Pystyvä kroppa

Ei, ei, huoli pois, tämä postaus on kuvaton.

Nyt on niin, että suurin osa kai tietää jo A Beautiful Body -haasteesta, ja jos ei tiedä, iso G auttaa.

Suhteeni omaan kehooni on monimutkainen ja pitkän historian tulos, olenhan länsimainen nainen. Kropassani on asioita, joista pidän; niitä, joita inhoan*; ja niitä, jotka estävät uran kansainvälisenä supermallina, mutta joihin suhtaudun neutraalisti. En aio edes yrittää valehdella, etteikö ulkonäöllä olisi minulle merkitystä, mutta sen kyllä sanon, ettei sillä ole selvästikään minulle niin paljon merkitystä, että yrittäisin kovin pontevasti pudottaa vaikkapa rasvaprosenttiani.

Nyt kuitenkaan en ole aivan varma, onko näyttäminen aivan sama asia kuin hyväksyminen. Auttaako kehonsa esittely myös hyväksymään tuon vastuksista vaikeimman, oman vartalon? Silloinhan uimarannan pitäisi olla mitä rentouttavin ja voimaannuttavin paikka, vaan harvallepa se sitä on. Tai siis minulle ei ainakaan ole, ja samaa olen kuullut joskus muidenkin sanovan.

A Beautiful Body -haaste sai minut oikeastaan pohtimaan yksityisen ja hävettävän suhdetta (pikemminkin kuin suhdetta omaan kehooni.) Kas, en häpeä kehoani, mutten toisaalta viihdy sitä esitellen rannallakaan - puhumattakaan Internetistä. Kyse ei kuitenkaan ehkä ole niinkään häpeästä tai siitä, ettenkö hyväksyisi vartaloani, vaan siitä, että kehoni on yksityisaluetta. Intiimiä. Minun.

Eikä yksityinen tarkoita sitä, että on jotain salattavaa. Se tarkoittaa sitä, ettei halua paljastaa.

Tällä kaikella en tosin halua sanoa, että haasteessa sinänsä olisi jotain vikaa. Kaikki keinot ovat sallittuja rakkaudessa omaa kehoaan kohtaan, sanon minä.

Mutta jos tuo nyt jostain syystä ei auttanut, tai ei tunnu omalta, suosittelen kokeilemaan jotain toiminnallista, sillä lopulta omassa kehossa siisteimpiä juttuja ovat ne, mihin se pystyy (ja miltä se sitten tuntuu.)

Niin niin, IMAO totta kai.

* Kuukautiset. Ja nyt on KENENKÄÄN turha tulla sanomaan, että kuukautiset ovat luonnollinen osa naisen elämää. Niin on selluliittikin, eikä sitä kukaan puolusta.

Kysy, niin sinulle vastataan

Siina esitti kysymyksiä, minä vastaan niihin:

1. Jos et saisi olla sen niminen kuin olet, minkä niminen haluaisit olla ja miksi?

Tunnen kiusausta vastata "Galadriel Pippin Moonchild", mutta jätän vastaamatta. Nuorempana olisin halunnut olla jonkin muun niminen kuin Liina, sillä olin jotenkin saanut tarpeekseni jo neljävuotiaana erilaisista vitseistä, joihin liittyi nenä- tai pöytäliina. Nykyään en jaksa korviani lotkauttaa vitsiasioille, ja viihdyn tosi hyvin Liinana.

En voi vastata kysymykseen, anteeksi, suostun olemaan vain Liina.

2. Mikä lastenlaulu tulee ekana mieleen?

Polkupyörälaulu! Pidän siitä kaameasti, mutta lapseni tuntuu hieman kyllästyneen viisuun. Muistan muuten lapsuudestani sen, miten äitini aina halusi jostain syystä väen väkisin laulaa Polkupyörälaulua. Toivottavasti saan lapsenlapsia, olisi ikävää, jos hyvä ketju katkeaisi tähän.

3. Näetkö jotain toistuvaa unta ja millainen se on?

En varsinaisesti, mutta välillä koen yöhäröilykausia, jolloin tuppaan puolittain heräämään varmana siitä, että asunnossamme on joko kestit tai asuntonäyttö, ja minä vain makaan sängyssä alushoususillani ja pohdin, miten kiusalliselta juhlijoista / asunnonkatselijoista tilanne mahtaakaan tuntua. Toisinaan myös pohdin, kuka on vierelläni nukkuva mieshenkilö.

