Iltapäivän raportti

Ihan just äsken istuin puistossa ja neuloin sukkaa. Lapsi kiipesi kaikkeen, minkä näki. "Sillä on nyt semmonen vaihe", sanoi päiväkodin aikuinen lempeästi, ja minä hymistelin - pakko myöntää, että tykkään siitä vaiheesta. Oikeastaan toivon, ettei se vaihe mene kovin pian ohi. Samalla vähän epäilen, että sen vaiheen nimi on kesä.

Tykkään ihan hurjasti semmosesta, että voidaan vaan olla puistossa ja minä neulon sukkaa. Ja illaksi menen lukupiiriin, jonka tarkoitus on keskustella kirjoista yleensä, ei mistään erityisestä opuksesta sinänsä, ja samalla juoda kaljaa. Nerokas konsepti! Idean äiti on tietenkin Siina. Aion lukupiirissäkin neuloa sukkaa, koska menin viime viikolla keksimään, että päiväkodin hoitajille pitää antaa villasukat lahjaksi (elämme taas sitä aikaa vuodesta, jolloin ryhmän jatko on epäselvä, ja voihan olla, että ensi vuonna näille jaloille hieman liian isoja tai pieniä sukkia ei enää voi tehdä, sillä ne ovat toisten päiväkotien pihoilla) ja he jäävät kaikki lomalle ensi viikolla.

Jos haluatte tietää, ja haluattehan te, valmiina on 1,75 paria kolmesta. Tavallaan voiton puolella. Tavallaan.

Oikeastaan ehkä voisi olla parasta, että lopettaisin iltapäiväraporttini täältä tähän ja menisin vähäksi aikaa neulomaan.

Niin kuin tanssi matka käy

Olen herännyt talvihorroksestani ja koppeentunut urheilemaan. Juoksun lisäksi tänä vuonna uutuutena lajieni kirjoon (nähdäkseni nyt viimeistään voi puhua kirjosta kun on kaksi eri lajia mukana) on tullut pyöräily.

Ostin nimittäin fillarin. 

Millaisen, on kysytty. No sellaisen jossa on kaksi pyörää, kolme vaihdetta ja jalkajarru. Tylsän. Mahdollisimman epätrendikkään.

Olen ajanut sillä nyt sille konttorille, joka sijaitsee Espoossa. Sielläkin pitää välillä käydä, ja tätä nykyä saatan keksiä tikusta asiaa, sillä fillarointi! Mitä enemmän pyöräilen, sitä enemmän myös mietin tapoja, jolla yhteiskunnallisesti voisi vähentää autoilua.

(Olen autoillut viimeisen vuoden aikana paljon. Olen oppinut, miten olla pelkäämättä autoilua. En ole oppinut erityisemmin nauttimaan siitä. Lisäksi olen entistä vakuuttuneempi siitä, että fiksuilla ratkaisuilla autoilusta voitaisiin helposti karsia ja paljon. Lisäksi osana "valmistaudu yhteiskuntarakenteen romahdukseen" -ajatusprojektiani olen visioinut sähköistettyjen tavarafillareiden käyttöä mökkimatkoilla. Yhteiskuntarakenteen romahdettuakin saa varmasti uusia sisäkumeja vanhojen mennessä puhki. Ja on aikaa löhötä mökillä. Se on semmoinen kevytromahdus.)

Aion iloksenne kirjoittaa muinoin trendikkään top 4 -listan fillaroinnista töihin ja takaisin.

4. Voi nähdä, miten kaupunkisuunnittelu on todella siirtynyt peltilehmien palvonnasta eteenpäin - jossain määrin jopa Espoossa, vaikka sitä vaikea onkin uskoa. 

3. On oikeutettu osallistumaan Kilometrikisaan. Sillä toden totta, miksi tehdä jotain silkasta ilosta jos kerran voi kilpaillakin? 

2. Säästää rahaa. Sisäinen roopeankkani hykertelee joka kerta, kun onnistun välttämään seutulipun hinnan. Tähän mennessä olen tienannut pyöräilemällä perheelle rahaa 24,24 € - ajamalla töihin kolmena päivänä. Seutulippu on synonyymi pystyryöstölle. 

1. Kotiin tultua pitää käydä suihkussa, jonka suorana seurauksena iltapesulla ei tarvitse enää pestä meikkejä pois. Mikä ilo ja autuus!

