Aluepoliittisen työryhmän esitys

Mikään ei piristä kuin pieni poliittinen keskustelu! Se saattaa keskeyttää jopa bloggaustauon, joka on ollut mahdollisesti enemmän henkistä kuin ajallista sorttia.

Meillä täällä Herttoniemessä on ilmeisesti keväisin oma traditio, kirjastokeskustelu. Sen tuoksinnassa esitettiin jo syvällisesti filosofinen kysymys siitä, onko jokaisella nyt sitten oikeus muuttaa Helsinkiin (sillä jos on, ja kaikki tätä oikeutta harjoittavat, heille on rakennettava tänne asuntoja, joiden tuotannon vuoksi kirjastoa on siirrettävä, näin pähkinänkuoressa.)

Erinomainen kysymys!

Yleensähän on lähdetty siitä, siis ihmisoikeuksien julistuksessa, että jokaisella on todella oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa itse kunkin valtion sisällä. Viime aikoina oikeutta on rajoittamisen sijaan pikemminkin pyritty laajentamaan erilaisten valtioiden välisten sopimusten avulla.

MUTTA EHKÄ NÄIN EI PITÄISIKÄÄN OLLA!

Jos tilanne on nyt ihan kertakaikkiaan se, että tänne haluaa enemmän jengiä kuin täällä on asuntoja, Helsingissä asumisesta on tehtävä vuoropohjainen järjestelmä.

Kaikki saavat kymmenen vuotta kerrallaan, ja sen jälkeen on muutettava Kangasalle, kunnes saa paluumuuttoluvan.

Ja miksi Kangasalle? Siksi, että minä pidän kovasti tavasta, jolla Kangasalle mentäessä mennään nimenomaan Kangasalle, eikä minnekään Kangasalalle, ja jos Helsingistä pitää saada kaikkien halukkaiden nauttia, vastavuoroisesti minusta kaikkien pitää saada myös nauttia siitä, että viettää kesä-, syys-, talvi- ja kevätpäiviä Kangasalla.

No niin. Ihan ensimmäiseksi - ja asuntopolitiikan reiluuden takaamiseksi - olisikin nyt saatava paljasjalkaiset stadilaiset kaupungista ulos. Heillähän on eittämättä ollut pisin aika helsinkiläisinä. Voimme ikäjärjestyksessä aloittaa.

Parin kokeiluvuoden jälkeen selviää varmaan tarkemmin se, mikä on sopiva vuosittaisen muuttoliikkeen koko, joten on ehkä hyvä aloittaa pienestä: 50 000 henkeä. Per heti.

Onpa hyvä, että ehdin keksiä tämän vielä ennen hallitusohjelman muodostamista, huh.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Keskenmenokipuilujen ja haluunks-mä-sit-vauvan -pohdintojen jälkeen kävi niin, että ...

...hyvä on, en pitkitä dramaattista hetkeä, sillä luvassa on melkoinen antikliimaksi. Päätimme, että toista lasta ei (ainakaan nyt, ehkä ei ikinä) tule.

Keskenmeno tuntui - jälkikäteen analysoituna - vähän siltä kuin joku olisi pistänyt pesukoneeseen ja laittanut linkouksen täysille. Joskus helmikuun loppupuolella kävelin jo enimmäkseen suorassa.

Yllättävän vaikeaa oli silti. Tuntuu kuin se palikka, joka edustaa minua perheessämme, olisi mennyt ihan vinoon. Oma paikka ja suhteet piti määrittää likipitäen uusiksi. Se oli ihan järkyttävää: oli kuin olisin käynyt itsekseni läpi parisuhdekriisin. Eikä siihen kaikkeen liittynyt PMS. (Miesparkani.)

Nyt on jo joitakin viikkoja tuntunut siltä, että olen osa sitä perhettä, johon haluankin kuulua. Jokainen kulma ei hierrä.

Mutta toisaalta, jänistin. Ahdistuin. Yritin löytää omaa paikkaani, ja ajatus siitä, että myös perhe merkittävällä tavalla siinä kuviossa muuttuisi, pelotti. Vielä enemmän pelotti toinen kierros tätä linkousta. Löysin kaikenlaisia sekundäärisiä ongelmia, jotka välittömästi paisuivat Balaenoptera musculus -painoluokkaan. Siis ihan oikeasti, eihän se, että "sitten ehkä pitäisi joskus muuttaa" ole mikään aivan todellinen ongelma. Se, että potentiaalinen muuttopakko tuntui ongelmalta, kertoi vain siitä, etten ollut valmis.

