Kiukusta kiukkuun, ja joskus poiskin

Hesarin sivuilla on mainio juoksublogi, oletteko huomanneet?

Siellä viimeksi käsiteltiin sitä, kandeeko ennemmin nukkua kunnolla vai venytellä - selvä se, että nukkua kunnolla - ja sitäkin, onko juokseminen hyvä stressipurkukeino.

Ainahan sanotaan, että on, mutta itse olen kyllä huomannut, että kun kiukkuisena lähtee juoksemaan, ei mikään takaa, etteikö tule kiukkuisempana takaisin. Sitä kun vähän muhii tyytyväisenä omassa kiukussaan, ja vähän ehkä suurenteleekin asioita, eiköhän sitten olekin sellaisen mustan kiukun vallassa kun palaa kotiin.

Tänään - tai siis tässä vihdoin - olen kai myöntänyt itselleni, että jotain stressiä noi yyttärit kuitenkin aiheuttavat. En oikein nuku kunnolla* ja hampaitakin narskutan niin, että leukoja juilii, mikä on jo melkoinen saavutus kun suussa on hammaskisko.

Monella tavalla en ole kovin huolissani - ei ole erityistä syytä olettaa, että juuri minä saan lenkkaria; olen konstruoinut valmiiksi defenssin siltä varalta, että juuri minä saan lenkkaria enkä toisaalta usko, että tämä on viimeinen alani työpaikka. Ehkä hankalinta ja yllättävintä onkin ollut se, että fiilikseni asian suhteen ovat täysin ristiriitaiset. Epäilen, että käy neuvotteluissa osaltani miten tahansa, petyn kitkerästi. Että siinä mielessä tällaiset vähennysurakat ovat mainio lose-lose -tilanne mille tahansa työnantajalle. Ainakin, jos on sattunut palkkaamaan vaikkapa useamman Liinan. Kohtalo, jolta ketä tahansa työnantajaa hartaasti toivon varjeltavan.

No nyt sitten vähän yliväsyneenä ja vähän väsymyksestäni vihaisena lähdin kuitenkin juoksemaan, ja päätin, että jos tänään en tule ainakaan vihaisempana takaisin. Yritin kuulostella kroppaa (painovoima on viime päivinä ollut erityisen voimakas, en tiedä, oletteko huomanneet, mutta näin on) ja ihan tietoisesti päästää irti kaikenlaisista kiukun aiheista, todellisista ja kuvitelluista. En sillä tavalla, että nyt en voi tuntea tällaisia, mutta silleen kuitenkin, etten jäänyt vatvomaan niitä paskempia fiiliksiä. Otin vastaan mitä tuli ja pahimpia autoin poistumaan napakalla potkulla ahterille. Kuvaannollisesti siis.

Lenkiltä palasinkin merkittävästi iloisempana. Sitten siirryin suoraan elämän hauskempien asioiden pariin ja ripottelin pyykkipulveria vessan lattialle - uskokaa, valkoisten hyvin myrkyllisten jauheiden siivoaminen mistä tahansa on hauskinta, mitä voi tehdä housut jalassa - ja meinasin regressoitua.

Mutta söinkin jugurtin KOOKOSHILLOLLA (en vieläkään pääse yli siitä, että näitä on olemassa) ja jotenkin onnistuin päästämään irti siitäkin kiukusta.

Ehkä ensi yönä nukun paremmin, jos kömmin ajoissa vuoteeseen, enkä usko kömpimisellä mitään häviäväni vaikka nukkuisin huonostikin.


P. S. Olen lukenut ipanalle vähän Heinähattua ja Vilttitossua ja olen ihan pöyristynyt siitä, miten hirveä ipana Vilttitossu on. Dear Eki, olenko yksin?

* Tovi sitten omaksumallani iltakahvirutiinilla ei ole niin mitään tekemistä asian kanssa.

Eurohumppaa

Ensinnäkin on kerrottava, että lähtökohdat tälle livebloggaukselle eivät ole parhaat, sillä kävin juuri juoksemassa "nopean" juoksulenkin (my ass), pudotin iltapalaleipäni päälliset (sis. erityisen paljon chiliä) sohvalle, en löydä villasukkiani, eikä mua koko illassa oikeastaan kiinnosta muu kuin pisteiden lasku, mutta eiköhän mennä. Suoraan biisiin #2. Näistä lähtökohdista tullee pisteliästä tekstiä.

