Haittavero käyttöön

Luin tuossa Leena Krohnin Daturaa. Siinä Krohn ensin kirjoittaa (niin hauskasti, että tulee itku) erään lehden kylkeen perustetun postimyynnin uusimmasta tuotteesta: rokkaavasta kalasta, joka liiketunnistimen avulla alkaa hoilata Don't Be Cruelia aina jonkun lähestyessä. Sitten Krohn kirjoittaa kalan tuotantoprosessista, ja eiköhän taas meinaa itku tulla, mutta eri syistä tällä kertaa.

(Erinomainen kirja muuten, suosittelen.)

Maailmassa on tosi paljon asioita, joita ei mitenkään voi ymmärtää, ja sitten on turha roina. Enkä minä sillä, että se olisi maailman pahuuksista pahin, eihän se tietenkään ole, mutta jotain ihan vastustamattoman vistoa siinä on. Ehkä se, että turha roina tavallaan teeskentelee olevansa kivaa ja harmitonta.

Ja sitten kotiin ilmaantuu joku krääsälelu, joka menee rikki alta aikayksikön, eikä voi olla miettimättä itku kurkussa, miten paljon luonnonvaroja ja inhimillistä työtä - luultavasti myös jonkun kiinalaisen konkreettista, inhimillistä kärsimystä - on uhrattu muovinkappaleeseen, jonka elinkaari kesti 16 minuuttia 38 sekuntia ja jonka jäännös ei ikinä häviä maapallolta.

No, useinhan on niin, että toisen hyödyke on toisen turhake, mutta väitän kyllä, että maailmassa tuotetaan ihan hirveästi sellaista, mitä ei koskaan pitäisi tuottaa. Typeriä, rikkimeneviä leluja. Ilotulitteita. Lehtien kylkiäistuotteita. Alumiiniin pakattuja kahvikapseleita. Vesiviljelylaitteita.

Sääntelyn purkamisen sijaan myönnän kaipaavani oikeastaan enemmän sääntelyä. Haluaisin sellaisen lautakunnan, jonka tehtävä olisi vain tutkia täällä valmistettavia ja maahan tuotavia tavaroita ja lätkäistä niille jyrkkä haittavero sen mukaan, miten typeriä ja haitallisia ne ovat ympäristölle.

Lehtitaloille erityisterveisiä, että suunnittelin teille tällaisen lisäosan webitilauslomakkeisiinne, saatte vapaasti käyttää:

Tätä sanotaan "pudotusvalikoksi", rakkaat lehtitalot. "Valikko" viittaa siihen, että siitä voi tehdä valinnan.

Haittaveroilla kerätty raha pitäisi lyhentämättömänä suunnata ympäristönsuojeluun, vaihtoehtoisten energiamuotojen ja uusien materiaalien tutkimushankkeisiin ja lukutaidon kohentamiseen.

Kartalla ollaan. Ja kirpparilla.

Tässä vielä viikko takaperin vakuutin kaikille, että olen menossa kohta myymään Messukeskuksen kirpputorille.

Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli Jäähalli.

Minulla on tavarasta luopumiseen vähän ristiriitainen suhde. Nythän se on trendikästä - aiheen tiimoilta putkahtelee erilaisia blogeja kuin hipstereitä kaupunkifestareiden liepeillä (jos kohta haluan tarkentaa, etten viittaa kenenkään henkilökohtaiseen projektiin sinänsä vaan trendiin yleensä … no nyt valehtelin, viittaan myös henkilökohtaiseen Liinansyyllistysprojektiini) - mutta minusta se on myös vähän liian helppoa. Olen jo jonkin aikaa mietiskellyt, etenkin viedessäni trikoovaatteita johonkin ihan mihin vaan pois mun kaapista, että oikeamielinen rangaistus liiallisesta kuluttamisesta olisi, että sen roinan kanssa pitäisi elää. Ei saisi luopua. Kyllä tulisi mietittyä heräteostoksia tarkemmin, jos vaatekaapin ovi ihan oikeasti ei menisi kiinni.

Mitä se kyllä ei aina menekään, koska jäljellejääneet vaatteet on aseteltu huolellisesti roikkumaan siten, että ne estävät liukuoven liu'un.

Tästä huolimatta aion myydä lastenvaatteita kirpputorilla. Lastenvaatteet ovat kaikilta osin erikoistapaus - niiden ostaminen on hirveää, niistä uloskasvaminen on suotavaa, ja ne on kuitenkin pakko hankkia.

Niin että. Tervetuloa vain kaikki ostamaan kassikaupalla lastenvaatteita huomenna Jäähallin kirppikselle! Olen siellä toverini Vennin kanssa. Hän on idean äiti ja primus motor.

Kiitos, ihana Venni! Jänskättää ja innostaa ihan pöhkönä. En ole koskaan ennen myynyt kirpparilla mitään. Eniten jännittää, että riittävätkö eväät ja toiseksi eniten se, ostaako kukaan mitään.

Tämä oli mainos. Maksan siitä kohta itselleni jollain.

-

Koska olen viime aikoina kärsinyt akuutista tekemisen puutteesta, se oli vitsi, päätin eriyttää kutimointihommat omaan blogiinsa. Se, onko siinä nyt sitten mitään järkeä, on kysymys johon emme tässä sukella. Kutimointi on 98% zeniä ja 2% verran hartiasärkyä, ja koska kaikki hauska on hyväksi vatsalle, pidän blogia, järkeä eli ei.

Kerron tämän teille, koska olen löytänyt täydellisten taaperolapasten reseptin, ja siitä siellä lisää.

Tämän myötä neulehommat jäävät tästä blogista kokonaan. Ensin ajattelin, että ehkä jää tämä blogikin, mutta eipäs jäänyt, koska olen ensteks hyvä puhumaan ja toisteks hyvä puhumaan itsestäni.

Ostoshaasteen 4. kvartaalin raportti

Huonomminkin on mennyt.

Lokakuussa ostin juoksutrikoot, joita en kyllä ihan ihan oikeasti tarvinnut, koska kaapissa oli jo kahdet, että sikäli oli ihan tyhmää.

Joulukuussa ostin housut. Käyttöä on ollut, vaikka oikeasti halusin hameen. (Ainoa kelpuuttamani hame paljastui sovituskopissa sopimattomaksi julkisilla paikoilla käyttöön.)

Jossain välissä kvartaalia ostin myös prätkäsaappaat.

Suunnataan katse hieman taaksepäin. Lähes (mutta valitettavasti ei aivan) kaikki vuoden aikana ostamani on tullut reippaaseen aktiivikäyttöön, mikä on tosi hyvä. Alkuvuodesta kuvittelin jostain syystä, että neonvärit olisivat vihdoin ok. Voivat ne ehkä joissain tapauksissa olla, mutta eivät siten, kun ajattelin. Lisäksi on jäänyt hieman epäselväksi se, miten ostamansa vaatteen laadusta voisi vakuuttua etukäteen. Yksi tänä vuonna hommattu paita on siirtymässä ns. kotipaidaksi, ja yksissä housuissa (3. kvartaalin hankintoja) irvistelee jo taskun sauma.

