We sportsed our best

Rakas internet,

Mietin eilen sitä, miksi on niin kummallista ja erikoista, että futisstudiossa on naiskommentaattori.

Sillä siltähän se tuntui. Naisen ääni! Puhumassa jalkapallosta!

En oikein tiennyt, miten olla, ja se hävetti ja vitutti minua. Siis se hävetti, etten osannut olla. Minä haluaisin olla ihan ok sen kanssa, että studiossa on naiskommentaattori, mutta huomasinkin vain jännittäväni, että toivottavasti se ei sano mitään pöljää, jotta ei kukaan pääse sanomaan, että ei pitäis naisia päästää studioon.

Ihan kuin sillä olisi mitään tekemistä minkään kanssa. Ei mieskommentaattoreilta vaadita täydellisyyttä. Jos telkkarissa pitäisi olla täydellinen, ennen kuin saa sanoa mitään, kaikki olisivat hiljaa. ETENKIN urheiluselostajat. (Mikä olisi sääli. He ovat kaikessa epätäydellisyydessään tosi symppiksiä naisia ja miehiä.)

Joku nyttemmin Twitteristä jo poistunut henkilö oli ilmeisesti närkästynyt naisesta jalkapallostudiossa ilmeisesti siksi, että kommentaattorilla nyt vain pitää olla Y-kromosomi.

Sisäinen suffragettini räjähti pintaan. Nyt minua vituttaa se, että vielä vuonna 2016 naisia on ollut urheilustudioissa niin vähän, että fudiksesta puhuva nainen on vähän kuin polkupyöräilevä kala. Varmaan Twitteristä löytyisi joku sellainenkin, joka haluaisi syödä sen kalan. Mikä lie fillarikommunisti eväkäs.

Ja siis toki sekin vituttaa, että itselleni asia oli niin vaikea, mutta sisäinen suffragettini on jo antanut minulle siitä turpaan.

Enemmän naisia puhumaan jalkapallosta ja miehiä puhumaan taitoluistelusta, sillä tätä menoa tasa-arvo on vielä kauempana kuin universumin lämpökuolema.


P. S. Asiaan liittymättä: on tosi kummallista, että nykyään tunnen luultavasti enemmän ihmisiä jotka tietävät, kuka Nick Cave on kuin heitä, jotka eivät tiedä. Sanottakoon, että lukioiässä asia ei todellakaan ollut näin. En ole vielä tottunut tilanteeseen.

Lyhyt katsaus politiikan vaikutuksista aivotoimintaan

Viime aikoina, aina kun avaan jonkin tiedotusvälineen (sosiaalisen tai perinteisen), aivoistani kuuluu pehmeä zzzt. Siinä synapsini iloisesti käristyvät aina, kun silmiini tai korviini osuu mikä tahansa pätkä siitä, mitä uusi hallitus on juuri päättänyt.

Tästä katsauksesta on tulossa äärimmäisen lyhyt, sillä en oikeastaan kestä.

Nyt harjoitettu politiikka vaikuttaa omaan silmääni ennen muuta taantumukselliselta.

Jos nyt ajattelen, mitä yhteiskunnallinen edistys minulle tarkoittaa, sanoisin, että se tarkoittaa muun muassa panostusta tieteeseen ja kulttuuriin; tasa-arvon kasvua; moraalin yleistä laajenemista niin, että se, mikä on oikein ulotetaan kohdistumaan ei vain omaan perheeseen, kylään tai kansaan vaan kaikkiin ihmisiin yhtä lailla kuin esimerkiksi ympäristöön (joka lopulta on kaiken hyvinvoinnin perusta).

Ja jos ajattelen, mitä solidaarisuus minulle merkitsee, sanoisin, että se merkitsee sitä, että olen mukana pitämässä huolta heikoimmista - ei suinkaan sitä, että olen mukana pitämässä huolta heistä, jotka ovat kaltaisiani. Kaltaisillani menee nimittäin oikein hyvin.

