Niin kuin tanssi matka käy

Olen herännyt talvihorroksestani ja koppeentunut urheilemaan. Juoksun lisäksi tänä vuonna uutuutena lajieni kirjoon (nähdäkseni nyt viimeistään voi puhua kirjosta kun on kaksi eri lajia mukana) on tullut pyöräily.

Ostin nimittäin fillarin. 

Millaisen, on kysytty. No sellaisen jossa on kaksi pyörää, kolme vaihdetta ja jalkajarru. Tylsän. Mahdollisimman epätrendikkään.

Olen ajanut sillä nyt sille konttorille, joka sijaitsee Espoossa. Sielläkin pitää välillä käydä, ja tätä nykyä saatan keksiä tikusta asiaa, sillä fillarointi! Mitä enemmän pyöräilen, sitä enemmän myös mietin tapoja, jolla yhteiskunnallisesti voisi vähentää autoilua.

(Olen autoillut viimeisen vuoden aikana paljon. Olen oppinut, miten olla pelkäämättä autoilua. En ole oppinut erityisemmin nauttimaan siitä. Lisäksi olen entistä vakuuttuneempi siitä, että fiksuilla ratkaisuilla autoilusta voitaisiin helposti karsia ja paljon. Lisäksi osana "valmistaudu yhteiskuntarakenteen romahdukseen" -ajatusprojektiani olen visioinut sähköistettyjen tavarafillareiden käyttöä mökkimatkoilla. Yhteiskuntarakenteen romahdettuakin saa varmasti uusia sisäkumeja vanhojen mennessä puhki. Ja on aikaa löhötä mökillä. Se on semmoinen kevytromahdus.)

Aion iloksenne kirjoittaa muinoin trendikkään top 4 -listan fillaroinnista töihin ja takaisin.

4. Voi nähdä, miten kaupunkisuunnittelu on todella siirtynyt peltilehmien palvonnasta eteenpäin - jossain määrin jopa Espoossa, vaikka sitä vaikea onkin uskoa. 

3. On oikeutettu osallistumaan Kilometrikisaan. Sillä toden totta, miksi tehdä jotain silkasta ilosta jos kerran voi kilpaillakin? 

2. Säästää rahaa. Sisäinen roopeankkani hykertelee joka kerta, kun onnistun välttämään seutulipun hinnan. Tähän mennessä olen tienannut pyöräilemällä perheelle rahaa 24,24 € - ajamalla töihin kolmena päivänä. Seutulippu on synonyymi pystyryöstölle. 

1. Kotiin tultua pitää käydä suihkussa, jonka suorana seurauksena iltapesulla ei tarvitse enää pestä meikkejä pois. Mikä ilo ja autuus!

Noni. Täten liityn ärsyttävien pyöräilyhehkuttajien kuoroon. Missä jäsenkorttini viipyy?

Kevätpörriäinen

Talvi on tänä vuonna tuntunut ihan loputtomalta, kauhealla tavalla venytetyltä ja kaikennielevältä. Seuraan kevään merkkejä tohkeissani ja aika isolla tunnelatauksella. Osoittelen sinivuokkoja ja koen liikutusta krookuksista. Mulkoilen lähiseudun koivuja. En siksi, että ne kohta tekevät meidän koivuallergikkojen elämästä tukalaa, vaan siksi, että niiden oksat ovat niin korkealla, etten näe, ovatko silmut jo pullistuneet. (Ovathan?)

Facebookissa toverit ihmettelevät, miten leskenlehtiä näkyy jo maaliskuulta, mutta minusta kevät ei tunnu yhtään aikaiselta. Ei tunnu edes maaliskuulta. Tuntuu siltä, että olen juuttunut johonkin karkauspäivän kuukausivastineeseen, salaiseen ajanjaksoon talven jälkeen. Kurakuu? Ahdiskuu? Kurituskuu?

Että on jo korkea aikakin! Hemmetti!

Lapsi sen sijaan ottaa tietenkin kevään vastaan kaksivuotiaan tavoin, annettuna. Ei hänestä selvästikään tunnu siltä, että joku pelasti ihan viime tipassa talveen hukkumiselta. Sinivuokot kiinnostavat, mutta eivät ole mikään merkki siitä, että toivoa on sittenkin maailmassa.

Tulin ajatelleeksi, että samanlainenhan sitä itsekin oli lapsena - myös huomattavasti yli kaksivuotiaana. Kevät oli kevät, se seurasi talvea ennemmin tai myöhemmin, mutta lapsen näkökulmasta yleensä kuitenkin täysin ennustettavasti. Sellaisena se kyllä oli monin tavoin oikein suotava ilmiö, eikä suinkaan vähiten kesäloman vuoksi, mutta ei kevään tuloon sen kummempaa tunnekuohua liittynyt.

Ajattelin pitää itselleni puhuttelun, koska tässä suhteessa ennen kyllä oli paremmin. Siis silloin, kun ei repinyt vuodenaika-asioista pelihousujaan säännöllisin väliajoin tai harkinnut vakavasti muuttoa aurinkoon, jossa vuodenaikojen erot ovat kerrassaan olemattomat ja ainakin on lämmintä ja valoisaa, olkoonkin, että samalla ohimennen menettää atomikoostumuksensa järjestäytyneen luonteen eli käristyy olemattomiin.

Toisaalta, ehkä kyse on siitä, että lapsella on vielä kauheasti elinvoimaa. Ehkä minä jo kohdallani aistin elinvoiman vähenemisen (vaikka lopullinen hiipuminen on toivottavasti vielä aika kaukana) ja siksi kevääseen liittyy uusia merkityssisältöjä. Ja että jos kyse on tosiaan siitä, ei ole mitään syytä olla itselleen vielä erikseen ikävä ja pitää puhutteluja. Sen sijaan pitää syödä jotain hyvää (marinoin kikherneitä, vaikka toden sanoakseni viime viikot ovat sisältäneet myös aika paljon sokeria) ja laiskasti miettiä, viitsisikö ikkunoita pestä tänäkään vuonna. Kesää kohti valon kulma kuitenkin muuttuu niin, että ei sitä oikein edes huomaa, ettei ikkunasta meinaa nähdä läpi.

Ja siis oikeasti, jos elinvoimaa on jaettu joku tietty setti jokaiselle, kuinka paljon haluan kuluttaa omastani ikkunoiden pesuun? En kovin, niin se on.