Kenkähankinnoista osa on hankittu suoraan ajasta ikuisuuteen siirtyneiden yksilöiden korvaamiseksi. Juoksukenkien ikääntyminen oli lähinnä laskennallista (ja kynsikin mustui), mutta jotkin kengät viestivät hyvin selkeästi, että ne olisi syytä päästää tuskistaan: 1) Edelliset prätkäsaappaani imaisivat sukat varpaisiin viiden minuutin kävelyn aikana. 2) Edelliset nahkaiset tennarini olivat rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta tehokäytössä koiranulkoilutuskenkinä - eihän niistä tullut edes vesi sisään. Kunnes tuli.

Mitä jatkossa? No sitä jatkossa, että yritän vähentää edelleen. Ja vielä lisää.

Sillä: vilkaisin tässä päivänä muutamana jotain Ylen dokkaria, jossa työntekijöitä pidettiin (itselleni epäselväksi jääneessä maassa, mutta epäilen Bangladeshia, koska sikäläiseen tehdaspaloon viitattiin) vaatetehtaassa 19 h töissä mittaisia työpäiviä. Lepoaikaakin sentään jäi ennen seuraavan duunipäivän alkua hyvinkin viitisen tuntia. Kun vartija lähti tauolle, hän reippaana poikana lukitsi duunarit tehtaaseen. Länsimaisiksi ostajiksi tekeytyneille dokumentaristeille kerrottiin toista totuutta.

Homma rinnastui minusta niin tylysti orjatyöhön, ettei se oikein rohkaissut kuvittelemaan, että ostamalla tarjoan arvokasta duunia kehitysmaiden vähäosaisille. Riistokuluttajuuteni on ehkä systeemiin rakennettu, mutta voin yrittää parhaani mukaan olla noudattamatta minulle kirjoitettua osaa.

Lapsen vaatetuksesta vielä

En ole päässyt itseni kanssa vieläkään ymmärrykseen siitä, onko järkevämpää ostaa halpoja vai kalliita lastenvaatteita.

Päättelyketjut menevät seuraavasti:

Halpaa, koska on ihan dorkaa maksaa itsensä kipeäksi vaatteesta, jonka käyttöikä lasketaan kuukausissa ja jonka jälleenmyyntiarvo on, kuten todettua, imaginäärinen.
Kallista, koska on fiksua ostaa vaatteita, joista kovasti pitää ja jotka saa sitten myytyä eteenpäin hulppealla voitolla. Tai, öö, jotain.

Haluaisin kuvitella, että päättelyketjuihin vaikuttaisi enimmäkseen se, onko lapsen vaatteet ommellut joku toinen lapsi vai ei, mutten hetkeäkään usko, etteivätkö MiniRodinit tulisi sieltä ihan samoista tehtaista kuin H&M:nkin tekstiilit, GOTS-standardit ja auditoinnit tai ei.

(Sitä on halutessaan aika sokea vaateteollisuuden toiminnalle. Minä jossain vaiheessa pitkään kuvittelin, että eräs nuorisoilaisille suunnattu kotimainen särmempi vaatemerkki myös tuottaisi vaatteensa jossain kotomaan tuntuvilla. Kunnes sitten näin kuvan merkin kevätvaatemallistosta rahtilaivassa matkalla kohti Suomea. Niinpä tietysti. Eihän täällä juuri mitään enää valmisteta.)

Nukenvaatteiden käyttöikä on hyvä, raaskii ostaa kalliimpaakin. 

Nyt kun tulin ajatelleeksi, että lapsi voisi ilahtua muutamasta mekosta (keikisteltyään joulujuhlamekossaan onnellisena koko päiväkotipäivän), kohtasin siis ongelman.

Ongelmaan ei liittynyt vain se, onko fiksumpaa ostaa halpaa vai kallista vaan myös se, että joka paikka oli täynnä röyhelöisiä polyesterista tehtyjä juhlamekkoja. Ja minä kun halusin pitkähihaisia ja järkeviä trikoomekkoja! Sellaisia, joiden osalta minimoidaan muiden tarvittavien vaatteiden määrä.

Olen ajoittain valmis näkemään paljonkin vaivaa päästäkseni mahdollisimman helpolla, mutta käytetyn fyrkkaosuuden pitäisi silti olla jotenkin järkevässä suhteessa käyttöikään. Nyt alkoi kuitenkin puskea otsalle kylmä hiki. Tutkin jo designtrikoopuoteja hinnoista kauhistuneena. Ja vähän ehkä mielikuvistakin järkyttyneenä - viimeksi minä nyt siihen sakkiin haluan kuulua, joka hamstraa lapselle kaikki lempikuosinsa.

Jos siis olisin ostanut - esimerkiksi - jonkun MiniRodinin trikoomekkoisen, hintaa viiskymppiä, olisin joutunut sekä irroittamaan vaatteesta kaikki tuotemerkit että värjäämään sen mustaksi. Muuten olisi hävettänyt liikaa.

Vaan sitten jos voisi olla varma siitä, että sen viidenkympin mekon tekijä on työstään kunnon liksan saanut ja kouluun päässyt ja asianmukaisesti tullut rokotetuksi, noin niinku esimerkiksi, ehkä se sitten ei olisi liian kallis.

Ehkä ja ehkä. 50 euroa on silti kaksivuotiaan mekosta tosi monta rahaa. Valitsin sen kolmannen ruotsalaisen puljun.

Kuinkas sitten kävikään eli ostoshaasteen 3. kvartaalin raportti

Tästä olisi ehkä pitänyt antaa tulosvaroitus.

Heinäkuu (tarinallistettu tulosraportti)

Heinäkuu meni ihan sievästi loman alkuun asti. Loman alkupuolella kävimme Tampereella, jonne lähdin shortseissa. Koska sää muistutti vähemmän morsianta ja enemmän bridezillaa, päädyin ostamaan kahdet pitkät housut, joista ensimmäiset vain saadakseni jotain lämmintä ylleni ja toiset, koska ne olivat vakosamettia, harmaat ja mega-alennuksessa.

Ensimmäisetkin housut olivat muuten harmaat, mutta onneksi tosi ruman harmaat ja erityisen huonosti tehdyt, että tavallaan osuivat aivan eri lokeroon. Järkiostos.

Ostin myös paidan, joka on osoittautunut pidetyksi ja käytetyksi yksilöksi. Se ei kompensoi kahta "näitä voin käyttää aluspaitoina" -teeppariostostani, joita en ole käyttänyt alus- tai päällyspaitatarkoituksessa kertaakaan.

Sitten poistuimme Tampereelta, että jäisi muillekin ostettavaa.

