Lievää suuruudenhulluutta

On mahdollista, että intoudun kirjoittamaan blogiini nykyisellään vain juoksulenkin jälkeisessä euforiassa (mistä voitte kätevästi päätellä, paljonko nykyään pistelen lenkkipoluilla), ja se vaivaa minua. Myönnän. Minulla on erikoislaatuinen suhde blogini kanssa: se on osa minua, monen vuoden ajalta, ja sellaisen hylkääminen tuntuu raastavalta.

No, sitä euforian tunnetta on kiittäminen siitä, että sain suihkussa ihan loistavan kuningasidean, jipii! Idea on se, että kopioin idean suoraan Valeäidiltä! Nerokasta! Valeäiti kirjoitti kesällä kuukauden ajan jotain joka päivä! Ja minä teen saman marraskuussa, koska se on just hyvä kuukausi vetää viiden tunnin yöunilla!

No, sen verran aion fuskata, että kohteeksi käy mikä tahansa niistä kolmesta blogista, joissa häärin. Tuurilla kumminkin Omppuihinkin tulee toinen postaus ehkä jo tässä kuussa, ja lisäksi - otaksumani mukaan - Sivukirjasto nousee haudastaan hoippuen ja puremajälkiä tarjoten. Ja jos käy ihan hillitön munkki, Senni kirjoittaa jotain Kutimointiin ja luulette kaikki, että se olin minä, enkä todellakaan aio korjata kuvitelmaanne. HAHAHAHAAA.

Marraskuu on silläkin tavalla hyvä, että olen haastanut itseni moneen muuhunkin asiaan:

1. Luen 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä (äänikirjaa ei lasketa, tästä haluaisin valittaa, vituttaa lukea paperikirjaa auton ratissa motarilla vaikka kuinka olisi vain satasen rajoitus)
2. Harjoitan itsekuria kaupallisissa transaktioissa, myös lankakaupallisissa, tulevia kässämessuja ei lasketa
3. Otan 10 000 askelta joka päivä (ilman neulomisen tuomaa virheellistä askellisää, vaikka se niin kovin kätevä olisikin)
4. Olen huomaavaisempi sidosryhmieni tärkeimpiä kohtaan - tarkemmin, tulevaisuuden Liinaa. Tähän sisältyy esimerkiksi se, että vaikka kahvikupin tyhjennys ja huuhtaisu perjantai-iltapäivällä tuntuu maailman ankeimmalta hommalta, on otettava huomioon, että tulevaisuuden Liinasta se tuntuu maanantaiaamun kahvitärinöissä ainakin kolmen rinnakkaisuniversumin ankeimmalta tehtävältä.

Enemmän nukkuminen ei kuitenkaan kuulu haasteisiini, sen suhteen annoin jo periksi, vaikka työterveyshoitaja sanoisi mitä. Ja kyllähän hän sanoikin.

Postaus, jossa rinnastan lapsen ja koiran

Väitin joskus Valeäidille, että koira on vähän kuin toinen lapsi perheessä. Valeäiti suhtautui väitteeseeni hieman epäilevästi: tappelevatko ne edes?

Kyllä. Yleinen huuto on jo vuoden päivät ollut: "ÄITIIII! LOKI ON MUN HUONEESSA!"
Toinen yleinen: "ÄITIIII! LOKI KIUSAA!"

Lokilla on lapsen huoneeseen porttikielto. Kuin raivostuttava pikkuveli se käy pihistämässä sieltä mieleisiään leluja - ja tuhoaa ne. Tai nykyään harvemmin tuhoaa ja useammin tulee esittelemään rötöksiään (siinä on kirjaimellisesti naurussa pitelemistä kun eläin työntää kuononsa vasten naamaa siksi, että haluaa jäädä kiinni varastelustaan). Sitä, miten se kiusaamaan onnistuu, en oikein tiedä.

