Saliohjelma

Minä kuulkaa menin ja hankin saliohjelman!

Niin, tiedän, mutta maailma ei mennyt radaltaan sittenkään.

Saliohjelmien ongelma on nähdäkseni se, että kun ääneen sanoo harkitsevansa, että pitäisköhän, jostain nurkasta loikkaa innokas personal trainer, joka äpistelyjä kuulematta on jo tehnyt uhrilleen saliohjelman, joka velvoittaa kuntosalivisiittiin poikkeuksetta tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin, siis ilman poikkeuksia, ei, ei siitäkään syystä, koska jos tätä ei nyt noudata niin turha odottaa mitään tuloksia sitten ja sitä paitsi luultavasti kuolee rappeutuneena viimeistään helmikuussa.

Jos moisen kauhean kohtalon haluaa välttää, pitää itse ymmärtää tavoitteensa.

Ja minä vihdoin ymmärsin omani, ja kirjoitin salille kirjeen. No, sellaisen tekstinpätkän webisivujen lomakkeeseen. Mutta ajatellaan, että se oli kirje, se on romanttisempaa.

Siinä luki jotain tällaista:

Haluaisin saliohjelman, joka tavallaan korvaa bodypump-tunnin, jolle en aina ehdi. Ohjelma ei voi lähteä siitä oletuksesta, että teen sen 2 kertaa viikossa, koska en tee kuitenkaan. Ymmärrän ja otan vastuun siitä, että tällainen puuhastelu ei tule johtamaan varsinaisiin tuloksiin, mutta päätin juuri, että väistämättömän rappion hidastaminen on arvokas tavoite sekin.

Ja kas! Kun tavoitteet määritteli napakasti, sai riemusta hirnuvan - ja onneksi erilaisia elämäntilanteita ymmärtävän - personal trainerin, joka väänsi juuri sellaisen ohjelman kuin halusinkin.

(Ja lupasi vielä, että saan puuhastella sen parissa ilman, että hän kiusaa minua vaatimuksilla siitä, miten tulosten pitäisi parantua. Mikä oli välttämätöntä sekä motivaationi että budjettini kannalta.)

Satunnaisia huomioita kehollisuudesta

Ajattelin ensin, että tästä voisi jotenkin tulla sellainen ylioppilasainemainen postaus. Tiedättehän, jonkinlainen synteesi sitomaan yhteen alun havainnot.

Mutta se olisi liian siistiä.

Katsokaas, menin lihomaan. Ja synteesi, joka olisi liian siisti, olisi jotain siitä, miten olen oppinut hyväksymään kehoni tällaisena. Ja se olisi osin ehkä tottakin, mutta toisaalta rakentaisi ansan, johon olisi helppo kompastua niinä päivinä, kun se ei ole totta. Eihän mikään aina ole, paitsi ehkä matematiikka, mutta ... siitäkin on kysytty, onko se löydettyä vai keksittyä, joten eipä mennä julistamaan mitään ikuisia totuuksia.

Mutta tänään katsoin käsivarttani, joka on pyöreä ja täten vallitsevan esteettisen ihanteen vastainen, ja tunsin jotain, mikä yllätti. Tykkäsin siitä, mitä näin. Vaikka se, mitä näin, oli pyöreää.

En tiennyt, että niinkin voisi käydä.

---

No, olen (taas) aloittanut liikunnan. Tykkään siitäkin, eikä sen perustavoite edes ole, että muuttuisin vähemmän pyöreäksi, paitsi ehkä vähän koska en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Ja ehkä vähän enemmän niinä päivinä, jolloin itsensä hyväksyminen on vaikeampaa.

Kävin justiinsa äsken puolison kanssa juoksulenkillä. Erään ylämäkipätkän jälkeen hän ilmoitti tyytyväisenä, että toiseksi raskain osuus on nyt takana.

Aloin kelata. Mikä olisi se vaikein osuus? Eihän tässä nyt enää mitään niin kovaa mäkeä olisi lähellä. Ja sitten tiesin, mitä hän tarkoitti. Majavatien portaita. 239 619 askelmaa kidutusta.

"Mä en tule niihin portaisiin", sanoin.
"Ne portaat on se raskain", selitti mies, joka ei kuullut, mitä olin juuri sanonut.
"En jaksa edes kävellä niitä", ilmoitin.
"Sitten kävelet ne!" ehdotti mies, joka edelleenkään ei kuullut.

Jaksoin juosta portaita 50 askelmaa. Loput kävelin, tai ehkä ryömin, en muista enää. Sitten tuli semmoinen typerä ajatus, että jos otan ne osaksi jokaista juoksulenkkiä, huomaan kätevästi kuinka juoksukuntoni paranee.

Typerä ajatus tuli mieheltä, vaikka

a) entä jos ei parane?
b) hänen jos kenen pitäisi tietää, että taipumustani pakkomielteenomaiseen suorittamiseen ei pidä tukea.

---

Tähän ei tule synteesiä, koska sellaista ei ole.

Syitä lähteä juoksulenkille

1. Hiukset ovat likaiset, ne pitää kuitenkin tänään pestä. 
2. Pylly on puutunut kaikesta istumisesta ja neulomisesta.
3. 4,5 h mittainen päivittäinen jalkapallomaraton ei toteudu tänään, eikä liikuntoa voi siis täysimittaisesti korvata katsomalla kuinka muut potkivat palloa.
4. Voi nauttia jääkaapissa lojuvan jämäpitsan nälkäänsä eikä huvikseen, jolloin se maistuu vielä hieman paremmalta.
5. Ulkoilma tuntuu vähemmän epäilyttävältä, kun siellä käy säännöllisesti.
6. Kohta ei taas pääse, koska pitää neuloa sukkia kilpaa.

(Bubbling under: Jos käy säännöllisesti lenkillä, mielenterveys pysyy kuosissa eikä ilmoittaudu kisaan, jossa neulotaan sukkia kauhealla vauhdilla.)

Niin kuin tanssi matka käy

Olen herännyt talvihorroksestani ja koppeentunut urheilemaan. Juoksun lisäksi tänä vuonna uutuutena lajieni kirjoon (nähdäkseni nyt viimeistään voi puhua kirjosta kun on kaksi eri lajia mukana) on tullut pyöräily.

Ostin nimittäin fillarin. 

Millaisen, on kysytty. No sellaisen jossa on kaksi pyörää, kolme vaihdetta ja jalkajarru. Tylsän. Mahdollisimman epätrendikkään.

Olen ajanut sillä nyt sille konttorille, joka sijaitsee Espoossa. Sielläkin pitää välillä käydä, ja tätä nykyä saatan keksiä tikusta asiaa, sillä fillarointi! Mitä enemmän pyöräilen, sitä enemmän myös mietin tapoja, jolla yhteiskunnallisesti voisi vähentää autoilua.

(Olen autoillut viimeisen vuoden aikana paljon. Olen oppinut, miten olla pelkäämättä autoilua. En ole oppinut erityisemmin nauttimaan siitä. Lisäksi olen entistä vakuuttuneempi siitä, että fiksuilla ratkaisuilla autoilusta voitaisiin helposti karsia ja paljon. Lisäksi osana "valmistaudu yhteiskuntarakenteen romahdukseen" -ajatusprojektiani olen visioinut sähköistettyjen tavarafillareiden käyttöä mökkimatkoilla. Yhteiskuntarakenteen romahdettuakin saa varmasti uusia sisäkumeja vanhojen mennessä puhki. Ja on aikaa löhötä mökillä. Se on semmoinen kevytromahdus.)