En esimerkiksi pidä naisten ja miesten välistä tasa-arvoa lainkaan niin vakaalla pohjalla olevalta asialta, etteikö sitä lyhytnäköisellä politiikalla pikaisestikin voitaisi murentaa. Koulutukseen ei haluta panostaa - tyhmyys tuntuu olevan siististi cool - vaikka tiede ja kulttuuri ovat ne asiat, jotka ehkä voivat pelastaa meidän kulutushysterialta ja sen tähän asti aiheuttamilta tuhoilta.

En näe hallituksen listalla juuri mitään, mikä veisi asioita eteenpäin. Tiedättehän. Kohti parempaa ihmisyyttä. Ja kyllä, minusta politiikan tavoitteen tulisi olla parempi ihmisyys, ei talouskasvu.

Tiedättekö ne ennusteet, joiden mukaan ihmiskunta saattaa tehdä itsestään selvää nopeammin kuin kukaan odottaisi? On päiviä, jolloin kirkkaasti tietää meidän ansaitsevan rikkaasti sen, mitä on tulossa.

Vaan ei. En jatka tästä, sillä en pysty. Kuuletteko tuon pehmeän zzzt:n? Jatkossa puhun koirista ja muusta sellaisesta ei niin tärkeästä kolmella jäljellejääneellä synapsillani.

I’m young enough to be all pissed off but I'm old enough to be jaded

Haluan palata eiliseen aiheeseen vielä toviksi.

Vuonna 1994 olin erilainen kuin nyt. Olin vasta kasvamassa minuksi: olin epävarmempi kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin suhtauduin kovin mustavalkoisesti. Nyt olen varmempi kaikesta, paitsi asioista, jotka ennen minusta olivat aivan selviä.

Joissakin asioissa olen silti yhä aika nuori, tulisieluinen ja jyrkkä. Ja jotkin tällaiset asiat ovat kulkeneet mukanani koko tämän 20 vuotta.

Yksi asioista, joihin suhtaudun yhä tulisieluisesti ja jyrkästi ovat seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Rajaan käsiteltävän aiheen seuraavassa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin ja adoptioon. Minusta molemmat pitäisi laillistaa mieluiten eilen.

Kun eilen kirjoitin siitä, miltä tuntui, kun perustuslakivaliokunta sanoi, että meistä kyllä tuntuu tosi kurjalta, kun toiset ihmiset pitävät huolen omista asioistaan ja rakastavat toisiaan (vedän tässä tietenkin vähän mutkia suoriksi ja kärkiä terävämmiksi, olen sellainen tyyppi), huomasin, että oikeastaan toivoin, että tulisi joku, joka olisi eri mieltä.

Sitten antaisin hänen kuulla kunniansa, verbaalisesti siis. Jo paranisi olo.

Mutta eihän se tietenkään paranisi. Viha ja vihaisuus ovat kuluttavia asioita, enkä minä yhtään millään jaksaisi enää olla tästä vihainen. En yhtään kertaa enää; ja toisaalta on aivan selvää, että tulen olemaan tästä vihainen vielä monen monituista kertaa.

Olen myös väsynyt kertomaan mielipiteeni aiheesta. Ikään kuin kukaan ajatteleva ja empaattinen olento voisi tästä asiasta olla kahta mieltä. Ja - ennen kaikkea - ikään kuin tästä olisi oikeus olla jotain mieltä.

Kuten viisas ystäväni sanoi (käytän tässä omia sanojani, mutta ajatuksen toi hän ilmoille):

Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, mitä mieltä joku on asiasta. Toisten rakkaus- ja seksielämä ei kellekään kuulu, mutta perusoikeudet kuuluvat kaikille. 

Ei siihen tarvita kenenkään hyväksyntää, ei minun, ei sinun, eikä todellakaan Pentti Oinosen.

Sellainen uutispäivä

Ensin olin turta, sitten vihainen.

Miksi näiden päivien pitää aina olla tällaisia? Päiviä, jolloin huomaa elätelleensä täysin perusteettomia kuvitelmia sivistysvaltiosta ja suvaitsevaisuudesta; jolloin yhtäkkiä herää kuvitelmistaan kuin Jäämereen pudotettuna; jolloin tajuaa, että suurin osa päätöksentekijöistä on ahdasmielisiä pelkureita.

Miksi on niin vaikeaa olla ihmiselle ihminen? Miksi me yhä keskustelemme sukupuolineutraalista avioliittolaista?