Tuli mieleen tämä, kun koira männäiltana oli kummeillaan - se pääsee nykyään säännöllisesti passattavaksi, ja on tämän johdosta paremmin voiva ja onnellisempi koira, ja minäkin olen paremmin voiva ja onnellisempi emäntä, ja lisäksi kummeista tuli käden käänteessä uusia ystäviä, miten onnekas sitä voikaan olla? - missä olinkaan, no niin, koira oli siis poissa ja mieskin jossain lietsuamassa ja olimme ipanan kanssa kahden.

Oli ihan erilaista, kun koira ei ollut paikalla. Dynamiikka muuttui ihan kokonaan. Oli tosi kivalla tavalla erilaista - olimme kaksin, mutta tiesimme toisten palaavan. Hetken ajattelin, että tältä ehkä tuntuisi, jos olisi kaksi lasta ja toinen olisi hoidossa. Että hetken voisi keskittyä vain toiseen.

Eihän koira tietenkään samaa vaadi kuin lapsi, mutta vaatii kuitenkin. Huomiota ja huolenpitoa. Lisäksi se on vähän pöljä, ei ymmärrä sitä, minkä isommalle lapselle voi selittää. Osin siis kuin karvainen vauva, osin kuin karvainen teini-ikäinen.

Jo vauva-aikaan oli koira mielestäni hyvä ja kasvattava tekijä. Pahin shokki siitä, ettei nyt voikaan mennä ihan oman mielen mukaan oli jo koettu.

Sitten mietin rakastamista. Mietin, miten - ja nyt palaamme koirakummeihin - minun on, kauhean noloa kyllä, helpompi suhtautua koiraan myönteisemmin nyt, kun tiedän muidenkin pitävän siitä. Meidänkin perheessämme on ollut aikoja, jolloin koira on ollut tosi raskas asuinkumppani, ja silloin olen välillä kokenut olevani ainoa, joka ei toivo sen maagisesti haihtuvan ilmaan.

On sellainenkin rakkaus mahdollista, mutta raskasta.

Lapsiin kohdistettu rakkaus saa usein tukea, etenkin kun lapset ovat pieniä - se on sosiaalisesti niin oikein, että harva vanhempi pienen lapsen kanssa kokee olevansa se ainoa, joka ipanaa arvostaa. Toivottavasti ei koe. Eihän koe?

Mutta entäs jos lapsesta kasvaa rötöstelijä? Tai hän tekee jotain aivan kauheaa? Miten laumaeläimen sielumme kärsivätkään, kun joutuvat rakastamaan jotain aivan yksin, kaikkien muiden vihaa vastaan.

On hurjaa löytää laumaeläin itsestään. Haluaisin sanoa, että kasvattavaa, mutta ei kai minulla siitä mitään evidenssiä ole. Hurjaa kuitenkin.

Korinaa

I ate'nt dead, kuten Granny Weatherwax kirjoittaisi [sic], vaikka epäilen kyllä, että kun postaus pitää näillä sanoilla aloittaa, blogikin voidaan siirtää pikkuhiljaa saattohoitoon.

No katsotaan.

Se, ettei saa kirjoitettua, on jotenkin vaikea pala, isompi juttu kuin ehkä haluaisi myöntääkään, vaikka lopulta sillä on merkitystä ehkä vain itselle. Ensin olin ihan helvetin väsynyt*, nyt olen vain todella väsynyt ja koen jonkinlaista pakkoa olla poliittinen.

Ikään kuin sillä, että arkikin tässä edelleen rullaa, ei olisi mitään väliä, sillä perskekohallitus, joka tuhoaa kaiken ympäriltään / se, että jengillä on otsaa vastustaa auttamista / sockpuppet-ilmiö (ajattelin, että ehkä viiden vuoden päästä, ei vielä, ei vielä, mutta totta helvetissä tämäkin nyt jo) - MV-nimellä kulkeva virtuaalinen jätepaperi / ja niin edelleen. Eikä nyt edes aloiteta ilmastonmuutoksesta, eikä kyllä kukaan aloitakaan, sillä nyt on tärkeintä talous ja kuluttaminen.

Kaikesta ylläolevasta huolimatta haluan tähdentää, etten halua enkä jaksa olla poliittinen. Mies vei huppareita keräykseen ja minä annoin rahaa, siinä se on ollut.