Aion iloksenne kirjoittaa muinoin trendikkään top 4 -listan fillaroinnista töihin ja takaisin.

4. Voi nähdä, miten kaupunkisuunnittelu on todella siirtynyt peltilehmien palvonnasta eteenpäin - jossain määrin jopa Espoossa, vaikka sitä vaikea onkin uskoa. 

3. On oikeutettu osallistumaan Kilometrikisaan. Sillä toden totta, miksi tehdä jotain silkasta ilosta jos kerran voi kilpaillakin? 

2. Säästää rahaa. Sisäinen roopeankkani hykertelee joka kerta, kun onnistun välttämään seutulipun hinnan. Tähän mennessä olen tienannut pyöräilemällä perheelle rahaa 24,24 € - ajamalla töihin kolmena päivänä. Seutulippu on synonyymi pystyryöstölle. 

1. Kotiin tultua pitää käydä suihkussa, jonka suorana seurauksena iltapesulla ei tarvitse enää pestä meikkejä pois. Mikä ilo ja autuus!

Noni. Täten liityn ärsyttävien pyöräilyhehkuttajien kuoroon. Missä jäsenkorttini viipyy?

Pakon inspiroivasta luonteesta

Syyskuussa ajattelin kertovani parhaasta urheilukurssista, jolle voi ihminen osallistua.

En viitsikään. Kurssi oli oikeasti tosi hyvä, mutta olin unohtanut, että sovittu harrastusaika ei sovi mulle ollenkaan. Olin surkea kurssilla, alisuoriuduin hävettävästi. En tiedä, onko meitä tällaisia muitakin - monihan kokee tarvitsevansa jonkun piiskurin tehdäkseen mitään.

Minulta loppuu vähäkin tekeminen, jos siihen tulee pakkotahtisuutta ulkoapäin. Yksi fiksattu (oma) treeni viikossa tarkoitti, että kaikki muutkin treenit sijoittivat itsensä kalenteriin kuin palapelin palat ikään. Toimivat vain yhdellä tavalla.

Selitin kaikille ja kaupan kassalle, ettei sellainen sovi mulle. Menen juoksemaan maanantai-iltana jos ja vain jos tiedän, että voin mennä tiistainakin jos maanantaina en jaksa (tai jos tuulee niin, että naamalle lentää jyrsijöitä, kuten tänään.) Mutta jos tiedän, että tiistaina pitäisi levätä ja maanantai olisi käytännössä ainoa mahdollisuus, nostaa sisäinen anarkistini päänsä heikon kaulansa varaan ja naukaisee "ei".

(En osaa selittää, miksi muut menot, jotka satunnaisesti määrittävät treenitahtia, ovat sitten ok. Ehkä siksi, että ne ovat nimenomaan satunnaisia.)

Osasyynä hankaluudelle oli tietysti arjen jonkinasteinen pakkotahtisuus. En kaivannut siihen mitään lisää. Mutta ei se ollut ainoa syy: aikanaan kävin paljon jumpassa vain siksi, että tiesin, että jos tänään en jaksa, huomennakin voin mennä. Tanssitunnit vastaavasti tappoivat liikunnan iloni jo kauan ennen lasta, sillä ne toimivat tahtipuikon heiluttajina.

Ja se on aika kauheaa, jos sekä tanssikurssit että ulkoliikuntakurssit kuitenkin ovat tosi hyviä.

No, jos jotain tällaista sanoo, pitää ehkä kyetä todistamaan se, ettei jää tekosyiden puolelle. Ja nyt onkin käynyt niin, että olen marraskuussa saanut juoksuilostani kiinni. En ole juossut kovin pitkiä lenkkejä, mutta olen juossut suhteellisen säännöllisesti.

Nyt, kun ei ole enää pakko.

Move bitch

Ilmoittauduin juuri Helsinki Half Marathonille.

Arvoin tosi pitkään, haluanko myös City Runille (niillä saa kuulkaa tänä vuonna mitalin, jossa on nauha!) mutta viime vuonna kokemus oli sen verran karu, että enpä taida. En vaikka olisi nauhallinen mitali.

Mutta HHM - se juostaan kesäkuun alussa, eli kaiken järjen mukaan kun koivun siitepölykauden huippu on ohitettu ja reitti näyttää kivalta. Ja jos nyt mitalissa ei olekaan nauhaa (ainakaan mainostetusti), itse saa kuitenkin valita, minkä tekstin haluaa numerolappuunsa.

Voin tässä sen verran paljastaa, että jos reitin varrella jengi kuuliaisesti messuaa numerolappuni tekstiä, Suurten Muinaisten nousu on vain ajan kysymys. Hyvin lyhyen ajan.

Sitä paitsi minulle on luvattu olut, jos pidän eräänkin jänistytön koko matkan takanani. Kiinni veti.

Uskaltauduin tämmöisen askeleen ottamaan, kun juokseminen on ollut ihan super viime aikoina. En osaa tätä oikein tarkemmin eritellä: jos se olisi kamalaa, tässä olisi ehkä tarkasti eritelty lista siitä, miksi ja millä kaikilla tavoin se on kamalaa, mutta nyt on vain jotenkin tolstoilaisittain epäkiinnostavasti onnellista.

No, ehkä yksi syy sille tälle kaikelle on, että annoin vähän palttua puheille peruskuntosykkeistä ja nyt juoksentelen tuolla hieman pk-sykkeen yläpuolella ja tunnen itseni nuoreksi kapinalliseksi. Siitäs sait, auktoriteettitaho! Ja siitä!

Olen pitänyt juoksevaa (hahaa, huomasitteko?) tilastointia juoksukilometreistä parin vuoden ajalta. Kiusaan sillä teitä, mahdollisesti en ensimmäistä kertaa, sillä:

...tästä on selvästi pääteltävissä, että aina, kun puhun talvijuoksun ihanuudesta ja siitä, miten se ylipäänsä on mahdollista, valehtelen. Selittelen tätä mielelläni kaikenlaisilla jalkavammoilla ja keskenmenoilla, mutta luultavasti oikeasti kyse on vain siitä, että marras-helmikuussa pyrin rantakuntoon kuin kuka tahansa muukin kuutti.

MUTTA NYT ON KEVÄT! KEVÄT! Eikä missään ole juuri nyt niin paljon järkeä kuin juoksemisessa.


P. S. Postauksen otsikko on Ludacrisin ah niin korrekti biisi ja teksti, jota ensin numerolappuuni harkitsin.

Taisteluvompatin paluu

Joskus viime vuosikymmenellä minulla oli kiihkeä, useita vuosia kestänyt suhde bodycombatiin (tai, näemmä, BODYCOMBAT™:iin), tuohon aggrejumppien keisarinnaan. Luuhasin salilla niin, että muutaman samanhenkisen kaverin kesken nimitykseksi liimaantui combatwombat. Ihan erityisesti kävin Ruoholahden Satsilla, jossa legendaarisia tiistaitunteja veti Markus - siellä minä ja salin täydeltä muita löimme ja potkimme ilmaa ja kuuliaisesti karjuimme sivupotkun aikana. Fun was had by all.

