Kerran joulukuun aikaan

Terve.

Olen istunut kaksi päivää Selling your ideas -koulutuksessa, jonka idea ei ollut niinkään opettaa, miten omat hyvät ajatukset tungetaan väkisin vastaanottajan kurkusta, vaan ehkä enemmän jonkinlaista kokonaisvaltaista dialogia. Tai niin minä sen ostin, koska en halua myydä mitään.

Koulutus oli hämmästyttävä kolmesta syystä: ensinnäkin se oli todella hyvä, toiseksi minulla ei ollut siellä kertaakaan tylsää ja kolmanneksi kaikenlainen kiusaantuminen loisti poissaolollaan. En tiedä, miten tämä kaikki tehtiin. Tähän asti en todellakaan olisi uskonut, että on mahdollista järjestää koulutus, jossa aivot eivät valu tylsyyden vuoksi korvista ensimmäisen vartin jälkeen.

Mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa edes neuloa.

---

Kun tulin kotiin, lapsi piirsi kirjettä joulupukille. (Isänsä sitten sanallisti toiveet tekstiksi.) Yksi toivelahjoista - joita oli maltillisesti neljä - oli yllättävä.

"Mikäs tuo on?"
"Sähkökone."
"...Mitäs se sähkökone tekee?"
"Jos sähköt vaikka loppuu mummolasta tai täältä kotoa, sähkökone voi auttaa."

Olen myönteisen yllättynyt tosi monesta asiasta tähän liittyen. Keskustelusta. Muiden ajattelusta. Visionäärisestä suhtautumisesta pieniin sähkökatkoihin.

Ja mistäs sen tietää, miten yleishyödyllinen kapine generaattori kohta on. Ehkä ostan kaksi.

---

Huomasitte ehkä, mutta toivottavasti ette, etten todellakaan päässyt haasteessani kompastelematta edes marraskuun loppuun. Kuukaudesta puhumattakaan.

Ymmärrät mua

Olen kokeillut tätä tunteiden sanoittamishommaa viime aikoina inspiroiduttuani siihen mm. täällä naapurin tontilla.

Niinpä eräänä iltana:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä et saa katsoa My Little Ponya etkä pelata etkä pipariakaan saa, mutta nyt pitää mennä pesulle. Ja sä oot jo syönyt tosi monta piparia. Voidaan vaikka lukea useampi iltasatu sitten, käviskö se?"

Kävi se.

Ja hetken päästä kisattiinkin siitä, kuka on ekana iltapesurastilla. Minä hävisin, kuten tavallista. Esitin harmistunutta.

Johon lapsi:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä hävisit, mutta ensi kerralla sä voit voittaa!"

Teenkö nyt jotain väärin? Vai tekeekö lapsi jotain tosi oikein?

Harrastuksien suhteen opittua

Mitä opittiin viime vuoden harrastuskuvioista? Siis niistä, joissa aviomieheni vaimo* aliarvioi metroaseman ja harrastuspisteen välisen etäisyyden, ja toisaalta myös harrastusten formaaliuden, niin, että tanssitunti lopetettiin lopulta koska a) sitä kuskaamista ei jaksanut ainoakaan perheemme jäsenistä ja b) tunnilla kolmevuotiaat eivät saaneet roikkua tangossa, vaikka nähdäkseni tangossa roikkuminen on kolmevuotiaiden raison d'être?

No eipä paljon mitään, ja paljonkin.

Paljonkin siinä mielessä, että harrastuskuvioiden on oltava lähellä ja niiden on mahdollisuuksien mukaan tarjottava mahdollisuus tangoissa roikkumiseen.

Eipä paljon mitään siinä mielessä, että nyt harrastuksia on kaksi, jumppa kirkolla ja muskari lähisaarella.

Ja silläkin tavalla, että en selvästikään aivan tiedä, mikä tekee harrastuksesta lapsen silmissä hitin. Tähän asti ihastuttanut muskari aiheutti tänään (eittämättä hieman väsyneessä) lapsessa raivonpurkauksen pelkästään lähitulevaisuuten sijoittumisellaan. Vähän kun setvi, selvisi, että tangossa roikkuminen ei ole ongelma (tankoja ei kai ole, joten niissä ei edes yritetä roikkua). Sen sijaan just se ipana, jonka kanssa lapseni haluaisi kaveerata, on jo osa jotain kolmen koplaa eikä mitenkään kiinnostunut solmimaan uusia tuttavuuksia.

En tiedä miten kertoisin lapselleni, että se on tuttua. Että joskus on niin kauheaa kun ei pääse yli toisen täydestä epäkiinnostuksesta. Että siitäkin selviää, ja huomaa ehkä kivoja tyyppejä siellä, mistä ei alun perin tajunnut etsiä. Että ehkä sitä vahingossa itse on se, jonka lähelle on vaikea päästä, mutta samalla on sille sokea.

Yritin keskittyä vaihtoehtoisten kavereiden ideaan ja siihenkin, että muskarin tärkein anti voisi ehkä tangossa roikkumisen ja kamujen sijaan olla musiikin ilo. Skidimme kun tykkää musisoinnista ihan hurjasti.

