Oikeastaan ei ollut missään olosuhteissa tarkoitus tuutata tänne toista postausta putkeen, mutta senpä kuitenkin teen, syistä, jotka ovat yhtä monimutkaisia kuin pieniäkin.
Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.
Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.
Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.
Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.
Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.
Voi valita yhden.
Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.
Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.
Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.
Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.
Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.
Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.
Voi valita yhden.
Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.