Selvitin viehtymystäni sille pojalle, jota tuolloin heilastelin. Hänestä koko juttu "kuulostaa joltain lahkolta, jonka ylipapit ovat markuksia". (Se oli minusta niin hassua, että menin myöhemmin tyypin kanssa naimisiin. Kyllä hyvällä huumorintajulla pääsee pitkälle.)

Ehdollistuin tänä ajanjaksona joillekin konseptijumpan biiseille niin, että esimerkiksi Meat Loafin ja Cherin yhteislaulu "Dead Ringer for Love" saa yhä aikaan pavlovilaisen endorfiinireaktion. Sanon tämän nyt siltä varalta, että erehdyn ikinä jakamaan teille juoksusoittolistani, ja sitten ihmettelette, miksi kellään olisi juoksulistallaan Meat Loafin ja Cherin "Dead Ringer for Love." SIKSI.

No, sitten kävi kuten tällaisille romansseille joskus käy. Kyllästyin. En halunnut enää tietääkään mistään combatista. Olin ihan kiukkuinen koko uskonn lajille. Kaikki entiset lahkolaistoverit kanssatreenaajat olivat tyhmiä, tyhmiä, miksi he yhä viitsivät viettää aikaansa jonkin niin typerän asian parissa, tyhmää.

Jossain välissä rauhoituin ja unohdin koko jutun.

Nyt joulun jälkeen huimasi ihan kauheasti. Lääkäri diagnosoi minulta sekä perunapellon kaltaiset niska- ja hartialihakset että poskiontelontulehduksen. Antibioottikuuri ei vaikuttanut huimaukseen yhtään; aloin jo hyvin huolestuneena pohtia kutimointitaukoa. Silloin muistin combatin ja sen, miten kaikesta ylivertaisesta tyhmyydestään huolimatta se sai hartioihin liikettä.

Vuosien jälkeen siis menin varovaisesti aggrejumppaamaan, ja mahdollisuuksien rajoissa olevien itkuraivareiden sijaan ... sehän tuntuikin ihan mukavalta. Huimauskin on tiessään. Dead Ringer for Lovea ei kyllä ole soitettu, mutta muunlaista edistymistä on tapahtunut: combatin kirkko on emansipoitunut ja ylipapit ovat tätä nykyä eerikoita. Uudella salillani ei kyllä kukaan karju, en edes minä, ellen sitten joku kerta vielä innoissani unohda käyttäytyä siivosti. Eihän sitä koskaan tiedä.

Vain yhtä vielä ihmettelen. Nimittäin tämän tulossa olevan uuden ohjelman myötä My Chemical Romancen sinänsä oikein hauska levy The Black Parade on nyt laskelmieni mukaan fiitannut Les Millsin konseptijumpissa kokonaisuudessaan. Nyt pitäisikin enää tietää, kuka Les Millsillä on jonkun MCR:n jäsenen kummitäti tai -setä.

Koska sellaiset asiat nyt vain pitää tietää, siksi.

Välitön hyöty tänne nyt

Näin Instagramissa motivoivaksi tarkoitetun kuvan. Siinä luki "Summer bodies are made on winter roads".

Varmaan ihan kiva. Mutta entäs me, jotka emme todella jaksa odotella mitään kesäkroppia vaan haluamme treenistämme välitöntä tyydytystä?

Ego juoksulenkistä ja endorfiinistä pullistellen päätin lyödä laudoilta aiemmat yrittäjät ja tehdä oman motivaatiokuvan.

Noin. Ei kun lenkille.

(Kyllä, minä pidin kovasti brittien This Girl Can -liikuntakamppiksesta.)

Ai miten niin mistä saa energiaa lähteä lenkille tuossa säässä? PULLASTA. Sain ystävältä mukaani LÄMMINTÄ PULLAA. Alkuillasta koko perhe söi pullaa hartaan hiljaisuuden vallitessa, ja äsken tulikin ihanasti lapsuus mieleen kun millimetrimitan kanssa puolitin viimeistä voisilmäpullaa. Emme päässeet miehen kanssa sopuun siitä, kuka sen saa. Tyhmää sinänsä. Pyöreä pulla oli aivan yhtä taivaallista.

Juoksupostaus, kaiken uhalla

Siis sen uhalla, että kaikkoatte koko sakki ja saan täällä yksinäni karjahdella juoksun iloista. Sitten karjahtelen! Iloisaa on ollut.

Maaliskuun epämääräinen mureksinta kääntyi päälaelleen tänään kun kirmasin töistä kotiin. Homma vaati vähän suunnitelmallisuutta: ensi töiksi piti hankkia juoksureppu. Tai ehkä ei olisi pitänyt, mutta tuntui orvolta ajatus jättää lompakot ja muut arvotavarat töihin illaksi.

Oman reppuni tilasin Amazonista, sillä halusin halvan ja pienen, ja kotimaassamme myytiin vain kalliita ja isoja. Voi toki olla, että optimaalisemman olisi saanut investoimalla enemmän, mutta koska minua hieman sylettää ajatus maksaa paljon rahaa ennen kuin on todistanut oikeasti harrastavansa, investoin ihan vähän vain.

Onneksi olin pakaasiin tosi tyytyväinen. Se oli mukava selässä ja sinne mahtuivat just eikä melkein lompakko ja vaatteet, joissa tulin. Kengät eivät mahtuneet, mutta niitä nyt voi roudailla työpaikan ja kodin väliä erikseenkin.

Sitten matkaan. Tyyppasin samalla juoksuhommia varten kasaamani soittolistan, jossa on vain iloista tai raivokasta musiikkia, viitisen tuntia. Aloitin Tim "Rancid" Armstrongin laulamalla 30-luvun tienoilta peräisin olevalla calypsolla, mikä luultavasti on todellinen syy tähän ylitsepursuavaan iloon. 30-luvun calypso kamabassolla kähistynä on ihanaa!*

Puolivälissä juoksua totesin, että homma vaatii vielä hieman jatkokehittelyä:

1. Jos aikoo juosta viideltä, ei riitä, että klo 12 syö "ihan kauheasti" lounasta. Pitää syödä myös välipala.
2. Pasilan liikennejärjestelyt on suunnitellut joku jalankulkijoita vihaava ihminen. Pitää löytää vaihtoehtoisia ylityspaikkoja isommille teille.

Matkaa kertyi vähän päälle 8 km. Sports Trackerin mielestä yli yhdeksän, mutta se onkin kierrellyt näemmä eri reittejä kuin minä.

Kahdeksan kilsaa on viikkotreeniksi ihan just hyvä ja melko varmasti enemmän kuin iltayhdeksältä jaksaisin tämänhetkisellä kuntotilanteella. Kävin nimittäin lauantaina juoksemassa kympin ja totesin, että olen selvästi suunnitellut ensin juoksevani kympin kuin gaselli ja sitten pikku hiljaa nostavani juostua matkaa niin, että että HCR:n tullen juoksen 21 km kuin gaselli.

Tämä sinänsä ansiokas suunnitelma lievästi kompastui siihen, että se kymppikin tuntui kauhealta ihmisoikeusloukkaukselta. Pelottaa.

