Cam-joen silta

En ole mikään varsinainen matkustelijaihminen. Lyhyellekin reissulle lähtiessäni ehdin käydä läpi kaikenlaisia stressin ja murheen aihioita, joista osa ehtii kasvaa täysmittaisiksi ja osa päästetään kiireen vuoksi livahtamaan karkuun. Esimerkkejä:

• Koirasta on törkyisesti vaivaa vanhemmilleni
• Lapsi oksentaa lentokoneeseen ja/tai vuokra-autoon
• Ajamme kaamean kolarin
• Kotona syttyy poissaollessamme tulipalo tai tulee vesivahinko, tai ehkä molemmat, mutta ei kuitenkaan niin, että tulipalo sammuisi vesivahinkoon
• Lentokone muuttuu tulipalloksi nousukiidossa 
• Koko perhe nukkuu hotellissa samassa huoneessa eikä kukaan täten nuku
• Hotelli on halpa guest house, jossa epäilemättä rotat syövät käytävillä torakoita
• Lapsi ei syö reissussa mitään

Näistä uhkakuvista toteutui mahdollisesti ensimmäinen, mutta vanhempani eivät kohteliaasti reklamoineet asiasta.

Kävimme siis Cambridgessä.

Jos ihminen käy elämänsä matkojen aikana useasti samassa kaupungissa, eikä tuo kaupunki voi olla Lissabon, Cambridge on oikein mainio valinta. Pidän Brittein saarista muutoinkin, ja Cambridgen vanha keskusta ja yliopistokulttuuri luovat yhdessä mainion tunnelman. Tällä kerralla näin jopa opiskelijoita opiskelemassa! Takuulla ensimmäinen kerta, mikä kertoo jo jotain, sillä olen ravannut Cambridgessä varmaan kohta kymmenen vuoden ajan - ystäväni muutti sinne tekemään väikkäriä, opiskelija-asuntoon (että sinänsä voisi ajatella, ettei opiskeleva opiskelija olisi aivan tavaton näky) ja sille tielle jäi. Nyt olen hänen tyttärensä kummatäti.

Tulen tosin aina vähän haikeaksi Cambridgessä - usein tuntuu siltä, että voisin vaikka asua siellä (kunnes muistan, että vessojen ilmastointi hoidetaan pitämällä ikkunaa auki ympäri vuoden), enkä voi olla välillä fiilistelemättä ajatuksella siellä opiskelusta. Miten siistiä olisi opiskella jossain, missä on ihan oma pytinki vaikkapa Stephen Hawkingille.

Matemaattinen silta

Tietenkin voidakseen opiskella Cambridgen yliopistossa pitäisi olla sekä fiksu että todella ahkera - opiskelu Cambridgen ja Oxfordin yliopistoissa on kuulemma sikäli poikkeuksellista, että arvosanat määrittyvät loppukevään tenttien mukaan. Ja jos huonosti menee, näytetään ovea. Ja jos kävelee nurmikolla, näytetään ovea.

Mutta silti, mutta silti.

Tällä(kään) kerralla emme visiteeranneet collegeissa. Kävimme sen sijaan veneilemässä Cam-joella, muistelemassa, missä olemme juoneet olutta isänpäiväisessä auringossa, englantilaisella maatilalla katsomassa possuja (opittua: brittiläisillä possuilla menee hyvin manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa verrattuna), Forbidden Planetin nördeparatiisissa ja leluhelvetissä hakemassa lapselle Oktonauttiroipetta.

Maatilalla pääsi myös leikkuupuimurin rattiin

Ja ystävien luona - he asuvat pienessä kylässä, eikä kukaan ole vielä kuollut, vaikka kaikki tiedämme, miten vaarallista englantilaisissa pikkukylissä on. Ja heidän takapihallaan on hevonen. Hevonen.

PS. Joku jo kysyikin, miten pääsykokeet menivät - kaksi jokua, tarkemmin sanoen. Eiväthän ne hyvin menneet, mutta olen tästä keväästä vielä niin järkyttynyt, etten osaa kommentoida asiaa tarkemmin. Se nyt on ainakin selvää, etten todellakaan ole ollut tarpeeksi ahkera lääkikseen, saati sitten Cambridgen yliopistoon.