Arvoisat sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan äänestäneet kansanedustajat. Minua hävettää olla samaa ihmiskuntaa kanssanne.

Aukeamispaine saavutettu, varoventtiili aktivoitu

Verenpaineeni on nousussa hieman samaan tapaan kuin pörssi ei ole.

Kirjabloggaajat pörhistelevät, kun Nytissä julkaistiin kriittinen artikkeli kirjablogeista. (EI! Me kirjabloggaajat olemme kaiken kritiikin yläpuolella!) Mutta mitäpä siitä Bergin jutusta sanomaan, kun kaikki olennainen on sanottu jo Luutii-blogin tekstissä. Lukekaa sieltä.

Hieman asiaa liipaten blogimaailmalle ollaan luomassa ohjeistusta mainossisällön suhteen. Olen täysin rinnoin yhtenäisten toimintatapojen kannalla, mutta ohjeistusluonnosta on kritisoitu milloin milläkin kulmalla yleensä väninällä siitä, että blogimaailma muuttuu ohjeiden myötä harmaaksi massaksi, jossa kaikki omintakeinen ilmaisu katoaa. "Sananvapauden loppu", toden totta.

Harmaan massan tulkitsen pienen ihmettelyn jälkeen tarkoittavan sitä, että osalla bloggaajista ei ole aikaa enää muuhun kuin tuotekehuihin pientä palkkiota vastaan. Näyttäähän se tosi ikävältä, jos joka postaus alkaa maininnalla tuoteyhteistyöstä. Siis bloggaajan kannalta ikävältä.

Oma, erityisen nuiva kantani tähän asiaan on, että 

1. Kyllä vain, bloggaajat ovat osaltaan vastuussa mediaympäristöstä ja siitä, millaisen kuvan em. mediaympäristö antaa esimerkiksi siitä, millaisia esineitä menestyvä aikuinen ihminen omistaa, ja jokaisen bloggaajan on tämä vastuu sekä tiedostettava että kannettava. Ei riitä itkeä, että lukijoita ei kukaan kauppaan pakota ja missä on medialukutaito.
2. Se, että printtimediassa toimitaan epäilyttävästi, on lapsellinen ja typerä peruste sille, että bloggaajienkin pitää saada toimia epäilyttävästi.
3. Ihminen, joka vakavalla naamalla väittää, ettei ilmainen tavara vaikuta häneen mitenkään, luultavasti valehtelee. Mahdollisesti myös itselleen. Anteeksi, en jaksa pehmennellä sanojani - jos tekee mieli älähtää, anna mennä. Suosittelen kuitenkin hetken pohtimaan, miksi älähdyttää.*

Tästä kirjoitti minua paremmin Tiiti Lilyssä.**

Espoolaisen lähiön sydämellisiin herra Lampéneihin en jaksaisi ottaa edes kantaa. Olen edelleen sitä mieltä, että hyväosaisen ihmisen minimivelvollisuus itseään ja maailmankaikkeutta kohtaan on tunnistaa ja tunnustaa hyväosaisuutensa - sen sijaan, että naamioisi ahdasmielisyytensä yllättäväksi ja perin espoolaiseksi huoleksi liito-oravista ja siitä, että omat verorahat kuluvat invatakseihin. Voi herra tule ja puserra.

Mutta tästäkin kirjoitti Saara todella hienosti ja vähemmän provokatiivisesti, suosittelen.

Kiitos, helpotti.


* Minuun esimerkiksi ilmainen tavara kyllä vaikuttaa, mistä syystä vältän sitä kaikin keinoin. En myöskään ole pyrkinyt hankkimaan itselleni mitään sponsoridiilejä. Voi toki olla, etten sellaisia saisi, vaikka haluaisinkin, mutten halua edes ottaa selvää.
** Jos tulee sellainen olo, että olen plagioinut Tiitin postauksen ensimmäistä kommentoijaa, se johtuu siitä, että kommentoija olen minä. Monikanavaviestinnän hengessä.

Vainoharhaisen vauhko elämä

Viime aikoina lisääntyneet erilaiset kampanja-arvostelumahdollisuudet ovat saaneet ylivirittyneen kaupallisuustutkani sanomaan "PING" ja pyörimään villisti ympyrää. Suokaa anteeksi tietty paranoian vaikutelma, joka tästä syntynee.