* Tarkkaavaisemmat lukijat huomaavat ehkä, että tutustun itselleni uuteen musiikkiin nykyisin lähinnä vain, jos se on Rancidin Tim Armstrongin esittämää. Koska kukaan tämän blogin lukijoista ei kuitenkaan varmasti ole aivan näin tarkkaavainen, ja hyvästä syystä, tunnustan asian nyt tässä.

Treenimontaasi: Hyppynaruja, jalkatyöskentelyä, Eye of the Tiger

Tämä urheiluhomma on tosi hanurista. Ajatella, että sitä on niin pahasti koukussa johonkin, että muuttuu sekopääksi, jos fiksi jää saamatta. Sitä on myös valmis panostamaan enenevässä määrin rahaa ja aikaa päästäkseen paheensa pariin. Ja kun otetaan vielä huomioon, että koko homma alkaa suhteellisen viattomasti kevyillä lupauksilla - "kerta viikossa hikiliikuntaa!" - alkaa juttu kuulostaa jo joltain kolumbialaisen huumepomon uutuustuotteelta.

En siis suosittelisi kellekään, ellei sattuisi olemaan niin, että kun en urheillut olivat liikkumattomuuden haittavaikutukset silti kanssani.

Jaa miten sekopääksi?

Esimerkki: Minä olen sellaista tyyppiä, joka imaisee vallitsevat mielialat ilmapiiristä itseensä. En voi sille hirveästi mitään, vaikka olen kovasti yrittänyt. No enkä ole. Mutta olen silti aina ollut tällainen. Ja kun en syystä tai toisesta liiku, kuka tahansa lähipiirissäni kärtystelevä varmistaa (yleensä aivan vahingossa), että oletan hänen yhtäkkiä vihaavan minua ja yksinomaan minua. Olen valmis voittamaan uitetut koiranpennut heidän omassa pelissään, säälin vinkumisessa. Olenhan kasannut ylleni jo kasoittain itsesääliä!

Mutta kun liikun säännöllisesti, en jää muiden kärttyisyyteen rypemään. En minä muiden huonoa mieltä ikinä tyystin osaa ohittaa, mutta en jää siihen nalkkiin.

Liikunta pitää ennen kaikkea itsetunnon kuosissa.

Asiaan. Uudessa työssä on tarjolla kerran viikossa kuntopotkunyrkkeilyä.

Yleisessä tiedossa ei ehkä ole, että olen muinoin aloitellut thainyrkkeilyharrastusta. Peruskurssi oli minusta mitä hauskin tapa viettää aikaa, mutta uusi harrastukseni tyssäsi aika nopeasti pariin ensimmäiseen sparrauskertaan. Tajusin vauhdikkaasti, että minusta on ikävää a) lyödä ihmisiä ja b) tulla ihmisten lyömäksi.

(Nenäni on silti yhtä suora kuin se ennen noita sparrauskertoja oli.)

Se sitten vähän jäi. Nyrkkeilyharrastuksen hieno puoli on kuitenkin siinä, että hartiaseutuongelmia on koko lailla vähän. Niinpä syöksyin välittömästi, tai siis heti, kun lääkäriltä heltisi lupa, treenaamaan.

Jos olette siinä uskossa, että kunto(potku)nyrkkeilytunnit ovat sellaisia, joilla aluksi pitää hyppiä narulla itsensä puolikuolleeksi, olette ihan oikeassa. Koin tiettyä ärtymystä kun kaikki tunnin miesosallistujat hyppivät narulla keveästi kuin viisivuotiaat ja me naisosallistujat puolestamme puuskutimme kuin astmaiset hanhet.

Lopputunti oli kuitenkin juuri niin hauskaa kuin muistelinkin. Huomasin myös onnellisena, että kaikesta tästä juoksentelusta on ollut hyötyä. Itsetunnon lisäksi sekä kunto että sitkeys ovat nyt paremmassa terässä kuin ikinä.

Aion mennä toistekin.

Perheestä ja syksyllä juoksemisesta

(En ole itse asiassa lukenut Jarmo Ihalaisen kirjaa Perheestä ja alastomana juoksemisesta, mutta sen nimi on minusta aivan loputtoman kiehtova. Haluaisin otsikoida jokaisen postauksen jollain variaatiolla. Ehkä pitäisi tutustua teokseenkin.)

Asiaan. Juoksukilometrejä on kertynyt tänä vuonna lähes viisi-ja-puolisataa ja siihen välitulokseen on oltava tyytyväinen. Juoksu maistuu viileämmällä ilmalla oikeastaan paremmin kuin kuumalla, joten syksyjuoksentelu on oikein mukavaa.

Pari ongelmaakin on kyllä tullut vastaan:

1. Pukeutuminen. Juoksutrikoot ja pitkähihainen paita on otettu käyttöön, mutta kombinaationta ne ovat olleet tähän asti - ja taas tänään - aivan liian lämmin yhdistelmä. Jostain syystä kuitenkin sortseilla ja teepparilla juokseminen alkaa kainostuttaa. KAINOSTUTTAA! Ei tässä kainostella pitäisi, vaan juosta säänmukaisella varustuksella, mutta kun sen arvioiminen on niin vaikeaa.
2. Pimeys. Niin, naurakaa vain, mutta olen jo harkinnut otsalampun ostamista. Olin jotenkin todella unohtanut, että vain noin puolet lähiseudun ulkoilualueesta on valaistua maastoa. Tämä tarkoittaa, että siellä on pimeää. Se taas tarkoittaa, että siellä ei näe - tilanne, joka modernille länsimaiselle ihmiselle on sietämätön. Minua ei pimeydessä pelota muu kuin se, että kompastun kuoppaan ja katkaisen jalkani, mutta valitettavasti se on nähdäkseni aivan realistinen pelko (toisin kuin esimerkiksi se, että joku jaksaisi istua pusikossa väijyskelemässä.) Otsalampun osalta taas pelkään näyttäväni aivan naurettavalta.
3. Väsymys. Ennen kesälomaa lenkille lähtö illalla sujui ihan hyvin, mutta kesälomalta paluu muodostaa näemmä henkisen kynnyksen jonka myötä mikä tahansa sohvalta ylösnousemusta vaativa toiminto on liikaa - siitäkin huolimatta, etten usko olevani ainakaan väsyneempi kuin ennen lomia.

Tänään kävin juoksemassa Espoossa puolikkaan. Menikö hyvin? No kyllä ei mennyt. Paraniko aika? No kyllä se silti parani, lähes 12 minuuttia (oman kelloni mukaan, viralliset tulokset näyttävät vielä ns. bruttoaikaa eli lähtölaukauksen ja maaliintulon välistä aikaa. Nettoaika, kunhan se aikanaan saapuu, kertoo sitten lähtöviivan ja maaliviivan välisen ajan.)

Homma ei siis oikein sujunut - kävelin aika paljon 16 km eteenpäin, jalat olivat hyytelöä ja suuta kuivasi. Olin kokeillut uutta valmistautumismenetelmää, ja nyt, kun olen sen testannut, voin sanoa, etten suosittele. Asiallisen levon ja syömisen ohella päätin nimittäin juoksupäivän aamuna aloittaa pienen perheriidan, joka nopeasti eskaloitui valtavaksi perheriidaksi. Äärimmäisen typerä idea, eikä vain siksi, että se aiheutti nestehukkaa ja väsymystä.

