Kovaa ja korkealta

Piippolan mutsilla oli talo
Hiiala hiiala hei
Mutsi se hoiteli uhmaikäistänsä
Hiiala hiiala hei
"Ei käy" siellä ja "äiti on tyhmä" täällä
Siellä EI, täällä KÄY
Joka puolella "EI KÄY!"
Hiiala hiiala hei

(Se helpottaa. Kokeile vaikka.)

Loputtoman hyväksymisestä

Ipana tuli mummolasta.

Olin viettänyt viikon jotain, mitä nyt ei voi rappioelämäksi kutsua (valitettavasti) mutta ehkä joksikin omituiseksi unijaksoksi. En oikein tehnyt mitään erityistä, istuin sohvalla ja neuloin ja lepuutin korvia. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaat puhuvat ihan tosi paljon.

Sitten haimme tyttären, ja se oli parasta ja ihaninta tietenkin. Olin toiveikkaasti ajatellut, että ehkäpä, kun näemme, hän huutaa "äiti!" ja juoksee iloisena halaamaan ja juuri niin kävi. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaiden kanssa tosi harvoin käy juuri niin kuin oli tullut haaveilleeksi.

No sitten tulimme kotiin ja yhtäkkiä kaikenlaiset kotityöt räjähtivät kuin pinnan alta hyökkäävä valkohai. Pestävän pyykin määrä ylitti kriittisen massan; keittiön kaappien yläpinnat piti pestä, sillä mies oli kutsunut jonkun sähköhenkilön tekemään sähköasioita ensi viikolla; lapsi piti ruokkia; kaupassa oli käytävä. Miten sitä olikin ehtinyt unohtaa, että kolmevuotiaat syövät useita kertoja päivässä, joka päivä?

Mihinkään erityisesti liittymättä: tässä on koira, jonka kuvia on toivottu.

Tämä oli kuitenkin hetki, jossa kirjallisuus hieman odottamatta tuli apuun. Olin lueskellut Ursula K. LeGuinin novellikokoelmaa The Unreal and the Real (vol. II) ja siinä oli kerta kaikkiaan herkullinen novelli nimeltä Sur. Sur kertoo eteläamerikkalaisista naisista, jotka lähtevät Antarktikselle ja valloittavat Etelänavan ennen ketään miestä.

Jossain vaiheessa kertoja kohtaa edellisen retkikunnan majan ja paheksuu ohimennen sitä, miten edes teepurkkia ei oltu lähtiessä suljettu. Mutta toisaalta, ymmärtäähän sen, sillä:

But housekeeping, the art of the infinite, is no game for amateurs.

The art of the infinite! Miten elegantti ja täydellinen tapa käsitellä kotitöitä! Se, millaisena loputon näyttäytyy voi sekin olla kiinni suhtautumistavasta!

Nyt näyttää siltä, että tämä yksi lause muutti elämäni, tai mahdollisesti olen vain hyvin levännyt, mutta kotityöt eivät ole tuntuneet miltään tänä viikonloppuna.

No miten kävi?

Tympeä yt-neuvotteluprosessi on työpaikallani tältä erää ohi.

Oma työni säilyi. Ennallaan säilyi myös luottamukseni ylimpään johtoon.*

En ole aikoihin pitänyt työttömäksi jäämistä kategorisesti pahimpana asiana, joka ihmiselle voi tapahtua (jos kohta selvää on, että voi siitä hyvinkin kurjia asioita seurata), mutta silti mulla on työkavereita, joiden puolesta olen hurjan pahalla mielellä, ja myös työkavereita, joiden tilanteesta en tiedä ja joita huolissani ajattelen.

Näille työkavereille toivon uskoa siihen, että elämä kantaa. Ja sitä, että elämä sitten kanssa kantaa.

* Make of that what you will.
 

We run Helsinki

Seuraa hurmioitunut puolimaratonraportti, sillä kuten ehkä Instagramista jotkut ovat huomanneet, kun perjantaina keuhkoputki ei tuntunut enää siltä, että joku raapii sitä pulloharjalla (koko aikaa), päätin sittenkin juosta.

Helsinki Half Marathonin lähtö oli aikainen lintu puolikkaan nappaa -hengessä klo 8:40, ja se oli PARAS MAHDOLLINEN AIKA ALOITTAA PUOLIMARATON. Oli vielä mukavan viileää, ja toisaalta, päivällä jäi aikaa muuhunkin.

Aamuaika oli silläkin tavalla hyvä, että kaunis reitti kiemursi ensin Kaivopuiston rantoja. Aurinko kimalsi meren yllä, eikä parempaa juoksuhetkeä olisi voinut kuvitella - mutta iltapäivästä olisi voinut olla jo liian kuuma.

