin epätodennäköisen toisen synnytykseni fiilikseen jo etukäteen:


10 November, 2012

Äitien ongelma

Olemme tällä viikolla päässeet nauttimaan lööpeistä, joiden mukaan odottavat äidit ovat itsekeskeisiä roistoja, jotka ahteri leviten mussuttavat karkkia raskausdiabeteksesta huolimatta piittaamatta sikiön turvallisuudesta tuon taivaallista.

Pahimmat lurjukset tuovat karkkia synnärillekin.

(Minä vein karkkia laitokselle. Oli ihan mahtavaa kun sai ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen syödä yli yksi karkkia. Iltapäivälehdistön toimittajat saavat viskata ensimmäisen kiven, siellä näyttääkin olevan jo koko kasa odottelemassa.)

Häkellyttävintä minusta on se, että hommasta tehdään tyystin äitien ongelma. Totta kai suurin vastuu sikiön hyvinvoinnista on sillä, jonka kohdussa kasvaa istukka, mutta ihan käsittämättömältä hurskastelulta tuntuu osoitella sormella raskausdiabeteksesta kärsiviä mutseja että ettäs kehtaavatkin. (Ja sitten hakea vielä pari palaa suklaata, paheksunta on hauskempaa kun on kunnon evästä.)

Jos epäterveellinen ruoka ja liika herkkujen syönti ovat ongelma, ne ovat koko kansan ongelma. Osa kansasta vaan sattuu olemaan raskaana. Jostain syystä kuitenkin oletetaan, että tuo osa kansasta on joukkio, jonka on ehdoitta kyettävä ohittamaan kanssaeläjiensä ruokailutottumukset, elintarvikemainonta, kauppojen karkkihyllyt, kahviloiden pullatiskit ja sokerihumalainen yhteiskunta noin yleisesti ottaen. Totta kai pitää. Raskaushormonihan tuottaa yli-ihmisiä. Siitä vaan ette enää syö, helppo homma.

Lilyssä kun asiasta erehdyin keskustelemaan, sain kuulla, että esimerkiksi lapsen isän syömisillä ei ole mitään väliä. Ehkä sitten myöhemmin olisi kiva, että isällekin kelpaisi terveellinen ruoka, mutta etenkään raskausaikana isä ei vaikuta perheen syömisiin millään tavoin, eikä hänen tukensa raskausajan ruokavaliossa ole - ilmeisesti - lainkaan merkittävä. Siunatussa tilassa oleva yli-ihminen ei tukea kaipaa.

...omat raskaushormonini olivat jotenkin vialliset. Miehen vapaaehtoistuki tuli vähintäänkin tarpeeseen. Ja se karkki synnärillä, sekin oli tosi hyvä idea. Lämmöllä suosittelen kaikille karkitta kärvisteillelle raskausdiabeetikkotovereille.

07 November, 2012

Yhtiökokous

Nyt kun koko perhe on toipunut vatsataudista paitsi mies, joka kiitos state of the art -käsihygieniakäytäntöjeni (kaksi saippuointia ja käsidesi*) ei koko tautia näillä näkymin ole edes saanut sai taudin vasta kaikkien mahdollisten ja mahdottomien itämisaikojen mentyä ohi yhtiökokouksen jälkeen, sori vaan kaikki kokouksessa olleet, paarustimme koko sakki taloyhtiön yhtiökokoukseen.

Meillä on hirveän kiva taloyhtiö, etenkin minusta, jonka mielestä ihmiset enimmäkseen ovat hirveän kivoja. Oikeastikin fiilis on kyllä hyvä. Tai ainakin oli viime kevään Suureen Hissikokoukseen asti, joka kiristi välejä sen verran, ettei hallitus tänä vuonna näemmä viitsinyt roudata syyskokoukseen glögiä. Pidän tätä selkeänä huononnuksena kokouksen kulkuun ja annan moitteet itselleni - istun hallituksessa itsekin, varajäsenenä, ja yhtiökokouksissa käyn äänestämässä hallituksen esityksiä kumoon. Heh.

Aika pian kävi ilmi, että yhtiössämme asuu ihmisiä, joiden mielestä lapset eivät kokoukseen kuulu. Ymmärrän tavallaan: he eivät ehkä kuule kovin hyvin. Toisaalta sikäli en ymmärrä, etten jaksa lasten mulkoilua. Jos ei kuule, lähemmäs istumaan vaan.