2 - Armenia
Melkein lopetin koko homman tähän, mutta sitten huomasin, että niillä on tuollaiset noitamenot päällänsä. Jollain se on pärjättävä.

3 - Belgia
No päräppäppää vaan. Oikeastaan vaan kauhulla katon noiden taustatanssijoiden napapaitoja ja korkeavyötäröisiä housuja, sillä kun ne tuosta katumuotiin lopullisesti solahtavat, voi tuntea itsensä joko muotiin sopimattomaksi tai vanhaksi. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

4 - Alankomaat
Tajusin, että biisin esitteli mahtava Aino Töllinen, mutta en kuullut mitä hän sanoi (keskityin syömään leipää) joten en tiedä tästä nyt muuta kuin pitsin naamalla. Musiikillisesti tästä on tosi vaikea sanoa mitään. Tulee kova ikävä UMK-skaboja, jossa biisit noin enimmäkseen erotti toisistaan. Jo ensikuulemalta. Nyt jostain vähän Bollywoodia, Bollywoodia ja sassiin (kuten kolmevuotiaani sanoisi). No, ehkä Alankomaat eivät vain halua kisoja ensi vuonna.

5 - Suomi
Ai kauhea, nyt mä liikutun. PKN vetää mainiosti, vaikka tota, en tiedä, oisko ton vähän nopeamminkin voinut, no en tiedä, liikutun silti.

[Huoltokatko. Villasukat ja artistihaastattelut. Color me bored. And warm-feeted.]

6 - Kreikka
PKN on veikannut Kreikan voittoa! Miten niillä olis varaa voittaa? Ei mitenkään. Mutta Kreikasta tuli mieleen, että mulla on jääkaapissa vielä kreikkalainen jugu KOOKOSHILLOLLA. Tarvitseeko meidän muuta tästä biisistä tietää? Ei tarvitse.
Mutta jos silti sanoisimme jotain, sanoisimme ehkä, että oikeasti en tajua näitä napaan asti auki -mekkoja, ymmärrän kyllä järjen tasolla, että kai sitä yhden illan pärjää ilman pislejä, mutta tunteen tasolla en, ja sitten olen ihan, että naisparka, toivottavasti ei tunnu epämukavalta.
Biisistä odotan vähän, että se ottaisi ja starttaisi. Jos lauletaan helvetin pätsistä, pitäisi minusta myös sataa tulta ja tulikiveä, siis musiikillisesti, ei lavasteissa, se on nähty varmasti jo.

7 - Viro
Ajatella, että nyt saavat sitten kaikki muut artistit jännittää, onko ovenkahvaan liimattu purkka! Ainakin esittelyn mukaan. Mutta siis, tämä mieshenkilö joka hymyilee koirille ja katsoo kameraan veikeästi, terve! Meillä on koira jolle saa hymyillä. Ja biisissäkin on jonkun sorti svengi. Jatkoon.

8 - Makedonia
Tää nyt oli jo vähän menetetty siinä äidin kuvan pussailu -kohdassa. Teoriassa siitä kai voisi jollain vielä pelastua, mutta se joku ei ole tämä ujellus.

[Huoltokatko. Kreikkalaista jugurttia KOOKOSHILLOLLA.]

9 - Serbia
Juontajakaksikolle tiedoksi, että Asterixia lukemalla selviäisi paljon paitsi Euroopan historiasta (mitä Asterix ei opeta, sitä tuskin tarvitsee tietääkään) myös luutuista. ÖÖÖ biisi. Oli. Ja näemmä erilaisuuskulmalla on liikkellä myös Serbia.

10 - Unkari
Rupesin tässä biisin aikana pohtimaan, mikä olisi tehokkaampi keino turhien sotien lopettamiseen kuin Euroviisubiisi? Ja toisaalta, mikä olisi tarpeellinen sota? Puolustussotaa ei lasketa, hyökkäys voidaan nähdäkseni määritellä turhaksi. Vaan takaisin keinovalikoimaan. Tämä biisi ei sotia pysäytä millään aspektillaan, kukaan sapelinkalistelija ei tule edes nukahdettuaan jättämään sotimista sikseen. Herää vain entistä vihaisempana kuola poskella.