(No, juoksun jälkeen homma sovittiin ja halattiin ja tilattiin pitsaa. Että ei huolta. Paitsi, että juoksuni meni huonosti. Nyt pitäisi jotenkin selittää miehelle, miksi myös Vantaan puolikas olisi ihan olennainen homma. Hänestä yksi puolikas per kuukausi on liikaa; pelkää käsittääkseni, että minusta tulee omituinen ja pakkomielteinen kyborgijuoksija. Sen osalta voi kyllä olla jo myöhäistä.)

Btw, Espoossa näin myös Naisten kymppi -toverini Paulan, ja sepä kyllä ilahdutti! Kuka olisi arvannut, että juoksemalla tapaa näin paljon kivoja ihmisiä. Ei kukaan. (Hiljaa siellä takana, et olisi arvannut, älä yritä.)

Keskiyön kipaisu

Vastineeksi viimekertaiselle valitusvirrelle kerrottakoon, että tänään on ollut aika mahtava päivä.

A-osaan kuului monta tuntia yksinoloa, kun mies lähti viemään lasta mummolaan. (Lapsi oli tästä hyvin tohkeissaan.) Neuloin, katsoin Supernaturalia ja luin. Olin vain. Join aika paljon kahvia.

B-osaan kuului, että kävin kampaajalla. Se voi kohta esiteltävän C-osan valossa vaikuttaa hieman hassulta, mutta tähän elämäntilanteeseen kuuluu olennaisesti se, että jos alle viikon varoitusajalla saa kampaaja-ajan toivomastaan paikasta juuri toivomanaan ajankohtana, sinne mennään vaikka illalla olisi mitä. Kampaajalle mennessä myös meikataan, tai muuten kasvot jotenkin liukenevat pois uuden, hienon kampauksen alta, eikä ikinä voi olla varma, tulevatko ne takaisin.

Miten niin ette usko, että kävin kampaajalla ja meikkasin?

En siis varsinaisesti käynyt kampaajalla ja laittanut meikkiä C-osaa varten. C-osaan kuului Midnight Run, jossa juostiin 10 kilometriä. Olen vähän yli vuodessa niistänyt kympin matkasta 13 minuuttia pois, noin suunnilleen. Pidän tätä ihan kelvollisena saavutuksena.

Illan kymppi oli mahtava.

Onnistumisen salaisuudet:

1. Spotify ei tuhonnut soittolistaani. Jalka nousee kerkeämmin Rancidin kuin Leonard Cohenin tahtiin.
2. Unohdin jännittää etukäteen, sillä olen keskittynyt jännittämään alle kuukauden päässä uhkaavana häämöttävää puolikasta. Ja mitäs sitä jännittämään, kun kymppi on pikkuhiljaa hivuttautunut lähemmäs käsitettä "peruslenkki".
3. Päätin ottaa ylämäet mäkivetoina. Ylämäkeen kiihdyttäminen kannattaa yleisesti, sillä silloin ylämäki on nopeammin ohi ja harmistus ylämäen olemassaolosta on lyhytikäinen. Tällä kerralla siitä oli muutakin hyötyä. Vaikka etukäteisjänskätys oli jäänyt minimiin, ehdin lähtöalueella kehittää lievän ylilatauksen, joka ilmeni epämääräisenä jännätärinänä juoksun alussa. Koska reitin alkupuolelle oli ystävällisesti sijoitettu ylämäki, sain purettua turhat lataukset kätevästi jo ennen ensimmäistä kilometriä.
4. Asetin tavoitteita: päätin ohittaa ainakin kolme naamiaisasuista juoksijaa. Tämän olisi voinut ajatella olevan isompikin haaste, sillä naamiaisryhmä taisi lähteä hyvinkin 12 minuuttia ennen omaani, mutta niin vain tavoite oli saavutettu ennen 4 kilometrin merkkitötteröä. Hah.
5. Sain juosta itselleni luontaiseksi muodostuneena ajankohtana, iltayhdeksän jälkeen, huoh huoh.

Edit: Niin se aika. Se oli 1:03:19, ihan passeli - vaikka myönnän kyllä, että tunnin ylittyminen jälleen kerran aiheutti pienen jälkikäteiskirpaisun. Onneksi juoksun aikana keskityin nauttimaan kellon tuijottelun sijaan.

Velttous geeneissä

No niin, käsi ylös he, jotka tunnistivat itsensä tästä Ylen motivoivasti nimetystä artikkelista Osalla meistä on velttoilu geeneissä.

o/

Eilen kävin juoksemassa rankkasateessa. Tämä saattaa kuulostaa typerältä, mutta tällaisen velttogeenisen yksilön kannalta typerämpää olisi vain se, että lykkäisi juoksusuoritusta vielä päivällä.

Kas, mitä pidempi aika on edellisestä lenkistä kulunut, sitä ääliömäisemmältä ajatus juoksemisesta tuntuu - ainakin, jos on saanut tällaisen, tuota, resurssien säilytykseen pyrkivän yksilön perimän. Piirsin havainnollistavan taulukon. Siitä voi helposti nähdä, mihin ajatus juoksulenkin älykkyydestä vertautuu riippuen siitä, kuinka monta päivää edellisestä lenkistä on kulunut:

Noin.

Minulta poistettiin viime viikolla pari luomea ja sen seurauksena urheiluhommiin tuli viiden päivän tauko. Lenkille lähteminen tuntui siis suurinpiirtein yhtä typerältä kuin "oletuksien tekeminen Postin aukioloajoista", joka, kuten tiedämme, on aivan idioottimaista. Jos olisin siirtänyt lenkkiä vielä päivälle, olisi juoksu humpsahtanut ääliöasteikon ylimmille tasoille.

Parempi oli siis mennä vielä, kun ajatus tuntui vain melkoisen typerältä. Sitä paitsi ilmoittauduin alustavasti duunin kautta mukaan Espoon Rantamaratonille*, pakko on juosta.

Tässä muuten syy myös siihen, miksi kannattaa kovaäänisesti ilmoittautua mukaan kaikenlaisiin juoksukisoihin ja -bakkanaaleihin. Tarpeeksi kun mesoaa, lenkkarit on jossain välissä vain hammasta purren kaivettava kaapista - ellei sitten halua vähin äänin perua suunnitelmiaan, ja sehän nyt ei mitenkään käy.

Sain illemmalla ystävällisen ohjeen, jonka mukaan urheilusuorituksista ei kannata stressata. I beg to differ. Voi olla, että sellaisten, joille liikkuminen on luontainen tapa olla ja elää, ei kannata stressata siitä, tuleeko liikuttua tarpeeksi. Minun kannattaa, sillä jos en potki itseäni hanurille, en liiku.

Ja kuten Fitness Führer -blogin motivaatiosarjassakin todetaan, elämäntapoja tulee vain niistä jutuista, joita tavanomaisesti tekee.

(Sivumennen sanoen, juokseminen sateessa oli aika mahtavaa, lukuunottamatta sitä kohtaa, jossa vettä ryöppysi silmiin. Minun ei ole toviin ollut näin helppo hengittää, enkä pistänyt lainkaan pahitteeksi sitäkään, ettei juoksu oikein edes tuntunut missään - vesisade raikasti oloa tuntuvasti.)

* Tosin jos työpaikan kautta ei saada tarpeeksi isoa porukkaa kasaan, juoksenkin puolikkaan Vantaalla, koska minusta Vantaa on jotenkin sympaattisempi, anteeksi vain espoolaiset.