Huolimatta lapsen tuomisesta paikalle luottamuspesti jatkui vielä vuodella. Varajäsenenä toki.

Tämä häkellyttävä luottamuksenosoitus kielii tietenkin siitä, että kukaan muu ei halua pestiä, eikä suinkaan siitä, että aktiivisen tarkkaavainen asenteeni taloyhtiön edunvalvojana olisi hyväksyvästi pantu merkille. Ei. Jos hallitus saa remontti-ilmoituksen, jossa joku kertoo tekevänsä B-rapussa suuremman luokan rempan (putkityöt tehdään itse, mutta sähköhommia on palkattu tekemään molvanialainen Kelju "Valokaari" Kojootti kaljapalkalla) iloinen ensireaktioni on yleensä "No mutta sepä kiva! Toivottavasti muistavat levätä, remontointi on rankkaa aikaa parisuhteelle ja vatsan toiminnalle." Onneksi hallituksen muut jäsenet ovat hieman skarpimpia, ja minulla on täten aikaa ottaa kantaa hissiasioihin ja pihaistutuksiin, sikäli kun kokouksiin pääsen (nykyään en kovin usein pääse, koska joku tauti kaataa koko porukan). (Jälkimmäisiin jämäkkä kantani on, että ehdottomasti ovat siellä pihalla, ja edellisiin, että en mää kyllä mistään hissistä maksaisi**.)

Lienee turha pelätä, että tähän hallitushommaan joutuisi sen kummemmin sekaantumaan.

EDIT. Postausta muokattu 08.11.2012. Jätämme muutoskohdan etsinnän kotiläksyksi.

* Vain vatsatautiepidemian aikaan, en ole sekaisin.
** Näin siis siitä huolimatta, että yleisesti ottaen en suinkaan pidä omaa lompakkoani ensisijaisena päätöksentekovälineenä. Ymmärrän mm. asuntolainojen verovähennysoikeuden poistot ja tonttivuokrien korotukset, vaikka henkilökohtaisen talouteni osalta en niistä kauheasti tietenkään riemastu.

02 November, 2012

There's no business like knitting business

Olen pyöritellyt mielessäni bisnesideaa jo joitakin vuosia.

Kuten tiedätte, käsityöt ovat nykyisin kovin suosittuja, ja kudin kassissa onkin mitä mahtavin viesti siitä, että tässäpä on ihminen, joka on sisäistänyt kotoilun perimmäisen merkityksen; edessänne seisoo mitä puhdasverisin (eteerinen, ei emäntätyylinen) kodinhengetär, joka ymmärtää myös muiden tärkeiden kotiasioiden (korvapuustit, punaviini, sisustaminen kirjahyllyillä, se, ettei aamulla voi keskustella mistään ennen ensimmäistä kahvikupillista, jonkun muun suorittama siivous, punaviini*) merkityksen. Tuntuukin suorastaan rikolliselta vaatia, että tämän mielikuvan projisoimiseksi ihmisen tulisi osata neuloa.

Olen siis harkinnut kudinvuokrapalvelua.

Minä tarjoan keskeneräisen kutimen (puikoilla), sinä annat ... no, turha tätä on kierrellä: rahaa. Välillä voit palauttaa neuletyösi edistettäväksi muutaman kerroksen verran ja näin väistää ikävät kysymykset siitä, miksei se ikinä valmistu. Lisämaksusta saat valmiin työn itsellesi. Kätevä tapa hankkia lapaset ja respektiä!

Näin ikään. Paitsi ei juuri tämä kudin, koska siitä tulee käyttöön aiottu paita. Vaateliikkeen pussi bonuksena ... yhdelle nopeimmalle.

Tiedustelut osoitteeseen korianteria ät gmail piste com.

Kiireisimmät voivat valita kahden keskeneräisen villatakintekeleen välillä (niiden värit ovat tuotapikaa, viimeistään parissa vuodessa, taas trendikkäitä), enemmän maksavien rauhallisempien kanssa voidaan neuvotella vaatteen luonteesta ja väreistä tarkemmin.

Lisäpalveluna tarjoan myös pääteltäviä neuletöitä päättelyintoisille pientä korvausta vastaan. Ota rohkeasti yhteyttä jo tänään!

* Ne ovat tärkeitä asioita, koska minä sanon niin.