11 - Valko-Venäjä
Keskinkertainen ja perustylsä biisi, jossa toistaiseksi ei ole voitu kauhistella edes viulistin hävytöntä vaatetusta. Jos tuo lavalla oleva jantteri muistaa vielä loppubiisistä, mitä oli laulamassa, voimme pitää esitystä voittona.

12 - Venäjä
OKEI SELITTÄKÄÄ. Miten toi mirmeli on laskettu tuonne lavalle niin, että mekko on jäänyt tuohon asentoon sen ympärille? KANGAS EI KÄYTTÄYDY NOIN.
Vaikka laulajatar näyttää ajoittain maanisehkolta (ja miksipä ei, varmaan on Putin-setä vastassa jalkaa naputtaen jos jatkopaikka ei irtoa), annan ulkomusiikilliset pisteet. Sinänsähän niitä nyt voikin jaella yhdelle jos toisellekin. Musiikillisia ei oo, ei tuu, sanon suoraan sen. Ja illan biisimiksauksesta vastasi yours truly.

[Tyylikatko: ilmeisesti viitta on näiden viisujen muotitrendi. En malta ODOTTAA, että tämä trendi valuu katumuodiksi. Olen aina halunnut olla superhenkari.]

13 - Tanska
Lavalla rämpytystä ja henkselit. Jatkoon.

14 - Albania
Joku sanoi pitsa, ja arvatkaa oliko julma veto se. Ja koska tämä biisi on yhtä tyhjä kanssa, aion käyttää sen suunnittelemalla tulevaa viittaani. Ajattelin jotain satiinista, hyvällä liehuominaisudella varustettua kangasta. Tekstiksi ehkä "book bitch" ... tai mahdollisesti "Atlas-tyttö" ja värimaailma olisi joko harmaata harmaalla tai mahdollisesti yhdistelmä persikkaa ja violettia. VIELÄKÖ TOI MIMMI LAULAA?

15 - Romania
Voi hyvä luoja, eikö tää lopu ikinä? Minuutin maksimikesto näille biiseille mä sanon. Ja mitä tähän Romaniaan tulee, mun on tosi vaikea sanoa, mitä oikeasti ajattelen tästä biisistä, koska toi sinänsä vähän alhainen tunnekoukku uppoaa minuun kuin meteoriitti kohtaamansa planeetan pintakerrokseen. Tai siis tiedän kyllä, mitä ajattelen tästä biisistä, en vain voi sanoa sitä, koska saatana tää Romanian Bono.

16 - Georgia
Feministinen euroviisubiisi! Tota. Ehkä tää pitäis ottaa vaan BodyCombatin musiikillisena vasteena, mutta se on vaikeaa, koska tästä ei erity endorfiineja. Jos joku muu ihmettelee, mikä on suomennoksessa mainittu oksiimi, kerron teille, että ne ovat asetyylikoliiniesteraasientsyymin aktivaattoreita. Tutkin asiaa lisää, tämä jäi kiinnostamaan.

[Blogitauko. Kävin Fitness Führerin uudella tontilla. Käykää tekin.]

Tähän väliin pätkä siitä, miten suloista on, että australialaiset tykkäävät Euroviisuista. Heitähän ei välttämättä paikan päällä käydessään huomaisi seinähulluiksi. Muistan kuulleeni Australian edustusbiisin jo, se jäi mieleeni lähinnä siitä, että en muista siitä mitään. En ymmärrä. Olisivathan he voineet valita Monty Pythonin esittämään The Bruces' Philosopher Songin.

No mutta josko nyt tuloksia ennen kuin Cristal saa porttikiellon Ylelle, mikä olisi tosi sääli, hän on melkein yhtä lempparini kuin Aino Töllinen.