Helppo, helpompi, koululiikunnan vihaaminen

Kuten jo otsakkeesta ilmenee, nykyajan länsimaisella naisihmisellä tulee elämässä vastaan erilaisia asioita, joista toiset ovat vaikeampia kuin toiset. Koiran peseminen on esimerkiksi erittäin haastava tilanne eikä sitä tulisi lainkaan yrittää ilman asianmukaista suojavarustusta ja ehkä jotakuta suojaamassa selustaa nukutuspistoolin kanssa. Koululiikunnan vihaaminen on puolestaan niin helppoa, että siihen pystynee kylvystä sydänjuuriaan myöten järkyttynyt koirakin.

Vaikka periaatteeni elämässä on, että katkeroituminen ei kannata, huomaan silloin tällöin suorastaan hieman närkästyväni muistaessani koulun liikuntatunnit. Miten hauskaa olisi, jos muutamien oivallusten syntymistä olisi pyritty edesauttamaan jo tuolloin:

1. Vastoin ala-asteikäisten yleistä käsitystä harjoittelu on tosi hyvä idea. Esimerkiksi kärrynpyörää on vaikea oppia harjoittelematta, mutta jo muutaman treenikerran jälkeen sen hanskaa hyvin nopeasti (etenkin, jos lakkaa keskittymästä siihen, miten typerältä todennäköisesti näyttää). Jopa 30-vuotias nainen. En viitsi edes ajatella, miten monta kärrynpyörätöntä vuotta olen menettänyt, koska 7-vuotiaana oli noloa harjoitella.
2. Korollaari: Pesäpallokin olisi ehkä ollut ihan hauskaa, jos lyöntiharjoittelua olisi kokeiltu yli viisi minuuttia.
3. Vatsalihasliikkeiden tarkoitus ei ole osoittaa nyrpeästi tarkkailevalle opettajalle sikspäkin rautaista kuntoa. Liikkeiden perimmäinen idea on vahvistaa vatsalihaksia. Täten ei ole merkittävää, pääseekö täydelliseen linkkuveitseen (no, miten se nyt sanotaankaan) vaan se, että liike tuntuu jossain. Mikäli vatsalihakset ovat huonossa kunnossa, kävi hyvä tuuri - tästä pääsee vain ylöspäin. Mahdollisesti ähisten, mutta kuitenkin.
4. Liikuntakilpailu, johon kaikki pakotetaan osallistumaan, on hauska idea vain sadistisen luonteenlaadun omaavista. Kun peruskoulu loppuu, näistä sadisteista pääsee eroon.
5. Koiraa pestessä hyvä lihaskunto ja taistelulajikoulutus eivät ole välttämättömiä, mutta apua niistä kyllä on. 

Tiedän, tiedän. Fiksumpi ja kehollisesti lahjakkaampi lapsi olisi oivaltanut nämä itsenäisesti jo koulussa. Mutta idealisti minussa haluaisi ajatella, että juuri me kaltaiseni liikuntaa vihaavat olisi pitänyt ohjata löytämään jonkinlaista riemua siitä, miten mahtavasti oma kroppa toimii.

Kävin vuoden ajan myös sellaisessa ryhmävoimisteluryhmässä. En ollut sielläkään juuri mistään kotoisin. Haluaisin kovasti kirjoittaa tähän, että siellä sain kuitenkin kokea liikunnan ilon vailla pelkoa arvostelusta, mutta asia ei ollut aivan näin. Kun kauden lopuksi ilmoitettiin, että ensi kauden alussa on sitten karsinta, koska "kaikki eivät mitenkään mahdu joukkueeseen", ymmärsin yskän (11-vuotiaat ovat yllättävän lahjakkaita ymmärtämään yskää) ja päästin lahjakkaat jumppaamaan keskenään.

Olen tässä hieman epäröiden osallistumassa Hämeenlinnan kaupunkimaratonille, järjestäjänä tuon edellämainitun ryhmäliikuntaelämyksen tarjonnut Hämeenlinnan Tarmo, jota kohtaan tunteeni ovat ristiriitaiset: vihaanko vai inhoanko?

Epäröin osallistumistani siksi, että vaikka voisikin olla vapauttavaa juosta (kolkosti nauraen) se saakelin puolikas juuri niissä maisemissa, jossa minut on huolellisesti koulutettu ymmärtämään, että liikunnallisesti olen täysi luuseri, vanhat traumat nostavat rumaa päätään: en kuitenkaan pääse maaliin asti ja lankean nolosti jo ensimmäiseen risteykseen.

Onneksi elämässäni on muutamia kannustavia henkilöitä, joista ensimmäisenä haluaisin mainita työpaikkamme hierojan. Hänestä tuntuu olevan aivan itsestäänselvää, että kipaisen puolimaratonin maaliin vailla suurempia ongelmia, kunhan lähden tarpeeksi rauhallisesti liikkeelle. Valitettavasti hänen sijaisuutensa loppui juuri; hyvistä suunnitelmista huolimatta en saanut kuitenkaan aikaiseksi viedä kukkasia kiitoksena uskoni vahvistamisesta. Hän olisi ne ansainnut.

Sananen kesäjuoksuvaatteista

Näin kesällä ollaan jälleen tilanteessa, jossa juoksuvaatetusta tulee miettiä. Käytännössä mitä vähemmän, sen parempi (etenkin hellekeleillä), mutta siveyteen vaaditaan vähintään alushousut ja kivuttomuuteen urheiluliivit.

Helpointa on laittaa shortsit.

Juoksushortseissa on kuitenkin nähdäkseni useita puutteita. Ensinnäkään niissä ei ole taskuja, koska väitetysti suuri osa muista maailman juoksijoista ei halua älypuhelimensa paukkaavan jalkaansa vasten. Nössöt, sanon minä.

Toiseksi naisjuoksijoille tehdyt shortsit ovat lahjepituudeltaan noin kolmen sentin luokkaa. Se näyttää tosi ässältä mallinukella, jonka ei tarvitse oikeasti juosta, ja sopinee myös maratonarin rasvaprosentilla varustetulle yksilölle. Naisihmiselle, jolla on rasvakudosta, lyhyt shortsimalli on kiusallisen lisäksi myös potentiaalisen tuskallinen. Sanon tämän kokemuksesta, siskot ja veljet. Juoksuvaateteollisuus on täynnä sadisteja.

Olen ratkaissut asian kahdella tavalla:

1. Korisshortsit. Hankin viime kesänä halpisurheiluliikkeestä (rumat) korisshortsit, jotka ovat juostessa kuitenkin aika mukavat. Lisäksi niissä on kaksi Australian mantereen kokoista taskua, jonne älypuhelimen lisäksi mahtuu muukin lenkillä tarvittava rekvisiitta. Laajan mallin vuoksi reidetkään eivät ole piestyt lenkin jälkeen.
2. Koska aion juosta puolimaratonin, mutten kehtaa korisshortseissani, nauravat vielä, päädyin ostamaan myös kunnolliset juoksushortsit - edellämainitun halpisurheiluliikkeen miesten puolelta. Suosittelen luovaa shoppailua kaikille, jotka haluvat juoksuvaatteiltaan enemmän peittävyyttä kuin sen, mihin laki tarkalleen ottaen velvoittaa. Miinuksena on, ettei näissä ole taskuja, joten mukaan on otettava vyö, jonka taskuun älypuhelin sullotaan. Vyö on juostessa hyvä, mutta jos puhelimen joutuu irrottamaan siitä mistään syystä kesken juoksun, loppumatkan pääseekin pistelemään silkka raivo käyttövoimanaan.

