Salakahvit

Esitin joskus Instagramissa termin "salakahvit", johon muistaakseni eräs kansalainen (joka kirjoittaa jälleen! Pitkän tauon jälkeen! Hurraa!) tarttui termiä kummastellen.

En ollut sitä sen kummemmin aikanaan itsellenikään eritellyt: meidän perheessä on juotu salakahveja jo aika monta vuotta. Kaupasta tullessa vaikka, tai muutoin epätavallisena kahvihetkenä. Ei nyt ehkä keneltäkään salaa, ei ainakaan keneltäkään, joka on samassa tilassa, mutta tavallaan kuitenkin.

Minusta termi on ollut hyvä. Jotain mikä tekee asiasta meidän jutun, sulkematta nyt varsinaisesti ketään toista poiskaan. Tuskin se nimittäin ketään kiinnostaa, nautitaanko meillä salakahvit vai ei - ja sitä paitsi pidän myös salaisista kädenpuristuksista ja salakäytävistä.

Kesällä tajusin asian uudella tavalla. Olimme Mäntän kuvataideviikoilla, ja kahden näyttelyn ja yhden ravintola Göstan jälkeen sijoituimme mummoni luo - hän asuu Kolhossa, kylässä joka on mahdollisesti yksi Suomen kauneimpia, joskin kauneuden ohella myös hyttysissä rikas.

Koko sakki oli vähän nuutunutta, joten ajattelin keittää kahvit. Ehkä nimenomaan salakahvit, sellaiset, jotka juodaan mukista sohvalla samalla kun mietitään, mihin seuraavaksi alettais. Esimerkiksi, että alettaisko keittää virallisia kahveja vai mentäiskö ulos.

Salamannopeasti, huomattuaan puuhani, mummoni kattoi pöytään kaksi erilaista piirakkaa, kuusisataa pullaa ja kupit lautasliinoineen. Ja kas, salakahvit, ne, joiden aikana maailma voi vähän lipua ohi, muuttuivat heti iltapäiväkahveiksi, joiden luonne on aivan toinen. Virallisempi ja ryhdikkäämpi.

Myönnän. Murjotin itsekseni hieman.

Mutta nyt olen kotona, ja voin juoda salakahvini koska tahansa. Vaikka nyt heti.

Nuivasta sääntelystä

Olen viime aikoina miettinyt laiskanpulskeasti norminpurkua ja sitä, millaisia kerrannaisvaikutuksia asialla mahdollisesti on. Ja miten moinen homma ylipäänsä soveltuu vastuukeskeiseen yhteiskuntaan, jossa sen sijaan, että oltaisiin shit happens kun jotain ikävää sattuu, etsitään aina syyllinen.

Sääntelyn takana on käsittääkseni aika usein puhtaan pikkumaisen ilkeilyn sijaan joku tarve varmistaa kansalaisten turvallisuus.

Esimerkiksi jos ikkunanpesufirma pesee ikkunoita kadulla ja antaa jalankulkijoiden kävellä pesutoimenpiteen ali, ja sitten joku saa sangon päähänsä, tällä hetkellä syyllinen sangon päähänosumistapahtumaan on ilmeisesti viranomainen, joka ei varmistanut, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen asianmukaisesti kiertoreitille.

En tiedä teistä, mutta jos minä olisin se tyyppi, joka saisin monoa siksi, että joku saa sangon päähänsä, saattaisin aika nuivasti itsekin vaatia, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen pois sangon potentiaaliselta putoamisreitiltä.

Mutta sellainenhan on ikävää ja tylsää byrokratiaa! Kyllä nyt ikkunanpesufirman pitää päästä tointaan hoitamaan ilman nillityksiä! C'mon now beibe beibe c'mon!

Ja sehän on ihan ok! Voidaan näin tehdä! Mutta eikö samalla pitäisi hyväksyä se, että joskus nyt vain sankoja osuu päähän, e. coli -bakteereiden aiheuttamaan ruokamyrkytykseen nyt vain kuollaan epäarvokkaasti verta oksennellen ja myrkyllistä jätettä nyt vain vähän kipataan mökkijärveesi eikä se ole kenenkään vika? Paitsi, okei, tuossa viimeisessä tapahtumassa, jossa myrkyllistä jätettä ympäristöön kippaavien pitäisi kohdata hanged, drawn and quartered -tyyppinen rangaistus (jos ette tiedä, mikä tämä on, älkää googlatko), mutta noin muuten?

Siihen nähden, miten yhteen kietoutuneet valta ja vastuu ovat, ja miten paljon ikäviä byrokraatteja inhotaan, aika nopeasti ollaan kuitenkin etsimässä vastuullista aina, kun jotain ikävää tapahtuu.

