Päivän satunnaiset havainnot

1. Pottatreeni vaikeutuu, jos lapsi yrittää kiivetä sisään pesukoneeseen. (Ehkä hänellä ei ole hätä?)
2. Töiden aloittamisen huono puoli on niskasärky, joka estää pään kääntämisen oikealle ja vasemmalle.
3. On turha aloittaa keskustelu aselaeista ihmisen kanssa, joka FB-profiilikuvassaan poseeraa kuolleiden kettujen ympäröimänä. Se vain on ... turhaa.
4. Muotiblogit ovat viime aikoina antaneet ymmärtää, että leggingsit ovat ulkona, paljaat sääret - no, sisällä kai ne sitten ovat. Muotibloggaajat eivät selvästikään työskentele toimistoissa, joissa on ilmastointi. Leggingsit saattavat olla out, mutta pilkkihaalari on aina in.
5. Juoksin kuin juoksinkin Naisten Kympin, mutta Hesarikaan ei laittanut etusivua uusiksi. Tästä luultavasti (varmasti) lisää myöhemmin.

Joisitko vähemmän?

Katumainoksissa ja Facebookissa tivataan kansalaisilta, joisivatko he vähemmän, jos alkoholimainos (tai sellaisen mock-up, itse asiassa) kiellettäisiin. Kamppiksen takana on ilmeisesti JCDecaux, jonka tuloista alkoholimainonnan rajoittaminen olisi suoraan pois (tätä tietoa pitää hieman kaivella. Suhtaudun melkoisella epäluulolla mainontaan, jonka rahoittajaa en tiedä.)

No, miten on, joisitteko?

On varmaan rankkaa olla mainoshenkilö näinä kyynisinä aikoina. Ensin pitää vakuuttaa asiakas siitä, että mainonta on tehokasta ja siihen kannattaa satsata rahaa. SITTEN pitää vakuuttaa kuluttaja ja lainsäädäntö siitä, että mainonta on tehotonta ja sen säätelyyn satsattu aika ja energia on tyhjänpäiväistä puuhastelua.

Eikä se tietenkään ole tehotonta. Minuun mainonta ainakin vaikuttaa. Televisio- ja ulkomainonnan ilmeisyyden edessä kuvittelen vielä paatuneena olevani viestiä kovempi (luultavasti olen kaikkea muuta), mutta esimerkiksi naistenlehtiä en juuri lue niiden herättämän välittömän hankintatarpeen vuoksi. Joka kerta sama juttu - akkainlehdet aiheuttavat akuutin tarpeen hankkia kauden uudet luomivärit (viis siitä, että minulla on jo ne kaikki, jos kohta eri merkkisinä), kuusi kynsilakkaa (sitten varmaan pitäisin kynsistäni huolta), koltun ja uudet kengät. 

Ei minulla tästä tietenkään mitään tietoa ole, mutta epäilen vahvasti, että merkkimainonta kasvattaa kulutusta ylipäänsä. Ei kai sillä niin väliä ole, mainostetaanko lonkeroa merkiltä A - mielikuvat siitä, että kesä on kiva mutta lonkeron kanssa vielä kivempi, tai että alkoholilla varustetun greippilimun nauttiminen joka päivä on mukavien ihmisten tapa - ovat vahvat. Siitä hyötyvät luultavasti jossain määrin myös merkit B ja C (en kyllä tiedä, onko maassa kolmea lonkeromerkkiä, enkä välitä tietääkään - oletan, että ymmärrätte pointin.)

Tätä ei nyt pidä tulkita niin, etten ikinä itse joisi (juon kyllä, joskaan lonkeroa en ikinä, eikä nykyään tee mieli humaltua) - olen vain hieman tympääntynyt. Harvoin näkee ihan näin älyllisesti epärehellistä mainoskamppista* - usein sentään mainostajat itse uskovat ja toimistot yrittävät uskoa mainostetun tuotteen yleiseen parhauteen. Nyt epäilen, että mainostoimistossakin on naurettu kampanjan viestille sukat märkinä. 