Finaaliin siis:

Albania - en muista näitä
Armenia - en muista näitäkään
Venäjä - nää muistan, kyllä nyt aurinkoinen isä Putin on iloinen
Romania - no niin no
Unkari - mikäs helvetti näissä balladeissa nyt on, hermothan tässä menee
Kreikka - en muista näitä
Viro - JES
Georgia - olin jo sanomassa, etten muista näitäkään, mutta valitettavasti muistin
Serbia - enkä näitäkään muistanut
Belgia - erh

...mutta ei PKN. No kuulkaas te siellä Euroopassa, tunkekaa ne voimaballadinne sinne, mihin ei aurinko paista. Me liitymme Arktikseen.

Vastustamaton voima vs. ylitsepääsemätön este

Minulla on aina silloin tällöin tapana lainata kirjastosta lastenkirja Vesta-Linnea ja hirviöäiti. Etenkin siis silloin, kun ajattelen lapseni tarvitsevan vertaistukea.

Niin nyt sunnuntainakin, kun lähdimme kirjastoon otettuamme sitä ennen äänekkäästi yhteen - tällä kertaa pukeutumiseen liittyvistä kysymyksistä, joihin meinasin paneutua syvemmin kunnes tajusin, että jos ei ollut paikalla, tuskin voi mitenkään käsittää, miten asiasta voi saada äänekkään yhteenoton. (Jos kohta väitän, että lähes kaikki perheensisäiset riidat ovat sellaisia, että Asterix pitäisi ydinperheyttä varmasti vain yhtenä roomalaisen hulluuden erikoisena ilmentymänä.)

Itse kirjastoreissu sujui kyllä oikein mukavissa merkeissä, mutta tässä on ollut vähän sellaista kasvattamisen tarvetta viime aikoina puolin ja toisin.

Eilen eräs isä luki lapselleen iltasaduksi teoksen Vesta-Linnea ja hirviöäiti ja herätteli sitten varovaisesti keskustelua siitä, tuntuuko tyttärestä joskus samalta (äänekästä yhteenottoa seuranneena ja sovitelleena henkilönä miehelleni eivät varmaan jääneet kirjan lainaamisperusteet ja fiilikseni asian tiimoilta kovinkaan suureksi arvoitukseksi.)

Tytär oli nauranut ja sanonut, että eihän minulla ole hirviöäiti.

Ajattelin tämän itselleni äitienpäivälahjaksi.

Arjen huojentavaa rauhaa, pt. II

(Olen näemmä käyttänyt kaikki mahdolliset otsikot.)

Saaran blogin kommenttikentässä hapuilin sanoiksi jotain, mitä en ehkä saanut sanoiksi, mutta joka liittyi siihen, miksi aikanani viihdyin kotona siten kuin viihdyin. Eli en optimaalisesti.

Jatkan hapuiluani.

Kotona lapsen kanssa oleminen näyttäytyi minulle jotakuinkin tasapaksuna pötkönä. En osannut rytmittää sitä itse, enkä ehkä halunnut yrittääkään. Kaikki päivät olivat jotakuinkin samanlaisia - osa toki parempia ja osa huonompia, ja tiettyä varianssia mahtuu aina, mutta perusluonteeltaan ne olivat yhtä ja samaa.

Viikonlopuista oli toki iloa, kun mies oli himassa, mutta en minä sen enempää ollut vapaalla. Enkä tällä lainkaan tarkoita, etteikö puoliso olisi auttanut, sillä auttoihan hän ja rutkasti - mutta minä ajelehdin silti samassa putkessani, jossa kaikki päivät ovat perusluonteeltaan samanlaisia. Viikonlopun vapaudesta iloitseminen oli täysin sekundääristä.

Arkipyhät toisena mahtavana esimerkkinä: mitä väliä jollain helatorstailla tai pääsiäisellä? Töissä ollessa ne katkaisevat ihanasti työviikkoja, kotona ollessa ne olivat sitä samaa pötköä, tiedättehän.

Tykkään hirveästi arjen rytmeistä. Tykkään viikonpäivien erilaisesta luonteesta: perjantain huojennuksesta, lauantain vapaudesta, sunnuntain hitaudesta ... siitäkin, että tiistaisin voi yleensä töiden jälkeen olla vain, jostain syystä, ja lopulta siitäkin, että torstaisin siivotaan, vaikka noin periaatteessa toki vihaan siivoamista.