Ehkä jo 30 vuoden päästä hän huomaa, että saatoin olla osittain oikeassa, mutta luulen, että ainakaan jälkimmäisellä sanomalla ei ollut paljon painoarvoa.

(Jumpassa sen sijaan menee hyvin. Siellä on kivat kaverit ja roikkumistankoja.)

* Uskon vahvasti virheiden etäännyttämiseen.
 

Suu säkkiä myöten

Oikeastaan ei ollut missään olosuhteissa tarkoitus tuutata tänne toista postausta putkeen, mutta senpä kuitenkin teen, syistä, jotka ovat yhtä monimutkaisia kuin pieniäkin.

Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.

Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.

Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.

Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.

Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.

Voi valita yhden.

Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.

Kuuluisko meille jotain?

Ei kuuluis. Me ollaan syksyn litistämiä.

Edellä käytän kuninkaallista me-muotoa, sillä puoliso on aloittanut koripallon ja on jotenkin elämänsä vedossa. Viime viikolla se ehdotti, että kloonattais Loki (satatuhatta euroa) ja sitten meillä olis kaksi Lokia, joiden molempien nimi olis Loki. Sitten hän kuulemma eläisi unelmaansa.

Moinen vitsailu kertoo vain siitä, että virtaa on liiaksi, eikä todella olla syksyn litistämiä.

Lapsikin on pirteä kuin peikkonen. Koko ajan lähdössä johonkin matkalle potkupyörällään. Tai sitten pitäisi riehua. Siis ihan, että riehutaanko, äiti. Ei hän selvästi tunne, miten sohvan alla on musta aukko, joka vetää massaani puoleensa. Mutta kyllä minä katselen, jos sinä riehut, kulta.

Hän sitä paitsi hoitaa lähes kaiken nykyään itse. Kohta ajaa varmaan itse autolla tanssitunnillekin. Riehumista vain ei.

Eikä nyt aloiteta siitä (ikuisesti ainoasta) Loki-koirasta, jonka optimismilla ei ole mitään rajoja, ei edes siinä, missä monien mielestä optimismi loppuu ja typeryys alkaa. Tässä päivänä muutamana se veteli väriliituja nälkäänsä, vaikka elimistö on vasta toipumassa siitä edellisestä vatsataudista. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä se vain halusi selvittää, muuttuuko kakka vihreäksi jos syö vihreän liidun.

Lupaan, etten raportoi koiramme tieteellisen kokeen lopputuloksia a) tänne tai b) Instagramiin. Eipä sillä, että välttämättä kokeen lopputuloksesta mitään tietäisinkään, sillä, kuten huomaatte, ulkona ei enimmäkseen näe värejä. Koska siellä ei ole valoa. Hämärässä kaikki kissat ovat mustia, ja nyt voitte vetää tästä analogian itse loppuun.

Jos nyt sanon, että tavallaan tuntuu siltä, että kaikki rullaa ihan hienosti ilman minua, ymmärrättehän, että en ole masentunut tai kitkerä? Olen tosi helpottunut. Jos keksin, miten kakistelen kuusenneulaset alas, siirryn tuota pikaa Muumiperheen kanssa talviunille.

Kuulottimista sentään kuuluu. BACHIN JOULUORATORIO! Tätä ette takuulla osanneet odottaa!

Yksi asia vielä, ja sen osalta siirryn aika kauas omalta mukavuusalueeltani: tiedättehän Leluteekin Emilian järjestämät filosofiakahvilat? Uskon ja luulen, että ne ovat ehkä parasta, mitä ipanansa kanssa voi tehdä etenkin, jos haluaa, kuten kaikki haluamme, että muksuistamme tulee meitä fiksumpia.

Arkisen uhkapelin muotoja

Termospulloruletti:

Pelaajan puoliso on ollut kolme päivää kotona sairaan lapsen kanssa. Kolmantena päivänä pelaaja päättää juomalla testata, minä päivänä termospullosta löytynyt kahvi on keitetty. Sukua venäläiselle ruletille, muttei välttämättä hengenvaarallinen.

Vihannespeli:

Pelaaja yrittää valita ruokakaupassa kolme sipulia, joista yksikään ei ole sisältä mätä. Peliä on huomattavasti vaikeutettu viime vuosina pelaajien voittojen kasvaessa liian suuriksi.

Biojäteventti:

Pelaaja yrittää arvata, minä päivänä biojätepussiin sijoitettujen jätteiden yhteenlaskettu summa ylittää vuotokynnyksen ja viedä roskiksen juuri vuotokynnyksellä tai hyvin lähellä sitä. Lähimmäksi vuotokynnystä päässyt pelaaja voittaa, mutta vuotokynnyksen ylittyessä kaikki häviävät.

Yksikätinen rosvo:

Pelaaja yrittää löytää kaksi samanlaista lapasta eteisen kaapista ulkolämpötilan romahdettua äkillisesti. Pelin tyypillisimmissä muodoissa pelin kestolle on asetettu tiukka aikaraja.