Etuoikeutta ajattelin.

Ensin ajattelin sitä silloin, kun sunnuntaiaamuna kokosin aamupalatarpeita takaisin jääkaappiin. Mietin, miltä elämäni näyttäisi jonkun, no, sanotaan vaikka veneellä Eurooppaan paenneen silmin: kolmekymppinen nainen hiukset takussa, löppänöissä verkkareissa laittaa juustoa jääkaappiin. Toinen kupillinen kahvia jäähtyy vieressä.

No todella etuoikeutetulta, siltä tietenkin. Kahvi maistui yhtä aikaa todella pahalta ja todella hyvältä.

Sitten mentiin ipanan kanssa metsään, hän halusi kävellä siellä polkuja ja litsutella mudassa. Etuoikeus se on sekin, että saa tällaista tehdä oman lapsensa kanssa, mutta siitä halusin mainita, että voi mennä metsään. Ihan noin vain. Ei tarvitse autolla ajaa mihinkään, sen kun kävelee korttelin, siellä se on.

Olen tietenkin sitä mieltä, että jokaisen suunnilleen yhtä etuoikeutetun pitäisi tästä vetää se johtopäätös, että muita autetaan, ei kahta puhetta, mutta kun en halunnut nostaa verenpainettani, en omaani enkä teidän.

Halusin laskea sitä. Saatan kävellä aika paljon metsässä tänä syksynä tyttäreni kanssa. Hänellä on parhaat jutut ja kävelyretken asusteeksi kauneimmat muovihelmet.

* Koska aloitin työn toisella puolen tunnettua maailmankaikkeutta, ja joudun menemään sinne autolla joka aamu, paitsi silloin kun menen bussilla. Toisaalta työ on ollut tosi kiintoisaa, mutta pidätän kuitenkin oikeuden olla raato.

Yhteiskuntasopimuksesta

Taklaan tässä viimeisellä lomaviikolla järjestyksessä kaikki mieltäni kaihertavat päivänpoliittiset aiheet.

Tai ainakin tämän yhteiskuntasopimuksen, joka on minusta jollakin tavalla aivan käsittämätön.

Eilen A-Studiossa haastateltiin jotain tyyppiä, joka ohimennen heitti teollisuudesta hävinneen lukuisia työpaikkoja. (Ymmärrättehän, etten suinkaan viitsinyt tsekata tarkemmin tätä tekstiä varten, mitä mimmi todellisuudessa sanoi, joten kaikki mahdolliset ajatusvirheet ovat nyt ja aina omiani.) Jäin miettimään teollisuuden työpaikkoja ja niiden katoa.

Varmasti on niin, että teollisuudesta on hävinnyt duunia siksi, että teollisuus on ollut osin kannattamatonta ja työtä on vähentynyt sen vuoksi. Toisaalta duunia on luullakseni hävinnyt myös siksi, että tiettyjä rutiininomaisia työsuoritteita on automatisoitu. Työn luonne on muuttunut, ja varsinaisia ihmishenkilöitä töissä on tarvittu vähemmän.

Muistan nähneeni spekulaatiota siitä, että seuraavaksi esim. logistiikka saattaisi olla hyvinkin mainio automatisoinnin kohde, eikä varmaankaan kukaan ole unohtanut useiden toimijoiden kehittelevän itseään ajavia autoja. Se, haluaako satunnainen kanssa-autoilija ohittaa rekkaa, jota ajaa tietokone vs. yliväsynyt rekkakuski on asia, jolla tuskin tässä keskustelussa on mitään väliä (mutta nähtyäni parikin jänskää tilannetta maamme teillä tänä kesänä, suhtaudun automaatteihin varovaisen myönteisesti.)

NO. On totta, että teknologistuminen on tuonut mukanaan uutta ja erilaista työtä, mutta samalla voidaan nähdä, että se, mikä oikeastaan on työtä, on ajan mukaan muuttunut. Selväpiirteisiä ammatteja on vähemmän. Niitä tyyppejä, jotka ruotsin yo-aineessa voivat kirjoittaa vanhempiensa ammatin yhdellä helpolla sanalla ja samalla olla rehellisiä, on vähenevässä määrin.