Miesparkani on ollut koko ajan sitä mieltä, että yksi keskenmeno riitti kelle tahansa, eikä vastustellut, kun kaivoin pillerit lääkekaapista.

En ollut valmis kuukausi sitten, enkä ole nyt - en, vaikka huomaan toisten raskausuutisten silti kaihertavan mieltä. Vaan viisaammilta olen kuullut, että niin ne saattavat kaihertaa muitakin, jotka eivät halua vauvaa.

Kolmistaan eteenpäin, siis. Tai jos koira lasketaan, kolme-ja-puolistaan.

Ja nyt on hyvä.

Vuoroin vieraissa

Lapseni, elämäni ilo ja päivieni valo, heräsi eräänä yönä kovaan yskänpuuskaan.

Yskähän on siitä hauska, että sille ei voi tehdä paljon mitään. Tein silti minkä pystyin ja silittelin yskästä turhautunutta ipanaa, kunnes hän rauhoittui.

Kun lapsi alkoi vaikuttaa siltä, että haluaisi taas kokeilla nukkumista, kerroin meneväni sänkyyn.

"Mene vain", sanoi tytär. "Minä pärjään."

Pärjää! Hän pärjää! Sydän käpristyi, ja olisi käpristynyt vaikkei viimeinen sana olisikaan tullut itkunpurskahduksen saattelemana. Tein siis sen, mitä epäilemättä jokainen äiti olisi tässä tilanteessa tehnyt ja yritin jatkaa silittelyä, kunnes kärttyisä kolmevuotias komensi ulos. Sitten menin omaan sänkyyni itkemään kaikkea, mutta etenkin hirveyttäni äitinä.

Lapseni pitää pärjätä!

Aamulla muistelin, kuinka toverini, ihana Venni kuvaili tuttivieroitusta sanoilla "särjen lapseni sydämen ja tallaan päälle".

Että jos minä silloin tutin viemällä tallasin lapseni sydämen, en tullut ajatelleeksi, että hän aivan tahattomasti - ja näin pian - tekisi saman minulle. Ja silti mieluummin näin päin, tietenkin.

Lahjonta ja miksi se ei kannata

Ipanalla oli silmätulehdus.

Viikon ajan tavalliset aamu- ja iltatoimet muuttuivat kamppailulajiksi, jossa tekniikoina olivat puolesta riippuen uhkailu (vanhemmat), paini (lapsi) ja krokotiilinkyyneleet (itsestäänselvästi lapsi). Lopulta annoimme periksi ja ristimme kätemme toiveikkaina: kyllä tässä varmaan on jo lääkitty kaksi päivää oireiden loppumisen jälkeen, eikö ole, onhan.

Sitten silmät alkoivat rähmiä uudestaan.

Lähestyin lastani silmätippaputkilon kanssa arvattavin seurauksin. Tytär oli jo vetämässä henkeä megalomaanista rääkäisyään varten kun sain älynväläyksen, jollaiseen vaaditaan aitoa epätoivoa:

"Saat tarroja! Aina kun laitetaan nää silmätipat kiltisti ja huutamatta, saat tarroja!"

Seuraavana päivänä kipitin kauppamaan ostamaan ns. paskalastillisen tarra-arkkeja, joista leikkelin sopivia kokonaisuuksia purkkiin. (Valmistauduin ilmeisesti henkisesti siihen, että silmätippoja käytetään noin toukokuulle. Vuoden 2018 toukokuulle.)

Kaksi päivää myöhemmin olin valmis julistamaan, että lahjonta on paras idea ikinä. Tarrat poistavat yllättäen kaiken silmätipoista johtuvan kivun! Miksen ole aiemmin tajunnut lahjoa? Silkkaa neroutta!

Sitten kävi ilmi, että koko kuviossa on joitakin huonojakin puolia:

1. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 1: Kun kaksi päivää lahjoo ipanaa tarroilla, jotta hän suostuu ottamaan lääkkeensä vastaan kiltisti ja huutamatta, kolmantena päivänä hän olettaa voivansa karjua pää punaisena nähdessään silmätippatuubin ja silti saada tarroja. Koska tarrat ja silmätipat, match made in Heaven, eiks?
2. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 2: Nyt lapsemme haluaa tarran palkinnoksi kaikesta muustakin. Reippaasta pukemisesta, reippaasta syömisestä, reippaasta hengittämisestä.
3. Taloudessa on tarroja: Tämä on ilmeisesti sama kuin se, että taloudessa on sipsejä. Jos on, ne pitää käyttää. Heti. Vastalauseita ei kuunnella. Niinpä lapsi ei siis vain halua tarroja palkinnoksi jostain, hän haluaa niitä koska niitä on.