Noni. Täten liityn ärsyttävien pyöräilyhehkuttajien kuoroon. Missä jäsenkorttini viipyy?

Musiikista, vakavasti

Usein on käyty tämmöinen keskustelu:

"Mennääs muskariin."
"Eiiiiii!"
"No pitäiskö meidän lopettaa se syksyllä, jos se ei ole susta kivaa?"
"Hyvä on. Mennään muskariin."

Kerran käytiin sitten tämmöinen:

"Sun pitää nyt miettiä, haluatko sä jatkaa muskarissa."
"Haluan."
"Kun mä oon aatellut näiden harrastusjuttujen kanssa, että voidaan kokeilla kaikenlaista, ja niitä jatketaan mistä sinä tykkäät, ja jos et jostain välitä niin sitten lopetetaan se ja tehdään jotain muuta. Tai ollaan vain kotona."
"... No siinä tapauksessa haluaisin, että muskari lopetetaan. Mutta jumppaa ja jalkapalloilua jatketaan!"

(Silleen ihan hyvä, että jalkapalloilua ei ole vielä edes aloitettu. Usko on vahva.)

Epäilin vähän itsekseni, että into ja tunteen palo muskaria kohtaan on kummunnut ehkä kuvitelmasta, jonka mukaan talouden yli 30-vuotiaiden keskuudessa pidetään tärkeänä, että lapsi käy muskarissa.

Se, että ipanalla ei ole sisäistä tunteen paloa musiikkileikkikouluun, ei itseäni oikeastaan yllätä. Olenhan kuunnellut mestan menoa joka toinen viikko oven takaa. Touhu tuntuu kovin vakavalta.

En tiedä, mitä odotin. Tai tiedänpä. Odotin enemmän musiikista nauttimista ja lauleskelua, vähemmän sävelkorkeuksia ja semmosta teoreettista puolta, jota oven takaa aika paljon tuntuu kaikuvan. Ei sillä, ettenkö uskoisi sen teoreettisen puolen olevan tärkeä - mutta kun. Kun. Jos 45 minuuttiin mahtuu parhaassa tapauksessa kaksi tai kolme erilaista laulua, joku laajan oppimäärän mukaisen opetussuunnitelman painotuksissa tuntuu olevan vähän pielessä.

Siis mehän lauletaan skidin kanssa kotona kolmessa vartissa koko Soiva laulukirja läpi. Ei ehkä erityisen hyvin, mutta tosi iloisesti kuitenkin.

Ja sitä olen tässä miettinyt, että kun on laaja oppimäärä ja opetussuunnitelma ja kaikkea, unohtuuko siinä musiikista se puoli, joka saa sydämen lyömään nopeammin ja jalat nousemaan maasta sentin verran ja auringon paistamaan pilvisenäkin päivänä? Puhumattakaan siitä puolesta, joka sanoittaa kaikki tunteet ja antaa tilaa itkulle?

Vai pitäiskö mun nyt vaan pitää pääni kiinni kun selvästi en ymmärrä musiikkipedagogiikasta hölkäsen pöläystä?

Pihakirppis

Vanhan Herttoniemen pihakirppis on iloinen ja innostava tapahtuma, jossa jengi nauttii keväästä ja ulkoilmasta ja ... en tiiä. Hyvistä kahvipannulöydöistä ehkä.

Silti.

Kun aamulla tukka takussa toikkaroi ulos koira toisessa päässä hihnaa ja löytää sekä pihansa että kaupunginosansa täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet nauttimaan keväästä ja hyvistä löydöistä, tunnevaste on yllättäen sama kuin siinä unessa, jossa herää kotoaan alasti kämpän ollessa täynnä asuntonäyttöön saapuneita kansalaisia.

Haluan kaivautua peiton alle.

Mä unelmoin

Väitin ihan hiljan, että mulla ei ole mitään erityisiä unelmia.

Tämä erotettuna siis siitä, että elän jossain määrin haavekuvissani koko ajan. Mutta silti, ei mulla ole. Ei erityisiä uratavoitteita, ei asunnon suhteen suurempia toiveita ja suurimmat, tärkeimmät haaveenikin ovat sitä luokkaa, että olisipa lapseni elämä hyvä ja pitkä. (Olen lukenut sen verran paljon satuja, että koen välttämättömäksi näiden kahden adjektiivin käytön. Turha toivoa vain pitkää, jos siitä sitten tuleekin kauhea ja loputon.)