4. Missä yleensä bloggaat noin sijainnillisesti?

Tässä:

Huomatkaa, että alahyllyjen siisteyden osalta en enää edes viitsi yrittää.

Laajemmin tarkasteltuna Herttoniemessä, Helsingissä.

5. Oletko nähnyt punkin?

Kyllä. Viimeksi eilen, kun erityisen hyvinsyönyt yksilö tiputtautui riemunkiljahduksen kera koirastamme. Okei, riemunkiljahduksen keksin itse, mutta tapausta seurannut oma inhotanssini on ihan oikeasti totta.

6. Mitä ruokaa aiot tehdä seuraavaksi?

Mieluiten en mitään, enää ikinä, mutta jos jotain on pakko, aion vääntää kaalipataa tässä jossain välissä.

7. Minkälaista apokalypsia uumoilet saapuvaksi ja oletko varautunut siihen jotenkin?

Kuulin ennen kesälomia radiosta tiedeohjelman, jossa selitettiin, että mikäli kvantit ottavat ja tunneloituvat matalamman energian tasolle (jollainen ilmeisesti oikeasti on olemassa) on esimerkiksi ydinreaktio sellaisena kuin me sen tunnemme entinen ilmiö. Tällöin sammuu aurinko.

Olen varautunut tähän makaamalla lattialla ja uikuttamalla. Kvanttitunneloitumiseen verrattuna joku zombiapokalypsi on ihan maapähkinöitä.

8. Mitä tv-sarjoja seuraat ja miksi?

Mieluiten sellaisia, joissa on joku tieteiselementti. Fantasiakin käy, kun se ei enää näytä niin kököltä nykyisin. Tällä hetkellä tiiviissä seurannassa ovat Falling Skies, joka on kyllä ihan höperö, mutta siinä on alieneita; Revolution, joka vaikuttaa oikein lupaavalta, siinä on yhteiskuntarakenne romahtanut mainiosti; Borgias, siinä ei ole scifiä mutta juonittelua on, ja komeita mekkoja, ja erinomaisia näyttelijöitä; ja lopuksi American Horror Story, joka sekin on ihan höperö, mutta pidätän oikeuden tehdä höperövalintoja. 

Joskus näinä seuraavina vuosisatoina aion myös katsoa yksikseni Supernaturalin kuutoskauden.

9. Mitäpä oot tännään hommannu?

(Vastaan eilisen osalta, koska kirjoitin tämän eilen, ja koska tänään olen vienyt koiran ulos, juonut kahvia ja lukenut.)

Menin lapsen kanssa kirjastoon ja kauppaan; tarjosin lounasta, joka ei kelvannut; siivosin maitoa lattialta ja koirasta; olin aika helvetin kärttyinen; pyysin kovasti anteeksi sitä, että olin aika helvetin kärttyinen; luin, join kahvia ja neuloin sillä kuuluisalla oman ajan hetkellä, joka on käytettävä tehokkaasti hyväksi. Voisi olla sopivaa, että oppisin vielä tekemään jotain varpaillani maksimaalisen hyödyn saavuttamiseksi. 

Sitten lähdin erään viehättävän kirjailijattaren ja hänen jälkikasvunsa kanssa puistoon, omien kupeitteni hedelmä följyssä totta kai.

Kirjailijattaren kanssa tehtyä puistovisiittiä lukuunottamatta oli itse asiassa todella huono päivä. Toivon parempia viimeisen lomaviikon lopuksi.

10. Oletko sellainen ihminen, joka tajuaa lähteä ajoissa kotiin, ja jos olet, kerrotko miten se tapahtuu?

Olen. Se tapahtuu sillä tavalla, että mieleen hiipii ajatus siitä, miten paljon kotona on lukemattomia kirjoja. Loppu sujuu itsestään.

Kymmenen kysymyksen sijaan mietin, pitäisikö testata Siinan ideaa (ks. kommentit) jossa postauksen aihe on annettu? Jos vielä ainakin enin osa ainekirblogipostauksista julkaistaisiin suunnilleen samaan aikaan, niitä voisi olla hauska lueskella.

Olisiko kukaan messissä paitsi minä ja (kuten oletan) Siina?