Ja kun olin himassa, ne arjen rytmit hävisivät jonnekin.

No, se, miksi tavallaan oikeasti koen olevani töissä käydessäni parempi äiti on tietysti aika simppeliä: kun elän arkea, josta nautin, olen vähemmän kireä ja vittumainen. Iloisempi.

Itsekäs valintahan se lopulta oli, mennä töihin ja noin, mutta ei itsekkyys aina ole muilta pois.

(Tästä kaikesta huolimatta uskon, että jos nyt käynnissä olevissa yyttäreissä jään työttömäksi, jaksan kotona olemista ihan loistavasti, tuolla vain juoksentelen ympäri kaakkoista Helsinkiä ja opettelen ompelemaan. Voi olla, että otteeni todellisuudesta on löystynyt.)

Tökkäävä vaalianalyysi *

Nythän on niin, että eduskuntavaalien tulos oli meille punavihreän kuplan asukkaille keskimäärin suuri järkytys. Niin itsellenikin.

Itse vaalikampanjoinnin - ja ehkä tämän edeltäneen nelivuotiskauden - aikana menetin kuitenkin jotakuinkin uskoni edustukselliseen demokratiaan. En suinkaan vain siksi, että Perussuomalaiset, vaan enimmäkseen siksi, että paikkaansa puolustavat edustajanlurjukset ovat ilmeisesti täysin kyvyttömiä tekemään mitään vaikeita, kipeitä tai edes vähän kirpaisevia päätöksiä (mistä syystä ilmastonmuutokseenkin on ilmeisesti kätevintä suhtautua tunkemalla pää pensaaseen ja toivomalla, ettei pensas myrskytuulessa repeydy juuriltaan, eipä); mutta toki osaltaan myös siksi, etten noin lähtökohtaisesti usko jonkin asian vastustamiseen perustuvien poliittisten tavoitteiden kelpaavaan yhteiskunnan rakennustöihin. Mistä syystä on surullista nähdä sellaisten rehottavan voikukkien lailla, mutta ei yhtä kauniina.

Oikeasti hyvin tästä kirjoitti Frank Martela.

Olenkin tässä iltapuhteinani (jo joidenkin vuosien ajan) rakennellut kilpailevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa kansanedustajuus olisi tavoitellun palkkion sijaan kiusallinen velvoite - vähän kuin brittiläinen valamiehistönakki**. Systeemissäni on tosin edelleen enemmän reikiä kuin turkiskuoriaisen kaluamassa pitsihuivissa, joten jätän sen esittelyn tuonnemmaksi, ja toivon, ettei kukaan koskaan palaa tähän aiheeseen blogin elinkaaren aikana.

NO MUTTA ASIAAN. Vaalituloksessa minulla oli kaksi ilonaihettakin:

1. Vihreät saivat lisäpaikkoja, jipii me punaviherkuplalaiset
2. Vaikka sydäntäni särkee vasemmiston hiipuminen, olen silti oikeastaan iloinen siitä, ettei nuoren naisjohtajan vaihto vanhan liiton äijäjohtajaan ollutkaan onnea avaimet käteen -periaatteella SDP:lle.

Kohdan #2 tiimoilta olen myös hieman hihitellyt uutista, jossa Rinne avautuu kollegalleen tavalla, josta voisi päätellä, ettei hän ehkä tavoitellut sijaa iltauutisten kärkijutussa. Hihihi!

Eiköhän siinä sitä riemua sitten ollutkin. Nyt ei kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, kuten Pietarinkadun Oilers aikanaan osuvasti kiteytti elämän vaali- ja lätkämurheet.

Päätän vaalikatsaukseni täältä tähän.

* Ystäväni Anna pyysi viiltävää vaalianalyysia. Sanoin, että ei tästä materiaalista ehkä viiltäväksi asti riitä. Anna oli valmis tulemaan vastaan ja tilasi pistävän. Lopputulos ... no ... 
** Tiedänkin tästä kaiken, sillä ystäväni oli kerran osa brittiläistä jurya ja kertoi kokemuksestaa ohimennen curryn äärellä noin kolme minuuttia kestävässä, lasten alinomaa keskeyttämässä anekdootissa.