Elokuu

- Juoksutrikoot
- Juoksupaita
- Housut itselleni synttärilahjaksi

Vaadin pöytäkirjaan kirjattavaksi, että juoksuharrastuksen edullisuus on sikamainen valhe.

Syyskuu

- Tennarit
- Paita
- Juoksutrikoot

Kaikki Tukholmasta, jossa kävimme äiti-tytär -reissulla.

Syytä tyytymättömyyteen on. Se, että ostaa vaatteita, joita ei kuitenkaan tule käytettyä, ärsyttää, kiukuttaa ja surettaa. Valitettavasti tyhmien ostosten tekemistä ei aina voi välttää, mutta nyt sattui kyllä pari sellaista hutia, että turvallisin paikka taisi olla maalitaulun edessä.

Toisaalta syytä tyytyväisyyteenkin on, sillä kaikki muu on päätynyt aktiiviseen jokapäiväiseen tai -viikkoiseen käyttöön. Suoraan sanottuna en muista, milloin olisi ollut näin helppoa pukea vaatteet päälleen aamulla: lähes kaikki (harmaat ja mustat) yläosani sopivat lähes kaikkien (harmaiden ja mustien) alaosieni kanssa yhteen.

Erityishuomio re: juoksuvaatteet. Kävin tänään paikallisessa urheiluvaatekaupassa testaamassa paria juoksutakkia. Onneksi oli ystävä mukana, sillä muuten olisi voinut käytännöllisyys jäädä kakkoseksi. On jäänyt ennenkin - eri päheät tukholmalais-monikansalliset trikooni uupuvat yhtä narua, jolla kiristää housut vyötärön tienoilta.

Trikoot, jotka sopivat etenkin aktiivisesti itseään ihailevalle.

Jos siis näette Herttoniemessä lyhyehkön juoksijan, joka kiskoo tosi hienoja trikoitaan kuuden metrin välein nilkoista ylös, se olen minä.

Jatkossa juoksuvarusteet hommataan tarvepohjaisesti ja käytännöllisyys ykköstekijänä.

Ostoshaaste 2013 - Q2

Ruoska-aika, lapset.

Tämä kakkoskvartaali meni osin hienosti (huhtikuussa en tainnut ostaa juuri mitään) ja osin lepsusti. Käytämme hieman erilaista jaottelua kuin ykköskvartaalissa.

Kengät:

• Tennarit
• Juoksukengät
• Kiilakorkoiset

Yhteenvetona huomautan, että kaikille on tullut yllättävän paljon käyttöä, joten ostokset sinänsä ovat olleet onnistuneet. Varsinkin juoksukengät ovat olleet riemullinen löytö - saadakseen luvan myyjältä niiden ostoon oli innokkaan juoksijattaren paineltava ympäri Kampin kauppakeskusta kandidaatit jaloissaan. (Niin, se olin minä, mutta kyllä te sen olisitte arvanneetkin jos olisitte sattuneet näkemään.) Myönteisenä ilmiönä vastaan on otettu esimerkiksi se, etteivät varpaankynteni enää yritä irrota. Mutta on niistä muistakin iloa ollut, sillä släbäreiden lisäksi en ole sitten muita kenkiä keväällä käyttänytkään.

Vaatteet:

• Kolme mustaa toppia
• Huppari
• Maksihame
• Bikiniyläosa

Käytän mustia toppeja kaiken alla, mutta osa vanhoista alkoi jo osoittaa integriteetin (ja ompelulangan) haihtumisen merkkejä. Täten uudet. Huppari oli ihan ääliöostos, rrrrrrakstan sitä, mutta se on niin neonvärinen, etten uskalla se päällä minnekään. (Äidit. Seuraus voi olla tämänkaltainen, mikäli ette osta lapsellenne neonvärisiä ulkoiluvaatteita kun he sellaisia kahdeksankymmentäluvulla vaativat. Arvokas oppimiskokemus jää saamatta.) Maksihame on ollut oikein mukava ja noin, mutta jos aivan rehellinen olen, luulen, että olisin pärjännyt ilmankin. Etenkin kun tingin standardeistani ja ostin trikoisen, vaikkei pitänyt. Bikiniyläosa tuli tarpeeseen, sillä äitiysloman aikana ostettujen biksujen toppi oli laajentunut kaapissa.

Juoksuvaatteet:

• Kahdet juoksushortsit. KAHDET. For crying out loud.
•  Juoksutoppi

Tämä tuntuu epäilyttävän vähäiseltä, koska minusta tuntuu, etten ole koko keväänä muuta tehnytkään kuin viettänyt aikaa urheiluvaatekaupoissa ja urheiluvaateverkkokaupoissa. Ilmeisesti en kuitenkaan ole ostanut juurikaan suhteessa kaupoissa luuhattuun aikaan. Shortsit #1 olivat virheostos, sillä niiden lahkeet olivat liian lyhyet, mistä seurasi tuska ja ahdistus. Shortsit #2 ovat taskuja vaille passelit. Juoksutoppi on sikäli mainio, ettei se hierrä mistään suunnasta.

Olen tässä välillä tosin myös saanut yhden paidan lahjaksi ja neulonut kaksi, mutta niitä ei mitenkään voida laskea eihän, lahjojen saaminen ja neulonta ovat molemmat pikemminkin harrastuksiani kuin kuluttamista.

Miksi en pidä kaupallisuudesta blogeissa?

Juuri perustettu Suomen Blogimedia ja toisaalta luonnosteilla olevat bloggaajien eettiset ohjeet ovat nostattaneet keskustelua blogien kaupallistumisesta. Aihe on monitahoinen, kuten mainostus yleensäkin, eikä minulla ole taitoa tai edes halua käsitellä hommaa joka kantilta. Valitsen sen sijaan näkökulmista itselleni luontevimman: lukijan. Nautin kirjoittamisesta, mutta lukemista olen aktiivisesti harjoittanut jo 28 onnellista vuotta. Lukijana myös tutustuin blogeihin ensi kerran.

(Tämä postaus ei tietenkään välttämättä tarkoita mitään kenenkään bloggaajan kannalta. Yritän vain avata sitä miksi lukijasta mainonta ei ole välttämättä yhtään jee.)

Niin, miksi en pidä kaupallisuudesta blogeissa?

Siksi, että se saa minut haluamaan tavaraa.

Mainonta luo tarpeita. Tämä ei varmaankaan ole ylläri. Ja jos se ei toimisi, sitä ei tehtäisi. Mutta koska se toimii, ja koska blogimainonta toimii, sitä tehdään. Ja minä, lukija, olen se henkilö - yksi niistä henkilöistä - joihin blogimainonta tehoaa.