Reikiä, enemmän reikiä

Olen juuri nyt pienessä hiprakassa, enkä voi mennä juoksemaan. Hiprakka on suoraa seurausta siitä, että treffasin kanssamutseja (mutta tulin kuitenkin kiltisti ajoissa kotiin katsomaan yleisurheilua viettämään aikaa rakkaimpieni kanssa.)

No, jos en voi juosta, voin sentään kertoa paidasta, jonka taannoin tein.

Mies osaa kuvatakin sarkastisesti.

Langat* ostin ja ohjeen kerjäsin ihan itse Kerästä (nähtyäni mallin ensin täällä Eilen tein -blogissa) ja pistin tikut ristiin. Niin, mainonnan puolelle meni taas, mutta odottakaas kun saan puikoille viimeiset Keräostokseni, sitten ette muusta kuulekaan. Toivon, ettei kukaan huomauta siitä, ettei edellisessä lauseessa ole mitään järkeä.

Tästä tuli sikäli erikoinen paita, että mösjöö erikseen otti ja kehui sitä. Hän sanoi paitaa ihan kivaksi, mikä tarkoittaa tilanteesta riippuen jotain mahtavan ja hädin tuskin kelvollisen väliseltä akselilta, mutta koska hän nyt aivan kärttämättä esitti mielipiteensä, otaksun, että kallistumme sinne mahtavan puolelle.

Muutenkin on ollut oikein hyvä ja paljon käytössä oleva paita. Kaikin puolin mainio, siitäkin huolimatta, että väriä voi luonnehtia lähinnä ... niin ... ruskeaksi. Mutta se on harmahtava ruskea, vähän samaan tapaan kuin eräässä kirjassa taannoin henkilö pukeutui mustahtavaan kanarialinnunkeltaiseen (blackish canary) suruaikana. Kerrassaan hieno väri, itse asiassa, tämä harmahtava ruskeani.

On tässä paidassa eräs huonokin puoli: jos on minä, tai kaltaiseni, saattaa satunnaisesti eli noin kerran päivässä jäädä vaatteistaan kiinni erilaisiin asioihin, mutta erityisesti lastenrattaisiin. Tällainen reikäpaita ei ole varsinaisesti armollinen moisille tartunnoille; ellei pidä varaansa, paita muistuttaa pian jotain, mistä U. Turhapuro olisi kateellinen. Mutta koska ohje oli ihan iisipiisi, ensi kesäksi voi vaikka tehdä uuden. (Toivoisin kuitenkin harmaata lankaa sinne Kerään, tai ehkä vaaleanpunaista, olen niin tyttömäinen.)

* Lang Yarnsin Lino

Suomenlinna

Olen naimisissa ohjelmatoimiston kanssa. Niinä neljänä päivänä, jotka tällä viikolla olemme kotona viettäneet, olemme käyneet Sea Lifessa ja Linnanmäellä, Haltialan tilalla katsomassa eläimiä, Kumpulan maauimalassa ja tänään Suomenlinnassa.

Tänään herra Ohjelmatoimisto kaivautui siis sängystään hiukset pystyssä kahdeksalta ja vaati, että muu perhe kasaa luunsa sillä Suomenlinnaan olisi lähdettävä nyt.

Lähdimme välittömästi kahden tunnin päästä.

Ensi töikseni erehdyin Kaisaniemessä sanomaan "yes?" jollekin anteeksipyytelevälle henkilölle, minkä välittömänä seurauksena johdatimme 44 israelilaista turistia lautalle perässämme.

Suomenlinnassa oli sekä ihan perus että ihan parasta. Oltiin vaan ja möllötettiin, syötiin eväitä kallioilla ja lounasta ihanassa Valimossa, joka on siitäkin merkittävä mesta, että eräs olennainen pariskunta on siellä juhlinut häitään.

Valimo, jossa oli aika lailla jengiä, vaikka osasin rajata heidät kuvasta ulos.

Valimossa oli huippuhyviä affenia (ja puoliskon lautasella huippuhyvää karitsaa) ja eväistä sen verran täyteen tullut lapsukainen, että ahventen sijaan ipadi vaikutti kiinnostavammalta.

Lapsi oli oma paras itsensä. Katseli laivoja ja veneitä, istui sylissä, vaati äitinsä vissyä, kävi potalla pyydettäessä ja muutoin pidätteli, vaikkei pyydetty. Piti kädestä kun oli pakko ja töhötti menemään kun ei ollut. No, enimmäkseen hän kyllä töhötti kohti rattaita kiivetäkseen niihin, raukka pääsee niin harvoin rattaisiin nykyään, kun vaadimme kävelysuorituksia sinne tänne, tänne sinne.