Tämänsuuntainen kehitys ei mihinkään pysähdy. Sillä hetkellä, kun joku neropatti keksii laitteen, joka ompelee - tai 3D-tulostaa - paidan halvemmalla kuin bangladeshilaisessa hikipajassa hommaan kyetään, voimme kaikki lakata olemasta huolissamme bangladeshilaisten hikipajojen työoloista. Niitä ei nimittäin sitten enää ole.

Ammatit, jotka spekulaatioiden mukaan eivät ole vaarassa hävitä, ovat yhä enenevässä määrin jotenkin ihmisiin liittyviä hörhöhommia: lääkäreillä, joogaohjaajilla, ammattijärjestäjillä, terapeuteilla ja kaltaisillani käyttöliittymäsuunnittelijahöpsöillä riittänee tekemistä. Etenkin joogaohjaajilla.

No ei se mitään. Kehitys voi olla - ja uskoni mukaan onkin - ihan hyvä asia. Mutta kun päässä jyskyttää liuta tällaisia ajatuksia, alkaa epäillä, tarkoitetaanko yhteiskuntasopimuksella diiliä, jossa me kaikki lupaamme toisillemme, että käyttäydymme siivosti emmekä vaadi liikoja, ja maailma vastaavasti lupaa olla muuttumatta.

Kun kesällä Microsoft ilmoitti irtisanovansa, vaati Olli Rehn heitä perustamaan sen luvatun datakeskuksen kompensoimaan menetettyjä duuneja. Onneksi joku Facebookissa puki hämmentyneet fiilikseni sanoiksi: datakeskusten koko pointti on, etteivät ne työllistä massoja. Ne varmistavat, että palvelinten ylläpitoon tarvitaan mahdollisimman vähän ihmiskäsiä.

Olisin tosi paljon onnellisempi, jos mulla olis ollenkaan sellainen olo, että maan poliittinen johto pohtii tulevaa, tai edes olisi jotenkin perillä jostakin. Että joku miettisi, millainen talous sitten on, kun rekkakuskeja ei tarvita mutta joogaohjaajia tarvitaan. Että sitäkin vaihtoehtoa pohdittais ihan vakavissaan, että tulevaisuudessa kokopäiväistä duunia ei ehkä ole suurimmalle osalle. Että miten tämä homma sitten toimii.

Mutta ehkäpä poliitikot ajattelevat, että ilmastonmuutos hoitaa sen ongelman sitten: kun ei ole ihmiskuntaa, ei ole lyhytnäköistä talouspolitiikkaa tuomitsevia historioitsijoitakaan. Ja se on kyllä ihan totta.

Salakahvit

Esitin joskus Instagramissa termin "salakahvit", johon muistaakseni eräs kansalainen (joka kirjoittaa jälleen! Pitkän tauon jälkeen! Hurraa!) tarttui termiä kummastellen.

En ollut sitä sen kummemmin aikanaan itsellenikään eritellyt: meidän perheessä on juotu salakahveja jo aika monta vuotta. Kaupasta tullessa vaikka, tai muutoin epätavallisena kahvihetkenä. Ei nyt ehkä keneltäkään salaa, ei ainakaan keneltäkään, joka on samassa tilassa, mutta tavallaan kuitenkin.

Minusta termi on ollut hyvä. Jotain mikä tekee asiasta meidän jutun, sulkematta nyt varsinaisesti ketään toista poiskaan. Tuskin se nimittäin ketään kiinnostaa, nautitaanko meillä salakahvit vai ei - ja sitä paitsi pidän myös salaisista kädenpuristuksista ja salakäytävistä.

Kesällä tajusin asian uudella tavalla. Olimme Mäntän kuvataideviikoilla, ja kahden näyttelyn ja yhden ravintola Göstan jälkeen sijoituimme mummoni luo - hän asuu Kolhossa, kylässä joka on mahdollisesti yksi Suomen kauneimpia, joskin kauneuden ohella myös hyttysissä rikas.