Kun sanon "minä, lukija" en tarkoita mitään abstraktia lukijahahmoa, jonka hahmoon suvaitsen ystävällisesti tämän postauksen ajaksi verhoutua. Tarkoitan itseäni. Mainonta tehoaa juuri minuun, enkä ole vielä keksinyt muuta tapaa väistää mainonnan vaikutus kuin olla kuluttamatta sitä.

Tähän kohtaan pitäisi kirjoittaa hassunhauska disclaimer siitä, miten tässä kuvittelee olevansa tiedostava ja aikuinen, hehheh. Mutta ei tässä ole mitään kovin hauskaa. En jaksa nyt dissata itseäni: minä olen aikuinen ihminen, ihan kohtuullisen fiksu. Ja mainonta tehoaa minuun.

Tästä nimenomaisesta syystä en myöskään lue juuri akkainlehtiä paitsi kampaajalla. (Jostain syystä muuten historiani tuhoisimmat ostoskeluhetket sijoittuvat ajallisesti kampaajakäyntien välittömään läheisyyteen.)

Blogilla ja naistenlehdellä on kuitenkin muutama ero: naistenlehden nähdessäni tiedän jo, että sitä olisi syytä välttää. Naistenlehti on käytännössä tavarakatalogi lievällä fyllingillä, mutta blogi on mahdollisuus jakaa kokemuksia muutoinkin kuin kuluttajana. Toisaalta lemppariblogiin osaksi otetut mainospostaukset ovat yllättävämpiä. En osaa vielä suojautua niitä vastaan.

Mutta enköhän minä opi.

Sananen kesäjuoksuvaatteista

Näin kesällä ollaan jälleen tilanteessa, jossa juoksuvaatetusta tulee miettiä. Käytännössä mitä vähemmän, sen parempi (etenkin hellekeleillä), mutta siveyteen vaaditaan vähintään alushousut ja kivuttomuuteen urheiluliivit.

Helpointa on laittaa shortsit.

Juoksushortseissa on kuitenkin nähdäkseni useita puutteita. Ensinnäkään niissä ei ole taskuja, koska väitetysti suuri osa muista maailman juoksijoista ei halua älypuhelimensa paukkaavan jalkaansa vasten. Nössöt, sanon minä.

Toiseksi naisjuoksijoille tehdyt shortsit ovat lahjepituudeltaan noin kolmen sentin luokkaa. Se näyttää tosi ässältä mallinukella, jonka ei tarvitse oikeasti juosta, ja sopinee myös maratonarin rasvaprosentilla varustetulle yksilölle. Naisihmiselle, jolla on rasvakudosta, lyhyt shortsimalli on kiusallisen lisäksi myös potentiaalisen tuskallinen. Sanon tämän kokemuksesta, siskot ja veljet. Juoksuvaateteollisuus on täynnä sadisteja.

Olen ratkaissut asian kahdella tavalla:

1. Korisshortsit. Hankin viime kesänä halpisurheiluliikkeestä (rumat) korisshortsit, jotka ovat juostessa kuitenkin aika mukavat. Lisäksi niissä on kaksi Australian mantereen kokoista taskua, jonne älypuhelimen lisäksi mahtuu muukin lenkillä tarvittava rekvisiitta. Laajan mallin vuoksi reidetkään eivät ole piestyt lenkin jälkeen.
2. Koska aion juosta puolimaratonin, mutten kehtaa korisshortseissani, nauravat vielä, päädyin ostamaan myös kunnolliset juoksushortsit - edellämainitun halpisurheiluliikkeen miesten puolelta. Suosittelen luovaa shoppailua kaikille, jotka haluvat juoksuvaatteiltaan enemmän peittävyyttä kuin sen, mihin laki tarkalleen ottaen velvoittaa. Miinuksena on, ettei näissä ole taskuja, joten mukaan on otettava vyö, jonka taskuun älypuhelin sullotaan. Vyö on juostessa hyvä, mutta jos puhelimen joutuu irrottamaan siitä mistään syystä kesken juoksun, loppumatkan pääseekin pistelemään silkka raivo käyttövoimanaan.

Ne yhdet hipsterimitan shortsini (minulla siis todella on kolmet, voi herra isä että tämä varustelukierre hävettää minua) aion tuunata käyttökelpoiseksi leikkaamalla alle leggareista lyhennetyn version ja väittämällä sitä integroiduksi osaksi. Kukaan tuskin kehtaa ääneen väittää valehtelijaksi. Ei ehkä kuumimpien hellekelien ratkaisu, mutta laiskimpien pyykinpesuviikkojen kyllä.

Lopuksi vielä havainto siitä, että juoksukenkien kannattaa toden totta olla mieluummin hieman liian isot kuin hieman liian pienet. Yksi kynsistäni on kynsilakankin alla selvästi mustunut (epäilen syyksi vanhoja kenkiäni.)

- Katso mun ällöä varpaankynttä! sanoin miehelle.

- Mitä niistä? kysyi kynsiä tihrustava mies.

Tästä huomataan, että liian pienet juoksukengät voivat johtaa esimerkiksi vakaviin perheriitoihin.

Happy as a pig in the mud

Tarjosin itselleni virkistävän jalkahoidon Herttoniemenrannan biitsin mudassa.

Ihan oikeasti äitiydessä vaikeinta on ollut luopua niistä hetkistä, jotka ennen lasta saattoi elää täysin omanapaisesti. Onneksi mudan kaivelu varpailla oli lähestulkoon yhtä tyydyttävää kuin rannalla kirja kädessä löhöäminen. Kokeillaan toistekin.

Ensi kerralla aion myös a) pukeutua itse niin, että voin kahlata rennosti, ehkä ottaa jopa vaihtovaatteet ja b) hankkia muksulle jonkinlaista uimavaatetta niin, ettei tarvitse miettiä, josko saamme kohta kaikkien vihat päällemme kun lapsen vaipan absorbentit lähenevät vesirajaa. (Eivät absorboineet itseään uimaveteen, huoli pois.)

Aikaisemmin päivällä otimme ilon irti auton omistajuudesta ja ajoimme Porvooseen brunssille. Bistro Sinne oli ihan mainio, kerta kaikkiaan. Maisema tosin oli vähän tylsä, jos katsoi ulos, mutta onneksi sisälläkin riitti tuijoteltavaa, sillä sisustus oli hurmaava. Ja ruoka, ai ai. Mies, joka ei ylisanoja latele, sanoi pääruokalohen ihan sulavan suussa. Oikeassa oli. Myös alkuruokapöytä oli huippu, lähiruokaan keskittyvä. Suosittelen kaikille, joilla on tapana ajella Porvoon seudulla etsimässä brunssimahdollisuuksia.

Tarkoitus oli käppäistä kirkolla ruoan jälkeen vähän enemmänkin, mutta siirtyessämme paremmille käppäilymaastoille autolla oli seurueen taapero nukahtanut jo siinä vaiheessa, kun autolle etsittiin parkkipaikkaa. Kesäretki Porvoossa siis hieman typistyi ja muuttui kesäretkeksi rannalle.