Ruokailun jälkeen ketään ei huvittanut mennä kotiin, joten teimme kirjastoturismivisiitin Suomenlinnan kirjastoon. Julistan kirjaston äärisympaattiseksi. Olisin kauheasti halunnut jäädä sinne lueskelemaan sarjakuvia, mutta koska lapsi intoutui pudottelemaan näytteille asetettuja lastenkirjoja ja vaatimaan, että luen jokaisen pudotetun yksilön ("Ui eti!" eli suomeksi "Lue heti!") otaksuin, ettei moiselle ehkä ole tilaisuutta. (Vaan nyt huomaan erheeni. Luultavasti lapsi olisi nauttinut Jumaltenrannan noususta ja tuhosta yhtä paljon kuin minä. Onhan hän sentään tyttäreni.)

Helsingin kirjastoista 12 tutkittu, 25 odottaa visiittiä. Minäkö pakko-oireinen?

Mukana oli myös laiva- ja ongelmakoira Loki, joka on loppuillan ollut sohvalla niin matalana, että voisi kuvitella sen muuttuneen pieneksi, koiranmuotoiseksi lätäköksi. Reissulla Loki keräsi hyväksyntää sekä israelilaisturisteilta että paluumatkalla tehdyllä ekskursiolla Akateemiseen kirjakauppaan. Jos kirjastoturismi on sekä parasta että ilmaisinta, mitä voi ihmiselle suositella, on kirjojen ostelu yhden lounasviinilasillisen jälkeen oikein hyvä kakkosvaihtoehto. Vähemmän ilmaista tosin.

Perheestä ja hellan ympärillä juoksemisesta

Osa ehkä tietääkin, että minulla oli joskus ruokablogi. Nyt se tietenkin naurattaa, vaikka ajat olivat tuolloin toiset. Ruokabloggaajankin sopi tuolloin kirjoitella broilerista itse hengiltä otettujen luomuviiriäisten sijaan.

- Enää kaksi viikkoa, ja pääsen lepäämään töihin, huokaisin lenkillelähtöä tekevälle miehelle.
- Eipäs liioitella, vastasi mies iloisesti.
- Okei, enää puolitoista viikkoa, korjasin.

En tiennyt, miten oikeassa olin.

Ruoanlaittoni koko kuva on nykyään se, että vääntäessäni makaronilaatikkoa (jonka gourmet-osio koostuu sivumennen sanoen siitä, että ostin aurajuustoa palana valmiiksi murustellun sijaan) mies soittaa juoksulenkiltä ja ilmoittaa potkupyörän meille myyneen tyypin olevan alaovella NYT. Juoksen niiltä sijoiltani - kaksi kattilaa hellalla poristen - hakemaan fillaria; itse sentään säällisesti puettuna, mutta lapsi kainalossa housuja vailla.

Sitten käristän ruokaa samalla kun yritän opettaa lasta potkupyöräilyn saloihin. Jossain vaiheessa syön puolet aurajuustosta ihan vain hermojani lepuuttaakseni ja muistelen sitä, miten Nainen puntarissa -kirjan kirjoittaja* osui oikeaan yhdessä asiassa: syöminen on niiden pahe, joilla ei ole mahdollisuutta keventää fiiliksiään muilla tajusteilla. Vastuullinen vanhempi kun ei nauti kiinteitä sierainten kautta, noin esimerkiksi.

Vanha ja uusi menopeli. Ruoasta ei parane ottaa kuvaa.

Huolimatta siitä, että tämä mitä tänään syötäisiin -vaihe** on todella tylsä, en silti kadu mitään. Ei minusta oikeasti olisi sellaiseksi ruokahipsteriksi, jonka mielestä "riittävän hyvä" on yhtä kuin "tahallisesti paska".

Mutta einesmutseja en kyllä halveksu.

* Luullakseni tämä viisaus löytyi Nainen puntarissa -opuksesta, mutten tietenkään ole enää varma siitäkään.
** Kiitos termistä ihanalle Booksylle.

Pakkaamisesta

Ensin pakataan juoksukamat. Tai kahdet, jos käy toisellakin lenkillä.