Ja joo, epätodennäköistähän se on, että sanko tippuu kenenkään päähän. Mutta sitten kun se kerran tippuu, ja joku saa aivovamman - pöljempääkin on tapahtunut - niin sitten. Sitten pitää osata olla sen kanssa, että shit happens eikä kukaan ehkä korvaa.

Tai hyväksyä se sääntely.
 

Kovaa ja korkealta

Piippolan mutsilla oli talo
Hiiala hiiala hei
Mutsi se hoiteli uhmaikäistänsä
Hiiala hiiala hei
"Ei käy" siellä ja "äiti on tyhmä" täällä
Siellä EI, täällä KÄY
Joka puolella "EI KÄY!"
Hiiala hiiala hei

(Se helpottaa. Kokeile vaikka.)

Loputtoman hyväksymisestä

Ipana tuli mummolasta.

Olin viettänyt viikon jotain, mitä nyt ei voi rappioelämäksi kutsua (valitettavasti) mutta ehkä joksikin omituiseksi unijaksoksi. En oikein tehnyt mitään erityistä, istuin sohvalla ja neuloin ja lepuutin korvia. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaat puhuvat ihan tosi paljon.

Sitten haimme tyttären, ja se oli parasta ja ihaninta tietenkin. Olin toiveikkaasti ajatellut, että ehkäpä, kun näemme, hän huutaa "äiti!" ja juoksee iloisena halaamaan ja juuri niin kävi. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaiden kanssa tosi harvoin käy juuri niin kuin oli tullut haaveilleeksi.

No sitten tulimme kotiin ja yhtäkkiä kaikenlaiset kotityöt räjähtivät kuin pinnan alta hyökkäävä valkohai. Pestävän pyykin määrä ylitti kriittisen massan; keittiön kaappien yläpinnat piti pestä, sillä mies oli kutsunut jonkun sähköhenkilön tekemään sähköasioita ensi viikolla; lapsi piti ruokkia; kaupassa oli käytävä. Miten sitä olikin ehtinyt unohtaa, että kolmevuotiaat syövät useita kertoja päivässä, joka päivä?

Mihinkään erityisesti liittymättä: tässä on koira, jonka kuvia on toivottu.

Tämä oli kuitenkin hetki, jossa kirjallisuus hieman odottamatta tuli apuun. Olin lueskellut Ursula K. LeGuinin novellikokoelmaa The Unreal and the Real (vol. II) ja siinä oli kerta kaikkiaan herkullinen novelli nimeltä Sur. Sur kertoo eteläamerikkalaisista naisista, jotka lähtevät Antarktikselle ja valloittavat Etelänavan ennen ketään miestä.

Jossain vaiheessa kertoja kohtaa edellisen retkikunnan majan ja paheksuu ohimennen sitä, miten edes teepurkkia ei oltu lähtiessä suljettu. Mutta toisaalta, ymmärtäähän sen, sillä:

But housekeeping, the art of the infinite, is no game for amateurs.

The art of the infinite! Miten elegantti ja täydellinen tapa käsitellä kotitöitä! Se, millaisena loputon näyttäytyy voi sekin olla kiinni suhtautumistavasta!

Nyt näyttää siltä, että tämä yksi lause muutti elämäni, tai mahdollisesti olen vain hyvin levännyt, mutta kotityöt eivät ole tuntuneet miltään tänä viikonloppuna.

No miten kävi?

Tympeä yt-neuvotteluprosessi on työpaikallani tältä erää ohi.

Oma työni säilyi. Ennallaan säilyi myös luottamukseni ylimpään johtoon.*

En ole aikoihin pitänyt työttömäksi jäämistä kategorisesti pahimpana asiana, joka ihmiselle voi tapahtua (jos kohta selvää on, että voi siitä hyvinkin kurjia asioita seurata), mutta silti mulla on työkavereita, joiden puolesta olen hurjan pahalla mielellä, ja myös työkavereita, joiden tilanteesta en tiedä ja joita huolissani ajattelen.

Näille työkavereille toivon uskoa siihen, että elämä kantaa. Ja sitä, että elämä sitten kanssa kantaa.

* Make of that what you will.
 

We run Helsinki

Seuraa hurmioitunut puolimaratonraportti, sillä kuten ehkä Instagramista jotkut ovat huomanneet, kun perjantaina keuhkoputki ei tuntunut enää siltä, että joku raapii sitä pulloharjalla (koko aikaa), päätin sittenkin juosta.

Helsinki Half Marathonin lähtö oli aikainen lintu puolikkaan nappaa -hengessä klo 8:40, ja se oli PARAS MAHDOLLINEN AIKA ALOITTAA PUOLIMARATON. Oli vielä mukavan viileää, ja toisaalta, päivällä jäi aikaa muuhunkin.

Aamuaika oli silläkin tavalla hyvä, että kaunis reitti kiemursi ensin Kaivopuiston rantoja. Aurinko kimalsi meren yllä, eikä parempaa juoksuhetkeä olisi voinut kuvitella - mutta iltapäivästä olisi voinut olla jo liian kuuma.