Myöhemmin päivällä mies korjasi akkuvikaista puhelintani eri puolilta maailmaa eBayn kautta tilaamillaan osilla. Kokemus oli hermojaraastava ja miestä oli kielletty käyttämästä sanoja "hups" tai "oho"*, mutta tulos näyttäisi olevan hyvä. Olen ihan huippuiloinen, en todellakaan jaksaisi vaihtaa kulutuselektroniikkaa. Siitäkin tykkään, että puhelimen kotihuolto on jokseenkin mahdollista, kiitos internetin (ja ehkä myös miehen (diplomi)sähköinsinööriopintojen.) Siitäs saat, typerä kertakäyttökulttuuri!


* Suloinen kosto niitettiin esittämällä korjausprosessin lopuksi kysymys "Hetkinen, mikäs osa toi on?"

Takaisinveto

Perun välittömästi kaikki ääliömäiset väitteeni siitä, että materia ei tee onnelliseksi.

My precioussss, yessss. 

En riisu näitä kenkiä ikinä. Paitsi juostessa. Etteivät vaikka naarmuunnu.

Mutta miten nämä suojataan kenkiä erityisen paljon rakastavalta taaperotyttäreltä?

Elämä on valintoja

Ahdistuin viime viikolla ihan hirveästi aiheesta "välikausi". Kaikki puhuivat siitä, kaikki, KAIKKI, ja päiväkotipäivän jälkeen toppahaalarista kuoriutui usein hikinen lapsi, joten jotain kai piti tehdä.

Lapsen vaatteiden ostaminen on hankalaa ja rasittavaa, koska sitä pitää olla tekemässä koko ajan. En lisäksi myöskään ole ihan varma, haluanko optimoida hintaa vai ostoksiin käytettyä aikaa.

Tein havainnollistavan kuvan.

Kuvan akseleista on sanottava sen verran, että menetetty elinaika ei tarkoita vain ostostapahtumaan kulutettua aikaa vaan myös sitä, kuinka paljon ostostapahtuman rasittavuus on syönyt kuukausia sieltä loppupäästä. Kierros Hulluilla päivillä ruuhka-aikaan voi viedä kymmenenkin vuotta.

Havaintoja:

• Lahjoitussäkin kohteena oleminen on edullisinta sekä taloudellisesti että menetetyissä vuosissa. Lainasäkkiä ei näy kuvassa, se on ilmainen vain rahallisesti.
• Jos optimoi hintaa, voi ihan hyvin matkustaa kolmella eri julkisella välineellä kahdesti viikossa kirpparille kyttäämään hyviä diilejä, tai roikkua iltaisin Huutonetissä sen sijaan että tekisi jotain fiksua, kuten roikkuisi Facebookissa.
• Jos optimoi aikaa, marssii ostamaan uudet ulkokledjut jostain lastenvaateliikkeestä viidessä minuutissa. 
• Kirpparilla hankintojen tekeminen tulee edulliseksi, jos kerralla ostaa vaikka puolen vuoden sisävaatteet. Elinaikakustannus per paita jää näin pieneksi.
• Itse tehty vaate voi myös pidentää elinaikaa tuottamalla suotuisan flow-elämyksen ja tavan meditoida. Langan keriminen voi kuitenkin lyhentää elämää vauhdilla vuosi / vyyhti.
• Kaikki PoPin alennusmyynneistä tekemäni oletukset perustuvat pelkkiin ennakkoluuloihin.
• "Jälleenmyyntiarvo" on mielikuvitusrahaa, kunnes vaate on oikeasti jälleenmyyty.

Yleensä vatuloin jossain keskiössä. Niin nytkin. Tällä kertaa taistelin tieni läpi MLL:n päiväkirpparin, josta löysin kuin löysinkin välikausihaalarin. Paikalle mennessäni olin juuri paheksunut mielessäni ihmisiä, jotka maksavat käytetystä välikausihaalarista yli 20 euroa, mutta keskellä kirpputorikaaosta laskin nopeasti elinvuosieni hinnan ja siirryin niiden joukkoon, joita paheksun.

Moderni leipäkone eli miksi raskaushöyryissään ei pidä ostaa kapineita

Olen unohtanut esitellä chilitarhamme. Tässä se on:

Lajikkeissa löytyy: on lemon drop, herculenaum pompeii, aji cristal, fire flame, black pequin ja hot palette. En tiedä, mitä näillä kaikilla tarkoitetaan.

Homman nimi on vesikasvatusjärjestelmä. Jossain raskausaikaisissa höyrypäisyyksissäni sellaisen halusin. Synnytyksenjälkeisissä höyrypäisyyksissäni en olisi voinut päästä siitä tarpeeksi nopeasti eroon.

Houkutushan on selvä: ihania tuoreyrttejä sieltä vain nipsaistaan salaattiin, nips naps.

Ja näin toki onkin, jos pitää kovasti esimerkiksi salviasta ja mintusta, jotka masiinassa menestyvät mainiosti. Minä kyllä pidän salviasta ja mintusta, mutta väitän silti, ettei kukaan voi tarvita niin paljon salviaa ja minttua kuin tämän laitteen kanssa saisi.

Jos haaveilee korianterista tai persiljasta, voi samantien unohtaa koko homman. Pehmeävartiset yrtit lörpähtävät masiinassa tunneissa. Yrttien lehdet pitää onkia mullasta.

Hoidosta sen verran, että kaksi kertaa kuussa suoritettava siivous- ja vedenvaihto-operaatio ei ehkä kuulosta paljolta, mutta se on yllättävän rasittavaa ja vittumaista hommaa. Etenkin kun multa ottaa ja homehtuu. Ehkä osa yrteistäkin ottaa ja homehtuu? Ainakin sieltä löytyy silloin tällöin joku viehko toukka.

Rakkine vaatii kahden viikon välein neljä purutablettia sisäänsä, jotta kasvit pysyvät hyvin ravinnoituina. Onneksi olkoon, uusi ostaja! Olet juuri lukinnut itsesi asioimaan saman jälleenmyyjän kanssa. Pidetään peukkua, että lähi-Anttilasta löytyy rekvisiittaa vielä ensi kuussakin.

Oma pöytäpuutarhamme vietti puoli vuotta vuoden vaatehuoneessa paketoituna, odotellen sitä maagista hetkeä, että saisin naputeltua ilmoituksen Huutonettiin. En saanut aikaiseksi: koen kiusalliseksi edes myydä tätä kellekään.

No, ei tämä nyt aivan toivoton kapine ole. Nyt siinä siis kasvaa chilitarha. Chilien kanssa homma sujuu astetta paremmin. Ensinnäkään en enää tule hysteeriseksi mullan mukanaan tuomista bakteereista, kuten imetysaikanani. Sitäpaitsi kasvit kasvavat kivivillakuutioissa, joten voin aivan rauhassa olla hysteerinen mullan mukanaan tuomista bakteereista, multaa ei ole. Chilitarhurointi on ollut kieltämätä helpompaa rakkineen avulla kuin ilman; ainoa ongelma on, että kirotut rehut kasvavat pituutta niin, että niitä on ollut pakko saksia latvasta.