Huolimatta juuri sairastetusta flunssasta, ja siitä, että tyylikkäästi yskin silloin tällöin halki reitin, juoksu kulki tosi hyvin. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen puolimaraton, jonka aikana en kävellyt yhtään (pl. vesipisteet, en vieläkään hanskaa juomista ja juoksemista yhtä aikaa). Mieliala oli vähintäänkin riemastunut - ensimmäisen kilometrin hymyilin kuin riemuidiootti ja senkin jälkeen oli vain hauskaa.

Jos en olisi sairastunut, olisin saattanut tehdä oman enkkani, mutta nytkin aika parani viime vuoden kauheustapahtumasta 21 minuuttia. Se oli hyvä se.

Kilometrimerkit tulivat ensimmäistä kertaa vastaan myönteisinä ylläreinä - joko jo? Joko ollaan juostu 13, 16, 18 kilsaa? Oliko tämä se kauheaksi kuvailtu mäki? Sehän loppui jo!

Astmaisen yskän kanssa ei ehkä pitäisi puolikkaita juoksennella, mutta kuten sanottua, yllättävän hyvin kulki silti. Olin myös ensimmäistä kertaa tullut ajatelleeksi, että ehkä mukana olisi hyvä olla jotain, mistä saa tarvittaessa energiaa, joten olin tunkenut muutaman Siripirin Minigrippiin. Olen ollut aina sen kannalla, että tällaisissa asioissa kannattaa näyttää mahdollisimman epäilyttävältä. Vadelmanmakuisen sokerin imeskely saattoi osaltaan kompensoida hapenottojärjestelmän puolikuntoisuutta.

Töölönlahdella näin perheeni. Jäljellä oli vaivainen kilometri, ja taisin olla tunteikkaassa tilanteessa, sillä liikutuin näystä niin, että tässä kohdassa miltei sain kunnon astmakohtauksen. Koska arvelin, että lapsi olisi saanut huonon vaikutelman juoksukisoista, jos pelätyn hikisuukon antamisen sijaan mutsi olisi pökertynyt tielle, keskityin hengityksen tasaamiseen, visto olo meni ohi ja sekä ipana että mies joutuivat vastaanottamaan hikisuukon.

Liekö nyt sitten tästä seurauksena kisan viimeiset 500 metriä olivat kuitenkin kauheimmat siihen asti ja todella kauheat myös absoluuttisella mitta-asteikolla. Maaliviivalla otin vielä spurtin, jonka ansiosta nettoajaksi jäi 2:20:51.

Nauhalla varustettu mitali tuntuikin sitten todella ansaitulta, vaikka sitä saadessani olin hikinen ja - yäk - räkäinen. Vihdoin ymmärrän niitä viidenkympin hiihtäjiä. Anteeksi vain, mitalien jakaja.

Helsinki Half Marathon on neljästä juoksemastani puolikkaasta ollut kirkkaasti hauskin ja parhaiten järjestetty; aion ihan ehdottomasti ensi vuonna uudestaan.

P.S. Puolikkaalla oli myös Saara, joka bongasi mut maalialueelta (toisilla kulki ajatus ilmeisesti vielä juoksun jälkeenkin, itse muistin hädin tuskin oman nimeni) ja jäniksenä Fitness Führer, joka niin on mulle sen kaljan pystyssä.

Stressinsiirtomenetelmiä

Onko yyttärit päällä? Ahdistaako hallituksen haittaohjelma?

Huoli pois! Siirrä stressi johonkin toiseen päivänpolttavaan kysymykseen - menetelmä muistuttaa kovasti synnytyksen kivunsiirtoa, mutta on oikeasti tehokas!

Päivänpolttavalla kysymyksellä en nyt tarkoita ilmastonmuutosta tai edes päivähoidon huononnuksia, koska pffft, ei moisilla pikkuasioilla saa yöunia menemään.

Tarkoitan uniikkia mahdollisuutta miettiä, estääkö hyvin itsensä ajoittanut kevätflunssa sittenkin osallistumisesi puolimaratonille lauantaina!

Tässäpä aihe, jota voi pohtia joka ikinen minuutti! Itsetarkkailun ei tarvitse loppua ikinä! Voi rauhassa kirjoittaa aiheesta blogipostauksen, jossa ryöstöviljelee huutomerkkejä, sillä mikään muu ei kuvaa tätä päälaen irrottavan vitutuksen määrää!


TARTU TARJOUKSEEN JO TÄNÄÄN! Millä tarkoitan, että misery loves company! Kaipaan rohkaisevia kertomuksia siitä, miten juuri sinulle on käynyt näin etkä silti kuollut kiukkuun!


Ei hemmetti, tonne jäi yks lause ilman huutomerkkiä, oottakaas kun mä otan ja...

Lyhyt katsaus politiikan vaikutuksista aivotoimintaan

Viime aikoina, aina kun avaan jonkin tiedotusvälineen (sosiaalisen tai perinteisen), aivoistani kuuluu pehmeä zzzt. Siinä synapsini iloisesti käristyvät aina, kun silmiini tai korviini osuu mikä tahansa pätkä siitä, mitä uusi hallitus on juuri päättänyt.