* Muutenhan älyllinen epärehellisyys ei ole lainkaan harvinaista, katsokaa vain miten Soinikin teeskentelee tahallaan tyhmää eutanasiasta puhuessaan.

Back at the old drawing board

Lienette jo sydän kurkussa odottaneet tietoa siitä, miten töihinpaluu sujui? Ai ette vai? Kerron silti: tämä on ihan mah-ta-vaa. Paras ajatukseni IKINÄ. Harmi, että sain sen jo viime heinäkuussa, mutta voihan olla, että joskus tulee vieläkin parempi ajatus. Viime heinäkuussa luonnostelin ajatuksen miehelle, joka näytti peukkua.

Alkuperäinen idea ei aivan toteudu, sillä jos mukelon laittaa päiväkotiin muulloin kuin elokuussa, hän joutuu ilmeisesti toiselle puolelle kaupunkia, tai ehkä maata. Päiväkotipaikan suhteen täällä jännätään yhä.

Ensi alkuun jännitti etenkin se, miten korvaamattomaksi kotioloissa osoittaudun - ovatko ensimmäiset päivät pelkkää itkua ja äidin ikävöintiä? Olisi ehkä kannattanut tehdä se vesilasitesti* ja lopettaa moinen stressaus**. Lapsi näyttää tyytyväiseltä kuin porsas mudassa. Isän kanssa on selvästi hauskaa.

Mieskin vaikuttaa tyytyväiseltä. Hengaavat tyttären kanssa paljon ulkona, ilmeisesti (pakko se on myöntää) rennommin kuin itse olisin ulkoillut. Olen hieman pakko-oireinen, mitä rutiineihin tulee, ja luultavasti olisin hoksannut vasta elokuun 20. päivä, että edes jonain päivänä olisi ollut kiva mennä loikoilemaan viltin päälle puistoon sen sijaan, että kävelee lapsen ja koiran kanssa kymmenen kilometriä ja miettii sitten, miksi väsyttää. Tänään lapsi oli nauttinut voikukan, mutta mies rauhoitteli hämmentynyttä minua: "tietääkseni ei kokonaista". Hyvä.

Minä se vasta olenkin tyytyväinen. Olen syönyt jo neljä lounasta Hima & Salissa, jossa on a) salaattipöytä, jonka on joku muu kasannut, b) erinomaista ruisleipää ja c) loistavaa sapuskaa - myös kasvisvaihtoehdot ovat yleensä mainioita. Syömään mennessä joutuu taistelemaan tilasta, mutta toisaalta kukaan ei ole vielä halunnut syliin kesken lounaan. Töihin saa myös laittaa kengät, joita ei uskalla käyttää, mikäli aikoo kantaa vauvaa. Laukussa ei ole vaippoja tai hedelmäsosetta, mutta naamassa on ripsiväriä ja hiuksetkin tulee kammattua joka aamu. Mikä parasta, työtehtävät ovat kiinnostavampia kuin pohtia, kuinka paljon nokkamuki tänään falskaa. (Huomaatteko, en ole täysin pinnallinen.)

Oikeasti parasta on silti se, että lapsen kanssa on iltaisin paljon hauskempaa. Olen iloisempi. Jaksan heitellä ja suukotella tytärtä, syöttäminen ei turhauta ja ärsytä ja iltapäivällä on jo kova ikävä. Voi olla, että tämä on jotain kummallista kuherruskuukautta, mutta ... en usko. Kuten mies sanoi hoitohommiin jäädessään: tämä on hyvä näin.