Mutta kyllä se silti pitää kahdesti kuussa huoltaa. Tunnen jo sunnuntain lähestyvän.

(En siis välttämättä suosittele kellekään. Mutta jos tällainen nyt ehdottomasti pitää saada, tarjouksen voi jättää kommenttiboksiin. Te ainakin tiedätte, mitä olette ostamassa.)

Ostoshaaste 2013 - Q1

Seuraa Ostoshaasteen ykköskvartaalin raportointi. (Pitäisikö ottaa käyttöön myös kvartaalin tuloksen ennakointi ja tulosvaroitukset?)

Tämä meni huonommin kuin kuvittelin. Ekologinen kuluttajuus on selvästi jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille.

Tammikuu meni kohtuullisesti:

- 2 sukkahousut
- 6 alushousut
- sukat
- luullakseni myös rintaliivit, mutta niitä ei näy muistilistalla

Sukkahousut ostin hautajaisiin. Ensin ostin ohuet, ja sitten muistin, että hautajaisissa pitää usein seistä ulkona, tässä tapauksessa seistä ulkona keskellä talvea Kainuussa, ja satsasin vallan 80 denierin sukkahousuihin. Hehe. Nehän ne vasta lämmittivätkin.

Alushousut olivat osa aika ajoin eteen tulevaa alusvaatekaapin uusintaa. Tällä periaatteella ostin myös uudet pislit. Olin imetyksestä lähtien hengaillut yksissä kelvollisissa, ja muutamissa pesurundin ajaksi välttävissä. Olen tosi tarkka siitä, että rintaliivini ja alushousuni ovat ns. samaa paria. Molempien pitää olla geneerisiä ja mustia.

Helmikuu meni vielä paremmin. En ostanut mitään.

Maaliskuu räjäytti pankin:

- 2 aluspaitakäyttöistä teepparia
- alushame
- farkut
- juoksupaita
- kotihousut
- 2 erittäin neonväristä toppia

Alusvaatekäyttöiset asiat ostin, koska äiti ompeli minulle kaksi mekkoa. Ajattelin, että niissä pitää olla alusvaatetusta. Hame osoittautui ääliöostokseksi, paidoista voi olla iloa. Raitapaidan ostin jotenkin siinä sivussa. Juuri tästä syystä ei ikinä pitäisi käydä vaatekaupassa.

Farkut ovat setin ainoa eettis-ekologinen ostos, ja kivakin vielä. Farmareiden valmistaja on Kuyichi, joka luullakseni väittää olevansa halpakidutusvapaa brändi. Olin jo henkisesti antanut periksi koko farkkuasiassa, mutta sattui kuitenkin käymään niin, että Nudgessa sattui olemaan tällaista uutta kevään mallia, joka (toisin kuin maailman kaikki muut farkut) sopi allekirjoittaneen vertikaalisesti (ja horisontaalisesti) haasteiselle kropalle. Toisin sanoen lahje ei jatku kymmentä senttiä varpaista eteenpäin. Olen rakastunut.

Juoksupaita oli hyvä ostos, yhden käytön perusteella. Sen ja farkut piffasin itselleni munasolun luovutuksesta tulleella palkkiolla.

Kotihousut tilasin Halvan ja Mauttoman verkkokaupasta, koska menin johonkin ostospsykoosiin, ja koska edelliset kotihousut menivät rikki. Kuljin repaleiset lahkeet lepattaen kunnes jouduin myöntämään, etteivät risat byysat suojaa jalkojani katseilta tai vedolta, minkä sen jälkeen olin henkisesti haavoittuvassa tilassa. Ostospsykoosia syytän myös kahdesta erittäin neonvärisestä topista, jotka klikuttelin ostoskoriin kuin mikäkin amaootta*. Juuri tästä syystä ei ikinä pitäisi käydä verkkokaupassa.


Mitä olisi voinut jättää ostamatta?

Melkein kaiken alusvaatteita ja paksumpia sukkahousuja lukuunottamatta. Aidosti hyviltä tuntuvat ostokset sen sijaan olivat raitapaita, farkut, juoksupaita ja kotihousut. Ennustan kaikille pitkää ikää vaatekaapissani; raitapaita lienee se vaate, joka ensinnä alennetaan kotipaidaksi, mutta on niillekin tarvetta.


Missä voisi tai olisi pitänyt skarpata?

Laatuun ja eettisyyteen liittyvissä kysymyksissä olisin kyllä voinut skarpata. Laadun osalta puolustaudun sillä, että sitä ei välttämättä saa, vaikka miten latoo pätäkkää tiskiin**, mutta eettisen puolen osalta puolustusasianajajanikin näytti vihamieliseltä ja sanoi minun olevan omillani.

Se, missä välittömästi pitää ottaa ryhtiliike on kaupoissa juoksemisen lopettaminen alkuunsa, etenkin juoksukamppeiden osalta. Shoppailuun jää helposti koukkuun etenkin, jos siitä saa oikeasti palkinnon eikä vain morkkista. Niinpä tänä keväänä juoksuvarustus täydentyy korkeintaan uusilla kengillä.

* Tarjoan kaljat ekalle, joka keksii, mistä sarjakuvasta termi "amaootta" on.
** Acne. Voi jumalauta, Acne.

Pihin talvijuoksijan varustus

Rupean heti keulimaan, kun tulen hyväksytyksi yhteen juoksuhaasteeseen. Talvijuoksijan juoksukamoista on kyllä pitänyt keulia jo aikaisemmin, mutten ole saanut aikaiseksi.

Juoksuhan siitä kiva harrastus, että se on erinomaisen halpaa. Naishenkilö selviää periaatteessa investoimalla lenkkareihin ja urheilurintaliiveihin. Joku ei ehkä tarvitse edes lenkkareita. Toisaalta juoksuun on myös mahdollista kipata sankotolkulla fyrkkaa: aina on uudempia ja teknisempiä kenkiä ja aluspaitoja, joita ilman juoksu on kuin lasia söisi.

Itse olen vanhalla iällä ruvennut itaraksi, enkä halua investoida euroja harrastukseen, jonka jatkuvuudesta en mene takuuseen. Juoksuharrastuksen jatkuvuudesta voin kyllä mennä takuuseen, jos kroppa kestää, mutta mikään ei takaa sitä, että otan juoksuaskeltakaan joulukuun ja maaliskuun välillä. Nuorella iällä olen investoinut (tyhmästi) mm. rullaluistimiin, fillariin ja nyrkkeilyhanskoihin aika monta euroa, joille olisi varmasti ollut parempaakin käyttöä vaikka Pelastusarmeijan joulupadassa, jos siitä rahasta oli kerran niin kiire päästä eroon, että ihan tilille poltti reiän.