"Poltaksä ne ekat sitten?" kysyi mies.

Sitten valitaan kirjat. Normaalisti tämä menisi toisin päin, mutta nyt oli se puolikas, sellaisiin pitää vähän panostaa.

Poissa ollaan kuitenkin ainakin viikko. Ei parane jäädä tyhjän päälle luettavan suhteen.

Sen jälkeen mietitään, mitä lomalla neulotaan.

Tässä neulehommassa edetään sillä tavalla, että ensin etsitään lankaa projektiin A tai projektiin B, sitten löydetään lanka projektiin A, mutta ei siihen sopivia puikkoja, sillä kuten tavallista taloudesta löytyy kaikkia mahdollisia puikkokokoja kaikissa mahdollisissa variaatioissa, paitsi sitä, jota projektiin A tarvitaan. Pengotaan hieman lisää, ja löydetään puikot, jotka sopivat projektiin B. Tehostetaan etsintöjä projekti B:n langan suhteen.

Tällä kertaa kävi tuuri. Juuri, kun olin luopunut toivosta, löysin B-langat vaatekaapistani housujen takaa.

Ja sitten oli kai jotain vaatetta ja lapsen vaatetta ja matkalääkekaappia ja leluja ja lapsen kirjoja ja henkilökohtaisen hygienian juttuja ja muita vähemmän kiireellisyysasteen tavaroita, ne lätkäistään kassiin lopuksi.

Sitten, kun ollaan taas kotona, huomataa, että 80% kaikesta oli turhaa.

Työleiri mökillä

Työleiri on se, mikä vanhempiani odottaa aina, kun menemme käymään.

En oikein tiedä, miten tästä kiusallisesta kierteestä pääsisi irti - ja uskokaa pois, olemme yrittäneet. Viimeisen viisivuotiskauden ärsyttävin kasvusuuntani on nimittäin ollut se, jossa ahdistun, mikäli en voi olla avuksi muiden puurtaessa. Eihän siitä tunnu olevan aikaakaan, kun pääasiallisin tapani auttaa oli se, että pysyttelin poissa tieltä. Esimerkiksi riippumatossa.

Vaan ei enää. Joka talvi mietimme, miten ensi kesänä toimitaan paremmin, ja joka kesä toistamme samaa kaavaa.

Käyn usein äitini kanssa keskustelua ruoanlaitosta:

- Mä voisin tehdä jotain ruokaa joku päivä. Vaikka korianteri-inkivääripestopastaa.
- Hieno idea. Tuolla on paljon keittokirjoja.
- No mutta entäs se korianteri...
- No tee vaan sitä. Vaikka keskiviikkona. Me muuten käydään Helsingissä keskiviikkona.

En tiedä, onko kyse siitä, että äitini todellakaan ei halua syödä asioita, joita ei halua syödä; siitä, ettei hän kestä katsella minua keittiössä (siitä nyt ei voi ketään syyttääkään); vai siitä, että häntä ärsyttää laiska tapani rojauttaa pöytään pääruoka parhaimmillaan ilman lisukesalaattiakin. Jälkiruoka on minun kirjoissani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, joten sitä nyt ainakaan ei ole tarjolla, jos minä pääsen keittiöön.

Joku kuskaa puita kottikärryillä ja koreilla, mutta toisilla meistä on raskas vastuu ylimmäisenä vauhdinantajana ja keinuvoutina.

No, he sitten lähtivät sinne Helsinkiin. Me miehen kanssa päätimme täyteen ohjelmoidusta päivästä huolimatta olla hyödyksi. Jossain siinä kahvin hieman liiallisuuksiin menneen nautinnan* ja päiväunien (omiemme) välissä saimme kuin saimmekin imuroitua. Sitten mies meni roudaamaan puita ja minä keittämään pastaa (unohdan aina, miten hidasta puuhaa se on sähköhellalla - olenkin alkanut epäillä, että niillä kapineilla pääenergiana ei ole sähkö vaan kokin verenpaineen nousun aiheuttama muutos lämpötilassa.)

Varsinainen kysymys on yhä auki. Alan epäillä, että minun on vain ilmoittauduttava tekemään kaikki ikävimmät hommat (kuten huussin tyhjennys), jos haluan oikeasti olla hyödyksi.

Valitettavasti haluan oikeasti olla hyödyksi.

* Kirjoitusvirheet johtuvat tärisevistä käsistäni.