Nyt ollaan sitten pisteessä, jossa ipana ei nuku vaan hiipii iltayöstä sängystään liimailemaan tarroja piirustuksiinsa.

Lahjonta. Se vaan ei toimi.

Iltatähti

Meillä ei varsinaisesti tule useinkaan kinaa siitä, kuka saa viedä koiran illalla ulos, mutta nyt, kun oli luvattu revontulia, melkein tuli.

Mutta vain melkein.

Niinpä lampsin koiran kanssa Herttoniemen kallioille katsomaan luvattua taivaallista näytöstä. Ei siellä tietenkään mitään revontulia näkynyt, mutta tähtiä näkyi kaupunkiolosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin.

Meillä on ollut pitkään suunnitelmissa hommata mökille kaukoputki. Joku keskinkertainen systeemi, jolla voisi pimeinä syysöinä tiirata tähtiä. Emme saaneet ostosta viime syksyksikään tehtyä, ja nyt alkavat taas yöt vaaleta, joten kiire ei varsinaisesti ole - mutta ehkä jo ensi syksynä?

Mökillä tähtiintuijottelu kannattaa ihan erinomaisesti, siellä kun ei valosaasteesta ole tietoakaan, mutta yleisesti ottaen olen sillä kannalla, että tähtitaivaan ihailu on suositeltavaa aina, kun on sille otollinen olosuhde. Otollinen olosuhde on puolestaan aina, kun ei seiso pakkasessa alasti ja läpimärkänä. (En ole vielä keksinyt, miksi seisoisin, mutta joitakin suuntaviivoja on nähdäkseni hyvä miettiä jo etukäteen.)

Jäin siis tuijottamaan tähtiin muutaman muun kanssa. Hoksasin samalla vihdoin ottaa käyttöön parikin puhelinappista, jotka tekevät tähtitaivaasta entistä kiehtovamman: ainakin Androidille on saatavilla erilaisia tähtikarttasoftia. Niiden avulla selvitin esimerkiksi sen, että kaupungin kattojen yläpuolella kimaltava, punertava valo ei ole satelliitti tai kansainvälinen avaruusasema, vaan Venus.

Sky Mapin näkemys siitä, mitä edessäni oli.

(Senkin selvitin, että se kolmen tähden jono, jota olen aina luullut Orionin vyöksi, ei itse asiassa ole Orionin vyö. Noh. Kerrankos sitä ja oppia ikä eikä elää, sanoo mummoni aina, en oikein ymmärrä miksi. Ja että kylläpä on hyvä, että otin mokomat appikset käyttöön, niin en enää elä harhaluulojeni vallassa.)

Siinä sitten seisoin, katselin Venusta ja kuuntelin Leonard Cohenia. Leonard on ikään kuin mielikuvituskaverini, vaikka onkin ihan oikea ihminen, joten hän sopii hyvin seuraksi kun katselee iltatähteä. Vieressä koira vaihtoi jalkaa tympääntyneenä.

Tuntui ihan kummalliselta ajatella, että valtavan kaukana, ja kosmisessa mittakaavassa silti ihan vieressä, on toinen planeetta, jota siinä katselin.

Kaikki tuntui aivan merkityksettömältä ja juuri siksi niin erityislaatuisen mahtavalta.

Kulttuuria kolmevuotiaan kanssa

Jostain syystä keksin viime vuonna, että olisi ehkä kiva lähteä skidin kanssa Kansallisoopperaan katsomaan Muumipeikko ja pyrstötähti -baletti. Ostaa pätkäytin liput.

Se, miten kolmevuotias mihin tahansa elämykseen reagoi, on aina vähän arvoitus.

Se, miten kolmevuotias, joka saa silmätulehduksen, mihin tahansa elämykseen reagoi, on puolestaan aina giganttinen arvoitus.