Asiaton sosiaalinen mediakatsaus

Ystävät ja kylänhenkilöt. Olen laajentanut sosiaalisen median verkkojani. Seuraa näkemyksiä.

Twitter

Twitterillä on maine paikkana, jossa ammatti-ihmiset voivat esitellä nohevuuttaan muille ammatti-ihmisille. Sopii kieltämättä erityisen hyvin ytimekkäille nokkeluuksille, mutta ammattimaisuus valitettavasti usein kääntyy twiiteiksi kaiken maailman seminaaripuhujien lausunnoista. On mahdollista, että vielä puhujan suusta lähtiessään lausunto on ollut kirkas, kuulas ja valaistumista edesauttava, mutta Twitteriin ehtiessään siitä on riivitty konteksti ja tuloksena on yleensä 140 merkkiä latteuksia ja hashtageja.

Itse olen vierastanut Twitteriä pitkään myös sen kaupunkilaisserkku-fiiliksen vuoksi. Joku sen kerran Twitterissä kiteyttikin niin, että - ja nyt lainaan ulkomuistista, en piru vie löydä kyseistä twiittiä mistään - Facebook on vähän kuin Twitterin nolo maalaisserkku. Koska siis järkyttävässä itsetyytyväisyyden määrässä ei ole niin mitään noloa.

Mutta parhaimillaan Twitter on kyllä ihan kultaa. Siellä twiittaa esimerkiksi Antti Nylén, joka on näemmä uusi idolini ihan kaikessa. Muista: mitä vähemmän hashtageja, sitä enemmän asiaa. Yksinkertainen matemaattinen laskutoimitus.

Itse olen hypännyt Twitteriin ihan kehityksen eturintamassa, leuhkis, (ja sitten jättänyt tilin telakalle) mistä syystä minut löytää sieltä reteästi käyttäjänimellä Liina. Varoitan jo tässä välissä, että oma tuotantoni on aika tylsää. Älkää seuratko.

Instagram

No tietenkin aloin kun Siinakin kerran. Ja kun Siinakin kerran, minäkin aloitin sen #100happydays -haasteen, huolimatta Siinan sohvan toisen pään lausunnoista. Saan jos haluan.

Merkittävä prosenttiosuus instagram-tuotannostani. Kuten näette, tämäkin kannattaa passata.

Eilen melkein kuvasin esimerkiksi onnelliseksi hetkeksi sen, että palaveri oli ulkona, mutta sitten muistin, että en erityisemmin pidä palavereista, olivat ne missä tahansa. Päätäkin särki, janotti ja kuuma oli, ei ole länsimaisen ihmisen hyvä olla tässä maailmassa. Lisäksi pidän epäilyttävänä sitäkin, että päivän onnellinen hetki koettaisiin töissä. (Olen tarkastellut tätä ajatusta nyt hetken, ja huomannut, että se ei kestä minkäänlaista lähempää analyysia ja kumpuaa vain tarpeestani olla tyyppi, jolla on vapaalla kivempaa kuin töissä (missä olen ihailtavasti onnistunut) joten ystävällisesti älkää kohdistako ajatukseen kriittistä silmää.)

Instagramiin en hypännyt kovin aikaisin mukaan, joten siellä olen nimellä liina_ivalo. Tämä älykkyyden huipentuma perustuu siihen, että hyvin rakas ystävä totesi kerran onnellisena tietävänsä toisen nimeni. "Se on ... se on ... Ivalo!" (Ei se ole.)

Miljoonalaatikko

Kaksi asiaa tekevät kodin - minulle. Ensinnäkin pitää olla kirjoja, mitä enemmän on kirjoja, sitä enemmän on kotia.

Toiseksi pitää olla miljoonalaatikko. Meillä on niitä keittiössä kolme.

Yksi kolmesta

Epäilen, että armain puolisoni olisi valmis joustamaan kodin määritelmästä molempien suhteen, mutta minä en. Eihän mikään tuntuisi miltään, jos kotoa ei löytyisi laatikkoa, josta löytyy kaikkea kiinnostavaa paitsi sitä, mitä juuri silloin tarvittaisiin. (Tästä syystä laatikko tunnetaan myös ainakin joissakin fiktiivisissä teoksissa, mahdollisesti mutta ei välttämättä Tuija Lehtisen nuortenkirjoissa, nimellä "kaikkea paitsi" -laatikko.)