Nyt sitten ehkä polttelee tietää, mitkä ovat ne varusteet, joilla allekirjoittanut lähtee viiden viiva viidentoista asteen pakkasessa lenkille? Arvasin. Otin niistä siis kuvan:

Okei, ette saa numeroista mitään selvää. Jos en olisi näin laiska, kävisin korjaamassa ne.

Talvella juostessa voi kokeilla varustautua esim. seuraavilla:

1. Urheiluliivit - mitkä vain käyvät, kunhan tuntuvat tukevilta ja mukavilta. Kuvan yksilöt on ostettu vuonna viiksi ja takatukka kuntomessuilta. Onhan minulla toki juoksuun erikseen tarkoitetut pislitkin, mutta ne ovat kuppikokoa F, josta (voin ilokseni ilmoittaa) on tultu joltisenkin alaspäin kiitos imetyksen loppumisen.
2. Paita. Urheilupaita voi olla kiva; jos ei omista sellaista, joku muu paita on ehkä silti hyvä idea. Saa olla alunperin tarkoitettu jumppaan, golfiin tai tennikseen; saa olla äidiltä pöllitty tai kirpputorilta ostettu. Kuvan yksilö on mutsini jumppapaita, jonka olen sosialisoinut.
3. Kolmonen taitaa olla takki. Sekin on ostettu vuonna viiksi ja takatukka kuntomessuilta. Välillä haen siihen uutta ilmettä pesemällä sen. 
4. Housut. Ei ehkä farkut. Kuvan yksilöt ovat uusin urheiluinvestointini, viime keväältä. Ihan passelit, mutta kiusallisen kuluneet nyt jo. 
5. Jotain housujen alle. En ole enää ihan sinut Wolfordin leggingsien värin kanssa, joten uhrasin ne juoksukäyttöön. Tovin harkitsin ostavani ehdat urheilutrikoot housujen alle, mutta asiaa ajateltuani aloin epäillä sukkahousujen ja leggingsien olevan suurinpiirtein samaa materiaalia kuin juoksutrikoiden. Hyvin ovat toimineet.
6. Sukat. Toisista on hauskaa, jos sukat ovat samaa paria. Itse kuulun heihin.

Kenkinä käytän niitä samoja omistamiani juoksupopoja, joilla loppuvuodenkin kirmaan menemään. Lisäksi pipo ja lapaset ovat ihan hyvä idea; itse kyllä korvaan lapasetkin kynsikkäillä, jotka riivin vartin päästä käsistä.

Halpaa kuin saippua. Voitto.

(Tästä käy nyt ehkä ilmi, että olen sitä sorttia, joka tykkää juosta pakkasella siksi, että silloin ei tule kiusallisen tukala olo. Muutun myös kolmen metrin jälkeen vilukissasta kuumaveriköksi, joten puen lenkille tosi kevyesti. Jos nyt sattuu olemaan hieman erilaisella ääreisverenkierrolla varustettu, kerroksia kannattaa lisätä tarpeen mukaan.)

Vainoharhaisen vauhko elämä

Viime aikoina lisääntyneet erilaiset kampanja-arvostelumahdollisuudet ovat saaneet ylivirittyneen kaupallisuustutkani sanomaan "PING" ja pyörimään villisti ympyrää. Suokaa anteeksi tietty paranoian vaikutelma, joka tästä syntynee.

Olen melko lailla vuosia vastaillut kaikenlaisiin kyselyihin ja gallupeihin netissä. Miksipä ei? Minullahan on mielipide kaikkeen.

Viime viikolla vastasin "tutkimukseen", joka jätti lämpöisen WTF-olon. Kohteena oli kotimainen teleoperaattori tv-mainoksineen. He ovat kaikki niin liikuttavan ilahduttavia, ettei liene edes väliä sillä, mikä asiakkaan ystävä oli kyseessä.

Homma eteni kuten tällaiset hommat usein etenevät. Näytettiin tv-mainos ja pidettiin pikku pistarit.

Millainen mielikuva sinulle syntyy teleoperaattorin asiakkaista näkemäsi mainoksen perusteella? Ovatko he (valitse 3-4):

• Dynaamisia
• Moderneja
• Elämänmyönteisiä
• Rohkeita
• Seurallisia
• Ammattimaisia
• Suosittuja 
• Iloisia
• Arvostettuja

... ja niin edelleen. Näkemäni mainonnan perusteella etsin sellaisia vaihtoehtoja kuin "huonolla huumorintajulla varustettuja", "rasittavia" ja "täysin höynäytettäviä", mutta tarjolla oli vain positiivisia adjektiiveja. (Mutta tosi monta positiivista kuitenkin.)

MIKSI minun halutaan käyttävän elämästäni vartti jonkun teleoperaattorin mainonnan kehumiseen? (Itse asiassa, yhtäkkiä huomaan olevani pakotettu katsomaan kolme mainosvideota käymättä jääkaapilla niiden aikana. Ei tapahdu kovin usein, voin sanoa.)

Millainen mainostutkimus ei halua selvittää, herättääkö mainos kielteisiä mielikuvia? Yhtenä esimerkkinä tulee mieleen, että sellainen, jota ei vähimmässäkään määrin kiinnosta minun mielipiteeni.

Onko tämä nyt joku uusi ja kiero viraalimarkkinoinnin opt-in -taktiikka? Katso vartti mainoksia, voit voittaa viisikymppiä? Hei, kiitos ihan hirveesti! VUODEN DIILI!

Juurikin tästä syystä en ole aivan liekeissä näistä Buzzador-kuvioista. Tietenkin on niin, että moni arvostamani ihminen niistä pitää, ja heillä on siihen varmaan hyviä syitä, jotka eivät ole lainkaan yhtä vainoharhaisia kuin omani, joten en aio nyt upota kovin syvälle omaan vaahtoamiseeni. Syvemmälle. Niin. Köh.

Aion kumminkin kärttyisänä vastaiskuna perustaa Vultudor-kamppiksen, jossa ostetaan omalla rahalla tuotteita ja haukutaan ne Internetissä, vaikka olisivat hyviäkin.

Auto - Une Voiture

Täällä on keskusteltu auton ostosta. Voi viherhippi.

Keskustelu kiihtyi tänään, kun matkustimme koko erhe kotiin Valtion rautateiden suosiollisella avustuksella. Mies istui koirakopissa koiran kanssa, minä viihdytin lasta toisessa vaunussa. Tämä on VR:n mielestä ainoa tapa, jolla voimme matkustaa junalla koko sakki.