Kansallisoopperaretkemme laajeni siis ex tempore -hengessä lääkärikeskus-kahvila-apteekki-kansallisoopperaretkeksi. (Lääkäri antoi luvan mennä balettiin, vaikka skidin silmät vuosivat kuin murtunut pato - sillä ehdolla, että otamme ensimmäiset silmätipat jo apteekissa. Jos siis ihmettelitte, miksi tänään nainen ja kolmevuotias tappelivat keskustan apteekissa.)

No mutta entä Muumipeikko ja pyrstötähti? Balettina?

Oli ihan tosi hieno! Tykkäsin niin, että meinasin tikahtua! Tarina kääntyi mahtavasti baletiksi: siinä oli jännitettä, lämpöä ja huumoria. Puvustus oli älyttömän kaunista. Koreografiat olivat parhaimmillaan huikeita - itse tykkäsin eniten erilaisista ötökkänumeroista, etenkin heinäsirkoista.

Entäs kolmevuotias, mitä hän piti?

Hänkin piti. Piti niin paljon, että kategorisesti kieltäytyi lähtemästä pois väliajalla, vaikka tärisi nousevan kuumeensa parissa. Tarkennan vielä, jotta ymmärrätte: hän ei halunnut lakritsia, hän halusi nähdä "ohjelman loppuun".

Eräänlainen vanhemmuuden tähtihetki oli siis varmaan se, että annoin periksi. Jäimme. (Ja hyvä niin, heinäsirkat esiintyivät vasta ohjelman toisella puolikkaalla.)

Menkää tekin jos vain saatte liput. Kun tällaista lastenkulttuuria on tarjolla, pitää olla kärppänä paikalla.

Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä

Kollektiivisesti erilaisille markkinointitahoille haluaisin nyt tiedottaa, että se päivä, jota 8.3. vuosittain vietetään, ei ole "vaaleanpunaisten tuotteiden ja suklaan päivä", eikä myöskään "kylpytuotelahjapakkauksien päivä", eikä mikään muukaan "hemmottele rakasta naistasi" -päivä, vaan Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä.

Naisten oikeuksien.

Ja kansainvälisen rauhan! Sekin on hyvä juttu.

Facebookissa jo uhosin, etten aio enää ostaa mitään miltään puljulta, joka käyttää naistenpäivää syynä kaupata minulle tavaraa, mutta sitten huomasin, että

1. Olen peruuttanut suuren osan kaikista sähköpostiuutiskirjeistäni, enkä täten tiedä, mitkä kaikki kaupalliset tahot syyllistyvät täydellisen yhteiskunnallisen selkärangan puutteeseen, mikä lässäyttää boikottini ikävällä tavalla (listalla on toistaiseksi Da Body Shop)
2. 50% vastaanottamastani sähköpostimarkkinoinnista on kuitenkin ollut hyväksyttävää - Audible kauppasi feminististä kirjallisuutta. En kyllä tilannut sitäkään.

Entisessä työpaikassani - kuten ilmeisesti jo kaksi vuotta sitten marisin - järjestettiin juhlat naisille. Naistenpäivän kunniaksi. Sinne tuli muistaakseni pinkkiä skumppaa, mutta etenkin (tämän muistan kirkkaasti) pari verkostomarkkinointiperiaatteella toimivaa tahoa kauppaamaan meikkejä ja koruja. Haluaisin väittää, että oli tosi lähellä, etten mennyt aulaan pitämään palopuheita saippualaatikon päältä, mutta ei se kyllä ole totta. Itsekseni jupisin vain.

Lisäksi työnantaja tarjosi ruusut kaikille naisille. Mietin pitkään, miksei ruusurahoja olisi voitu lahjoittaa vaikka naisten lukutaidon projektille, mutta toisaalta, meitä naisia oli niin vähän, että ehkä sillä ei olisi opetettu kuin puolet aakkosista jollekulle angolalaiselle neitoselle.

Minusta olisi kuitenkin hyvä sitten sunnuntaina muistaa, että naisten oikeuksiin eivät varsinaisesti kuulu korut, meikit ja ruusut - vaikka nekin silloin tällöin ja sopivasti annosteltuina voivat olla kivoja juttuja, juuri naistenpäivänä ne ovat minusta jotakuinkin haitallisia - vaan lukutaito, rokotukset ja puhdas vesi, puhumattakaan esimerkiksi väkivallattomasta ilmapiiristä.

Tänä vuonna ajattelinkin lahjoittaa kylpytuotelahjapakkaukset ostamatta jättämällä säästyneet rahat johonkin naisten auttamisprojektiin.

Enkä kaipaa hemmotteluakaan.