Ne yhdet hipsterimitan shortsini (minulla siis todella on kolmet, voi herra isä että tämä varustelukierre hävettää minua) aion tuunata käyttökelpoiseksi leikkaamalla alle leggareista lyhennetyn version ja väittämällä sitä integroiduksi osaksi. Kukaan tuskin kehtaa ääneen väittää valehtelijaksi. Ei ehkä kuumimpien hellekelien ratkaisu, mutta laiskimpien pyykinpesuviikkojen kyllä.

Lopuksi vielä havainto siitä, että juoksukenkien kannattaa toden totta olla mieluummin hieman liian isot kuin hieman liian pienet. Yksi kynsistäni on kynsilakankin alla selvästi mustunut (epäilen syyksi vanhoja kenkiäni.)

- Katso mun ällöä varpaankynttä! sanoin miehelle.

- Mitä niistä? kysyi kynsiä tihrustava mies.

Tästä huomataan, että liian pienet juoksukengät voivat johtaa esimerkiksi vakaviin perheriitoihin.

Mitäs sitä sitten juoksisi?

Taskuissani on suurisuuntaisia suunnitelmia kaikista niistä kymmenistä ja taas kymmenistä puolimaratoneista, joille kesän ja syksyn aikana osallistun eri puolella Suomea (muuhun ei varmaan olekaan sitten varaa törsätä kun tapahtumat maksavat aina useita kymppejä) mutta ennen ensimmäistä voinee luoda kriittisen katseen juoksuun ylipäänsä.

Luen Kirsi Valastin Naisen juoksukirjaa, joka on minusta jotenkin kauhean innostava opus juoksusta. Ensin kunnon satsi juoksupropagandaa, jonka kaiken olen niellyt kyselemättä. Laihtuu! Voi paremmin! Hyväksyy ikääntymisen ja kroppansa! Välttää osteoporoosin ja sen ziljoona muuta sairautta! Hiukset kasvavat kohisten! ...okei, tuon keksin itse.

Kirjastosta näitäkin saa. 

Sitten kirjassa oli osuus, joka ärsytti alkuun: juoksuharjoituksia pitäisi varioida (mais non! Minä haluan vain juosta!) jotta kehittyy. Aina samaa (peruskunto)tahtia lönköttelevä juoksija ... kykenee etenemään vain sitä lönköttelyvauhtia ja lisäksi juoksuasento lysähtää. Sitten on piru merrassa.

Vauhtiharjoitusten pitäisi kehittää juoksukuntoa monipuolisemmin ja pitää juoksuasento kuosissa.

Valastilla on koko setti erilaisia vauhtikestävyysharjoituksia. Osasta en innostunut. En ole varsinaisesti mikään 3 x 600 m toistettuna vartin tauoilla viidesti -nainen, mutta vauhtileikit - no nyt riemastuin minäkin. Vauhtileikkien ideana on juosta käsittääkseni jokseenkin omavalintaisesti spurtteja siten, että spurttien välillä syke kuitenkin pysyisi peruskuntoalueella.

Ensimmäiseksi otin testiin vauhtileikittelyn mäkivetoina: ajatuksena oli juosta kaikki ylämäet kovaa. Ja se oli kuulkaa hauskaa kuin mikä! Rauhallinen rullailu alamäkiin ja tasamaalla sai ihan mahtavaa kontrastia tiukoista ylämäistä. Puhumattakaan siitä, että ylämäki on huomattavasti nopeammin ohi, jos sen juoksee kovaa.

Kirjassa oli muuten myös kuntosaliohjelma juoksijalle. Saatan jopa ryömiä jollekin kuntosalille, jos oikein riehaannun.

Parin lepopäivän jälkeen juoksu oli muutenkin aivan taivaallisen ihanaa. Miten voi olla? Ensimmäiset juoksukerrat olivat ihan kamalia, ja nyt tämä on parempaa kuin suklaa. Hyvä on, en pidä suklaasta, parempaa kuin pitsa.

Ei mutta!

Tämä jos mikä tulee myöhässä, mutta kokeillaan.

Tämä ei ole mikä tahansa Me Naikkoset. Tämä on Naisten kympin osallistujapaketin Me Naikkoset. Sisältö yhtä tylsä kuin yleensä.

Kun taannoin hypin ja heilutin käsiäni kuin hullu päästäkseni Mutsien kymppi -joukkueeseen, mielestäni oli vallan haihtunut tieto siitä, että olin jo reippaana tyttönä käynyt ilmoittautumassa tapahtumaan. Muisti palautui kertarytinällä viime viikolla, jolloin sain kaksi (2) osallistujapakettia.

Jos nyt siis täällä on joku, joka halajaa juoksemaan, muttei ole tullut ilmoittautuneeksi, hänen onnenpäivänsä koitti. Minä piffaan juoksut. Olettaen toki, että kyseinen onnennainen asuu tai liikkuu jossain, jonne ehdin paketin toimittaa. Ehkä siis metroradan varrella.

Pakettiin kuuluu osallistujaranneke, kirkkaanvärinen paita kokoa 42 (sanoisin, että vastaa noin M-kokoa, mutta ei sitä kukaan kuitenkaan varmaan halua käyttää) ja kuvassa oleva Me Naikkoset.

Hän, joka haluaa mukaan, karjukoon kommenttiboksissa "HEP!!". Jos tosi moni karjuu hep kahden huutomerkin kera ennen kuin ehdin palata asiaan, pystytän arvonnan. En kyllä jostain syystä usko, että tämä saa kauheaa yleisöryntäystä aikaan. Todistakaa, että olen väärässä - tänäkin vuonna.

Seuraava vuori

Henkilökohtainen superviikonloppuni lähestyy. Katsellaan ensi viikolla, onko naisesta vielä jäljellä muuta kuin riekaleita.

Perjantaina käyn sankaroimassa niissä pääsykokeissa. Opiskelun rahoituksesta ei onneksi vielä tarvitse olla kovin huolissaan, sillä huolimatta joistakin kuulemistani ylitsevuotavan luottavaisista lausunnoista on selvää, että opiskelupaikan saaminen vaatii ihmettä, joka on verrannollinen vetten päällä kävelyyn.

Lauantaina käymme juhlimassa häitä.

Sunnuntaina juostaan Mutsien kymppi.

Viime viikko oli juoksun osalta mitä oli. Ei kovin ihmeellinen: muun elämän vuoksi sain kasaan kuppaiset kaksi iltalenkkiä.

Onnistuin kuitenkin jossain, missä vain harvoin olen aiemmin onnistunut: itseni kuuntelussa.

Kun eilen illalla palasimme kotiin kahdeksan tunnin automatkan jälkeen, olo oli väsyneempi kuin mahdollisesti ikinä aikaisemmin aikuiselämässäni*. Vaihdoin siis suunnitellun juoksulenkin lennosta pitkään kävelylenkkiin koiran kanssa. (Haluaisin kirjoittaa tähän, että siitäpä koirakin riemastui, mutta lenkin puolivälissä se kyllä jäi seisomaan tielle sen näköisenä, että eikö sulle eukko mikään riitä.)