Auton ostaminen tuntuu absurdilta. Emme tarvitse sitä mihinkään arjessa. Mutta sillä pääsisi sellaisiin paikkoihin, joihin haluamme mennä: mökille, mummolaan, isomummoja moikkaamaan ja ehkä joskus jopa tapaamaan niitä tovereita, jotka ovat muuttaneet johonkin kauas, kuten Lahden tienoolle tai Espooseen.

Olin pitkään VR:n vapaaehtoinen myyntiedustaja. Ja miksei: nuorna opiskelijana oli mukava mennä junalla. Sai lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, syödä ja kärsiä krapulasta ihan rauhassa. Tykkään vieläkin, jos joskus yksin junailemaan pääsen.

Sitten otimme koiran, ja junamatkailusta katosi kaikki riemu. Junamatkailu oli yhtäkkiä vittumaista kynytystä ja jännitystä siitä, mahtaako tällä kertaa (unohdettuaan ostaa lipun viikkoa aiemmin) mahtua siihen hikiseen lemmikkivaunuksi kutsuttuun koppiin, johon säännönmukaisesti ahdetaan kaksitoista ihmistä, kymmenen koiraa ja kuusi kissaa. Tästä ilosta piti toki maksaa lisää. Lapsen kanssa hommaan saatiin uusi kierros haastavuutta. On yhä täysin epäselvää, olisiko jotenkin mahdollista matkustaa vauvan ja koiran kanssa junassa, jos aikoo ottaa mukaan myös lastenvaunut.

Tässä Jakke Jäyhää vituttaa edessä oleva junamatkailu. Tai päähän sidottu rusetti.

Alkoi tuntua siltä, että VR on yksityisautoilun paras mainos.

Ja nyt, nyt olemme siinä pisteessä, jossa antaisin mitä tahansa (eli käytännössä aika monta tuhatta euroa) siitä mahdollisuudesta, että mökiltä voidaan lähteä silloin kun huvittaa, eikä kolmelta että ehditään 16:49 junaan. Tässä pisteessä sijaitsee myös se piste, jossa ei olla enää valmiita säätämään vuokra-autojen kanssa yhtäkään sekuntia. Tämän pisteen löytymistä suuresti joudutti se, että saimme talvella maksaa pienestä vuokra-auton puskuriin tulleesta reiästä kokonaisedulliset 960 €.*

Yksi iso syy auton ostamiselle on kuitenkin tässä: käytännössä autottomuuttamme paikkaillaan usein vanhempieni kakkosautolla. Turhaa on elvistellä "pärjäävänsä hienosti ilman autoa", jos lähellä on ihminen, joka huolestuneena miettii, miten pärjäämme jos kakkosauto menee myyntiin.

Äiti, me ollaan jo niin isoja, että pärjäämme kyllä.

* Saimme kuitenkin koko summasta S-bonusta, joten hätä ei ole tämän näköinen.

Kyselytuokio lastenvaatteista ja lievää angstia

Tarkoitan tällä, että minä kysyn ja joku toivottavasti vastaa.

1. Olenko oikeasti ainoa, jonka mielestä Ticket to Heaven on hieman pahaenteinen nimi lastenvaatemerkille?
2. Mikä on MiniRodini? 
1. Onko olemassa myös MaxiRodini?
2. Miksi pitää olla Mini, miksei voi ottaa mallia brasilialaisista jalkapalloilijoista ja olla Rodininho?
3. Mistä saan aikaa ja energiaa viedä pieneksi käyneet lastenvaatteet kirpputorille?

Sain viikonloppuna länsimainen ihminen -kohtauksen ja tunsin tarvetta Ostaa Jotain Kivaa. Mies uhmasi nimittäin metrokatkoa ja kävi harharetkillä palaten uuden harmaan työkäyttöisen neuleen kanssa. Niistä olikin huutava pula, viidellä jo olemassaolevalla oli varmasti kylmä ja yksinäinen olo.

Saaplari, ajattelin. Minäkin voin shoppailla. Avasin nettikaupan. Selasin mekkoja yhden sivun verran, tunsin pahoinvointia ja suljin nettikaupan.

Olen koko syksynä nähnyt tasan yhden vaatteen, jonka haluaisin, mutta se on Samujin. (Minäkin tiedän sentään yhden vaatemerkin joka on tosi in. Tai ainakin on ollut.) Mekko on myös sen hintainen, etten pysty mitenkään perustelemaan itselleni sen hankkimista. "Käytän tätä aina ja aina ja aina" on aika köykäinen väite, jonka todenperäisyys voidaan osoittaa aikaisintaan viiden vuoden päästä. (Ja entäs jos se on käsinpestävä? Sitten en käyttäisi ikinä, ettei tarvitsisi pestäkään. Niin se varmaan on, sen on pakko olla käsinpestävä. Huh. Ei kannata haaveilla moisesta koltusta.)

En pysty nykyään ostamaan juuri mitään. Lanka ja kirjat tarjoavat hieman liikkumavapautta, mutta näillä näkymin tulen viettämään loppuelämäni samoissa vaatteissa kuin vuoden 2012. Onnea on sentään se, etten viettänyt vuotta 2012 äitiysvaatteissa.

Jos olisin vielä kotiäiti, olisin nyky-yhteiskunnan vihollinen nro 1. Ei kai se kaukana ole nytkään, kun jätän yhteiskuntaa ylläpitävän kulutustehtävän näin huonolle tolalle. Forgive me, our Ford.*


* Niin, luin juuri Uljaan uuden maailman.

Kahvia, rakas Watson

Lempimukini on veljeltä peritty New York Rangers -muki, josta juon kaikkea (mutta vain yhtä asiaa tiskausten välillä. En myöskään saa kerrostaa kofeiinia mukin reunoille tiskaamalla sen vain kahdesti vuodessa, kuten nähdäkseni olisi asiallista, sillä suojelutoimista huolimatta muki päätyy tiskikoneeseen vähintään kerran viikossa.)

On muitakin hyviä mukeja, kuten "I am not a paper cup" -muki, josta juon näin kotioloissa (pika)kahvini*. Tähän mukiin mahtuu eniten kahvia, ja koska haluan sumppini kuumana, mustana ja laihana**, kofeiinimäärien ylläpitämiseksi sen tulee olla myös runsasta. En yleensä käytä sisätiloissa silikonikantta (enkä käyttäisi ulkonakaan, en ole oikein ikinä oppinut käyttämään niitä kansia polttamatta suutani).

Tänään piti kuitenkin kaivaa kaapista vähemmän kahvia vetävä Rangers-kuppi, sillä Not a paper cup oli kadoksissa. Pienen etsinnän jälkeen selvisi, että eilisten ristiäisten tuoksinnassa...

...joku laittoi siihen kukkia. Minun kahvimukiini.

* Tiedetään, olen mieleltäni sairas ja epäilyttävä henkilö. Pidän pikakahvista.
** Kyllä vain, shampanjani haluan kylmänä, kuivana ja ilmaisena, arvasitte oikein.