Olen melko lailla vuosia vastaillut kaikenlaisiin kyselyihin ja gallupeihin netissä. Miksipä ei? Minullahan on mielipide kaikkeen.

Viime viikolla vastasin "tutkimukseen", joka jätti lämpöisen WTF-olon. Kohteena oli kotimainen teleoperaattori tv-mainoksineen. He ovat kaikki niin liikuttavan ilahduttavia, ettei liene edes väliä sillä, mikä asiakkaan ystävä oli kyseessä.

Homma eteni kuten tällaiset hommat usein etenevät. Näytettiin tv-mainos ja pidettiin pikku pistarit.

Millainen mielikuva sinulle syntyy teleoperaattorin asiakkaista näkemäsi mainoksen perusteella? Ovatko he (valitse 3-4):

• Dynaamisia
• Moderneja
• Elämänmyönteisiä
• Rohkeita
• Seurallisia
• Ammattimaisia
• Suosittuja 
• Iloisia
• Arvostettuja

... ja niin edelleen. Näkemäni mainonnan perusteella etsin sellaisia vaihtoehtoja kuin "huonolla huumorintajulla varustettuja", "rasittavia" ja "täysin höynäytettäviä", mutta tarjolla oli vain positiivisia adjektiiveja. (Mutta tosi monta positiivista kuitenkin.)

MIKSI minun halutaan käyttävän elämästäni vartti jonkun teleoperaattorin mainonnan kehumiseen? (Itse asiassa, yhtäkkiä huomaan olevani pakotettu katsomaan kolme mainosvideota käymättä jääkaapilla niiden aikana. Ei tapahdu kovin usein, voin sanoa.)

Millainen mainostutkimus ei halua selvittää, herättääkö mainos kielteisiä mielikuvia? Yhtenä esimerkkinä tulee mieleen, että sellainen, jota ei vähimmässäkään määrin kiinnosta minun mielipiteeni.

Onko tämä nyt joku uusi ja kiero viraalimarkkinoinnin opt-in -taktiikka? Katso vartti mainoksia, voit voittaa viisikymppiä? Hei, kiitos ihan hirveesti! VUODEN DIILI!

Juurikin tästä syystä en ole aivan liekeissä näistä Buzzador-kuvioista. Tietenkin on niin, että moni arvostamani ihminen niistä pitää, ja heillä on siihen varmaan hyviä syitä, jotka eivät ole lainkaan yhtä vainoharhaisia kuin omani, joten en aio nyt upota kovin syvälle omaan vaahtoamiseeni. Syvemmälle. Niin. Köh.

Aion kumminkin kärttyisänä vastaiskuna perustaa Vultudor-kamppiksen, jossa ostetaan omalla rahalla tuotteita ja haukutaan ne Internetissä, vaikka olisivat hyviäkin.

Ahdistaa, perkele

Haluaisin aloittaa kertomalla ensin oman kantani, jotta nyt ei jää jollekulle epäselväksi:

1. Sukupuolineutraali avioliittolaki on saatava.
2. Avoin kirje aiheesta on erittäin hyvä (ja erittäin käyttökelpoinen, jos ei jaksa vaikka itse miettiä kaikkia argumentteja joka kerta uudestaan.)

Mutta voi Kristus, että voin kerta toisensa jälkeen ahdistua siitä, että ihan oikeasti elämme valtiossa/yhteiskunnassa, jossa tämä keskustelu on ihan vakavissaan käytävä kerran puolessa vuodessa. Että ihan oikeasti on ihmisiä, joiden mielestä tässä on jotain keskustelemista. Ja että tämän seurauksena joka saatanan kerta, kun keskustelu aiheesta alkaa, pitää sosiaalisessa mediassa ilmaista oma kantansa selkeästi ja kovaäänisesti.

Tämä ahdistaa jollakin tasolla, jota en oikein edes osaa selittää. Tuntuu vähän samalta kuin jos säännöllisin väliajoin pitäisi käydä selittämässä Facebookissa, että minustakin hengittäminen on ruumiintoimintona erinomaisen ok.

WTF maailma. En jaksa enää.