Koko sakki oli vähän nuutunutta, joten ajattelin keittää kahvit. Ehkä nimenomaan salakahvit, sellaiset, jotka juodaan mukista sohvalla samalla kun mietitään, mihin seuraavaksi alettais. Esimerkiksi, että alettaisko keittää virallisia kahveja vai mentäiskö ulos.

Salamannopeasti, huomattuaan puuhani, mummoni kattoi pöytään kaksi erilaista piirakkaa, kuusisataa pullaa ja kupit lautasliinoineen. Ja kas, salakahvit, ne, joiden aikana maailma voi vähän lipua ohi, muuttuivat heti iltapäiväkahveiksi, joiden luonne on aivan toinen. Virallisempi ja ryhdikkäämpi.

Myönnän. Murjotin itsekseni hieman.

Mutta nyt olen kotona, ja voin juoda salakahvini koska tahansa. Vaikka nyt heti.

Nuivasta sääntelystä

Olen viime aikoina miettinyt laiskanpulskeasti norminpurkua ja sitä, millaisia kerrannaisvaikutuksia asialla mahdollisesti on. Ja miten moinen homma ylipäänsä soveltuu vastuukeskeiseen yhteiskuntaan, jossa sen sijaan, että oltaisiin shit happens kun jotain ikävää sattuu, etsitään aina syyllinen.

Sääntelyn takana on käsittääkseni aika usein puhtaan pikkumaisen ilkeilyn sijaan joku tarve varmistaa kansalaisten turvallisuus.

Esimerkiksi jos ikkunanpesufirma pesee ikkunoita kadulla ja antaa jalankulkijoiden kävellä pesutoimenpiteen ali, ja sitten joku saa sangon päähänsä, tällä hetkellä syyllinen sangon päähänosumistapahtumaan on ilmeisesti viranomainen, joka ei varmistanut, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen asianmukaisesti kiertoreitille.

En tiedä teistä, mutta jos minä olisin se tyyppi, joka saisin monoa siksi, että joku saa sangon päähänsä, saattaisin aika nuivasti itsekin vaatia, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen pois sangon potentiaaliselta putoamisreitiltä.

Mutta sellainenhan on ikävää ja tylsää byrokratiaa! Kyllä nyt ikkunanpesufirman pitää päästä tointaan hoitamaan ilman nillityksiä! C'mon now beibe beibe c'mon!

Ja sehän on ihan ok! Voidaan näin tehdä! Mutta eikö samalla pitäisi hyväksyä se, että joskus nyt vain sankoja osuu päähän, e. coli -bakteereiden aiheuttamaan ruokamyrkytykseen nyt vain kuollaan epäarvokkaasti verta oksennellen ja myrkyllistä jätettä nyt vain vähän kipataan mökkijärveesi eikä se ole kenenkään vika? Paitsi, okei, tuossa viimeisessä tapahtumassa, jossa myrkyllistä jätettä ympäristöön kippaavien pitäisi kohdata hanged, drawn and quartered -tyyppinen rangaistus (jos ette tiedä, mikä tämä on, älkää googlatko), mutta noin muuten?

Siihen nähden, miten yhteen kietoutuneet valta ja vastuu ovat, ja miten paljon ikäviä byrokraatteja inhotaan, aika nopeasti ollaan kuitenkin etsimässä vastuullista aina, kun jotain ikävää tapahtuu.

Ja joo, epätodennäköistähän se on, että sanko tippuu kenenkään päähän. Mutta sitten kun se kerran tippuu, ja joku saa aivovamman - pöljempääkin on tapahtunut - niin sitten. Sitten pitää osata olla sen kanssa, että shit happens eikä kukaan ehkä korvaa.

Tai hyväksyä se sääntely.
 

Kovaa ja korkealta

Piippolan mutsilla oli talo
Hiiala hiiala hei
Mutsi se hoiteli uhmaikäistänsä
Hiiala hiiala hei
"Ei käy" siellä ja "äiti on tyhmä" täällä
Siellä EI, täällä KÄY
Joka puolella "EI KÄY!"
Hiiala hiiala hei

(Se helpottaa. Kokeile vaikka.)