Tästä katsauksesta on tulossa äärimmäisen lyhyt, sillä en oikeastaan kestä.

Nyt harjoitettu politiikka vaikuttaa omaan silmääni ennen muuta taantumukselliselta.

Jos nyt ajattelen, mitä yhteiskunnallinen edistys minulle tarkoittaa, sanoisin, että se tarkoittaa muun muassa panostusta tieteeseen ja kulttuuriin; tasa-arvon kasvua; moraalin yleistä laajenemista niin, että se, mikä on oikein ulotetaan kohdistumaan ei vain omaan perheeseen, kylään tai kansaan vaan kaikkiin ihmisiin yhtä lailla kuin esimerkiksi ympäristöön (joka lopulta on kaiken hyvinvoinnin perusta).

Ja jos ajattelen, mitä solidaarisuus minulle merkitsee, sanoisin, että se merkitsee sitä, että olen mukana pitämässä huolta heikoimmista - ei suinkaan sitä, että olen mukana pitämässä huolta heistä, jotka ovat kaltaisiani. Kaltaisillani menee nimittäin oikein hyvin.

En esimerkiksi pidä naisten ja miesten välistä tasa-arvoa lainkaan niin vakaalla pohjalla olevalta asialta, etteikö sitä lyhytnäköisellä politiikalla pikaisestikin voitaisi murentaa. Koulutukseen ei haluta panostaa - tyhmyys tuntuu olevan siististi cool - vaikka tiede ja kulttuuri ovat ne asiat, jotka ehkä voivat pelastaa meidän kulutushysterialta ja sen tähän asti aiheuttamilta tuhoilta.

En näe hallituksen listalla juuri mitään, mikä veisi asioita eteenpäin. Tiedättehän. Kohti parempaa ihmisyyttä. Ja kyllä, minusta politiikan tavoitteen tulisi olla parempi ihmisyys, ei talouskasvu.

Tiedättekö ne ennusteet, joiden mukaan ihmiskunta saattaa tehdä itsestään selvää nopeammin kuin kukaan odottaisi? On päiviä, jolloin kirkkaasti tietää meidän ansaitsevan rikkaasti sen, mitä on tulossa.

Vaan ei. En jatka tästä, sillä en pysty. Kuuletteko tuon pehmeän zzzt:n? Jatkossa puhun koirista ja muusta sellaisesta ei niin tärkeästä kolmella jäljellejääneellä synapsillani.

Synteesi

Toistuvia kohtauksia erään parisuhteen pyörteistä:  

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“En tiedä.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“mmphdxbfvnc.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“En tiedä.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
*google play auki ja soundhound asennukseen*
“VIHDOINKIN TIEDÄN, MIKÄ TÄÄ BIISI ON! JIPII!”
“Heh. Oisithan sä voinut vaikka kysyä.”
“Hmmpph.”

---

Mutta viestintä, se nyt on tollasta. Tuoreemmassakin parisuhteessa, siis omassamme.

Tovi sitten, kun oli hääpäivä, käveltiin käsi kädessä kaupungilla. Perään pikajuoksi joku nuorukaishenkilö, joka huusi onnittelut "tuoreelle parille" ja ehkä halusi vielä sanoa jotain, mutta emme kuunnelleet, koska olimme tosi häkeltyneinä tästä luonnehdinnasta.

Viikko häiden jälkeen pidettiin hääntanssit.

Myöhemmin puolisoni otaksui, että tyyppi oli kännissä. Minä puolestani otaksuin, että nuorukainen myi omegakolmosia ja halusi siksi herättää huomiomme tällaisessa myönteisellä avauksella.

Siihen mieheni, että no ei kai niitä nyt selvin päin voi myydäkään.

Jos parisuhde jotain on, niin teesin ja antiteesin muodostama synteesi.

---

Mulla on sellainen - tavallaan naurettava - usko, että jos menen sanomaan jotain myönteistä parisuhteestani, jinxaan jotenkin koko homman ja seuraavana päivänä riidellään sillä tavalla, että sormukset lentelevät, ovet paukkuvat ja koira menee sängyn alle viettämään itsekseen laatuaikaa.

Silläkin uhalla sanon, että pidän tosi hyvänä sitä, että käsi kädessä kävely oli tuntui sekä hyvältä että luontevalta - eikä pakotetulta kevään uutuusmaulta parisuhdekentällä - ja että tuo taannoinen viikonloppu yhdessä aviomiehen kanssa oli muutenkin mainio.

(Ja koska vähän epäilen, että em. jinx voi johtua siitä, että suhtaudun erimielisyyksiin vakavammin aina, kun kuvittelen, ettei niitä ole olemassa, onhan kaikki vain ihanaa harmoniaa, aion myös tietoisesti olla riitelemättä sormuksia lennättävästi loppuviikkoon. Pidän mahdollisuuksiani hyvinä: mies lähtee kamujensa kanssa mökille perjantaina.)