Huolimatta juuri sairastetusta flunssasta, ja siitä, että tyylikkäästi yskin silloin tällöin halki reitin, juoksu kulki tosi hyvin. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen puolimaraton, jonka aikana en kävellyt yhtään (pl. vesipisteet, en vieläkään hanskaa juomista ja juoksemista yhtä aikaa). Mieliala oli vähintäänkin riemastunut - ensimmäisen kilometrin hymyilin kuin riemuidiootti ja senkin jälkeen oli vain hauskaa.

Jos en olisi sairastunut, olisin saattanut tehdä oman enkkani, mutta nytkin aika parani viime vuoden kauheustapahtumasta 21 minuuttia. Se oli hyvä se.

Kilometrimerkit tulivat ensimmäistä kertaa vastaan myönteisinä ylläreinä - joko jo? Joko ollaan juostu 13, 16, 18 kilsaa? Oliko tämä se kauheaksi kuvailtu mäki? Sehän loppui jo!

Astmaisen yskän kanssa ei ehkä pitäisi puolikkaita juoksennella, mutta kuten sanottua, yllättävän hyvin kulki silti. Olin myös ensimmäistä kertaa tullut ajatelleeksi, että ehkä mukana olisi hyvä olla jotain, mistä saa tarvittaessa energiaa, joten olin tunkenut muutaman Siripirin Minigrippiin. Olen ollut aina sen kannalla, että tällaisissa asioissa kannattaa näyttää mahdollisimman epäilyttävältä. Vadelmanmakuisen sokerin imeskely saattoi osaltaan kompensoida hapenottojärjestelmän puolikuntoisuutta.

Töölönlahdella näin perheeni. Jäljellä oli vaivainen kilometri, ja taisin olla tunteikkaassa tilanteessa, sillä liikutuin näystä niin, että tässä kohdassa miltei sain kunnon astmakohtauksen. Koska arvelin, että lapsi olisi saanut huonon vaikutelman juoksukisoista, jos pelätyn hikisuukon antamisen sijaan mutsi olisi pökertynyt tielle, keskityin hengityksen tasaamiseen, visto olo meni ohi ja sekä ipana että mies joutuivat vastaanottamaan hikisuukon.

Liekö nyt sitten tästä seurauksena kisan viimeiset 500 metriä olivat kuitenkin kauheimmat siihen asti ja todella kauheat myös absoluuttisella mitta-asteikolla. Maaliviivalla otin vielä spurtin, jonka ansiosta nettoajaksi jäi 2:20:51.

Nauhalla varustettu mitali tuntuikin sitten todella ansaitulta, vaikka sitä saadessani olin hikinen ja - yäk - räkäinen. Vihdoin ymmärrän niitä viidenkympin hiihtäjiä. Anteeksi vain, mitalien jakaja.

Helsinki Half Marathon on neljästä juoksemastani puolikkaasta ollut kirkkaasti hauskin ja parhaiten järjestetty; aion ihan ehdottomasti ensi vuonna uudestaan.

P.S. Puolikkaalla oli myös Saara, joka bongasi mut maalialueelta (toisilla kulki ajatus ilmeisesti vielä juoksun jälkeenkin, itse muistin hädin tuskin oman nimeni) ja jäniksenä Fitness Führer, joka niin on mulle sen kaljan pystyssä.

Stressinsiirtomenetelmiä

Onko yyttärit päällä? Ahdistaako hallituksen haittaohjelma?

Huoli pois! Siirrä stressi johonkin toiseen päivänpolttavaan kysymykseen - menetelmä muistuttaa kovasti synnytyksen kivunsiirtoa, mutta on oikeasti tehokas!

Päivänpolttavalla kysymyksellä en nyt tarkoita ilmastonmuutosta tai edes päivähoidon huononnuksia, koska pffft, ei moisilla pikkuasioilla saa yöunia menemään.

Tarkoitan uniikkia mahdollisuutta miettiä, estääkö hyvin itsensä ajoittanut kevätflunssa sittenkin osallistumisesi puolimaratonille lauantaina!

Tässäpä aihe, jota voi pohtia joka ikinen minuutti! Itsetarkkailun ei tarvitse loppua ikinä! Voi rauhassa kirjoittaa aiheesta blogipostauksen, jossa ryöstöviljelee huutomerkkejä, sillä mikään muu ei kuvaa tätä päälaen irrottavan vitutuksen määrää!


TARTU TARJOUKSEEN JO TÄNÄÄN! Millä tarkoitan, että misery loves company! Kaipaan rohkaisevia kertomuksia siitä, miten juuri sinulle on käynyt näin etkä silti kuollut kiukkuun!


Ei hemmetti, tonne jäi yks lause ilman huutomerkkiä, oottakaas kun mä otan ja...