Nyt kyllä vähän ärsyttikin se, ettei löytynyt - olin ihan varma, että hurtan punkkisuoja-ainetta olisi ollut vielä yksi kapseli jäljellä. Löysin kuitenkin:

• Joulukortin, jonka voi lähettää jollekulle. Tai olisi voinut ennen kuin se joutui miljoonalaatikkoon ja taipui. Voisi kai sen vieläkin lähettää jollekulle. Mutta ei kellekään kovin läheiselle.
• Tuhansia erilaisia ja erivärisiä ja eripaksuisia kyniä (kalligrafiatussit! Miksi minulla on kalligrafiatussit! Ei niillä kirjoitella ruokalistaa äkkiväkkiä kauppaan lähtevälle!)
• Aika paljon kirkkaanvärisiä kynsilakkoja
• Washiteippiä
• Kirjeen, jolla Helsingin yliopisto lähestyi minua viime vuonna kertoakseen, etteivät pisteeni riittäneet
• Puhelimen laturin, joka ei käy enää mihinkään puhelimeen
• Metallisen ... osan
• Pelikortit, jos vaikka vielä tällä vuosituhannella läiskisimme ristiseiskaa
• Leivinjauhetta, luultavasti vanhentunutta
• Pattereita
• Kynttilöitä 
• Käsirasvaa
• Kuitteja
• Pro Lingua -mitalin, jonka sain ylioppilastodistukseni kylkiäisenä

Aion siivota laatikot tällä kellonlyömällä. Koen nimittäin tässä samalla luullakseni siisteintä mahdollista vanhemmuusetappia, joka on seuraava:

Lapsella on kaveri kylässä, eikä kukaan kaipaa minua.

Hienoin hetki, takuulla.

Jinx

Meillä on tänään hääpäivä. Heräsin siihen tällä tavalla:

*SÄIKÄHDYS*

"Nukuitko pommiin", mumisi mies omalta puoleltaan.

Siinä ei sitten paljon pusuteltu kun eräät meistä laukkasivat kuin sähköjänikset ympäri asuntoa. Jätin meikkaamattakin (yleensä sudin naamaan aina jotain väriä töihin lähtiessä, ettei vain maailma lopu), mutta vielä ei sada tulta ja tulikiveä. Itse asiassa muistin koko hääpäiväjutun vasta duunissa kun syke oli hieman laskenut, noussut kahvin vaikutuksesta ja laskenut uudestaan.

Tarkoitus on muutenkin juhlia vasta lauantaina, jolloin lapsi menee hoitoon mummolaan. Niinpä arvaatte varmaan, mitä lapsi kertoi tiistaina iloisesti ruokapöydässä?

"A* ossensi päiväkodissa!"

Tästä kaikkien päiväkotiryhmäläisten mielestä kiehtovasta tapahtumasta keskusteltiin eilen illalla vähemmän innostuneessa seurueessa.

"Mitä jos mekin nyt sit saadaan se oksennustauti?"
"Viedään lapsi silti mummolaan ja juhlitaan."
"Sä siivoat sitten auton sisätilat."
"No niinhän mä teen muutenkin."

(Touché.)

Minuuttia myöhemmin yritin aloittaa keskustelun uudestaan.

"Älä nyt manaa sitä tautia", komensi mies.
"Enhän mä manaa! Puhumalla siitä osoitan sille, että mua ei voi yllättää, ja sitten se ei tule", vastustelin.
"Ei kun sä manaat sitä meille! Puhut siitä niin sitten se tulee."

Huomaan siis kärsineeni koko elämäni sellaisesta maagisen ajattelun muodosta, että mitään, mistä muistan oikein olan takaa huolehtia, ei varmasti tapahdu.

Mies näköjään kärsii puolestaan sellaisesta maagisesta ajattelusta, että puhumalla jostain sen saa pian muuttumaan todeksi.

Niin että kumpi meistä on oikeassa? Minä, eikö?


* Nimeä merkittävästi lyhennetty

Juoksin

Nyt on HCR ohi. Pääsin maaliin - huonoimmalla henkilökohtaisella ajallani.