Jos aivan itsekkäästi ajattelen, niin luultavasti omat unelmani ovat luokkaa "saisinpa maksimoitua kirjoihin ja kutimointiin käyttämäni ajan".

Eilen katsottiin Tähkäpää, jonka baarikohtaus on - naurakaa vain - minusta yksi elokuvahistorian parhaista. Olen helppo sillä tavalla.

Ja unelmiahan siinäkin käsiteltiin.

Sitten huomasin, että onhan mullakin paljon sellaisia pieniä haaveita, jotka voi kätevästi pukea vaikkapa Tähkäpään laulun muotoon.

Esim.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että vielä lapsen kylvyss' nähdä voin
Laitoin kylpyveden valuun
Sillä puhtaan tytön haluun
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Ja

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että lapsen unten mailla nähdä voin
Syöksyispä hän peiton alle
Oispa kainalossaan nalle
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Eikä pidä unohtaa myöskään

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että helpon arkiaamun saada voin
Tytär nopsaan pukis vaatteet
Päässään iloiset ois aatteet
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Tää on tosi koukuttavaa itse asiassa, ehkä tarvittiin vain oikea muoto ja johan alkoi unelmia pulputa.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että tonnikaupall' lankaa saada voin
Neulontaan ois aina aikaa
Puikoissani jotain taikaa
Voi ystävät, mä siitä unelmoin

Ja jos kesää ajattelee, sekin vielä, että

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että poluill' puolimaran juosta voin
En kompastu mä kantoon
Nousee juoksuaskel lentoon
Voi kaverit, mä siitä unelmoin

Joo. No niin. I'll get my coat.

 

Mr. Robot ja joulupukki

Katsottiin just puolison kanssa loppuun töllötinsarja, jota on paiskattu nimellä Mr. Robot. Tai sarjan ykköskausi, siis, koska suruksemme huomattiin, että sitä tulee lisää.

(Suruksemme, koska vahva ykköskausi harvoin lupaa, että sukseen sattuessa jatkoajan saanut sarja varsinaisesti enää paranee. Case in point: Weeds.)

No siis. Mr. Robot on ollut ihan tosi hyvä sarja. Siinä nerokas, mutta täysin sekopäinen hakkeri päättää haastaa ihanasti Dellin logoa mukailevalla tunnarilla varustetun konglomeraatin, E-Corpin.

MUTTA.

Kun olin lukiossa, koulullemme tuli puhumaan Jukka Kajava. Toki otaksuin, ettei hänellä olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa, mutta menin silti paikalle. Huomasin olleeni jälleen kerran väärässä. Kajava oli mitä mielenkiintoisin henkilö.

Kiinnostavin osa hänen puheestaan kuului (vahvasti mukaellen, tästä on kumminkin noin 20 vuotta) siten, että telkkarisarjat menestyvät parhaiten, jos ne löytävät kohdeyleisöstään jotain, johon yleisö vahvasti uskoo. Sitä uskomusta ei välttämättä pidä puhutella suoraan, vaan pienillä vihjeillä - mutta jos ne pienet vihjeet kertovat joulupukin olemassaolosta yleisölle, joka syvällä sisimmissään uskoo, että joululahjat duunataan Korvatunturilla, ohjelmasta tulee menestys.

Tämän kohdan case in point: Miami Vice, jonka tekijät tajusivat kohderyhmän olevan täynnä rasisteja. Show ei ollut avoimen rasistinen (kertoi Kajava, minulle Miami Vice on aina ollut jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille), vaan hienovaraisen rasistinen. Tummaihoisen kytän rakkausjutut olivat vähän semmoisia likaisia, valkoihoisen taas kirkasotsaisen romanttisia. Ja sitä rataa.

No, se mutta.

Se mutta on se, että Mr. Robot puhuu mulle. Se kertoo justiinsa mulle, että suurkorporaatiot on pahoja ja Anonymous on hyvä. Se painelee just niitä nappeja minusta, jotka aiheuttavat jedien puolella imperiumia vastaan -tunnemyrskyn.

Ne saatanat on löytäneet mun joulupukin. Manipulaation musiikki on suloista.

Ja nyt en tiedä, mitä ne mulle myy. Vallankumousta aivan varmasti eivät, mutta ehkä tunnetta siitä, että joku muu hoitaa ja mun ei tarvitse? Vai onko kyse lopulta vain mainosajasta?

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.