* Laitetaan sormi vesilasiin ja otetaan se pois. Jos veteen jää kuoppa, on korvaamaton. Kuulin tämän ystäviltä. Paras testi ikinä. Paljon parasta tässä postauksessa.
** Arvatkaa, harmittaako, etten olekaan korvaamaton? Ei tippaakaan. Tuntuu kuin olisin ottanut henkivakuutuksen: jos mulle käy jotain, nuo kaksi pärjäävät silti, takuulla.

Tilannekatsaus: uni

Joskus alkukeväästä olin vähän huolissani siitä, miten pikkumimmi nukkuu sitten, kun palaan takaisin duuniin. Enää ei huoleta.

Tyyppi nukkuu omassa sängyssään omassa huoneessaan - harvemmin koko yötä putkeen. Yölliset unikatkot eivät harmita, sillä pääsiäisenä havaitsin jotain jännää. Omalla kohdallani on nimittäin niin, että aamulla olen sitä väsyneempi, mitä kiukkuisemmaksi yöheräämisistä tulen. Tämä havainto on jollain käsittämättömällä tavalla siivittänyt allekirjoittaneen aurinkoiseen zen-tilaan, jossa purjehditaan yöllä asentamaan tuttia tyynenä kuin viilipytty. Voi olla, että ensi viikko on karu herätys todellisuuteen, mutten ole asiasta tippaakaan huolissani - huolehtiminen ei ole koskaan ennenkään toiminut ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä.

(Epäilen kyllä, että aurinkoinen zen-tilani on suoraa seurausta aloitetusta juoksuharrastuksesta. Parempien unien lisäksi nimittäin sää on nykyään aina mainio, kaurapuuro on aivan erinomaista ruokaa ja Suomen lätkätappiostakin on löydettävissä positiivisia piirteitä.)

Kun neiti siirrettiin omaan huoneeseensa, olin hieman huolissani siitä, mitä koko hommasta seuraa - omaan sänkyyn siirtyminen oli Ihan Tyhmää (tm). Turhaan huolehdin tuolloinkin. Tytär käänsi paatuneena kylkeä ja nukahti - iltasadun, oman uninallen ja iltamaidon yhdistelmä on lyömätön. Aluksi olin tosin itse melko pahoillani siitä, että neiti yhtäkkiä nukkui noin viidensadan kilometrin päässä. Se meni sittemmin ohi. Kyljen kääntämisestä kesken unien tuli paljon rennompaa.

Tilannekatsaus: ruoka

Maanantaina alkavat työt ovat tuoneet hieman haasteita tyttären ruokavalion suhteen.

Ei vähä mitään: lempiruokaa on USB-laturit, joiden syöminen inhottavalla tavalla kerta toisensa jälkeen kielletään. 

Ruoka-aikoina syödään erilaisia soseaterioita, joita kaurapuurogaten* jälkeen on hyyyyvin hitaasti viety karkeampaan suuntaan. Välillä menee enemmän ja välillä vähemmän, mutta nyrkkisääntönä näyttää olevan, että uuden opettelu vaatii paljon sapuskaa, ja sitten kun uusi on otettu haltuun, ruoan tarve tuntuu pienenevän - no, onhan se selväkin, että esimerkiksi konttaus vaatii vähemmän energiaa kun liikekieli on hallussa. (Analogiana voin varmaan kertoa, että ilmeisesti kaikkien mielestä lumilautailu yhtä pientä nyppylää alas ei ole raskainta, mitä ihminen voi tehdä, mutta he kai osaavat homman.)

Sapuskalla saadaan lisäksi virka-aikana Tuttelia, sillä lapsen isä (joka sinänsä on mainion sukupuolensa erinomainen edustaja) ei imetä. Alkuun Tuttelin juottaminen vitutti, sillä minun laiskuudellani varustetulle ihmisille imettäminen on vauvanhoidon helpoin puoli. Sen kun makaat sängyllä ja luet kirjaa, muksu tekee työt. Toista se on pullon - tai nokkamukihkon - kanssa. Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: neiti vaatii korvikkeensa huoneenlämpöisenä tai jääkaappikylmänä, ja äiti saa suurta tyydytystä päästessään oikaisemaan edes jostain.