Käytännössä tämän juoksukauden jälkeen olen supervoittaja. En tiedä, miksi silti kaihertaa. Ei pitäisi olla mitään syytä sellaiseen, sillä olen oppinut, että omalla kohdallani urheilujutuissa ei tapahdu ihmeitä - ja esimerkiksi tulosparannus tai vauhdin yhtäkkinen nopeutuminen olisi näillä treenimäärillä ollut ihan vetten päällä kävelyyn verrattavissa. Treenikauteni kun oli jalkavamman ja flunssien takia noin 35% siitä, mitä se olisi muutoin helposti voinut olla. Lisäksi juoksin koivun siitepölypilvessä. ("Eihän se järkevää ole", sanoi lääkäri jonka kanssa juttelin viikolla allergialääkkeistä ja keuhkoputken tilasta. "Mutta voit juosta. Ja koita olla käyttämättä sitä inhalaattoria, näyttää niin pahalta kun juoksutapahtumissa vedetään astmalääkettä.")* ("Tekosyitä!" huutaa alitajuntananikin tunnettu orjapiiskuri.)

Juoksutoverit Jennijee ja Täti-ihminen olivat kuitenkin molemmat ekassa puolikkaassaan ihan ässiä, nostan hattua mimmeille!

Itse tapahtuma oli jees, tehokkaasti organisoitu ja noin. Viimeisen kahden kilometrin aikana yleisön kannustus sai myös vipinää kinttuihin - ihanaa, että juuri sille pätkälle oli osunut sakki raivokkaasti kaikkia juoksijoita kannustavia yksilöitä. 20 km kyltti oli parasta, mitä olen toviin nähnyt - lisäksi tiesin, että sen jälkeen voin yrittää bongata miehen ja lapsen, jota oli aamupäivällä opetettu huutamaan "HURRAA!" äidille. (Ei hän sitten kuitenkaan huutanut, mahdoin olla jännittävä näky.)

Lopulta joimme kuin joimmekin hieman skumppaa.** Aloin myös pohdiskella seuraavaa tapahtumaa, joka voisi olla syksyn Vantaan puolikas, jos kesä menee juoksun suhteen iloisesti.

Ihan ensimmäinen projekti on kuitenkin saada juoksuun takaisin se ilo, joka siitä älyttömäksi kääntyneen HCR-aikataulun jälkeen jotensakin katosi.

EDIT. Suljen kommentit. Tänne sataa spämmiä, minua väsyttää. Jos haluatte kehua suoritustani :D ... no, ehkä voitte elää tämän kanssa.

* En käyttänyt inhalaattoria, mutta lähinnä siksi, etten yhtäkkiä ollut aivan varma, pidettäisiinkö sitä dopingina, ja raahattaisiinko minut kirkuvana ja potkivana antamaan näytettä.
** "Ovatko nuo dopingtestiä varten?" kysyi mies, kun pakkasin skumppaa varten mukeja narikkaan menevään laukkuun.

Kolme melkein aloitettua postaussarjaa

Ehdin tässä jo innoissani (melkein) tarttua kolmeen postaussarjaan. Yhteen minut haastettiin, toiseen haastoin itseni ja kolmannen keksin itse.

Aloitetaan siitä kolmannesta: Mainonta, joka naurattaa 

(Sillä siitä huolimatta, että mainonta on minusta kovasti salakavalaa ja sitä pitäisi vältellä, kulutan sitä jossain määrin kuitenkin. Ja onhan se nyt oikeasti myös aika viihdyttävää.)

Esimerkiksi Stockmann lähestyi minua tarjouslipareella, jonka mukaan kaikki kauneuslaitteet ovat huomattavassa alennuksessa juuri sillä kupongilla.

Kauneuslaitteet? En ole vieläkään lakannut nauramasta.

Tämä kaatui siihen, etten sittemmin ole jaksanut aivojen ollessa online-tilassa seurata muita mitään medioita mainontaa nähdäkseni. (Olen kuitenkin aivan varma, että maailma on vääränä pöljyydessä kauneuslaitteiden veroisia konsepteja.)