Näitä päiviä

Sellainen, kun vessassa istuessaan leikkaa BookDepositoryn tilauslipareelle piirtämäänsä lapsen jalan mallia kynsisaksilla, koska on päättänyt viedä ipanan kesäkenkäostoksille ja nyt on jo vähän kiire...

...ja sellainen, kun leikkaushommat hoidettuaan ei mene pukeutumaan vaan siirtää päiväpeiton ja muovitetun froteen pesukoneesta kuivausrumpuun, koska jostain syystä koira kakkasi työpäivän sisälle, ja luojan kiitos muovitetusta froteesta, jota saa metritavarana...

...ja sellainenkin, kun työnantaja ilmoittaa vähentävänsä suurinpiirtein kolmanneksen työvoimasta juhannukseen mennessä, mutta tiedättehän, työntekijämme ovat tärkein resurssimme - ja sitten tulee todenneeksi (sillä ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin), että toden totta, ensimmäinen kerta on vaikein hirressäkin eivätkä nämä kolmannet yyttärit enää pompsauta kortisolitasoa korkeuksiin...

...ja eniten silti hermostutti kun ostoksilta palatessa kaksi metriä ennen kotipihaa kolmevuotias alkaa ulvoa vinossa olevia lapasiaan.

Äitiys tuo perspektiiviä. Paitsi äitiyteen.

Move bitch

Ilmoittauduin juuri Helsinki Half Marathonille.

Arvoin tosi pitkään, haluanko myös City Runille (niillä saa kuulkaa tänä vuonna mitalin, jossa on nauha!) mutta viime vuonna kokemus oli sen verran karu, että enpä taida. En vaikka olisi nauhallinen mitali.

Mutta HHM - se juostaan kesäkuun alussa, eli kaiken järjen mukaan kun koivun siitepölykauden huippu on ohitettu ja reitti näyttää kivalta. Ja jos nyt mitalissa ei olekaan nauhaa (ainakaan mainostetusti), itse saa kuitenkin valita, minkä tekstin haluaa numerolappuunsa.

Voin tässä sen verran paljastaa, että jos reitin varrella jengi kuuliaisesti messuaa numerolappuni tekstiä, Suurten Muinaisten nousu on vain ajan kysymys. Hyvin lyhyen ajan.

Sitä paitsi minulle on luvattu olut, jos pidän eräänkin jänistytön koko matkan takanani. Kiinni veti.

Uskaltauduin tämmöisen askeleen ottamaan, kun juokseminen on ollut ihan super viime aikoina. En osaa tätä oikein tarkemmin eritellä: jos se olisi kamalaa, tässä olisi ehkä tarkasti eritelty lista siitä, miksi ja millä kaikilla tavoin se on kamalaa, mutta nyt on vain jotenkin tolstoilaisittain epäkiinnostavasti onnellista.

No, ehkä yksi syy sille tälle kaikelle on, että annoin vähän palttua puheille peruskuntosykkeistä ja nyt juoksentelen tuolla hieman pk-sykkeen yläpuolella ja tunnen itseni nuoreksi kapinalliseksi. Siitäs sait, auktoriteettitaho! Ja siitä!

Olen pitänyt juoksevaa (hahaa, huomasitteko?) tilastointia juoksukilometreistä parin vuoden ajalta. Kiusaan sillä teitä, mahdollisesti en ensimmäistä kertaa, sillä:

...tästä on selvästi pääteltävissä, että aina, kun puhun talvijuoksun ihanuudesta ja siitä, miten se ylipäänsä on mahdollista, valehtelen. Selittelen tätä mielelläni kaikenlaisilla jalkavammoilla ja keskenmenoilla, mutta luultavasti oikeasti kyse on vain siitä, että marras-helmikuussa pyrin rantakuntoon kuin kuka tahansa muukin kuutti.

MUTTA NYT ON KEVÄT! KEVÄT! Eikä missään ole juuri nyt niin paljon järkeä kuin juoksemisessa.


P. S. Postauksen otsikko on Ludacrisin ah niin korrekti biisi ja teksti, jota ensin numerolappuuni harkitsin.