Onhan se sitäpaitsi kiva tietää, että tarvittaessa, kuten ensi viikosta alkaen, lapsi selviää kahdeksasta viiteen ilman äitiä.

Hieman lapsen ruokavaliota enemmän huolestuttaakin miehen ruokavalio, jonka epäilen sisältävän pakastepizzaa jokaisena viitenä arkipäivänä.

* Vauvoille tarkoitettu kaurapuurojauhe oli kaupasta loppu, joten ostin Pirkan luomukaurahiutaleita kuvitellen, että eiköhän se ihan tavallistakin kaurapuuroa syö. Kolmen päivän taisteluiden jälkeen saatoin luottavaisesti todeta, että EI SYÖ. 

Yäk, en syö

Yleisesti ottaen olen kiinnostunut maistamaan kaikenlaista ruokaa, mutta eineksiin ja erilaisiin makeisiin jugurttisysteemeihin mulla on vaikea suhde. En oikeastaan laske kumpaakaan ruoaksi (tosin jotkut saksalaiset luomujugut ja ilmeisesti jo edesmennyt Bulgarian sitruunajugu saavat synninpäästön.)

No, ilmoittauduin sinne Naisten kympille ja sain osallistujamatskut, jossa tietoa myös maksua vastaan jaetusta lounaasta. Olin jotenkin ajatellut, että lounaana olisi ehkä banaani ja joku leipä, mutta ei. Lounaana on yhteistyökumppaneiden mainoshetki.

Ensin riemastuin Saarioisten äitien tekemästä broilersalaattiateriasta. Kupista, joka läpyskään on kuvattu, ei voisi päätellä että mukaan on mahtunut pastan lisäksi yhtään vihannesta, mutta on siellä ilmeisesti sentään maissia ja jotain säilykehedelmiä. Vaikea tuollaiseen on tietysti mitään tuoretta lisätäkään. Onneksi tarjolla on joku kasvisversiokin - se ei mitenkään voi olla kauheampaa. Jos helvetti on olemassa, siellä ruokaillaan varmasti vain Saarioisten valmissalaateilla.

Salaatin lisäksi on tarjolla kolme erilaista jugurttihässäkkää. Saarioisten viritys kyllä kulkee kiisselin nimellä, mutta en anna sen hämätä. Toinen, Alpron jugurttisysteemi on varmaan niitä juttuja, joita ei jugurtiksi saa nimittää. Sokeria tai makeutusainetta siinä on silti takuulla liikaa. Kolmannen jugun tarjoaa Danone, ja siinä melkein revin pelihousut lopullisesti. En voi sietää Danonen mainontaa ja väistän firman tuotteita systemaattisesti kaupassa.* Nyt tarjolla on joku kätevä jugujuoma, jossa on helvetisti proteiinia mutta joka on tietenkin rasvaton. Tietenkin. Makuvaihtoehtoja on kaksi, joista toinen eli ananas on juuri SE esanssi, jolla kaikki pahimmat maut on aina ennenkin saatu piiloon. Ei takuulla ole mikään sattuma, että ainoat sokerittomat limpparit olivat pitkään ananaan makuisia. Muilla esansseilla ei ilmeisesti päästy lähellekään juotavan makuista lopputulosta.

Ymmärrän kyllä, että kustannukset kustannukset blaablaablaa, mutta olisin ehkä silti toivonut, että lounaaseen olisi sponsoreiden uutuustuotteista huolimatta pyritty sisällyttämään jotain muutakin kuin jugua.

No, voihan olla, että paikan päällä myös Chiquita on haistanut mainostilaisuuden.