Toinen, johon itseni haastoin, oli 100 onnellisuutta tuottavaa asiaa sadan päivän ajan. Teitä ajattelin päätymällä koostepostauksiin. Muutama ensimmäinen päivä meni näin:

#1 Diana Wynne Jones -sähköpostilista, jolta sain tiedon siitä, että Georgette Heyerin The Grand Sophy kannattaa lukea (luullakseni joskus vuonna 2006)
#2 Lapsi
#3 Ehkä voinkin juosta HCR:n
#4 Mies, lapsi
#5 Lapsi, mies, ja ykköskohdasta en olekaan enää aivan varma, enkä ehkä voikaan juosta lauantaina
#6 Ompeluseura, lapsi (no, hän on paras)
#7 Se, että voin ehkä sittenkin juosta, ajatus happamista nallekarkeista (jätetty epähuomiossa toteuttamatta)

Hmmm. No, ei kun siihen kolmanteen, joka oli arkikuvahaaste. Siihen minut haastoi maailman paras Siina.

Päivä 1. Tässä Jakke Jäyhä odottaa muuttuvansa näkymättömäksi (voidakseen hakea nojatuoliin joutuneen pallonsa):

Päivä 8. Tässä on lankaa:

Päivä 3. Tässä unohdin jälleen kaivaa kameran:



No niin. Siinäpä postaussarjojen kooste. Huomaatte, että teitä ehkä onnisti.

Mitä toisesta voi kirjoittaa

Nyt on ollut siellä sun täällä varsin paljon keskustelua siitä, miten paljon lapsensa asioista voi netissä kertoa. (En mitenkään jaksa linkata, olen taas kipeänä. Kyllä te löydätte.)

Itsehän olen valinnut lähinnä sellaisen hauskoja anekdootteja -linjan. Huomaan sensuroivani blogissa sekä negatiivisimmat fiilikseni että usein ne myönteisimmätkin. (Vaikka toden sanoakseni lapsi ei ihan massiivisessa määrin aiheuta negatiivisia fiiliksiä.)

Tämä linja juontaa juurensa aika pitkälti parisuhteeni avoimuusperiaatteista. Joskus suhteemme alkupuoliskolla erehdyin Facebookitse narisemaan siitä, miten mies (silloin vielä poikaystävä) jurppi suhteen osapuolena ja ihmisolentona. Siitä seurasi lähestulkoon alkuperäistä isompi riita, sillä kävi ilmi, että vaikka minusta kaikenlaisista ongelmista pitää puhua kotona ja kodin ulkopuolella, mies ei koe aivan niin. Ja siihen hänellä on oikeus.

(Riita sovittiin sittemmin.)

Nythän moinen olisi joka tapauksessa vähän jotenkin kiusallista. Ei Facebookiinkaan ENÄÄ voi mennä valittamaan, että vittu kun vituttaa. Pitää jakaa linkkejä tai kertoa hauskoja anekdootteja. (Twitteristäkään ei ole apua. Siellä pitää jakaa fiksuja linkkejä.)

Mies ei siis halua fiitata blogissani - tai no, en minä ikinä ole kysynyt, mutta oletan, ettei halua - kuin hauskojen anekdoottien verran. Jos sitäkään. Ja saman periaatteen ulotin lapseeni aika lailla luontaisesti.

Tavallaan tämä on vähän sääli. Itse kaipaisin joskus tunteideni käsittelyyn saippualaatikkoa, jolla seistä ja kiljua paskimmat fiilikseni kaikille ohikulkijoille. Tunneskaalani on kohtuullisen lavea sellaisen perusiloisen arjen molemmin puolin, enkä etenkään vihan ja kiukun tunteiden käsittelyssä tunne aina olevani tehtävieni tasalla. (Iloa nyt ei tietenkään sen kummemmin tarvitse käsitelläkään, antaa tulla vain.) Pahimmillaan tuntuu siltä, että negatiiviset tunteet pyyhkäisevät ylitse ja mukanaan, jos en saa niitä ulos - mutta ei ole mitään paikkaa.

Kyllä, on joitakin ystäviä, mutta välillä usein tuntuu väärältä kuormittaa heitä omilla paskoilla fiiliksillä.

Niin että jos nettiin ilmaantuu anonyymi valitusblogi, se en sitten ole minä.