Toikkaroin alkumatkan luullakseni kuin pidempäänkin kidutusvälineessä köytettynä ollut Theon Greyjoy, mutta kävellessä kroppa alkoi pikku hiljaa rentoutua. Ja miksei mielikin: Herttoniemen ulkoilualueella on ihan huikean kaunista tähän aikaan vuotta.

Yhden hengen empiirisen tutkimukseni perusteella alan uskoa, että istuminen todella on aktiivisesti vaarallista. (Mies, jolle esitin asian, sanoi "Mutta onneks mä kuitenkin tuossa sohvalla pikemminkin makaan kuin istun." Niin. En tiedä, mitä hän tekee. Jos minulta kysytään, sanoisin, että hän roikkuu takaraivostaan sohvalla niin, ettei vallan valu lattialle. Lapsemme on omaksunut saman asennon saadessaan iPadin käsiinsä.)

Oikeastaan vain halusin sanoa, että jos nyt ei juoksu huvita jostain syystä, jota en voi ymmärtää**, suosittelen kuitenkin kävelyä. Juuri mikään ei tee ihmiselle niin hyvää.


* Periaatteessa vihaan ihmisiä, jotka kertovat uniaan, mutta kamppailen nyt itseinhoni yli ja kerron teille, että näin viime yönä unta, jossa tein kuolemaa, ja joku hoitsu teki minulle toimenpiteitä (poisti luita, kääri minua johonkin lääketieteelliseen kelmuun jne.) joiden tarkoitus on pitää minut toimintakykyisenä (jos kohta silti kuolleena) vielä pari viikkoa. Mieheni seisoi unessa vieressäni ja sanoi, että zombivaimo, tätä hän on aina toivonutkin. Olin juuri aikeissa kysyä hoiturilta tarkentavia kysymyksiä kuten "entä, jos en halua elää kahta ylimääräistä viikkoa muovikelmussa?" kun herätyskello soi. Jos tätä lukee joku unia tulkitseva tyyppi, hän voi pitää näkemyksensä ominaan. Minä lykkään tämän stressin piikkiin.
** Juoksun ehdottomaksi eduksi lasken myös huomaavaisesti pienentyneen kuppikoon. Voisin itkeä ilosta. Rintaliivittömät topit, täältä tullaan.

Kapteeni katsoi horisonttihin

...oli myrsky alkava, oli myrsky alkava.

Sitä vaan siis, että viikonloppuna olin lapsen kanssa leikkipuistossa. KAHTENA PÄIVÄNÄ. Eikä se ollut yhtään kamalaa eikä edes tylsää. Hauskaa oli, paitsi sunnuntaina, jolloin toisella meistä oli ihan liian vähän päällä, eikä se ollut Kapteeni Merimaili tuossa yllä. Menemme toistekin.

Jätämme suosiolla laivakoira Lokin pois tästä keskustelusta ja toteamme vain, että sitä ei oteta mukaan enää edes leikkipuiston ulkopuolelle istumaan, ellei alustana ole asfaltti. Sitä sopii yrittää kaivaa, eipähän tarvitse kynsiä leikata.

Leikkipuistovisiitti toimi muuten mainiosti verryttelynä pitkästä lenkistä toipumiseen. Ennen puistoilua juoksin nimittäin *drumroll* 13,5 km. Olen niin paras, nopein ja kestävin, ja vaatimattomuus voi mennä kaunistamaan jotakuta muuta.

(Kerran lesosin jollain juoksusuorituksellani mökillä. Isäpuoleni ja mieheni vaihtoivat pitkän katseen.
Mies: "Se on aina tuollainen. Useita tunteja lenkin jälkeen.")

Aloin jo haaveilla puolimaratonista. Kävi ilmi, että alkukotini kaupungissa juostaan kaupunkimaraton, ehkä suuntaan sinne esimerkiksi koululiikuntatraumojen* voittamisen nimissä. Että siitäs saatte kaikki Tarmon ylireippaat pesäpall... Hmmm. Osallistumismaksuni lienee +50% jos jatkan ajatukseni loppuun asti. Ei sittenkään mitään.


PS. Jos nyt teidänkin päähänne jäi soimaan merihenkinen korvamato, suosittelen lääkkeeksi Ricky Tick Big Bandia kera Julkisen Sanan. Erityisen hyvälle tuulelle tulen nettikeskusteluspesiaalista Rakkaudella Vihaajille. Kuunnelkaa! Sitten mennään tanssimaan. Seuraava keikka on tosin tietenkin itselleni sopimattomana päivänä, mitä hyvin ajattelemattomana pidän.

* Hyvin trendikkäitä, soveltuvat mainiosti paasausaiheeksi muutaman viinilasillisen jälkeen. Suosittelen.

Miksi juuri juoksu?

Älkää nyt kaikki menkö, hei, ei tämä postaus oikeastaan liity juoksemiseen. Paljoa.

Yläkerran viehättävä naishenkilö viettää viimeisiä hetkiään siunatussa tilassa (tai ainakin näin oli vielä sunnuntaina, en minä päivittäin tilannetta tarkista.) Kerran kohtasimme ulko-ovella, kun allekirjoittanut suuntasi juoksemaan.

Puhe siirtyi nopeasti treeniin, sillä siitä puhe jne. ja sitä paitsi juoksemista hauskempaa on vain sillä keuliminen. Tietenkään viimeisillään raskaana olevalle ei kauheasti voi keulia, hänhän ehkä purskahtaa itkuun, koska ei voi juosta. Eikä raskaana olevien itkettämisestä tipu karmapisteitä.

Selitin juoksevani usein iltaisin tenavan nukahdettua. Keskustelukumppanini huomautti, sinänsä oikein asiapitoisesti, että äidin itseensä kohdistama huolenpito ei lopulta ole lapselta pois, vaikka tapahtuisikin lapsen valveilla viettämien tuntien aikana.

Vedin itseäni dunkkuun ennen kuin sanat "Se on vähän eri juttu sitten, kun..." ehtivät paremmintietävään hymyyn levinneestä suustani. (Turha sääliä, sain ansioni mukaan.)

Ensinnäkin "se on" -muoto on raivostuttava, vähemmästäkin pitäisi saada itseltään turpaan.

Toiseksi "se" ei tietenkään ole välttämättä kaikilla niin, vaikka meillä "se" nyt onkin juuri niin. Siis niin, että allekirjoittaneen ruuhkavuosiäidin mielenterveydelle on olennaista viettää aikaa myös lapsen kanssa. Että jos ja kun joinakin iltoina näemme kaksi tuntia illassa, saa olla ihan poskettoman hyvä syy*, että viitsin niistä kahdesta tunnista luopua. Niille tunneille on alisteista lähes kaikki muu.

Siksi siis juoksu. Se kestää tyynesti ja tyylillä, vaikkei olekaan ykkösprioriteetti aikatauluissani.


PS. Kävin kuusi tuntia sitten Lushin liikkeessä. Silmäni eivät ole vieläkään lakanneet vuotamasta enkä haista mitään. Miten te, rakkaat blogisisareni ja ehkä -veljeni, teette sen? Laitatteko pyykkipojan nenään?

* Äiti, ompeluseura, treffit miehen kanssa