* Tarkennettakoon nyt, että en häiriinny ilmavaivoista puhumisesta. Inhoan sitä, että mainokset lupaavat surkean ruokavalion vaikutusten häviävän lyhyellä tähtäimellä kuin pieru Saharaan (kahdenkymmenen vuoden päästä iskevä sydänkohtaus on sitten sitäkin yllättävämpi.)

Äitienpäivä kahdelta kantilta

Odotukseni äitienpäivän suhteen olivat tasan siinä, että pääsisin juoksemaan (koska se tekee hyvää psyykelle), mutta koko päivästä tuli älyttömän kiva.

Mies ja lapsi eivät tosin nousseet kaatamaan kahvia sänkyyni sianpierun aikaan, vaan aamutoimet suoritettiin melko lailla normaalisti*, mutta sitten - pääsin kuin pääsinkin juoksemaan, ja kyllä vain, mielenterveys koheni kohisten. Tai ehkä se oli verenpaine, joka kohisi. Lenkin jälkeen tuhosin kaikki harjoituksen hyvät vaikutukset kahdella palalla kerrassaan erinomaista juustokakkua, jonka monsieur oli valmistanut. Dekadenssin henki muutti meille.

Dekadenssin hengen aineellinen ilmentymä

Hämmentävintä oli, että erilaisista kielloista ja sopimuksista huolimatta sain myös lahjan. Tytär oli kuulemma käskenyt sen ostaa. Myönnän, tyttären isänsä kanssa käymien keskustelujen laajuus ja taso yllättivät. Meidän keskustelumme ovat tasoa "äitiäiteäiteäittiäittääitiäite" ja "nänänänenenenänänä", johon kuuluu sitten vastata esimerkiksi että "joo, siinä on Loki-koira" tai "ei, älä syö sähköjohtoa" tai "kyllä vain hienosti olet tyhjentänyt kirjahyllyn - syö kuitenkin mieluummin tämä kirja". Lahja, jonka olivat yhdessä valinneet (...) oli kirja, ja vielä erinomaisen kiinnostava kirja, missä vaiheessa tuli tietenkin kyynel silmään.

Omasta äitiydestäni huolimatta äitienpäivä herättää minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Juhliminen sinänsä on kivaa, mutta juhlin mieluummin vaikka hääpäivää tai nimipäivää - nimeni perusteella kukaan ei oleta minun olevan tietynlainen, mutta äitienpäivä tuntuu jotenkin korostavan kummallista kuvaa äitiydestä. Selvää on, että lätkäottelun selostajat (tai se kummallinen vaihtoaitiokommentaattori) eivät suorassa lähetyksessä kiroile, mutta se, että he yhtäkkiä eivät kiroile siksi, että on äitienpäivä (ja äitien lasiset korvat särkyvät, jos joku sanoo vaikka "pylly"), vituttaa odottamattomasti. Facebook puolestaan pursuaa sydämillä läästittyä äitiyden ylistystä, joka vituttaa odotetusti. Ihan kuin tässä oman sukupolveni kohdalla voisi mistään kovin uhrautuvasta äitiydestä puhua - jos joku uhrautuu, kyseessä on luultavasti harrastus (ellei sitten perheellä ole oikeasti hankalaa, sehän on selvä).

Oikeasti äitienpäivä kyllä vituttaa minua siksi, että se on jälleen yksi esimerkki kielen rappiosta. Kovin moni tuntuu kuvittelevan, että "äitienpäivä" ja "äiti" ovat sanoja, jotka tulee kirjoittaa isolla kesken lauseen. Ehkä he haluavat isolla alkukirjaimella korostaa äitiyden myyttisiä konnotaatioita, mutta niin tai näin, yöunethan siinä kielioppipoliisilta menevät.

* Kiipesin tyttären kanssa vierassänkyyn aamuimetykselle ja viimeisille unenrippeille, jonka jälkeen hän herätti itsensä klo 7 kääntymällä ympäri ja minut, päivänsankarin, paukuttamalla naamaani molemmin käsin.